Part 11

Goldscheider hymähti hänelle huvitettuna. -- Siitä asti, kun et enää juo, ovat kaikki pahat henget päässeet sinussa valloilleen, ja ne lentävät aivoista kielellesi. Juovuksissa olit todella mukavampi.

-- Tiedän, pisti Horner, -- että sinä olet tunteellinen juutalaisnainen, joka pitää siitä, että näkee toisten sydämet musertuneina. Samalla sinä rakastat satakielenlaulua ja alakertaromaaneja, missä kärsivä hyve lopulta saa palkkionsa ja pahe sortuu. -- Tämä on kaikki sellaista, joka ei ollenkaan sovellu sinun liikkeeseesi. -- Ehkä päälle päätteeksi olet uskonnollinen?

Goldscheider vainusi tuossa ivallisuudessa vanhan, aaveentapaisen levottomuuden, joka aina heräsi Hornerissa, kun hän aavisti, että jollain hänen läheisyydessään oli yhtä vahva tahto kuin hänellä.

-- Liikkeeni on eri asia, yksilöni on toinen, -- sanoi Goldscheider nauraen, -- ja minä aion vielä nauttia elämästä.

-- Se olisi minun jo pitänyt aavistaa! -- Hän remusi ärtyneenä. Minun ei olisi pitänyt kehoittaa sinua tähän. Olisi ollut paras jättää sinut vanhojen vaatteitten narinkkaan. Juutalainen sinussa pistää lopulta esiin, sinussa ei ole kreikkalaisuuden rehellisyyttä! -- Turhaa on selittää sinulle! Juudan maa voittaa ja Taavetti vainajasi oli tietysti oikeassa. Selvää on, että se joka on pureksinut Spinozan ja Fichten filosofiaa, sen aivot ovat vääntyneet vinoon.

Goldscheider kahisti hetken paperiaan, antoi käskyn sisäänastuvalle Olympialie, tarkasti erästä kirkkaansinistä kangasta, josta Moosmannin piti ommella yönuttuja, -- merkkasi kynnellä muotilehdessä sen mallin, jonka hän hyväksyi ja kääntyi uudelleen Hornerin puoleen, joka lasimaisin silmin tuijotti eteensä.

-- Kiitän sinua Horner, että olen lopulta päässyt sanojesi perille. Sinä olet sanonut minua aina itsekkääksi. En ole sitä uskonut, olen luullut, että arvostelusi on ollut väärä. Olen kuitenkin mielestäni uhrautunut kuin koira eläissäni, äiti-vainajalleni, siskoilleni, isälleni -- koko sille joukkiolle, jota avustin kodissamme. Sitten menin naimisiin, ja taas uhrauduin. Ensin sain palvella häijyä anoppiani, -- sitten palvelin liikettä, lastani, -- ja muita tuttaviani. Mieheni sairasti. Häntä ei ollut helppo hoitaa. Hän läheni kuolemaa, ja minun piti aina olla iloisen näköinen... Se ei ollut helppoa, Horner. -- Silloin pidin itseäni kovin hyvänä ja epäitsekkäänä. -- Sinä ymmärsit minut kuitenkin, selostelit luonteeni. -- Sanoit minua tunteellisen itsekkääksi. Nyt tiedän, että se on totta. Minä olen hoitanut nuo kuolemaan asti, kaikki -- oman tunteeni tyydytykseksi. Olen tehnyt heille hyvää, perinpohjin, vaan todellista osaanottoa, sydämentuskaa, sääliä en ole heitä kohtaan tuntenut -- en autuaasti nukkuvaa äitiänikään kohtaan. Ne olivat minulle kaikki vieraita. Käsilläni tein heille työtä, palvelin heitä, mutta todellista tunnetta tunnen vaan lastani ja itseäni kohtaan. Alma Luciaani varten elän enää. En voi toisia rakastaa. -- Ja mitä olen koonnut, se kuuluu lapselleni! -- Hän nousi seisomaan. -- Älä virnistele, Horner! Olet jo aikoja sitten suuttunut minuun. -- Sinun oikeutesi, noiden oikeudet, mitä ne minua hyödyttävät? Kun taistelen itseni puolesta, -- kestän läpi rapakon.

