Part 12

-- Minä olen nostanut hänet loasta, olen antanut hänelle paidan ylle, kun hän on taloon tullut, -- valitteli sairas vierailleen. Ja kun nämät puhuivat miniän ahkerasta ja velvollisuuttaan noudattavasta elämäntavasta, huitoi anoppi turvonneilla käsillään: -- Minä sanon teille jotain. -- Hän tekee kyllä työtä, -- hyvä, mutta ketä varten hän rehkii? -- Minuako varten? -- Mitä minä enää siitä hyödyn? -- Mitä minä tarvitsen, sen olen omilla käsilläni koonnut. Ruumisarkkuvaatteisiin asti olen kaikki itse hommannut. -- Siitä asti, kun tuo on ollut talossa, onko hän kertaakaan syleillyt minua, sanoen "rakas äiti!" -- Kysykää häneltä! -- Ja poikaani! -- Rakastaako tuo häntä? -- Oletteko te tarkastaneet hänen silmiään, ovatko ne aviovaimon silmät!? -- Ja sellainen hyvä aviomies kun David on!... Jumala on oikeutta rakastava, uskokaa, Jumala ei anna hänelle lasta!

Pian häitten jälkeen oli Elise tuntenut olevansa raskauden tilassa, mutta kun hänen täytyi kerran raastaa raskasta vaatekirstua makasiinista puotiin, sai hän keskoiset. Hän sairasti jälestäpäin kovin itkien salaisesti monta katkeraa kyyneltä. Havaitessaan tämän mielen masennuksen oli David tullut ajatelleeksi, että he rupeaisivat uudelleen opiskelemaan. Mutta Eliseä ei enää huvittanut laskeminen. Algebrasta hän ei voinut ollenkaan päästä alkuunkaan. Hänen teki mieli oppia saksankieltä ja luonnontiedettä.

Ja vaikka anoppimuori pauhasi näitten "hullutusten" johdosta, niin David ajoi vaimonsa sivistysharrastukset lävitse. Eliselle hankittiin opettaja, joka antoi hänelle kaksi tuntia viikossa. Tämä opettaja oli Goldscheiderissa vanha liiketuttava. Vanha rouva kutsui häntä "jumalankieltäjäksi ja tanssimestariksi", halveksien häntä perinpohjin. Tämä oli filosofian maisteri ja kolleegan arvolla varustettu kimnaasin opettaja Arnold Egidy Horner. -- Ottaen asian hyvin ylhäältä päin paljon kokeneen miehen luonteen sielukkuudella, niin hän ryhtyi tämän punatukkaisen -- ja hänen mielipiteensä mukaan -- tyydyttämättä olevan juutalaisrouvan opettamiseen.

Horner löi itseään usein rintaansa sanoen "me germaanit" [Saksalaiset pitävät itseään puhdasrotuisimpina germaaneina. (Suom. muistutus)], käytti normaaliliinavaatteita ja väisti pelokkaana pitkäkarvaista talonkoiraa... Myös rouva Judeeta hän vältti mielellään. -- Hänellä on kirottu tapa, -- sanoi Horner, -- katsoa läpi paksuimpienkin housujen, miten paljon kullakin on rahaa tahi muuta kamaa taskussa.

-- Ihmeellistä, -- sanoi hän Elisestä, -- hän ei ole lahjakas, hänen on hyvin vaikea oppia. Mutta jos hän kerran saa jotain päähän, niin se kehittyy itsestään edelleen hänen aivoissaan, ulottuen kaikkiin elämän kysymyksiin. Yhdestä ajatuksesta, yhdestä mielteestä kasvaa satoja. -- Vaikeasti kylvettävä, mutta kasvaa hyvin.

Hän tuuppasi Davidia kylkeen nauraen ylenpalttisena. David vaan ei tätä ymmärtänyt, mutta nauroi kohteliaisuudesta mukaan.

