Part 14

-- Sinä elät kymmenen kertaa siivommin kuin he, -- ärähti kaunis Fritzi, viinitarjoilun tähti. Fritzi oli ihmeen suloinen, vaalea nainen, jolla oli säännölliset, hienot kasvonpiirteet. Kävelyretkillään hän kiintyi pääasiallisesti pieniin lapsiin, nauraen ja tarttuen heidän pikku kätösiinsä, kun he kulkivat ohi, yrittäen aina salaa herättää heidän huomionsa.

Fritzillä oli itse kuudenvuotias lapsi kotona hoidettavana äidin luona. Tätä lasta hän rakasti aina jumaloimishaluun asti, ja kaikki minkä hän näki, sai hänet kaiholla muistamaan "Sissi-kissaansa"... Katso tuollaista nättiä leninkiä! -- Sellainen pitää minun ommella Sissilleni. -- -- Katsos, -- Miia! -- Leningissä on kuusi rimsua hameessa ja kolme hihoissa. -- Kuule, Sissille minä laitan samallaisen puvun, mutta taivaan sinisen värisestä kankaasta. --

Tähän aikaan tapahtui jotain, joka oli erittäin paikallaan äkkiä kirkkaasti valaisemaan sitä epäselvyyttä, joka vielä vallitsi Miladan havainnoissa ja epäilyksissä.

Tytöt saapuivat taas kerran kolmisin Meijeriin. Kun he ihmisillä täyteen ahdetussa puistossa eivät löytäneet vapaata pöytää, istuivat he samaan pöytään vanhan avioparin kanssa, joka suopeana nyökäytti heille päätään suostumuksen merkiksi. Rouvalla oli ystävällinen, kellertävä naama, jolla hän mustan pitsiröyhelöpäähineensä alta hymyillen ja hyväntahtoisena katseli noitten kolmen kauniin tytön kasvoja.

Paula käänsi itseään sinne tänne, huoahtaen avomielisesti. -- Ei ole yhtään upseeria taas täällä! -- Lopulta hän rupesi heittämään silmäyksiä polkupyöräilijäjoukolle.

Kotvasen kuluttua vieressä istuvat vanhukset pistivät päänsä yhteen.

Sairaalloisella tarkkuudella tutki Milada vanhan rouvan hätääntyneitä kasvonilmeitä, hänen urkkiessaan tyystin pöytänaapureitaan.

-- Kuule Fritzi, he puhuvat meistä, -- huomautti Milada hermostuneena toverilleen, joka selaili pilalehteä.

Fritzin vaaleansiniset silmät vilahtivat kerran täydellä säihkyllään vanhaan aviopariin. -- Anna heidän olla. -- Hän oli tällaisiin selkkauksiin tottunut.

-- Mitä tuo rouva ajattelee meistä? -- Hän arvaa, että olemme ilotyttöjä. -- Hyi, heidän seuraansa tahtoisin mieluimmin välttää, -- sitä rouva miettii, -- tämmöistä Milada jauhoi päässään. Herkeämättä hänen ajatuksensa pakottivat häntä vilkaisemaan vanhan rouvan liikkumattomiin kasvonpiirteisiin.

Samassa eräs poikamaisen nuori upseeri kulki pöydän ohi. Paula kääntyi kuin sähköiskusta, huudahtaen upseerille, joka halukkaana katseli tyttöjen pöytään päin:

-- Hei, hei, tuo poika olisi minun maatani. -- Vanha herra tuuppasi tuolinsa taaksepäin, huutaen:

-- Vahtimestari! -- -- Vanha rouva jätti heti Meijerin. Suurin, levottomin silmin, joissa välke värisi ja kipenöi, seurasi Milada tapahtumaa.

-- Sellaisia pöllöjä, -- sanoi Paula.