-- Rakas Elise, -- että olet tähän joutunut, on kai minun ansioni; että pääset pois, -- -- Horner hymyili myrkyllisenä.

-- Älä huolehdi, Horner. Kyllä minä autan itseni... Se on tapahtunut kerran ennenkin, tuon toisen eläissä. -- Eikö totta?

-- Roisto, -- juutalainen, -- vastasi Horner tehden halveksivan liikkeen.

-- Mahdollisesti! Meidän rotumme ei luota tulevaisuuteen. Se on kai juutalaisuutta. Mutta meitä on myös usein petetty. -- Älä ihmettele, Horner, jos me emme luota muuhun kuin itseemme. Me rakastamme itseämme ja heimoamme! Muut ovat meidän vihollisiamme maailmassa! -- --

* * * * *

Ihmeellisen monimutkainen oli tämän kavalan rouvan elämän tie ollut, ennenkuin se oli johtanut hänen nykyiseen korkeuteensa.

Lapsuutensa oli hän viettänyt toivottomimmassa kurjuudessa. Laihaposkisesta, risaisesta juutalaislapsesta oli hän kehittynyt täyteliääksi, rikastunteiseksi neidoksi, jonka rintaa miesten rakkauden kaipuu ja lemmenunelmat saivat aaltoilemaan. Kellarikerroshuoneustossa, johon kuului kaksi pientä huonetta eli hän äitinsä, isänsä, kuuden siskonsa ja yhtä monen vuodevuokralaisen kanssa. Keuhkotautisen äidin hoito, siskojen ruokkoominen ja koko muu taloudenpito lepäsi kuudentoista vuotiaan Elisen hartioilla. Siksi nuoren kirjanoppineen ja temppelikirjurin David Goldscheiderin ilmestyminen hänen siihen asti niin valottomaan ja hivuttavaan elämäänsä, tuntui melkein ansiottomalta onnelta, koska tämä puhutteli häntä lempein sanoin ja ystävällisellä osanotolla. Goldscheider näytti Elisesta paremmalta ja jalompaa rotua olevalta olennolta kuin ne miehet, jotka olivat ympäröineet häntä tähän asti. Isä ja vuokralaiset, -- yleensä galizialaisia, -- makasivat huoneessa pitkät päivät pesemättöminä ja huolimattomasti puettuina olkisäkeillä ja puukirstuilla. He pureskelivat sipulia ja suolaista leipää, rukoilivat laulavin äänin tahi viskelivät toisilleen murrekielellä merkillisiä kysymyksiä, joihin toiset iskivät kuin nälkäiset korpit lihanviipaleeseen. Ei kukaan noista terveistä vahvoista miehistä tehnyt työtä. Kun talossa loppui viimeinen kreuzer, silloin jokin nousi unisena ja harmistuneena vuoteeltaan kömpiäkseen kellarinrappusia ylös. Kuin pöllö hän pudisti itseään katuvalossa hiipiäkseen työansioon. Mieluimmin hän olisi kykkinyt toisten kanssa odottaen päivät pääksytysten ihmettä. Tähän Joonas Chaim Küchen perheeseen ilmestyi David Goldscheider oppineena, joka oli kuuluisa Talmudin [Juutalainen piplia. (Käänt. huom.)] tuntija ja siksi erittäin kunnioitettava vieras. Hän oli pieni ja vähäpätöisen näköinen mies, jonka kasvojen väri oli kellahtava. Leuasta ohimoille ulottui harva, vaalea parta. Hän ei ollut sitä lajia miesurosta, jota solakka, vaaleatukkainen Elise oli hehkuen halannut. -- Hänen ajatuksiinsa tuli useimmin ne hienot, korkeakasvuiset "uskottomat", jotka tulivat häntä vastaan hänen kulkiessaan asioilla kaupungissa. Sellainen olisi hänelle sopinut. Mutta köyhän juutalaistytön täytyi ottaa sen, ken sai. David oli ensimäinen, joka soi hänen raatavalle elämälleen rakkauden viehkeyden.

