Part 13

Milada puristi luutaa kädessään katsellen surullisin silmin ikkunan kautta kadulle. Mitä tämä oli? Hänen täytyi mennä saliin? Miksi näin äkkiarvaamatta? -- Tiesikö portinvahdinrouva jo siitä? -- Tahi komensiko Goldscheider hänet illalla pukeutumaan tuupatakseen hänet sitten saliin? Sitten hänen piti tanssia, laulaa ja palvella herroja... Ehkä hänet puettiin tuollaiseen vihreään silkkiseen pukuun. Ehkä hänen poskensa maalattiin punasiksi. Silloin -- niin silloin hänen onnistuisi paremmin palvella, -- hän katsahti peiliin, -- kaunis -- -- kaunis -- hän ei ollut. -- -- Ei hänellä ollut niin viehättävää muotoa kuin Gisillä tahi juutalais-Lauralla tahi neiti Dubbella. Kun tämä nauroi, täytyi toistenkin ruveta nauramaan, sillä hänellä oli niin herttaiset pienet kuopat poskissa ja leuassa. Mutta Milada -- -- oli liian vakavan näköinen. Ehkä hän läpäsi niinkin. Hän koetti hymyillä viehkeästi Dubben rinnalla peilissä. Mutta silloin hänen kasvonsa olivat vielä vähemmän viehättävät. Vaikka hän kuinka olisi väännellyt itseään, samallaisiksi surullisiksi jäivät hänen tummat kasvonsa, hänen leveä ohuthuulinen suunsa ja hänen silmänsä. Hän huokasi toivottomana. Ei Goldscheider häntä kauan tulisi suosimaan. Noh, jos hän lopuksi ei kelvannut saliin, jaksoihan hän tehdä työtä. Siihen hän saattoi kuitenkin aina turvautua. Hän punastui äkkiä, veri syöksyi kuumana läpi ruumiin. -- Miksi hän tuhlasi aikaansa haaveisiin? -- Piti ryhtyä ankarasti luudan varteen ja toimittaa askareensa tehdyiksi.

Dubbe maalasi juuri poskiaan punalla, sitten hän värjäsi pensselillä mustiksi ohuita korkeakaareisia kulmakarvojaan. -- -- -- Neljäsataa guldenia, -- se tekee vihreän silkkipuvun kanssa viisisataa kahdeksankymmentä. Se raha pitää säästää kokoon... Saanko minä ne hänelle kokoon? -- -- Etkö usko? -- Kun on sellainenkin ulkomuoto ihmisellä, kuin minulla on, ja osaa puhua, -- ja luonnollisesti itkeä. -- Miehet näkevät heti, kuka on alkujaan säädyllisistä piireistä... Tuollaisia -- hän osotti päällään sivuhuoneita -- menee kolmetoista tusinaan. -- -- Mutta sellaisia kuin minä ei eksy joka päivä tänne, niin eksymiseksi, eksymiseksi on paras nimittää tänne tuloani. -- Sillä minä elän täällä kuin kuninkaantytär peikkojen luolassa.

Hän aukasi tukkansa järjestääkseen vaaleita suortuviaan ohimoilla. -- Pukeeko tämä kampaus minua? Vanhentaako se minua? Eikö? -- Näinkö pukee paremmin? -- Hän siirsi suortuviaan sinne ja tänne, pörrötti niitä, kokeili ja kiemaili peilin ääressä... Nyt minun pitää lähteä kaupungille kävelemään. Mene alas ja kysy Olylta, uskallammeko!

Dubbe pukeutui pikaisesti, laulaen heleällä, mutta hiukan heikolla ja epävarmalla äänellä:

My heart is in highland, My heart is not here.

[Sydämeni on vuoristossa, se ei ole täällä. (Suom. huom.)]

Polifka ei tiennyt Miladan tulevaisuudesta mitään. Tämä päivä kului loppuun samallaisena kuin kaikki edellisetkin. Keski-yöhön asti palveli Milada salissa, kunnes toinen sisäkkö vapautti hänet. Sitten Milada istui unisena ja perinpohjin väsyneenä kyökissä, Polifkan keittäissä vieraille kahvia.