Kahdesta tunnista viikossa ensi sopimuksen mukaan sukeutui jokapäiväinen oppitunti. Tämä oppitunti otettiin salaa ja kuiskimalla alkoovissa, jota David urhoollisesti puolusti, kun anoppimuori rupesi pitämään siitä elämää. -- Kun muori myöhemmin tuli vuoteen omaksi, täytyi hänen voimattomana kuulla tuota "kometiaa." Mutta Elise koetti vielä paremmin kuin David välttää vanhuksen kiukkua ja urkkimista, eikä mitenkään tahtonut ärsyttää häntä eikä saattaa hänelle mielipahaa. -- Hän piiloitti huolellisesti kirjansa muorin tutkivilta silmäyksiltä, hän ei puhunut koskaan oppitunneistaan, Hornerin täytyi kulkea sukkasillaan ja opettaminen oli vaan kuisketta, kunnes muorin kova kuorsaaminen osotti, että hän oli nukkunut.

-- Orjan luonne, -- ärisi Horner, joka aina oli täynnään kumouksen henkeä, kun toivoi saavansa toisen sitä toteuttamaan.

Mutta Elise katsoi häneen kylmillä, harmailla silmillään. -- Tämä koti on vanhuksen. Hän on hallitsija. Kuolemaansa asti pitää hänen tahtoansa noudattaman.

Silloin katsahti David kirjastaan kiittäen vaimoaan hellällä hymyilyllä.

Elisen suupielissä näkyvä ivallinen piirre, joka oli myötäsyntynyt eikä itsetietoinen, petti Hornerin pitkän aikaa. Hän luuli voivansa saattaa Elisen alkohoolin synnyttämiin aatelentoihinsa, ja moneen muuhun yltiöpäisyyteen. -- Hän tahtoi vapauttaa hänet ulkonaisesti ja sisällisesti, pois numeroiden ja varovaisuuden mailmasta; sitten vasta heistä voisi tulla oikeita oppitovereita, silloin hän voisi tuntea samaa ihastusta kuin hänkin päästessään sille kehitysasteelle, jolla uuden ja yksilöllisen onnen lippu liehuu. Elisen täytyisi ponnistaa kovin henkisesti, voidakseen seurata Hornerin viisausoppia, joka kuin lennossa kiiti mielikuvituksen siivillä usein poiketen johdonmukaisuuden tieltä. -- Tämä väsytti Eliseä.

Muutamissa kohdin Elise jäi jälelle härkäpäisesti vaieten. Horner ei heti huomannut tätä vastarintaa. Hän oli haltioissaan siitä, että oli saanut oppilaan, ja antoi vapaasti ja iloisesti tavallisuudesta poikkeavien vaistojensa synnyttämien aatevirtojen vyöryä. Kovin paljon myöhemmin hän huomasi vasta, että Elisen järkevä, kylmä luonne ei koskaan hyväksynyt noita eriskummallisia aateratsastuksia. Kun Horner tämän huomasi, ei se häntä enää suututtanut. Elisen solakka, maidonvalkea pehmeä ruumiskaan, joka heidän tuttavuutensa alussa häntä hieman kiihotti, ei enää tehnyt minkäänlaista vaikutusta häneen.

Samana vuonna, jolloin Judes Goldscheider makasi kuolinvuoteellaan, synnytti Elise tytön, jolle vanhus antoi nimeksi Mirjam'in sekä kalliin helmikaulanauhan, sillä ehdolla, että kukaan muu ei saisi sitä käyttää eikä tyttökään ennenkuin sinä päivänä, jolloin hän seisoisi juutalaisten vihkimävaatteen alla tulevine puolisoineen. -- Vanhus piti lasta vapisevissa käsissään ja vanhan itsepäisyydellä hän sanoi hyväellen katsellen sen valkoisia kapeita kasvoja ja punaista tukkaa: -- Se on aivan Davidin näköinen. -- Elise hymyili: Hän antoi tytölle nimeksi Alma Lucie, eikä vanhuksen kuoltua antanut kutsua sitä toisin.