-- Olisit pysynyt hiljaa, -- sihahti Milada vihoissaan. -- Miksi herätit huomiota! --

Aivan odottamatta tuo tavallisesti hyvin järkevä Fritzikin puolusti Paulaa. -- Miksi tulevat tänne ollenkaan, jos ei kaikki seura ole heidän hienojen neniensä mukaan! -- vastasi hän ylenkatseellisesti, jatkaen lehtien selailemista.

-- Senkin vanha katti tuo äijä, suuttui, kun en viitsinyt ruveta hänen kanssaan tjangsaamaan -- huusi Paula niin kovaan, että puhe kuului läheisiin pöytiin. Puoli nauru paisui siellä honotukseksi, olkapäitä kohautettiin, osaksi käännyttiin vastenmielisyyden merkiksi selin. --

Nyt tapahtui jotain, joka oli Miladan mielestä kummallista. -- Fritzin lukiessa ja Paulan käännyttyä selin ohikulkevia tarkastamaan, sai Milada nähdä pää pystyssä kaikki ne halveksivat katseet, joita sinkoili häntä kohden salaa ja julki joka taholta. Ensi kerran eläissään hän sai itsetietoisena vilahtaa siihen kuiluun, joka erotti hänen mailmansa toisesta mailmasta.

Uteliaita, kylmiä, julmia katsahduksia välähti yhä häneen. -- Liikkumattomana hän istui, ottaen ne vastaan -- kuin jotain, joka hänelle kuului. --

-- He katselevat tännepäin ajatellen... tuo nuori on myös sellainen, -- hyi sentään. --

Sehän oli totta, -- ilotyttöjä he olivat kaikki kolme. -- -- Milada kohotti päätään... Hän oli kasvanut Punatalossa!... Hänen täytyi palata sinne... Herrat tuossa ympärillä tiesivät varsin hyvin, mitä se merkitsi!... Ja naiset... Myös he sen tiesivät. He nauroivat pilkallisesti... Tuossa muuan oli ihan kumartunut kokoon, tirkistellen häneen päin. Miladalle oli aivan yhdentekevää, mitä he rupattivat. Pää-asia oli, että hän itse oli terve ja nuori. Illalla häntä rakastettiin. -- Kun herrat tulivat Carlotan huoneustoon, olivat he hiljaa kuin hiiret, eivätkä uskaltaneet käpäläänsä kohottaa. Kaikki he olivat kiimasta harmaat naamaltaan. -- -- Mutta vaikka Milada olisi kuinkakin päätään vaivannut, yrittäen pelastua, niin hän ei päässyt selvyyteen, ei päässyt katseita pakoon. Raskas, hirvittävä yksinäisyyden tunne valtasi hänet. Noista katseista, noista salaisista kuiskeista, noista hyvin kuvaavista viittauksista ja hänen omien levottomien mietteittensä synnyttämästä kiihkosta syntyi lohkare lohkareelta se muuri, jonka takana elivät "toiset naiset", joilla oli oma ylpeytensä, oma halveksumisvaltansa, oma onnensa, omat huolensa, omat yhteiskuntalaitoksensa ja lainsäädöksensä, ijankaikkisesti Miladan kaltaisilta naisilta suljetussa mailmassa.

Kun Milada vanhempana yritti luoda todellisen kuvan suhteestaan tuohon "toisten naisten" maailmaan, -- ilmestyi äkkiä hänen mielikuvitukseensa joukko ihmisnaamoja, jotka kuin tuona hetkenä Meijerissä katsoivat häneen kovasydämisen näköisenä ja ilkkuvin silmin kuin velhoimalla lamauttaen hänen vapaita liikkeitään.

Mutta silloin syntyi myös Miladan sielussa ensi kerran yksilöllisen olemassa olon lain tietoisuus, joka oli riippumaton toisten tahdosta voiden säilyttää oman ikuisen laatunsa kaikkein muitten ihmisten itsekkäistä pyyteistä huolimatta. --

-- -- Puolen vuoden kuluttua jätti berliiniläinen pankinomistaja kaupungin. Milada palasi Carlotan liikkeestä Punataloon.