Kahvi tuoksui hyvältä. Milada sulki silmänsä, muistellen päivän tapahtumia yksitellen ja järjestään. Muistellen tuota aamupäiväistä hetkeä, poltti kuin haava hänen sielussaan. -- Rouva oli tietysti kuullut sen, minkä hän oli sanonut Dubbelle. Rouva on korjannut hänelle säilytettäväksi sata guldenia. Sellainen suuri raha-erä!

Sitten otettiin hänestä mitta. Kuuluiko tämä tuohon edelliseen? Ja miten? -- Milada ei kuitenkaan kiusannut mieltään luuloilla ja arvaamisilla. Elämässä tapahtui liian paljon sellaista, jota hän ei käsittänyt, siksi hän oli oppinut, ett'ei hänen kannattanut tuhlata voimiaan sen selvittelemiseen... Kaikki selkenee ajan kuluessa, sanoi hän itsekseen. Kun ovikello soi, juoksi hän käytävään avaamaan oven, antoi siitä tiedon sisäkölle ja kiiruhti takaisin keittiöön, istuen puukasalla lämmittämässä jalkojaan hellin tulen ääressä. Pianonsoittoa kuului yläkerroksesta, puhe-ääntä ja naurua. Varsinkin melu kuului kovemmin, kun salin ovi aukeni tyttöjen kuljettaissa vieraitaan luokseen.

Polifka kaatoi kiehuvaa vettä kahvipannupussiin, harmaa höyry nousi siitä...

-- Tänään ei kahvissanne ole lisäkettä, huusi sisäkkö keittiön ovella.

-- Huomenna panen kahviin kihvelin täydeltä tuhkaa, -- murisi Polifka, joka ylpeili kahvin keittämistaidollaan.

Milada puhdisti koko patterin laseja, asettaen ne järjestyksessä riviin. -- Äkkiä hän kääntyi, sanoen: -- Polifka, sanokaa minulle kerran, -- mitä on olla -- säädyllinen nainen?

Polifka piti vesikuppia kädessä. -- -- Mitä sinä kysyt, likka, -- hän huusi, -- sinä voit tehdä ihmisen hassuksi!

-- Minä tahtoisin tietää, -- jatkoi Milada vitkaan, laskien kätensä otsalleen. Tämä liike todisti, että hänen oli täytynyt kauan mutta turhaan miettiä tätä asiaa. -- Onko meidän talossamme säädyllisiä naisia? -- Tahi ovatko -- tarkoitan porttolanaiset -- koskaan säädyllisiä?

-- Jätä minut rauhaan hulluine kysymyksinesi!

Milada astui Polifkan taa, kietoen kätensä hänen kaulaansa. Hänen kysyvissä silmissään oli niin syvän mielenliikutuksen ilme, että Polifkankin karkea sydän heltyi ja hänen äänensä tuli itsestään hiljaisemmaksi. Tuntien jonkinlaista sääliä, sanoi Polifka kiirehtivästi:

-- Säädyllinen on meikäläinen nainen, jos hän vaan sunnuntaisin seurustelee miesten kanssa. -- Nyt saat mennä nukkumaan! -- Hiukan epämieluisan herkkyneenä kolisti Polifka patojaan ja kauhojaan.

-- Tytön pitäisi päästä kirkon turviin, -- ajatteli Polifka häpeissään. -- Se on sellainen viaton karitsa, oikea kyyhkynen.

Milada hengitti syvään. Minä -- vaan -- ajattelin, -- olenko --

-- Mene nukkumaan, senkin heilakka, -- tuiski Polifka kuin pyry, -- en tahdo kuulla enää sanaakaan! --

Hän lykkäsi Miladan kyökin ovesta ulos, vielä hetken perästäpäin räyhäten itsekseen tämän maailman menosta.