Hän ympäröi sitä kaikella sillä loistolla ja mukavuudella, jota hän ei itse koskaan ollut nauttinut. Sille hommattiin vaaleansininen huone, valkoiset huonekalut ja kristitty hoitajatar. Elise ei tahtonut, että sen piti saada kuulla juutalaisten synkkiä satuja ja rukouksia. David, tuo heikko ja tahdoton mies, näki tämän kaiken voimatta vastustaa. Tullen yhä sairaloisemmaksi ja väsyneemmäksi, hän oli luopunut kirjuritoimestaan istuen päivät pääksytysten kirjojensa ääressä tahi hoitaen vaimonsa liikekirjeenvaihtoa, jota tämä ei enää ehtinyt tehdä. -- Kaikki kävi muuten hyvin. Liike edistyi mainiosti nuoren rouvan johdolla. -- David oli melkein kokonaan onnellinen. Yksi ainoa seikka häiritsi häntä saattaen usein kauhua hänen hurskaaseen ja lempeään sieluunsa. -- Hänen lapsensa oli hänelle vieras. -- --

-- Oliko se ollenkaan hänen lapsensa? -- Varpaillaan hän meni lapsenkamariin, missä valkoiseen esiliinaan puettu kristitty palvelijatar katsoi lapsen perään... Isä, -- sanoi pienokainen kohteliaasti tarjoten pikku kätöstään. Kun Davidin piti puhutella lastaan, ei hän saanut noita vieraskielisiä, siroja tavuja huuliltaan irti:

-- Alma Lucie! -- Hän melkein pelkäsi lastaan.

-- Mitä tästä koituu, -- ajatteli hän usein ahdistunein mielin, -- ehkä tyttö vielä kerran häpeää vanhaa juutalaisisäänsä? -- Hän oli puettu pitkään mustaan juutalaistakkiin tukka pitkänä... Oliko hyvä tehdä lapsensa ylhäiseksi? Olisiko siitä siunausta? Mutta hän ei puhunut siitä sanaakaan Eliselle, vaikka se häntä suretti enemmän kuin mikään muu mailmassa.

Elise juoksi makasiinista ja puodista, joissa hän nyt oleskeli alituiseen, lapsenkamariin hiukset lentäen ja kasvot punaisina. Hän nosti lapsensa korkealle ilmaan, ilakoi sen kanssa ja juoksi onnesta säihkyvänä pois. Hän riemuitsi Alma Lucien lapsenkauneudesta. Hän oli haltioissaan nähdessään hänen vaaleanpunaisen, pyöreän, puhdasverisen ruumiinsa. Hän tahtoi ympäröidä tyttöänsä kaikella sillä valoisuudella ja elämänilolla, jota hän ei koskaan ollut saanut itse nauttia.

Kohtalo pelasti Davidin tulevaisuuden onnettomuudesta.

Alma Lucie käveli vielä lapsen kengissä, kun David sairastui lenssuun, josta hän ei koskaan enää toipunut. Hän makasi kuukausia sairaana. Elise hoiti häntä uskollisena ja omantunnon mukaisesti. Hän ei kärsinyt, vaikka vanha tohtori Robitschek kehoitti ottamaan sairaanhoitajattaren, että vieraat kädet koskettivat Davidin ruumista.

Lapsi ei saanut enää tulla isänsä huoneeseen, sillä äiti pelkäsi tartuntaa. Siihenkin David tyytyi.

Eräänä kevätpäivänä hän kuoli. Vielä aamulla hän oli tapansa mukaan rukoillut. Elise tuli huoneeseen tuoksuen hyvälle mantelisaippualle, hänen mustassa esiliinassaan oli riisijauhoja ja juhannuskukkia.

-- Me olemme pesseet Alma Lucien tukan juhannuskukkavedellä, ettei siitä tulisi niin punanen, kuin mikä minulla on, -- kertoi Elise iloisesti.

-- Sinä vaivaat itseäsi liikaa tuon lapsen tähden, -- David huokasi. Älä tee siitä pakanaa!

-- Noh, mutta David, -- uhkasi Elise hymyillen siristettyään silmiään.