Sateisen tammikuun iltana astui Rouva Goldscheider äkkiarvaamatta Miladan luo tarttuen hänen käteensä ja tuupaten hänet Horner'in luo, joka tapansa mukaan istui tulipesän ääressä.

-- Tässä on sinulle mies jotain, ett'et ihan nuku kynsiin... Tämä on nuori. On Katinkan tytär. Sinähän tunsit äidin. Silloin me olimme molemmat nuoremmat, -- ja tämä oli -- näin matala. --

Horner kohotti sairaankalpeat kasvonsa.

-- Katinkanko, -- heh! -- vai todella! -- Katinka oli vasta kissa. -- Ja tämä, mikä se on? -- Nuori on hän, -- kovin nuori. -- Horner pisti pureksitun sikarinpätkänsä vasempaan suupieleensä... Häh, likka, maistuuko tämä soppa sinulle? -- Rasvaista makkaraako se on? -- Horner teki rivon liikkeen... Tarvitsetko viinaa voidaksesi sen sulattaa? -- Saamaan pitää, odota vaan! -- Horner veti Miladan aivan kiinni itseensä kiertäen käsivartensa hänen lonkkiensa ympäri.

Milada tunsi parhaimmallakin hillitsemishalullaan heräävää vastenmielisyyden tunnetta tuntiessaan tuon miehen pehmeitten lihavien sormien pusertamista.

-- Jää, -- mutisi Horner, -- minulta saat viinaa, väkevää viinaa, joka kaikki makkarat panee sietämään, puhdistaa sisälmyksistä niitten jättämän liika -- rasvan! -- Sen hän kuiskasi ihan korvaan.

Aika ajottain hän pakotti Miladan juomaan siitä lasista, josta hän alituiseen itsekin ryyppäsi.

Toiset tytöt tekivät julkista pilaa heistä huudahtaen äänekkäästi heille purevia haukkumasanoja. Mutta Milada jäi Hornerin luo istumaan. Jotain uutta, jotain harvinaisen kiihoittavaa oli noissa katkonaisissa lauseissa, jotka Horner lausui yksitoikkoisella veltolla äänellä.

Hänen puheensa varovainen paino melkein herpautti hänet ruumiillisesti, mutta samassa hän tunsi, kuinka hänen olosuhteiden jäykistyttämään sieluunsa tuli jotain hempeää, jotain suloista.

-- Anna toisten nauraa, tanssia mellastaa. Pysy sinä tyynenä, selkäranka suorana ja katsele heitä sivulta päin! -- Luuletko, että hekään näyttävät toisille ankaraa, hikihelmejä nostattavaa elämäänsä? -- Sellainen lapsellisuus olisi naurettava, tyttöseni! Ei kenenkään elämä ole koskaan täydellistä. Jokainen meistä elää jakson jonkunlaisen tuntemattoman kamppailevan aineksen sykähdyksiä, joiden perus on kuolemattoman varmuuden jano... Pitää siis kohdistaa huomiokykynsä ainekseen, eikä hetken aasimaiseen ilmiömuotoon... Ihminen voi alkaa elämänsä keisarinnana ja kuitenkin vaipua portoksi... Ja portosta voit kehittyä mailman valtiattare... Aina pitää pyrkiä eteenpäin jotain päämaalia kohden. Kuka on sen muka pian saavuttanut? Kuka oli niin täydellinen, ett'ei hänessä ollut kehittymisen varaa? Kuka tunsi, kuka hallitsi kohtaloaan? Kuka johti toisten kohtaloita? -- Goethekö? -- Kristusko? -- Asia on kysymyksen alainen. -- Kuolemattomuus meissä on toivonhalumme, -- se on se elämän sopusointuisuuteen pyrkivä toiminnan aaltoileminen, joka meidän tekojamme aiheuttaa, se elämä joka tekona meissä ilmenee, se vajoo takaisin alkuperäisyyteensä taasen palatakseen uudelleen elämään. Sinä olet aina ollut olemassa, sinä tulet yhä ilmestymään ilotyttö Phryne. Miksikä sinä kärsisit tämän olemassaolosi muodosta, vaikkapa hieman eläisitkin sikamaisesti? Kyllä ikuisuuden sopusoinnun laki rikkomisesi tasoittaa? -- Siis elä vaistojesi mukaan, naura, remua, laula, ole epätoivoinen -- vaan älä usko, että tämä elämäsi muoto on ainoa luontosi suuressa aallokossa. Tiedätkö, mikä on sinulle tärkeintä? -- Tärkeintä on saapua päämaaliisi... Siis elä anna luontosi luistaa, suo aineesi vaihtua, älä sitä estä liika suurella arvokkuutesi tunteella.