* * * * *

Muutamia päiviä tämän jälkeen astuessaan konttoristaan, tapasi rouva Goldscheider Miladan, joka oli kykkysillään lattialla kuuraten lattoja. -- Goldscheider tarkasti noita tummia soikeita kasvoja, jotka olivat kiintyneet häneen.

-- Tällainen työ ei sovi sinulle, -- sanoi Goldscheider, jääden seisomaan, -- meillä on sitä varten palvelijatar. --

-- Suokaa anteeksi, rouva, palvelijatar on tänään pesutuvassa pesemässä, eikä minulla ollut muutakaan tehtävää.

-- Sinä olet äitisi näköinen, -- sanoi rouva äkkiä harkitsematta, -- ole viisaampi kuin äitisi. -- Miten vanha olet?

-- Kuudentoista, -- kuiskasi Milada.

-- Yhtä vanha kuin Alma Lucie, -- välähti Goldscheiderin aivoissa. Lämmön heijastus väikkyi hänen kylmissä, harmaissa silmissään.

-- Rouva Polifka, -- huusi hän. Portinvahdin rouva tuli kiireesti.

-- Tämä tyttö ei saa enää tehdä karkeaa työtä. -- Minkänäköiset ovat hänen kätensä! -- Missä hän nukkuu?

-- Pienessä kamarissa, teidän armonne, -- hm! -- Rottakama --

-- Onko meillä toinen huone vapaana? Tuo kapea Serafinen huoneen vieressä, asuuko siellä kukaan?

-- Ei, mutta se tarvitaan joskus iltasin, muistutti portinvahdinrouva.

-- Mitä iltaan tulee, -- sanoi rouva terävästi tarkastaen Miladan kasvoja. -- Todella hänellä olivat mustan Katharinen pelottomat silmät.

Goldscheider näki, että tuota tavaraa saattoi käyttää. Hän nyökäytti päätään ja poistui.

-- Noh, neiti, minä onnittelen. Nyt olette saavuttanut menestystä, -- maklakoi Polifka ivallisesti. Äänessä kuului pieni kateuden lisäsävy.

Milada nojautui vaieten käsipuuhun, tähystäen eteensä.

-- Jos heräänkin yöllä ja havaitsen, että kaikki unikuvat ovat hälvenneet, -- ajatteli hän apein mielin. -- -- Jono uusia mielikuvia syntyi ja tuli kuin tanssien häntä vastaan. Hän näki huoneen, jossa oli lukittuja kaappeja, kynttilöitä mielin määrin, kirjoja, sanomalehtiä, vieraita, aina uusia, aina vaihtuvia, -- ainoastaan lomaa, ei työn rasitusta,... rahaa, -- ja jotain sen johdosta, jotain sanomatonta, suurta, valtaavaa. --

Mailma, toinen mailma, noitten muitten mailma. Kuin lankavyyhdissä kerääntyivät hänen aivoissaan mielikuvat toinen toisensa ympäri... Hän huokasi syvään, nosti päänsä, katsellen hämillään ympärilleen... Hänen jalkojensa juurella oli harmaa, tomuinen rappukäytävä. Lattialla erottuivat räikeästi sen likaiset latat niistä kiiltävän kosteista, jotka hän äsken oli pessyt...

Vapisevat kätensä hän pisti vesiastiaan ja väänsi kuiviin rätit, jatkaakseen työtänsä, -- huomaamatta, että portinvahdinrouva katseli häntä päätään pudistaen.

-- Tuosta ei tule ikinä todellinen ilotyttö, -- tunsi tämä alkuperäinen olento sielussaan.

Jokin hyvä taipumus oli johdattanut tämän lapsen noudattamaan sitä viisasta terveyssääntöä, että syvien sielullisten täristysten tapahtuessa on parasta ryhtyä täyttämään lähinnä olevaa välttämätöntä tehtäväänsä.

Herätessään aamulla uudessa huoneessaan, löysi Milada sänkynsä vierestä kirkkaan punasen hameen, valkoisen ohuen puseron punaisine viiruineen ja punasen lettinauhan.