-- Miten haluat, -- mutisi hän lisäten, -- hyvä on, että se on tyttö.

Elise kääri peitteen hänen ympärilleen, antoi soittokellon hänen taskuunsa ja palasi puotiin. Kello yhdeltätoista hän juoksi takaisin katsomaan, sillä sähkökello alkoi soida kovin äkkiä ja soi kauan, soi vielä silloinkin, kun hän seisoi vuoteen ääressä. Tässä hän näki Davidin kyyristyneenä kuolemantuskan hiestä kosteana. Kello soi yhä hänen kouristuneessa kädessään ollen tehdä Elisen hulluksi. Veren vuodatus keuhkoissa oli lopettanut Davidin elämän.

Kuusi kuukautta sen jälkeen kastettiin Alma Lucie luterilaiseen uskoon ja rouva Goldscheider teki lujan päätöksen lähettäen kuusivuotisen tyttärensä kuuluisaan täysihoitolaitokseen Dresdeniin. Laitoksen täydelleen englantilainen loisto oli melkein liian kallis hänen tuloihinsa nähden. Mutta kun hän oli saanut nähdä tuon Goethe-kadulla vallitsevan hienouden päätti hän sittenkin, että Alma Lucien piti saada elää siellä lapsuutensa päivät. Ei koskaan hän saisi palata siihen vanhaan ja likaiseen vaatekauppaan, missä hänen äitinsä hyöri ja pyöri. Hänestä ei saisi tulla yhteiskuntasääntöjen kahlehtimaa vaan Ghetossa elävää juutalaistyttöä, joka kuljetettiin suurella vaivalla "talosta taloon nähtäväksi" kunnes sai miehen, joka parhaimmassa tapauksessa tarjosi hänelle pikkuporvarin kurjuuden. Äidillä ei ollut muu neuvo tätä torjuakseen, kuin raastaa, raastaa lapsensa edestä. Dresdenissä ei kukaan tuntenut Goldscheideriä, ei kukaan tiennyt, missä hän oli syntynyt ja miten hän eli -- siellä hän oli vaan Alma Lucien little mother (äiti kulta). Kaksi kertaa vuodessa kävi Goldscheider siellä palaten aina riemuissaan tyttärensä kauneudesta ja miellyttäväisyydestä. Tyttö oli solakka, siro olento, joka oli perinyt isänsä koko ihanteellisen haaveellisuuden ja äitinsä koreat harmaat silmät. Tämä lapsi sopi vaan Goethekadun hiljaiseen, ylhäiseen elämään ja asumaan talossa, joka oli täynnään taideteoksia, joiden keskellä liikkui yhtä siroruumiisia, herttaisia ja iloisia ihmisiä kuin Alma Lucie itse.

Punatalo tuotti Goldscheiderille enemmän rahaa kuin mitä hän monina parhaimpina vuosina oli yhteensä jaksanut koota entisillä liikeyrityksillään.

Ja kun hän möisi liikkeensä, niin siitä heltiäisi kaunis summa. Siksi hän rupesi miettimään. Tulevaisuuden tuskin kuviteltu loiste tiivistyi loistavaksi auringoksi, joka hitaasti nousi taivaan rannalle. Horner ivasi ja valoi komppasanojensa tulvan tämän tulevaisuusunelman yli. Mutta hänestä oli väärin ivata sitä. Goldscheider tunsi itsessään vielä elämänvoimaa tietäen olevansa vielä kyllin nuortea nauttimaan sydämensä syvyydestä ja puhtaasti. Hän tahtoi nähdä taidetta, kuulla soittoa, elää uutta tyyneempää elämää.

Usein -- usein naurun hohotusten, melun ja viinihöyryjen täyttämässä salissaan hän näki nuo haavekuvat sielunsa silmillä. Hänen tarkkaavat, kylmät silmänsä kostuivat, niin että hän hulluttelevien neitiensä päässä näki sädekehiä. -- Mutta hän säilytti tarkasti salaisuutensa, kätki sen poveensa jokaiselta, etenkin Hornerilta, joka oli hänen menneisyytensä päätodistaja. -- Tähän tulevaisuuden haavemaailmaan ei hänen ilkkuva ystävänsä saisi iskeä, vaikka hän sitä koetti sielunsa tuntosarvilla, nuuskien ja nipistäen. Goldscheiderin täytyi tällä kertaa toimia yksin, irti kaikesta.