Vähän välistä täytyi Miladan mennä vieraita palvelemaan tahi tarjoilemaan -- Goldscheiderin tahi Olympian viitattua hänelle. Hän hävisikin hetkeksi salista, mutta palasi aina kuitenkin konemaisesti Hornerin luo kiduttaen sieluaan noitten outojen arvoitusten selittämisellä, noitten sanojen tajuamisella, jotka jyskyttivät yhteiskunnan jättiläismuuria vastaan kuin suuret jättiläisen viskaamat kivet.

-- Vuosituhansia olet ollut olemassa, vuosituhansia sinä tulet elämään, sillä välillä eläen aikasi aasimaista olemassa oloasi. Sinä olet osa periaatetta, osa, joka arvaamattoman sattuman johdosta on viskattu lantaläjään. Ota kohtalosi itsetietoisena tosi-asiana ja sinä olet onnistuva. -- Puno juuresi syvälle siihen maaperään, josta olet alkujasi, ime siitä voimaa ja mehua. Silloin saavutat selvän päämaalisi.

Sontiainen esimerkiksi on järkevä eläin. -- Sillä on elämisen taito. Se iloitsee oman kuorensa viheriästä loistosta, eikä välitä siitä, että se haisee toisen olennon nenässä.

Oletko nähnyt oikeata sontiaista, -- jota sanotaan Skarabaeus koprophagukseksi? -- Sinä onneton et ole nähnyt sellaista hyönteistä, -- toisti Horner tulkiten Miladan vastausta ja opettaen. -- Sontiainen on pieni sangen hauska koppakuoriainen. Se on kullanvihreän välkkyvä. Se on itse asiassa loistokas eläin -- luonnontutkija nauttii kovin sen väristä. Kun sen otat käteesi, silloin se laskee mustanruskeaa vettä vihreänkultaisesta takapuolensa lävestä ja sinun uteliaaseen nenääsi pistää sangen tuntuva löyhkä... Ymmärrätkö? -- Tämä on sontakasan periaatteen aineellinen muoto.

Sontiainen sanoo, minä olen tällainen, rakkaat ystävät, he, he, siksi että teillä on lantakasoja, mihin olette viskanneet kaikenlaista mätänevää rikkaa ja moskaa. He, he, he, minä viihdyn siellä erinomaisesti, lihon ja pullistun. -- ... Jos teidän nurkkapielenne olisivat aina puhtaat, arvoisat kansalaiset, niin minunlaiseni ei menestyisi. Minulla on vihreänsilkkiset alushousut, -- Horner kahmasi Miladan hameen alta, -- minulla on kultanahkakengät ja koristeita kaulassa ja rinnoilla. -- Yhteiskunnassamme on lantalättejä. -- Ne olisivat terveydelle vaarallisia ilman minua... Katsokaa, mitenkä minä heloitan siellä...

Asetu hetken miettien tapahtumain yläpuolelle, ja sinä saatat periaatteesi voittoon. -- Miljooneja ilmiöitä vaivaantuu, kuluu, kiitää hyödyttöminä ja liikanaisina eteenpäin kuin olemassa olon ulostukset. -- Lantaa, lantaa, olemme me kaikki, me nautintohimojemme orjat. --

Syvämietteisenä tuijotti Horner tyhjennettyyn lasiinsa.

Sitten hän heilutti sitä.