Moosmann oli huoneessa, auttaakseen häntä kampauksessa. Huudahtaen ihastuksesta hän palmikoi Miladan paksun tummanruskean tukan ja kiersi palmikot lujasti niskaan.

-- Noh kattoppas, kattoppas vaan, nyt varpusen poikaset tulevat syömään sokeriherneitä. -- Saavat jotain katseltavakseen, kun sinut näkevät! --

Sydän hieman pamppailevana astui Milada Goldscheider'in konttoriin. Tämä vilahti kerran Miladaan, sanoen: -- Odota! -- ja jatkoi kirjotustaan.

Milada odotti kymmenen minuuttia. Sillä aikaa oli hänellä hyvä tilaisuus tarkastaa itseään peilissä... Hyvin istuvat vaatteet tekivät hänet kovin solakaksi. Hän oli siis pitkä... Hiukset olivat luonnosta kiharat. Hienoissa aalloissa ne valuivat ohimoille, pukien noita teräväpiirteisiä kasvoja harmaine, rauhallisine silmineen, joissa ei kuvastunut nuoren mielen kaihoa. -- Syvä ja varova epäilyksen ilme väikkyi niissä, kuin sellaisella henkilöllä, joka kulkee vaarallista polkua, punniten henkensä pelastukseksi joka askeltaan.

Kymmenen minuuttia täytyi hänen odottaa. -- Hän ehti tarkastaa Goldscheider'in kasvoja, joita hän ei vielä kertaakaan ollut näin läheltä saanut katsella. -- Punasessa tukkalaitteessa siinsi hänellä harmaita juovia. -- Hänen ihonsa oli rosoinen, teirenpilkkuja oli nenänharjalla ja poskisyrjillä nenän kohdalla. -- Eriskummallinen pehmeä piirre oli suunpielissä hänen kirjoittaessaan. -- Goldscheiderilla oli sinikivillä koristetut korvahelyt, joissa riippuivat kultaiset nupit. Hän kirjotti kovin tarkkaavana, liikuttaen huuliaan ja naputtaen herkeämättä vasemman käden pikkusormella pöytään. -- Äkkiä hän puhdisti kynänsä. -- -- Tule tänne, -- sanoi hän, tarkastaen tyttöä. Sitten hän nyökäytti päätään.

-- Minä otan sinut saliini. Sinä olet Kathariinan lapsi. Äidistäsi oli minulla suuri hyöty täällä. -- Vaatteet, jotka annan sinulle, saat lahjaksi. -- Se merkitsee, minä pyhin pois velkasi, jahka lopetan toimeni -- tässä liikkeessä. -- Minulle sinä vaan olet velkaa -- et muille. -- Ymmärrätkö? --

-- Kyllä, armollinen rouva.

-- Olet palvellut täällä neljä vuotta palkatta. Vaatteet ovat siis palkkasi. -- -- Pääasia on, että kun minä poistun talosta, et ole kelleen nappia velkaa. Voit mennä vapaasti, minne haluat... Allekirjoita! -- Goldscheider lykkäsi Miladalle kirjoitetun paperiarkin.

Milada otti sen käteensä ja rupesi sitä lukemaan.

Hämmästyneenä, mutta vaieten katseli Goldscheider häntä. -- Nuori tyttö nyökäytti päätään ja kirjoitti jäykin, tottumattomin käsin nimensä paperiin. Rouva taittoi paperin hitaasti laskoksiin.

-- Elä järkevästi ja sinun käy hyvin. Olet syntynyt ja kasvanut täällä, tunnet tämänlaisen elämän. Se etu on sinulla muitten ensikertalaisten rinnalla. Olet nähnyt ja kuullut kyllin. Järjestä elämäsi sen mukaan. -- -- Ihminen ei saa hukkua, hänen ei tarvitse kuolla rapakkoon. -- Jos kokoat rahaa ja pääset täältä pois, -- on mailma oleva sinulle avoinna.