Aina raastaen, aina kieltäytyen hän rakensi sen sillan, joka ulottui hurjistelun mailmasta lapsen puhtaaseen ympäristöön. Sitä siltaa saisi ainoastaan hän -- äiti -- kulkea.

Kolmas osa.

Viisaustieteilijä.

Johdesana:

Kukin voipi elää hyvin, jos ei petä itseään. Lankeemuskin silloin syvin saattaa kaikki kestämään.

Goethe.

Milada kolkutti aamulla neiti Dubben ovella. Tämä istui vielä peliinsä ääressä pyyhkien kiihkeästi nahan palasella poskimaalin kasvoiltaan. -- Vai niin, sinäkö se oletkin! -- sanoi hän kääntäen tarkastaen päätään sinne tänne. -- Tule sisään ja katso, onko tuo punamaali jo poistunut poskilta?

-- Te voitte maalata itsenne jo uudelleen, -- vastasi Milada asiantuntijan tavoin...

Dubbe nauroi huvitettuna. -- Niinkö arvelet, mutta jos minä yrittäisin jälleen olla luonnollinen! Tahdon olla kalpea, mutta kaunis! Morbidezza [Viehkeyttä. (Suom. muist.)], sanoo espanjalainen. -- Dubbe tarkasti peilissä vienoja, kapeita, soikeakasvojaan, joita ympäröivät vallehtivat vaaleantuhanväriset hiukset. -- Kas kyyneliin sammuvi silmien loiste, -- mutisi hän nyökäyttäen päätä kuvalleen. -- Ei tee mitään!

Laskien huoaten käsivartensa Miladan kaulalle kuiskasi hän siniset silmät suurina. -- Minä teen sen, Milada, minä teen sen. -- Hän hyppäsi pystyyn ja juoksi alas heittäen oven jälessään kiinni.

Päätään pudistaen katseli Milada hänen peräänsä. -- Mutta miettimättä sen enempää neiti Dubben merkillistä luonnetta, rupesi hän korjaamaan huonetta, -- jossa kaikki oli täydellisessä aamun epäsiivossa. -- Yleensä neiti Dubbe jätti jälkeensä senkin kirjavan sekasotkun. Kaunis keltainen silkkipuku lukuisine röyhelöineen, joiden ompelemiseen Moosmann oli tarvinnut peräti kaksi päivää, se oli tuossa lattialla ihan kuin Dubbe oli antanut sen päältään pudota ja tohvelin kärki oli tarttunut kauluspitseihin. -- -- -- Sellaista porsasmaisuutta! -- Milada kiristi huuliaan, nostaen puvun lattialta, pudisti sitä oikoakseen sen rypyt ja yritti asettaa sen leposohvalle. -- Mutta siitä täytyi ensin suoria pois kaikki liinavaatteet ja muita vaatekappaleita, jotka neiti Martha oli siihen mätännyt ihan kasaan. -- Ihan kuin minun olisi silloin helpompi järjestää ne, -- ajatteli Milada. -- Kaikkialla oli sikarinpätkiä, sikarintuhkaa, tyhjiä viinipulloja ja laseja. -- Huoneessa! Vuotappas! -- Että Dubbe on hiukan hassu, sen tiesivät kaikki talossa, mutta panna toimeen tällaista siivoa Jumalan kirkkaana päivänä? -- Sen jos rouva tietäisi! -- Aurinko paistoi kirkkaan räikeänä sivultapäin ikkunan läpi valaisten pesukaappia ja likavesiastiaa. Pesukaapin syrjillä välkkyivät vesiräiskeet kuin hopeapilkut. Siis piti tarttua kiinni. -- Milada kiversi hihansa ollen täydessä touhussa, kun ovi aukeni rajusti ja Dubbe ryntäsi sisään kalmankalpeana, sekapäisen näköisenä, silmät luonnottoman pyöreinä ja koko ruumis vapisevana. Hän kulki Miladan ohi risteillen huoneessa juoksuaskelin ja mutisten: -- Mitä minä nyt teen? -- Kaikki on mennyttä. -- Nyt -- -- nyt siis olen täysin rappiolla. -- Taivaan Jumala! -- -- Miks'ei hän laske minua irti? -- Minä tulen täällä hulluksi, -- eikä hän usko sitä, että tämä elämä tekee minut hulluksi, hulluksi!