-- Tuo hienoa sokeria, vettä ja kaksi sitruunapuolikasta, josta siemenet ovat poisperatut. Minä sekotan itse, autan sinua. -- Sinä pääset yhdestä tehtävästäsi vapaaksi. -- Voisit siksi miellyttää minua.

Totellen otti Milada tarjottimen ja teki työtä käskettyä...

-- Sus' sentään, Horner kulta, maksatteko minulle suotta eläkettä, -- huusi Olympia, joka ylpeili taloudenhoitajattarena avainkimppuineen ja rahalaukkuineen.

-- Vanhuksille maksetaan aina eläkettä, -- vastasi Horner raa'asti. Olympia mulahti häneen raivoissaan kulkien kohisten ohi.

Hyvillään oikoili Horner sääriään. -- He, he, elämässä on tilaisuus sentään sanoa pieniä miellyttäviä pistopuheitakin.

Tuossa hän on kääntänyt yhden sontiaisen selälleen ja suutuksissaan se koukeroi koipiaan niin vimmatusti... Ja tuo toinen sittiäinen?... Se nuori? Se kömpi kaikin voimin kuuliaisena hänen ympärillään nostaen tuntosarviaan ilmaan. -- Niin, niin, pikku kiihoitus teki hänelle erittäin hyvää. Hänen Elisensä tiesi sen ja toimitti hänelle tällaista huvia vähän perästä. Tytöt antautuivat hänelle; toiset siitä syystä, että toivoivat saada häneltä perinnön, toiset siksi, että luulivat hänen naivan heidät, vetäen heidät siten niskasta pois tästä rämeestä. -- Siveellisiä syitä heillä oli aina. Mutta kun pari kertaa rakastettuaan rakkaus tuli happamaksi, kaikessa jalomielisyydessään he kiersivät ivallisina Hornerin ympärillä. Mutta se ei häneen koskenut. Hänen oli sikamaisen hyvä olla ja sillä hyvä. Eikö hän sittenkään kerran löydä tuosta ryöminästä ja hyörinästä pyhää sontiaista?7 Hän nauroi ääneti itsekseen. Ennen hän teki tuhmuuksia... Nyt hän ei enää sitäkään viitsinyt. Häntä huvittivat vaan ensikertalaisen tyhmän suuttuneet kasvot, kun hän lykkäsi tämän pois sylistään, eikä tehnyt kuuluisaa "housuntaskutemppua." Tulvana sai hän silloin kuulla haukkumasanoja. Hänestä oli autuaallisen virkistävää kuulla noita häijyyksiä ja poistua nauraen ilman mielenliikutusta, ilman sisäistä taistelua, tuntematta tuota tavanmukaista välttämätöntä paritteluhalua.

Milada palasi ja Horner sekotti itse juomansa, -- puhuen laveasti ja tarkkuudella. -- Sinun pitää valmistaa tällaista joka päivä. Sinun tähtesi olen suututtanut Olympian. Minä en aio sille enää kiivetä. -- Ymmärrätkö minua?

Milada nyökäytti päätään.

-- Sinä näytät tunnerikkaalta tytöltä. -- Mikä on nimesi? --

Milada. -- Kuuluu kauniilta. -- Kuuluu väärentämättömältä. -- Kuinka vanha olet? -- Seitsemäntoista vuoden vanha. --

Hornerilla oli eriskummallinen tapa puhua ihmisten kanssa. Hän istui toiseen sivuttain, taivuttaen oikeaa pumpulilla täytettyä korvaansa puhuteltua kohden, puhuen kuiskien lasimaisten silmämunien kiertyessä levottomasti ja kiireesti, kun hän tarkasti muita huoneessa olijoita.

Vaikka Milada katseli häntä tarkkaan kirkkailla, harmailla silmillään, ei hän voinut sittenkään saada Hornerin levotonta katsetta itseensä kohdistumaan.

-- Tahtoisitko päästä täältä pois, -- puhui Horner sohlaten niellessään sahtiansa. -- Mene! Sinulle ei ole parasta jäädä tänne. Mene ulos, häviä ikuisiksi ajoiksi!