Rouva Goldscheider vaikeni. -- Hän oli puhunut enemmän, kuin mitä hän oli aikonut. -- Hän oli puhunut omia havaintojaan, nyt hän ihmetteli omaa varomattomuuttaan. -- Hän oli puhunut näin, muistellen sitä hiljaista, puhdasta Dresdenin katua, Goethe-katua, jolla hänen oma tyttärensä asui haaveillen yhdessä-oloa äitinsä kanssa.

Kaikki tämä yhtyi selittämättömään, tuntemattomaan edesvastuun tunteeseen, joka hetkeksi sai Goldscheiderin unohtamaan omaa jyrkkää itsevaltiusoikeuttaan.

-- Toivon toimivani Teidän mieliksenne, armollinen rouva, -- vastasi Milada, suudellen Goldscheider'in kurottunutta kättä.

-- Jää huoneeseesi odottamaan. Iltapäivällä Sucher vie sinut viinitarjoiluunsa. Siellä saat oppia kohtelemaan vieraita. Juomarahoja ei sinun tarvitse siellä ansaita, -- ymmärrätkö? -- Sano Sucherille, että minä olen niin käskenyt. -- Kuuden viikon kuluttua palaat tänne! Hyvästi! --

Milada kuului nyt neitien joukkoon. -- Hänellä oli oma huoneensa italiattaren vuokraamassa huoneustossa. Sinne hän sai viedä koko päivän vieraita.

Illalla hän palveli kolmen muun tytön kanssa erikoishuoneissa. Hänen tehtävänsä oli toimia niin, että vieraat joivat mahdollisimman paljon samppanjaa, josta hänelle tuli osinko. Sen kuitenkin Carlotan antamat laskut veivät.

Ne kuusi viikkoa, jotka Miladan piti viettää viinitarjoilussa, pitentyivät kuudeksi kuukaudeksi, sillä Miladalla oli ollut hyvä onni. Hänen kohtalonsa olisi muodostunut vielä suotuisammaksi, jos ei paha sattuma olisi sitä turmellut.

Muutamia viikkoja Milada oli vanhan aatelismiehen leikkinukkena. Tästä hän ansaitsi ylimääräisesti viisisataa kruunua, mitkä tuo vanha herra lahjoitti hänelle postisäästökassakirjan muodossa. Tämän jälkeen Milada joutui korkeamman upseerin käsiin, kunnes lopulta eräs rikas berliiniläinen pankinomistaja hänet anasti. Tämä oli kovin tyytyväinen Miladaan, luvaten pitää hänet erikoisenaan kaupungissa olo-aikansa. -- Milada sai kaikkea, mitä hän halusi, vaatteita, kukkia, makeisia, pikku lahjoja, -- smaragdi-rintaneulan. [Vihreä jalokivi. (Suom. huom.)] Sai hän lupauksen saada hohtokivi-kaulakoristeen, jos vaan pysyisi kilttinä loppuun asti. Yleensä pankinomistaja oleskeli kaikkina vapaa-aikoinaan Miladan huoneessa, söi, mitä Carlotta vaan eteen asetti, joi ja maksoi kalliimmat viinit, siten hankkien rakastetulleen kunnioitetun aseman.

-- Kaunis et ole, etkä myös ole roistomainen, mutta minä pidän sinusta siksi, ett'et ole toisten kaltainen. Vanha heilakkani siellä kotona, kiitoksia paljon, ett'en tarvitse tuota nähdä. -- Sinun luonasi, hempukkani, virkistän itseäni hänen suloisten syleilyjensä jälkeen.

Hän näytti Miladalle Berliinissä asuvan lemmittynsä, paksun, vaaleaverisen, komentavan näköisen naisen kuvan, joka kovin miellytti Miladaa. -- Kun Milada sitten tarkasti itseään peilissä, ei hänestä tuo helakanpunanen poskimaali sopinut kasvojen tummuuteen. Hän pyyhki siksi maalin pois, mistä vaan saattoi. Yleensä hän huomasi, että täälläkin olivat muut tytöt vilkkaammat ja meluavammat kuin hän koskaan voisi olla.