Varhain kehittynyt Elise käsitti Davidin sangen hyvin, -- hän antoi hänen siksi tuntea mielihyvää ja rohkaisua. Häntä ilahdutti ja hänelle tuotti erityisen kutittavaa tyydytystä se, että näki veren nousevan David'in kasvoihin, kun nojasi ruumistaan hänen ruumistaan vastaan. -- Elise tarttui hänen kylmiin sormiinsa, jotka arastellen nypistelivät hänen puseronsa pinnalla, ja sulki ne hyväillen omiin käsiinsä, -- kunnes lausui epävarmoja änkyttäviä sanoja, jotka hukkuivat huokaukseen. Että David oli tytön mielestä jotain erityistä, kohoutuen ympäristön miehien yli, johtui hänen paremmasta yhteiskunnallisesta alkuperästään ja varmoista tuloistaan.

Davidin äidin, -- Judes Goldscheiderin, -- tunsi koko seutu. Hän oli kehittänyt pienestä rihkamakaupastaan laajan ja hyvässä kunnossa olevan vaatteenlainaus- ja myyntiliikkeen. Sen hän oli aikaansaanut rautaisella uutteruudellaan ja sitkeällä kestävyydellään. Hän oli roteva, kestävä ja kaikkiin oikeauskoisiin ennakkoluuloihin piintynyt nainen, joka piti kotiväkeään tuimassa kurissa jumaloiden ainoaa poikaansa, sydämensä surmaajaa. Että David ei kelvannut liikemieheksi, sillä hän oli siksi liian hempeämielinen, liian herkkä ja liian sivistynyt, se oli äidin ylpeyden ja murheen aihe.

-- Kun hän kerran tuo minulle miniän, sanoi Judes huoaten tuttavilleen, -- niin se saa hänet ja valmiin liikkeen, -- siinä on edesvastuuta.

Vaikka tuo vanha rouva rakasti poikaansa ylenmäärin, ei hän kuitenkaan sietänyt sitä, että poika olisi kuluttanut aikaansa laiskotellen. Kun David saapui heikkona liikarasituksesta kolmenvuotisen koulunkäynnin jälkeen Merene Row Wolf Schlojme Aschkenasyssa Pressburgissa, oli äiti hommannut hänelle heti kirjurinpaikan, jonka vähäiset tulot helisivät joka sunnuntai Davidin pitkän mustan takin taskuissa tehden mahtavan vaikutuksen Kücheperheeseen. Küchet tunsivat itseään kovin kunnioitettavan sillä, että tuollainen "varma" mies seurusteli heidän kanssaan ja muutamien Kücheläisten harmaanruskeat silmät vääntyivät alamaisina ylöspäin joka kerta, kun he tulivat äiti Goldscheideria vastaan, joka tarkasti poikansa ystäviä jotensakin selvällä halveksimisella. Elise oli kerran käynyt Goldscheiderilla ottamassa vanhoja vaatteita lahjana siskoilleen. Hän oli suurin silmin tirkistänyt tähän uuteen, hienoon, hiljaiseen mailmaan, jossa ei kuulunut huokauksia, eikä näkynyt löytyvän surua, jota ei häirinnyt sairaan vaikerrukset, eikä lasten rähinä, ja jossa ei haissut pistävä sipulinhaju. Täällä oli ihanan kaunista! Raskaita tammihuonekaluja oli täällä, ruskean sametin päällyksisiä tuoleja, hopeakynttiläjalkoja, jotka olivat painavia, -- eivätkä onttoja, ja ennen kaikkea tuo salaperäinen kultakangasuutimilla varustettu kirstukaappi, jossa säilytettiin pyhähopeita ja Davidin kalliit kirjat.