Milada pudisti vakavana päätään. -- Se ei käy laatuun, -- sanoi hän, -- olen armolliselle rouvalle satoja velkaa.

-- Mainiota, kerrassaan verratonta, -- purskahti Horner sanomaan, niin että hänen sylkensä suitsui Miladan kurottuneille kasvoille. -- Aasi, sylkäsi hän, -- sinä olet vapaa. Etkö sitä tiedä! Ei kukaan voi sinua vangita... Ovet ovat tuossa auki... Käytävä on vapaa...

Ulkona on kaupunki yöhiljaisuudessaan. -- Tyhjäntoimittajat vaan liikkuvat pääkadulla, hullutellen haudan partaalla. Mene, hälvene heidän joukkoonsa. Kukaan ei sinua pidätä, kukaan ei sinua hae. Mikä arvo sinulla on tuon ihmisen silmissä? -- Horner osotti Goldscheideria. -- Sinä olet maksamaton lasku, et muuta. Tuossa on ovi, mene, sanon minä! --

Niin kovin saattoi Horner vaikuttaa sanoillaan tuon tytön sieluraukkaan, -- että tyttö nousi ja astui ovelle päin. Mutta samassa hän näki Hornerin katseen, joka hitaasti kohdistui häneen, kutsuen takaisin. Ahnaalla uteliaisuudella tarkasti Horner Miladaa, kuin näkisi hän tämän ensi kerran.

-- Ihmeellistä, -- mutisi hän melkein peloissaan, -- muut kaikki ovat nauraneet. Tuo ainoa tuossa, tuo ainoa meni. --

* * * * *

Tällä lailla syntyi toveruuden suhde Miladan ja Hornerin välillä. Heidän ystävyytensä oli sellainen, ett'ei hengen mailmassa voinut kuvitella merkillisempää ja harvinaisempaa.

Horner oli porvarillinen rappeutumisilmiö. Hänessä kyti siksi vihaa kaikkia lakeja ja säädöksiä vastaan, yleensä koko yhteiskunnallista järjestysperiaatetta vastaan. Tämä hänen taipumuksensa johtui etupäässä ruumiillisista vajavaisuuksista. Hän inhosi "menestyksen kukonaskeleita" sekä "tuota aasimaista hulluutta, että vaihtoi taipumuksiansa ja työvoimiansa arvo-asemaan, virkoihin, maineekkuuteen ja säätyihin."

-- He ovat musertaneet minut, -- sanoi hän Miladalle, -- ja hänen pistävät silmäyksensä kaivertuivat tämän kasvoihin, -- ja miten he ovat sen tehneet, -- erään luutnanttivinttiön avulla, joka sanoi inhoani hevosen selässä istumista ja sapelin kalistamista vastaan -- pelkuruudeksi ja siksi asetti minut koulupoikien ja mailman silmissä pilkan mestauslavalle kutsuen minut humpuukimestariksi. Ja herra tirehtööri jatkoi alettua uraa kaikessa halpamaisessa siveysinnossaan, sanoen erinäisiä halujeni tyydyttämiskeinoja ja olemassa oloani välttämättömiä ruumiillisia sukupuoli-ärsytyksiä, joita en tahdo tässä mainita, "sopimattomiksi sikamaisuuksiksi." Sellaisten miesten ansaan olen vajonnut kuin sudenkitaan. Ja kyllin he ovat minut saaneet vajoomaan lokaan aina kurkkuun asti... Siksi pysynkin siinä.

Kun Horner oli vuosien kuluessa menettänyt viimeiset arvonimensä ja etunsa, jotka hänelle olivat olleet kimnaasin opettajana ja yliopisto-kansalaisena, liittyi hän osaksi luonnollisista taipumuksista, osaksi kostosta voittoisaa yhteiskuntaa vastaan, joka antoi hänen aina tuntea valtaansa, "kaikkiin sairaaloisiin, orjuutettuihin ja osattomiin" olentoihin, joiden joukossa hän saattoi näytellä jotain rollia.