Ne kyllä kehuivat jälestäpäin, että elämä oli "roskaa", että he vaan pelasivat "kometiiaa" tässä elämässään, mutta Fritzin lystikkäät kokkapuheet, -- Paulan säihkyvät silmät, kun upseereja tuli, heidän molempien hehkuvat posket ja otsa eivät voineet olla vaan näyttelemistä.

Carlotan viinitarjoilussa Milada teki ensi kerran havaintoja, jotka jäähdyttivät hänen nuoren sielunsa jäisen viimaiseksi. Yhdellä ainoalla selvällä katseella hän näki sen yhteiskuntaluokituksen, joka vallitsi hänenkin vähäpätöisessä piirissään. Tarkalla vaistolla hän huomasi luokka-eriäväisyyden koko kurjuuden, suvaitsevaisuuden ja nöyrtymisen eri hienot ja monenlaiset vivahdukset, -- hän arvosteli omaa asemaansa mailman katsantokannan mukaan, joka kuin ahnas tuuli ensi kerran häneen iski, niinkuin tuli kiertää ja heiluttaa risua, ennenkuin se sen hävittää.

Hyvin hienolla vaistolla vaikka arastellen viilsi hänen terävä katseensa läpi ympäröiväin ihmisainesten tylsän massan, -- se eroitti siitä valot ja varjot. Unessakävijän varmuudella hän kiipesi ammattikuntansa eri arvoasteita ylös ja alas. Hänen tietään eivät valaisseet auringon kirkkaat säteet, vaan keinotekoinen valaistus, joka leyhytti sillä limaisella polulla, jota myöten hän liukui yhteiskunnan kurimon kuiluun, kuunnellen siellä elämän alhaisimpia sykähdyksiä... Järkevä hyvyys johtuu siitä, että ymmärtää elämän eri asteita. Carlotan laitoksessa Milada saavutti tämän hyvyyden. -- Hän näki sen suuren juovan, joka oli hänen, mustaan silkkiin puetun tarjoilijattaren ja niiden tyttöjen välillä, jotka toimivat ruokajakohuoneessa. Niitä lyötiin korvalle, jos ne uskalsivat sanoa jotain vastaan. Heidän täytyi elämänsä pitimeksi kerjätä vierailta leivänjäännöksiä ja juoda heidän ruokaryyppylaseistaan lopputilkan. --

Vielä suurempi oli luokka-eriäväisyys näitten "mustiin puettujen" tarjoilijaneitien ja niitten vieraitten naisten välillä, jotka ilta toisensa jälkeen tulivat yksityishuoneisiin. Ne olivat sorjia, koristeilla pyntättyjä tyttöjä, jotka seurustelivat tuhlaavien miesten kanssa, hymyillen liittoutuneitten tavoin Carlotalle ja tervehtien aamuaurinkoa vielä samppanjapullojen ääressä.

Ne nauroivat ja melskasivat kaikkien seuraan kuuluvien miesten kanssa, mutta elivät vaan yhden miehen -- rakastettuna.

Ne olivat kaikki päässeet varmoihin käsiin. -- Hyvin harvoin he vaihtoivat rakastajoita. Carlotan luona oli muuten rakkauden arvopaperien myyntihuone. Täällä hoidettiin huvittelevan suurmailman rakkauden-luetteloa, täällä sen maksukanta tarkastettiin ja arvioitiin.

Kun yllämainittuja "suhteita" oli erikoishuoneissa, eivät tarjoilijattaret uskaltaneet kutsumatta mennä sisään pöytiensä luo. Miladakaan ei siis uskaltanut. Oli myös kielletty silloin herrojen puhutteleminen, paperossien pyytäminen ja viinilasista hörppiminen.