-- Mutta hyvä neiti Martha, teidän on täällä hyvä olla, -- vakuutti viisitoista vuotias tyynnyttävästi, astuen neitiä kohden puhdistusvehkeet kädessä. -- Hän tunsi nuo epätoivonpurkaukset, mutta tiesi samalla, että ne hyvin varmasti ja hyvin pian vaihtuivat. Mutta tämä oli pahempaa laatua.

Dubbe tuijotti Miladaan aivan kuin ollen pois suunniltaan. Sitten hän hengitti syvään iskien Miladan käsivarteen rajulla liikkeellä. -- Sinä, sinä tiedät, ihmisolento, kuinka hän minua tänne vietteli, tuo pyöveli! -- Dubbe heristi nyrkkiään. -- Ja hänellä oli apulaisia ja niitten kätyreitä. Hän sanoi minun tulleeni tänne vapaaehtoisesti. -- Suuri Jumala, voitko sinäkin sanoa sitä tuloa vapaaehtoiseksi! -- -- --

-- Te ette saa ottaa kaikkea niin synkältä kannalta, hyvä neiti Martha, -- paljon täytyy ihmisen kärsiä, kyllä elämä sitten väliin taas on valoisampaa. Ja kaikissa tapauksissa, -- teidän pitää se nähdä, -- on täällä paras olo. -- Muista tällaisista sanoovat toiset...

-- Toiset, siinä sitä ollaan! -- He kuuluvat tällaisiin. Mutta minä en kuulu teikäläisiin. -- Minä tulen toisenlaisista yhteiskuntapiireistä. -- -- Minä haluan päästä niihin takaisin. -- Sen hän kirkui ottaen kiinni kaulastaan ja nyyhki viskaten sataguldeninsetelin lattiaan. -- Neljä sataa guldenia olen velkaa! -- Ja miksi! -- Senkin peto, sielunkiristäjä, hirviö! -- Neljä sataa guldenia olen tuolle matamille muka velkaa... Ja hän sanoo pelastaneensa minut! -- Mistä? -- Miten! -- Minä tahdon korvata kaikki. -- Tässä on sitoumus velastani. -- Öinen ystäväni tahtoo sen maksaa. Hän on sen luvannut. -- Dubbe lensi taas epätoivossaan edes takaisin huoneessa. -- Nyt on kaikki liian myöhäistä. -- Siihenkin on aika umpi mennyt. --

-- Lupauksilla ja velkakirjoilla, -- sanoi Milada hymyillen ja opettavana, -- ei rouva Goldscheideriä taivuteta.

-- Hänen täytyy laskea minut pois! Sitten voin maksaa velkani! Tuon minun ystäväni lahjoitti minulle viime yönä. Hän oli englantilainen ja hän uskoi minuun. Hän näki, että minä en teeskentele. Me puhuimme englannin kieltä. -- Hän lupasi odottaa minua konsulivirastolla kello puoli kahdeltatoista. Nyt on aika mennyt ohi. -- Tuo ei laske minua pois täältä. -- Hän tahtoo tappaa minut! --

Ovelle kolkutettiin lujasti.

-- Koettakaa nukkua, -- kehoitti Milada asetettuaan sängyn ikkunan luo ja silittäen Dubben puvun rypistyneitä röyhelöitä.