Vanha rouva tarkasti Eliseä hetken ihmeellisen jäykin silmin. Sitten hän sanoi: -- Tupanne on täynnään terveitä ihmisiä, eikä kukaan tee työtä. Kahdesta kreuzerista, jotka itse ansaitset, on enemmän siunausta, kuin kahdesta kerjätystä kultarahasta. Huomaa, että onnelliset ovat ne kädet, jotka itse itseänsä elättävät... Ota äidillesi tämä viini, heimolainen.

Se, minkä Davidin äiti lausui, se ei kaikunut kuuroille korville. -- Elise huomasi vihamielisen, melkein häijyn sävyn noissa sanoissa, mutta vanhuksen voimakas, käytännöllinen luonne sopi hyvin hänen omaan sisimpään sielunelämäänsä. Kun Elise palasi kotiin, näytti hänestä kaikki siellä vielä synkemmältä, rumemmalta ja sietämättömältä. Äiti ähkyi pitäen rinnoillaan pientä Jainkefia, joka aika aijottain parahti vihaisena luopuen tyhjästä nännistä... Neljätoista vuotias pikku sisko keitti jauhopuuroa pirstaten pikkuveljien kanssa, jotka pistivät likaiset sormensa makeaan, tahmeaan ruokaan. Vieressä kykkivät miehet lörpötellen ja pureskellen sipulia, kertoen juttuja tahi lauleskellen heprealaisia lauluja.

Isä oli asemalla hakemassa vuokralaisia ja niille, jotka eivät mahtuneet hänen luokseen parhaimmallakaan yhteen sullomisella, hommasi hän halpoja korttereita samallaisiin yömajoihin, jota hänkin piti... Sellaisesta opastuksesta pitivät kovin puolalaiset ja venäläiset siirtolaiset ja sillä vähäsellä juomarahalla, minkä he maksoivat, ylläpiti Chajm Küche perhettään. Tämä pieni liikkuva mies loistavine silmineen ja ruskeanhopeaharmahtavine partoineen esiintyi mitä innokkaimpana, kuunteli siirtolaisten kohtaloa, toiveita ja suunnitelmia, antoi avuliaana neuvoja ja vihjauksia, ilmoitti osoitteita luetellen hyväätekevien ihmisten nimiä, joilta saattoi odottaa pientä lahjaa ja kutsui muitten korttelipaikkojen yövieraita luokseen "pakinoimaan." Hänen suunsa ja säärensä liikkuivat alituiseen, vaan hän ei kuitenkaan voinut päästä siihen, että olisi ottanut paikan jonakin ammattilaisena. Kaikkein yksinkertaisimmatkin yritykset hankkia hänelle tointa, jota hänen monet suojelijansa ja auttajansa olivat koettaneet, menivät myttyyn, siksi että Chajm Küche oli saivarteluun asti uskonnollisinnostunut noudattamaan säädettyjä lauantaipyhiä, rukoushetkiä ja ravinto-tunteja ja kun hän kasvatti yövieraitaan ja tuttaviaan samaan suuntaan, tehden heistä mitä alkuperäisimpiä tyhjäntoimittajia, -- niin ei koko tuolle terveelle miessakille tullut muu eteen kuin elää niistä lahjoista ja almuista, joita jotkut hyväntekijät lähettivät tuonne kellarikerrokseen.

Kun David alkoi liittyä hyvin lämpimästi Küchen perheeseen, valaisi se vähäsen tämän elämän synkkää puutetta. Seurustellessaan hänen kanssaan saapui Elise äkkiä hienon, mielikuvituksellisen, ihanteellisen luonnon alueelle, joissa heräsi hänelle tähän saakka tuntemattomia ja vieraita aatteita ja kysymyksiä, yhtä kaukaisia hänelle ennen, kuin tähtitaivas. David oli huoleton ja sopusuhtainen henkilö, joka ei ollut suuresti kunnianhimoinen eikä halunnut mahdottomuuksia. Mitä hän toivoi, sen hänen elämänsä hänelle soi. -- Siksi hän saattoi olla hyvä.