-- Meitä ne eivät ole laisinkaan kauniimpia, -- muistutti jälestäpäin Paula kateisena, -- ei ole puhettakaan siitä, että ne olisivat meitä parempia, mutta niillä on hitonmoinen onni. --

Milada ei tyytynyt tuollaisiin selityksiin. Syy siihen eroon, joka oli olemassa hänenlaistensa ja noitten neitien välillä, jotka käyttivät ylhäisten rakastajoittensa sukunimeä omien ristimä- tahi hyväilynimiensä jälestä, johtui kai syvemmistä syistä, laajempaa selitystä kaipaavista olosuhteista, kuin miksi hänen pikkumaisen kateellinen toverinsa tahtoi sen tehdä. Mutta mitkä syyt tuon eroavaisuuden aiheuttivat, sitä ei Miladakaan olisi voinut sanoihin pukea. Hän heitti siksi kaiken hautomisen, pääasiallisesti takertuen ahnaasti joustavalla havaintokyvyllään tositapahtumiin. Muu oli hänelle tällä haavaa vähä-arvoisempaa.

Miten halveksivasti esimerkiksi kohdeltiin niitä tyttöjä, jotka puettuina köyhän hienosti, hiipivät viinitarjoiluun, silmiään räpyttäen tottumattomina kirkkaaseen valaistukseen ja hämillään yrittivät pelastua liika röyhkeydellä jonkun vapaan pöydän luo! Carlotta näytti niille tuimana oven, sillä hän ei sietänyt niitä muulloin, kuin silloin kun he toivat miehiä mukanaan.

"Herraslaakareiksi" niitä sanottiin katukielellä... Väliin usea niistä nosti uhmaten hameensa, näyttäen väikkyvää silkkistä alushamettaan...

Nämät naiset olivat aivan rehelliset ja oikoset. Nälissään ne söivät kaikkea, mitä saivat, olivat taipuvaisia, melkein tahdottomia tarjoilijattarien käsissä, helliä ja kiitollisia niille miehille, jotka antoivat heille rahaa...

Väliin tulivat italiattaren viinitarjoiluun ne "synkät naiset." Silloin tarjoiluhuoneen valtasi hiljaisuus. Ne naiset olivat hunnuissa ja puettuina tummiin pukuihin, tullen kaksin ja kolmin herroineen, jotka olivat hyvin juhlallisen näköisiä ja ostivat viiniä vaan lasittain. Carlotta selitti tytöille, että nämät olivat "säädyllisiä naisia." Hän antaa piun paun tuollaisille naisille. Kun ne tulevat, niin kaikki ihmisen ilo menee p... läpeen. Carlotta tekeytyi niille kovin makeaksi, mutta varastohuoneessa hän jäärytteli heitä, vääntäen naamaansa. -- Pysyisivät kotonaan pesemässä lastensa rättejä, etteivät kävisi täällä töllistelemässä kuin teatterissa. --

Miladaa nämä naiset miellyttivät. Ne kumartuivat toisiansa kohden kuiskien, ja Milada huomasi, että nämät "säädylliset" olivat aina hyvin vakavat, melkein surullisen näköisiä. Ne joivat vaan hiukan lasin syrjästä, eivätkä nauraneet millekään pilapuheelle. Väliin Carlotta istui heidän pöytänsä ääreen puhumaan vastoinkäymisistään ja ruoka-aineitten kallistumisesta. Väliin sentään jokin herra kutsui tytöt luokseen, tarjosi viiniä laskien vähän leikkiä. Mutta keskustelu ei luistanut. Hyvännahkainen Paulakin, joka heti nosti hamettaan, kun joku ehdotti lystiä, istui sellaisissa tapauksissa jäykkänä, paeten ensi tilaisuudessa.

-- "Milloin menette nukkumaan?" -- jäljitteli Paula heidän selkänsä takana, harmistuneena heidän kyselystään: -- "Mihin menette kävelemään?" -- "Onko Teillä vanhemmat elossa?" -- Senkin viuruleuat! Mitä tuollainen kysyminen hyödyttää?