-- Mutta minä koetan. Minä saatan hänet perikatoon. -- Minä kirjoitan hovineuvokselle. -- Tänään minä sen teen. Kolme vuotta olin siellä opettajana. Minua pidettiin kuin omaa lasta talossa... Minä olen siisti, säädyllinen tyttö, ymmärrätkö, minä en kestä tätä elämää...

-- Hyvä neiti, tämä on kaupungin siistein ja varmaan säädyllisin porttola, väitti Milada.

Dubbe töllisti tyttöön hetkisen. Sitten hän purskahti hillitsemättömän hermostuneeseen nauruun.

-- Todella! -- Sinä olet mainio! -- Todella ihmeellisin olento, minkä minä olen nähnyt! -- Sinulla on tosi vakaumus. -- Sinulla ja ehkä noilla muilla. -- Te kuulutte tänne! -- Mutta minä olen toista maata. -- Minä olen opettajatar, minulla on palkintokirja englannin kielen taidosta. -- Tuossa ovat todistukseni. -- Olen opettanut hyvissä, ylhäisissä perheissä! -- Montholon -- Lucie. -- Oh, mutta minä en voi mainita noita rakkaita nimiä tässä talossa! Minun entiset hyvät emäntäni, minun herttaiset oppilaani! Kaikki on mennyttä!

Hän istui peilikaappinsa ääreen purskahtaen raivoisaan itkuun.

-- Kuulkaa, hyvä neiti Martha, -- Milada harjasi ja pyyhki nojatuoleja. -- Sadalla guldenilla ja huutamisella ette vaikuta ollenkaan rouva Goldscheideriin. Se keino ei siis auta. Mutta jos te aiotte päästä vapaaksi, niin säästäkää rahojanne. -- Teidän luoksenne tulevat hienoimmat herrat. -- Ne maksavat hyvin. -- Kootkaa niiltä nuo neljäsataa. -- Ja vaikka teillä olisi vaan kolmesataa guldenia, sekä pyydätte kauniisti, niin kyllä Goldscheider laskee teidät vapaaksi, vaikka olettekin kauniimpia. --

Samassa Dubbe kääntyi. Hän oli peilissä nähnyt erään naaman, joka näytti kuuntelevan. Rouva Goldscheider oli huomaamatta astunut sisään ja nojautuen ovenpieleen hän katseli ympärilleen hienosti ja terävästi hymyillen.

Mitään aavistamatta jatkoi Milada selitystään. -- Älkää häntä ärsyttäkö. Hänen kanssaan sopii parhain, jos pysyy tyynenä, sen sanon teille. --

... Tuossa se on! -- kihahti Dubbe raivosta kuohuen rouvan tulon johdosta, -- jatka vaan, tuossa on rahaa, -- hän potkasi jalallaan seteliä. -- Meikäläisellä on Jumalan kiitos toki tuttavia. Minä autan itseäni omalla tavallani. -- Hän pani uhmaten kätensä puuskaan katsahtaen sivu Goldscheiderin.

Milada aukasi peloissaan äänetönnä suunsa.

Rouva viittasi hänelle. -- Mene alas, Moosmann antaa sinulle vihreän silkkipuvun. -- Samalla rouva kumartui lattiaan ottaen ylös rahan. -- Tämä kuuluu sinulle, Milada, minä säilytän sen luonani sinua varten. -- Ja sinä, -- sanoi hän Dubbelle, -- rakkaani, laita itsesi kuntoon! -- Kahden tunnin kuluttua saat lähteä talosta. -- Minä vaadin kaikilta säädyllistä käytöstä kodissani. On surullista, että sinä sivistyneenä ja oppineena ihmisenä et osaa paremmin käyttäytyä. -- Sinä tiedät, että minä olen pitänyt huolta lapsestasi, -- -- ja että olen maksanut suurimmat velkasi. -- -- Olen myös tehnyt sinut terveeksi, -- senkö johdosta sinä panet toimeen mellakan. Ei, ei, lapsi rukka! -- Pese itsesi, järjestä tukkasi! Hyvästä sydämestä annan sinulle vihreän silkkipuvun lahjana matkaasi varten. -- Tee itsesi mahdollisimman viehättäväksi. Kahden tunnin kuluessa on ostajasi täällä.