Kun Elise joskus valitti, puhuen elämänsä järkkymättömästä kurjuudesta, kysyi David tyynesti: -- Onko se mahdollista? -- Kuinka voi olla noin onneton? -- Miten noin voi elää? -- Tahi sitten hän otti kirjan taskustaan alkaen lukea Eliselle jotain. -- Hän luki kertomuksen, joissa vapaat, uljaat ihmiset tekivät sankaritöitä, tahi hän lausui ihania runoja kuutamosta ja kukkientuoksusta, tahi hän syventyi itämaalaiseen salaperäiseen viisaustieteeseen, joka suloisella nautinnolla vaipuu toivottomuuden periaatteeseen. -- Silloin nousi puna Elisenkin poskille, hänen kasvojensa ilme muuttui, niitten piirteet muodostuivat pehmeimmiksi, lapsellisemmiksi ja lähentäen kasvojaan Davidin kasvoja, niin että hänen hengityksensä sai Davidin vaalean kiharan parran huojumaan, tunsi hän, kuinka miehen ruumis vapisi tarttuessaan laihoin käsin hänen käteensä. -- Sellaisina hetkinä Elise riemuitsi valtansa vaikutuksesta eikä enää hillinnyt hyvätunnettaan unohtaen kurjuutensa. Mutta perheen tila yhä kurjistui kurjistumistaan. Talossa puuttui usein sekä lapsilta että sairaalta äidiltä maitoa -- toiset söivät kuivaa leipää. -- Pulsterit myytiin -- sekä Chajmin isältä peritty hopeakello. David ei voinut auttaa. Hänen äitinsä oli lausunut ankarat sanat. Oikein arvosteltuaan, täytyi Davidin yhtyä äitiinsä.

-- Kerjätty raha menee pohjattomaan taskuun, -- sanoi äiti.

David sanoi. -- Elise, eikö isäsi voisi palvella jossain liikkeessä? Teidän taloudellinen asemanne olisi silloin paljon parempi. -- Ja poistaaksensa sanainsa tuottaman katkeruuden, sanoi hän pikaisesti: -- Äiti lähettää teille makkaroita. -- Arkaillen lykkäsi hän syvästi surullisen syliin käärön.

Lopulta tytön kurjuuden ja ympäristön toimettomuuden tähden masentunut tahto nousi vastarintaan. Hän lykkäsi kirjan pois, jota David huoaten selaili, ja sanoi.

-- Älä lue, David, tänään neuvottelemme. Sano äidillesi, että meidän ei tarvitse enää kerjätä, emme häneltä emmekä keltään muulta. Meillä pitää tapahtua muutos, -- Elise hengitti syvään -- muuten tapahtuu onnettomuus.

Nyt tapahtuikin käänne Küche perheen elämässä.

Yhdellä iskulla nostatti tyttö ihmisympäristönsä tylsästä toimettomuudestaan. Hänestä tuli heidän johtajansa ja valtiattarensa. -- Hän käski. -- Hän jakoi kullekin tehtävän. -- Rytistävällä pakolla hän ajoi ne työhön. -- Hän juoksi vielä kerran rukoillen ja pyytäen armoa Chajmin suojelijoiden luona, ja sai nekin lupautumaan apuun, jotka kyllästyneinä entisiin turhiin avustusyrityksiin, olivat vetäytyneet kokonaan pois. Elise ei nimittäin enää pyytänyt rahaa tahi vanhoja vaatteita, hän vaati työtä, työtä sekä miehille että kasvaville siskoilleen. -- Kaikki entiset liike-yritykset otettiin taas puheeksi uudella innolla. Kastanja-paistinuuni, joka oli maannut romukasassa ruostumassa, pantiin kuntoon ja paistettujen kastanjoitten myynti annettiin vanhimman pojan käsiin. [Ulkomailla on katukulmissa sellaisia paistinuuneja, joista saa ostaa lämpöisiä paistetuita kastanjoita, erästä lajia puupähkinää. (Suom. huom.)] Toiset ottivat hankkiakseen palvelijoille aamiaista pariin parempaan liikkeeseen, kolmas myöskenteli "vuodenajantabelleja" ja muistikirjoja, jotka olivat aikoja sitten tomuttuneet kirstunpohjalla. -- Sairasta äitiä ja taloutta hoiti Elisestä jälkimäinen sisko, -- Elise kulki talosta taloon, liikkeestä liikkeeseen hakemassa työtä.