Kun Milada kerran tarjoili, näki hän, miten eräs nainen osotti häntä, sanoen: -- "Hyvä Jumala, miten tuokin raukka on nuori!" --

-- Mitä pahaa siinä on, -- ajatteli Milada. -- Sehän on minun ainoa onneni, että olen nuori ja vasta taloon tullut. --

Muuan herra kutsui hänet sittemmin pöytänsä ääreen, nipisti häntä poskeen, puhellen, että hänestä oli hauska nähdä, ett'ei Milada ollut niin maalattu kuin muut.

-- Haluatteko viiniä? -- sanoi eräs naisista... Milada ei heti huomannut kysymyksen koskevan itseään. -- Ensi kerran eläissään häntä teititeltiin. -- Omituinen tunne jäykistytti hänet silloin. Naisääni tuntui niin suloiselta, melkein pelokkaalta. Miksi nainen oli peloissaan? --

-- Viiniä ne heilakat kyllä juovat, -- sanoi herra ryypätessään -- no, haluatko?

-- Parempi olisi kääntää selkänsä -- ja sylästä se suustaan, -- huusi Paula toiselta puolelta. -- Yleensä meillä on hyvä sylkemisen halu. -- Naiset katsahtivat toisiinsa.

Milada kuuli nimeänsä huudettavan sivuhuoneesta. Hän riensi kiireesti sinne.

-- Tuo näyttää hyvin yksinkertaiselta, -- sanoi muuan nainen, huokaillen hänen jälestään.

Paula kertoi tämän vahingoniloisella naurulla Miladalle. Sen erän perästä Milada tuli entistään varovaisemmaksi, aina silmäten tutkivana tarjoiluhuoneen yleisöä, ennenkuin astui sisään.

Ensimäisen siveyssaarnan kuuleminen ei tehnyt häneen edullista vaikutusta.

Iltapäivällä saivat tytöt luvan lähteä kävelylle. He läksivät tavallisesti Prater-seutuun, juoden siellä kahvia Meijerissä. He katselivat seisahtelevia ajurivaunuja, hevosillaan ponnahtelevia ratsastajoita, ohi piriseviä automobiileja, ja joka kerta kun näkivät tutun, hyppäsi Paula pystyyn, taputtaen huomiota herättävästi käsiään.

Täällä Milada näki ensi kerran suurkaupungin hienoston elämän... Hän istui kuin kuumeessa, katsellen tuota nauravaa ihmismerta, jossa vaihdettiin tervehdyksiä, nyökäytellen päätä, tavattiin toisiaan ja turistiin.

Konemaisesti hän kiersi lusikkaa kahvikupissaan, kuunnellen hajamielisenä Paulan huudahduksia ja huomautuksia. Hänen aivoissaan kihisi kysymyksiä, joihin hän ei keksinyt vastausta. -- Nuo ihmiset, -- keitä he olivat? -- Miten he elivät? -- Miksi ne aina nauroivat? -- He eivät olleet maalattuja. Heidän ei tarvinnut paljastaa rintojaan, -- ei viitata herroille eikä maklakoida. Ne istuivat tuossa tyynesti. Herrat kumartavat heille syvään, mennen varovaisesti ja hitaasti heitä kohden. -- Katsos, -- sanoi hän ihmetellen Paulalle, joka piti häntä käsivarresta kiinni, -- herrat kävelevät varpaillaan noitten naisten edessä.

Kerran kaksi kovin solakkaa, vaaleaa naista herätti hänen erityisen huomionsa. Ne olivat näöltään sisarukset, puettuina valkoisiin pitsipukuihin, täynnään hohtokiviä. Kun ne astuivat vaunuistaan, ryntäsi koko lauma ratsastavia herroja heitä tervehtimään. Kumartuneitten päitten ja kuiskeitten läpi he koettivat raivata itselleen tietä istumapaikalleen.

-- Keitä nuo ovat, -- sanoi Milada painostunein mielin tuijottaen heihin.

-- Nuo naiset ovat sellaisia, jotka pettävät miehiään. Siksi heillä on hohtokiviä ja pitsipukuja, -- sanoi Paula halveksien.