Horner kuului noihin lahjakkaisiin, mutta heikkoluontoisiin yksilöihin, jotka voivat tyyntyä ja siveellisesti viihtyä ainoastaan rappeutuneen mailman hermostuttavassa ilmapiirissä, -- sillä sen rajalla loppuu yhteiskunnan vaatimusvalta. Tähän ilmapiiriin voi ihminen tulla vapautuneena kaikesta sivistyksen vaatimasta häveliäisyydestä, ennakkoluuloista ja säädyllisyydestä. Tämä on ihmisen lainvastustamishalun, vaistoelämän ja sen tyydyttämisen ainoa suojapaikka.

Horner ei voinut mukautua minkäänlaiseen yhteiskunta-elämään, -- ei sellaiseenkaan, jonka muodostivat ammattihaureutta harjoittavat naiset ja heidän käyttäjänsä. Mutta eräs seikka tässä elämän komeroissa miellytti häntä, se oli se hävityksen hirvittävä temmellys, joka kehkeymättä kaikkia täällä ruhjoi.

-- Pyyteitten pääleireiksi -- kutsui hän porttoloita. Siellä ei kukaan voinut kohota, nousta yli toisten omaamatta ehdottoman rappeutumisen itua.

Tämä ympäristö sopi hänen kostonhaluiselle luonteelleen.

Hän tunsi nämät olijot, -- heidän kohtalonsa nousut ja laskut, ne sieluntäristykset, ne mielen kouristukset, sen hitaisen väsymisen, sen henkisen toiminnan veltostumisen, joka päättyi kaiken itsensä säälimisen loppumiseen, sen itsensä säälimisen, joka on alkuperäisin itsensä säilyttämisvaiston ilme.

Hän tunsi sen kauhistuttavan inhon, jota nämät yhteiskunnan hylkäämät olennot tunsivat omaa itseään kohtaan, hän kuuli ainoastaan miten nämät onnettomat kuolevan sielunsa viimeisillä kouristuksilla kirosivat sitä, että heidän ruumistaankin tämä elämä pala palalta mädännytti.

Siveellinen mailma oli siihen määrään jaksanut näitä ihmisiä kolhia, että juuri he itse, jotka tiesivät olevansa ainoastaan tuon siveellisen mailmanjärjestyksen tuottamia ilmiöitä, lopulta kuitenkin uskoivat omaan syyllisyyteensä ja ammattinsa rikollisuuteen. Ja Horner tulkitsi sen seikan, sanoen, että hyveen ja oikeudenmukaisuuden kiitettävä intoilu oli todella aikaansaanut niin paljon, että se saattoi oman yhteiskunnan uhreja kehittää niin pitkälle, että ne pitivät itsensä halveksimista ja itsensä turmelemista yhteiskunnallisena velvollisuutenaan.

Kaikkien heidän täytyi siis sortua!

Ja paljon sortuneita oli Horner nähnyt. Hän oli nähnyt tyttöjä, joilla oli suuremmoinen ja kiihkeä luonne, tyttöjä joilla oli toimiva lahjakkaisuus ja ponteva tahdonvoima, jotka pyydystettyjen kärpästen lailla potkivat siinä myrkyllisessä liima-aineessa, johon olivat joutuneet. Hän oli nähnyt tyttöjä, jotka vielä nautinnon loassa olivat naisellisen kainoja, -- mutta kaikki -- niin vahvat kuin heikot joutuivat täällä häviöön, heidän täytyi armotta syöstä perikatoon.

Kaikki, mitä saattoi elämäksi sanoa, täytyi täällä mädätä ja kuolla.

Oi elämää, tätä elämää, jota hän niin sammumatta vihasi ja kuitenkin ahnaana ja kyllästymättä ajoi takaa.