-- Rakas herra, meidän perheessämme osataan tehdä kaikkea, me jaamme ilmoituslappuja, -- kannamme paketteja, -- kuljetamme laskuja, kirjoitamme osoitteita, mitä vaan haluatte... Älkää meitä unohtako tarpeen tullen. -- Me olemme työn puutteessa. -- Rahasta hän ei välittänyt. -- Ei, ei, arvoisa herra, antakaa meille tointa! -- Hän lausui uudelleen osoitteensa ja perheensä työpuutteen ja ihmiset innostuivat tuntien sääliä tuota punatukkaista juutalaistyttöä kohtaan, jonka suun ympärillä oli katkera, kova piirre. Hän pani liikkeelle veljensä polkien lattiaa ja sihisten kuin kissa, jos joku pani vastaan. Hän teki kotona istumisen ja laiskottelemisen heille sietämättömäksi, hän karkoitti heidän velton saamattomuutensa pistävillä puheillaan. -- Mutta kun he illalla palasivat kotiin viskaten ansaitut rahansa pöydälle, passasi hän heitä, nauroi heidän kanssaan kysellen kiintyneenä mitä heille oli päivällä aina tapahtunut... Ja rahan hän kokosi käteensä, jonka nyrkki ei turhan tähden auennut.

-- Hän tappaa minut, -- valitti sata kertaa päivässä vanha Chajm, sillä hänelle Elise oli hommannut tiedonantajan paikan. -- Hän täytyi oleskella pörssin edustalla merkaten rahakurssin kirjaansa juostakseen sitten ostajien luo ilmoittamassa. Pohjaltaan tämä toimi sopi hänen rauhattomalle luonteelleen, sillä hän vihasi kaikkea paikallaan oloa. -- Mutta -- toimessa kului aikaa. Junat tulivat Kijeffista, Warschausta, Tarnopolista tuoden Juutalaisia juutalaisten jälkeen, sill'aikaa kuin Chajmin täytyi seisoa pörssin edustalla. Mutta Elise rauhoitti häntä lempein sanoin ja makein ruuin.

-- Kun muut näkevät, että sinä teet työtä, tekevät he myös. Ja sitten Elise kiitti sitä hyvää sipulikastiketta ja niitä kaakkuja, joita sen kautta illalla tuli pöydälle. -- Ja voi miten maistuu hyvältä, kun itsekin on hituisen sitä hommannut. -- Tällaisilla nikseillä houkutteli hän poikia vireämmiksi... Sitten saadaan pala lihaa ja valkokalaa öljyssä ja hyvää makeaa pyhäksi. Oikeita kortteja saatte pelataksenne. -- Kun tulot paranivat, osti hän eräälle pojalle urheilulakin, jota tämä kauan oli toivonut, toiselle hän osti lyhyen piipun, kolmannelle vihreästä silkistä tehdyn laukun rukousriimejä varten. Hän herätti tarpeita ja toiveita niissä, joiden aivot olivat epäkäytännöllisissä turhuuksissa tyhjentyneet, opettaen heille ihmiselle välttämättömän taidon tyytyä siihen, jota todella voi saavuttaa, vaikka se onkin pientä.