Tuijottavin silmin katseli Dubbe Goldscheideria. -- Lähetätte minut pois, -- kirkui hän. -- Myytte minut taas vuorostani!? -- --

-- Mitä sille voi? Kyllä muuten sopisit minulle. -- Sen kuitenkin pitäisi sinun tietää, että Punatalo ei ole mikään mielenosotuspaikka.

Goldscheider poistui. Neiti Dubbe juoksi hänen jälkeensä. Käytävässä tuli Moosmann häntä vastaan yrittäen tyynnyttää häntä silmien vilkuttamisella johtaen hänet takaisin huoneeseen. Moosmannilla oli käärö käsivarrella. -- Hiljaa, -- olkaa nyt järkevä. -- Koettakaa rauhoittua. -- Me saatamme taas koko jutun oikealle tolalle.

Moosmann aukasi käärön. -- Nyt teemme kauniin neiti Dubben vielä kahta vertaa ihanammaksi. Ja herrojen paroonien silmät ne vasta lentävät selkoselälleen! -- --- -- Kiirehtikää nyt!

Milada auttoi Moosmannia hänen vetäessään Dubben päälle vihreän paksusta silkistä tehdyn puvun, joka oli täyteen ommeltu välkkyvillä mustilla kivihiilihelmillä. Dubben niska ja käsivarret ihan huikaisivat silmiä vihreällä silkkivälkkeellään, jolla auringonsäteet tanssivat kuin kultaiset sudenkorennot.

-- Istu ja pala, istu ja pala, -- huuteli Moosmann ihastuneena hyppien Dubben ympärillä... Istuu kuin valettu ja niin komea! -- -- Mutta kyllä neidillä on kaunis povi ja käsivarret. Nyt ymmärrän varsin hyvin, että se on totta, mitä rouva Goldscheider kertoi.

Dubbe katseli jäykän epätoivoisena ympäri huonetta. -- Mutta hän ajaa minut pois, -- purki hän tuskissaan tunteensa, -- hän ei anna minun asua enää täällä. --

-- Missä sitten? -- Karkoittaisiko hän komeimman neitinsä! Se ei ole mahdollista. -- -- Menkää kiireesti alas, neiti, näyttämään, kuinka kaunis te olette! -- Sen jälkeen hän ei voi ajaa teitä pois talosta! -- Vie sun peto, kuinka te olette hurmaava! -- Milada järjesti nopeasti Dubben hiukset, virkisti hänen itkeneet kasvonsa orvokkihajuvedellä ja Dubbe antoi kaiken tyynesti tapahtua, niin nöyräksi, niin murtuneeksi ja masentuneeksi teki hänet tuo loistava silkkipuku, jota hän katseli peilissä silmiään räpyttäen.

-- Kunhan hän vaan pitäisi minua vielä täällä, -- valitti hän kiirehtäen kohinalla ulos.

-- Tuo on vasta hassu epana -- sanoi Moosmann ilkeänä. -- Sitten hän otti mittanauhan esiin mitaten Miladan pituuden.

-- Jesus, -- teettekö minulle puvun, -- sanoi Milada hämillään yrittäen astua askeleen taaemmaksi.

-- Aiotko esiintyä tuollaisessa tantussa salissa!

-- Sa -- sa --

-- Noh, missä sitten, -- murahti Moosmann kääntäen mittanauhansa kokoon.

-- Hän pitää minut, hän pitää minut, -- huusi Dubbe käytävässä riemuiten. -- Hän katseli minua, ja tiedättekö, miten hän katseli... Minä sanoin, että minun olisi kovin hyvä olla täällä, armollinen rouva. Ja hän vastasi: ei minullakaan ole mitään sitä vastaan.

-- Katsokaa nyt että sellaisella tavalla ihminen aina voittaa, -- imarteli Moosmann.