Elämä, tuo voittoisa, aina uudistuva, aina kaikkea masentava valtiatar, jossa ei ole halpamaisuuden eikä virheellisyyden täplää, joka hallitsee niin korkealla yli meidän jokapäiväisen hyörinämme, -- ett'ei kenenkään viha eikä rakkaus voi häntä häiritä, tämä keisarillinen hallitsijatar kärsi täällä porttolan piilopaikassa lyöntejä lyöntien jälkeen, tappion tappion perästä. Kuin valkoisen hohtavalla liekillä poltettiin elämän pyhimmässä uhripalveluksessa viimeinen inhimillisyyden jäännös sen temppelin papittareista. Ja sill'aikaa toisten hyveekkyydellä viskattiin heidän ylitsensä tuhkaa ja hiekkaa. Oi, ikuisti hedelmätöntä hävitystä! -- Oi, sinä siveyden Saharan hieta-aavikko, sinä ammattihaureus! Osoittakaa minulle, onko olemassa olossanne laillisuutta, sopusointua, matemaatillista järjestystä ja edistyksellistä uudistusta! -- Minä sanon sinulle, hyvä neiti, kaikki on kuohuntaa, määräämätöntä arvoitusta, ja säännöttömyyttä. -- Minä kiellän, kiellän kolmasti, että muka jalostuisimme, kohoisimme. -- Portto on paras luonnon kuva. Mitä me sanomme elämäksi, ei ole muuta, kuin että imemme kuiviin luonnon rikasta, mehua pursuvaa, vaistomaista, ylenpalttista ruumista, joka kaikkialla pyrkii sukua jatkamaan. Viisaustiede on läpipääsemätöntä pensastoa, sen joka selvitteleminen on puunhakkaajan taidetta. Kuin apinat niin ihmisetkin hyppelevät pensastossa pureskellen kuivia pähkinöitä.

Tällä lailla puhui Horner. Ihmeellisintä hänessä oli kuitenkin se seikka, että hän huolimatta kieltämättömästä rappeutumisestaan ja viileydestään ja vellinvetelästä luonteen heikkoudestaan, kuitenkin määräsi härkämäisellä, itaralla, kaikissa vivahduksissa esiinpistävällä toimintahalulla. Hän oli sellainen kuin nuo lihavat, liikkumattomat petokasvit, jotka tukehuttavat nesteellään niitten lehdille lentäneet hyönteiset. Kun noitten petokasvienkin niin Hornerin ainoa luova halu oli houkutella ihmisiä seuraansa voidakseen valaa ne ihan täyteen omia periaatteitaan. Jo varhaisimmasta nuoruudestaan hän vainusi sellaisia ihmisiä, riippuen niistä kiinni sitkeällä, usein sopimattomalla itsepäisyydellä joka kerta etsien kitkerämpänä ja pettyneempänä uhriaan.

Kaikki halunsa sykähdykset oli hän koettanut purkaa nurjiin mielikuvituksen lentoihin. Mutta hän etsi ihmistä, joka olisi voinut aineellistuttaa ne kuohut, jotka uusina persoonallisuusilmiöinä kangastivat hänen aivoissaan. -- -- Hän tahtoi valaa henkensä muihin voidakseen näyttää vihasta räiskyvälle mailmalle, minkä voiman se oli hylännyt, minkä neron se oli poisheittänyt.

Hän etsi tahtonsa toimeenpanijaa, ihmisen, joka jaksoi "toimia."

Hän tahtoi tyydyttää janoovaa kunniahimoaan, hän halusi virkistää luomiskykyään nähdessään kasvattavansa olion kehityksen mailman mylläkässä...

Tätä halua hän kutsui verensä "kirotuksi henkiseksi aineeksi", joka ei suonut hänelle rauhaa, -- ei antanut hänelle tilaisuutta istua kiinni johonkin. Aina hänessä jokin pakotti ja poltti, työntäen hänen personansa johonkin eri suuntaan, ja hänen paksu, sienimäisen pehmeä ruumiinsa, -- joka oli aikoja sitten ollut kauneimpien paheitten orja, -- totteli vastustuksetta.