Aina kilisi säästetty kolikko Elisen kovan työn tuskin kuitenkaan turmelemissa käsissä. Hän ei tahtonut avuttomana ottaa vastaan vastoinkäymisen päiviä. Eikä aikaakaan, niin suurin hätä hälveni kellarikerroksesta. Siellä vallitsi pian kodikkuus, josta joka talon asukas oli luovana osakkaana. Ihanteellinen ei elämä siellä ollut. Hoidon puutteesta surkastui keuhkotautinen äiti yhä. Ei auringon pilke päässyt paistamaan pienten olentojen kasvoihin heidän ryömiessään lattialla, mutta heillä oli nyt leipää kyllin, saivat joskus makeata maitoakin. Siten pehmenivät kapeat, teräväkulmaiset posket loistaen siitä onnesta ja tyytyväisyydestä, jonka täysi vatsa synnyttää.

Sen sijasta että Elise ennen turhanpäiten haaveili Davidin kertomusta kuullessaan tahi kirjoja lukiessaan, vaati hän tältä nyt opetusta saksan kielessä, laskemisessa ja kirjanpidossa. Omaksi ikäväkseen täytyi Davidin antaa myöden tälle itsepintaiselle tyttöselle. -- Siitä on minulle kerran oleva hyöty, David. Kun kerran saa paikan, on myöhäistä oppia, -- sanoi hän painavasti. Monet illat toisten syödessä ja maiskutellessa viereisessä huoneessa, he istuivat valkoisen paperin peittämän kirstun ääressä opiskellen äidin huokausten kuuluessa kun tämä hengitti vaikeasti ontoilla keuhkoillaan. -- Elise ei ollut ahnas eikä utelias oppilas, joka aineensa lukee hotkasemalla etsien uusia aiheita. Hän koetti lukea vähän, mutta hyvin perinpohjin. Hän oli kiusottavan tarkka ja mitä hän oppi, se ei koskaan unohtunut.

-- Tuon ja tuon ja tuon täytyy minun tietää, -- sanoi hän jakaen jokapäiväisen oppiaineensa järkiperäisesti kuin muitakin talousaskareitaan. -- Vähäsen pitää minun oppia kirjeitä kirjoittamaan, -- sanoi hän, -- mutta etupäässä pitää osata laskea, hyvin tarkkaan laskea.

Noitten molempien välillä oli salainen, lausumaton sopimus, vaikk'ei David vielä ollut antanut sitovaa viittausta.

Usein, kun David tahtoi lopettaa hermostuneena ja ärtyneenä oppitunnin, pidätti Elise häntä: -- David lasketaan vielä pari laskua, sitten tunnen laskutavan. Sunnuntaina menemme sitten teatteriin. -- Mutta minä maksan itse puolestani, -- lisäsi hän lujana.

Elise oli saanut suuren vallan Davidin yli ja niin tämän sydän oli kiintynyt Eliseen, että hänen äitinsä huolimatta kaikista estämisyrityksistään, lopulta oli voitettu. David ei pyytänyt mitään, ei vaatinut mitään. Hän vaan ei syönyt enää, nukkui huonosti, heräsi ihan hiestä märkänä, nukkuen päivän potien päänkivistystä.

Tohtori Robitschek pudisti päätään. -- Keksikää keino, Judes, -- sanoi hän vakavana.

-- Rakas tohtori, -- vaikeroi Judes, -- minulla on vaan yksi poika, mallikelpoinen nuorukainen ja noin hän lankee. -- Onko tyttö niin korvaamaton? Jos minä tunnen Davidin oikein. --

Äiti-vanhus kohautti olkapäitään. -- Puhuuko poikani? Sanooko hän jotain äidilleen? Minä tiedän, että tytön vanhemmat ovat kerjureita ja tyhjäntoimittajajoukkoa. -- Hyvä tohtori, ruisjauhoista leivotaan vaan mustaa leipää. Kuinka se sopii meidän perheeseemme!? -- Mutta äidinsilmä näki, että apu oli tarpeen. -- Myrskyisen kohtauksen jälkeen äidin ja pojan välillä, jolloin äiti itkien vannoi, ett'ei kuuna kullan valkeana antaisi perään, pukeutui Judes mustaan silkkipukuunsa ja ikivanhaan zobelinahkatakkiinsa -- ja nouti Elisen kellarikerroksesta taloonsa. Hän tarkasti tuijottavin, veristynein silmin melkein mustasukkaisen kiihtyneesti ja ihmetellen tytön kapeita, kalpeita kasvoja, hänen punasta tukkaansa ja ohuthuulista kireää suutaan.

Sokealle ystävättärelleen Esther Schwarzerille sanoi hän myöhemmin: -- Jos te voisitte nähdä hänet, Esther, kymmenentuhannen guldenin maksusta ette olisi hommanneet sellaista Davidille. -- Mutta minä vedän viivan laskujeni yli myöntyen.

-- Te teette oikein lapseni, -- vastasi sokea varovaisesti. Kuitenkin Judes pani kovan ehdon aviolupaukseensa. Küchenperheen täytyi palata Galiziaan. Ja kun muutkin Küchen tuttavat olivat samaa mieltä, niin Chajm perheineen lähetettiin jo ennen häitä rahat taskussa ja sangen selvillä jäähyväissanoilla kotipaikoilleen. -- Sitten vietettiin Elisen ja Davidin häät.

"Harjoittelija" ja "neiti" sanottiin ylös puodista. Heidän sijaansa astui nuori aviovaimo.

Judes huomasi pian, että miniä oli käytännöllinen. Tätä ominaisuutta hän käytti perusteellisesti liikkeen hyväksi. Elise taipui kaikkeen. Ei siksi, että hänen kehityksensä olisi pysähtynyt tai että hänen tuskin herännyt itsetietoisuutensa olisi taas lamautunut, ei, mutta tämä itsenäisen hyvinvoinnin maaperä kiinnitti hänen sielunsa lujasti itseensä. Täällä löytyi esineitä, hänelle kuuluvia esineitä, joita hän katseli pelokkaalla kunnioituksella, ennenkuin uskalsi niitä käyttää, täällä oli liinavaatteita, -- puhtaita, hienoja pitsillä koristettuja paitoja, joihin oli ommeltu hänen nimensä punasella langalla. Hänellä oli yksi puku puotia varten, toinen kävelyä varten ja musta silkkipuku pyhiä varten. Davidin kanssa, joka hehkui onnesta, asui hän alkoovissa. Äitimuori nukkui viereisessä vierashuoneessa kapealla, kovalla, jyrkkäkumpuisella samettisohvalla. Ja kun David ja Elise rukoilivat, ett'ei hän nukkuisi niin epämukavasti, vastasi vanhus jukuripäisesti Davidille: -- Muistitko naidessasi, missä äitisi nukkuisi? --

Hitaasti hälveni onneensa uskomattomuus Elisen mielestä antaen tilaa tottumuksen voimalle. -- Mutta aina hänessä kyti kunnioitus ja alistuvainen kiitollisuudentunne tätä anoppia kohtaan, joka kovilla ruskettuneilla käsillään oli kaiken tämän varakkuuden perustanut ja kasannut. Elise raastoi ja repi työtä nurkumatta ja hoiti anoppiaan, kun tämä kovan vatsakalvotulehduksen perästä sai vesitaudin. Hän kärsi kaikki oikut, soimaukset ja ilkeydet, joita tämä tyytymätön, koskaan ei tätä avioliittoa anteeksi antanut muori lateli.

-- Hän myrkyttää minut, poikani, hän tahtoo päästä minusta, -- en pety, ei pidä koskaan uskoa punatukkaisia, -- kuiskasi hän Davidille. Elise hymyili miehelleen valmistaessaan rohtoja, sill'aikaa kun tämä kyyneleet silmissä tuki sairasta äitiään.