Part 10

Synnytyslaitoksissa löytyi yllinkyllin "langenneita" yhteiskunnallisesti sorrettuja olentoja, jotka olivat saaneet kokea mitä kamalimpia kohtaloita. Näiden elämä oli yleisen mielipiteen mukaan mennyttä ja pilalla, siksi he kuuntelivat ahnaasti ja onnenkaihoovina niitä huolettoman olemassa olon kuvitteluja ja lupauksia, joita heille ladeltiin. Hoitajattarien huulilta valuivat sanat kuin makea hunaja, kuinka ihanaa olisi elää Punatalossa. Kuinka ihmeenhienolla ja rauhallisella tavalla siellä päivät kuluivat! Kun tie oli raivattu, ilmestyi rouva Goldscheider itse murskaten voimakkaalla kädellä kaiken vastuksen, se on, hän hommasi aviottoman lapsen maalaisakan luo, joita joka päivä kävi hänen luonaan ja selvää on, että useimmat tytöt olivat iloiset päästessään painavimmasta taakastaan. Heille kaikille oli äiteys ollut hirvittävä herääminen nautinnonriemuisasta kepeänhuolettomasta vaistojen unelmasta. Siinä heitä makasi karkeilla harmailla raideilla rautasängyissä tunti-opettajattareita, ja palvelustyttöjä, työläisnaisia ja perhetyttäreitä, jotka olivat maaseudulta tänne paenneet häpeissään. Siellä makasi kehittymättömiä, neljäntoista ja kuudentoista vuotiaita kurjuuden lapsia, jotka harmaankalpeina olivat iloissaan siitä, että heillä hetkeksi oli katto pään päällä. Tällaisiin paikkoihin täytyi Miladan seurata armollista rouvaa. Hän istui ajajan vieressä hoitaen sitä pienoista matkanyyttiä, jonka valloitettu toi mukanaan. Vaunun sisustasta hän kuuli aluksi itkua ja valitusta, johon Goldscheider vastasi ystävällisellä tyyneydellä, niin että kun lopulta saavuttiin Carlotan luo tahi Punataloon, säihkyivät jo tämän "eheän" tulokkaan silmät. Tämä Goldscheiderin suora ja ohjelmallinen taipumus etsiä tavaransa keskisäädystä, jossa naiset olivat vielä kunnon tytön ja porton rajalla, löi hänen "saliinsa" erityisen leimansa ja hankki siihen hauskoja erikoisilmiöitä, jotka herättivät mieseläjien piirissä erityistä huomiota.

Goldscheiderin rakkaudenlaitoksessa ei tavannutkaan tavallisia katunaisia.

Peloittavalla tarkoituksenmukaisuudella ryösti rouva Goldscheider "tavaraansa" säädyllisistä piireistä, aina ollen valmis iskemään siihen, missä ilmeni aukkoja tahi heikkouksia yhteiskunta-järjestelmässä. Ja tosiaankin tapaa paljon heikkoja "säädyllisten" joukossa.

Kun Punatalon omistaja ei voinut itse käyttää tätä rikasta ihmislihavarastoaan, eikä edes Carlotta voinut kaikkea saada kaupaksi, keksi hän keinon, jolla saattoi vielä ansaita ja tämä onnistui mainiosti niinkuin tuon nerokkaan rouvan kaikki yritykset.

Hänen alotteestaan kehittyi laajapiirteinen tyttökauppa, jonka pian koko Euroopan asianharrastavat tunsivat käyttäen sitä hyväkseen. Tämä viimeinen keinottelu tuli siksi kultalähteeksi, josta johtui Goldscheider'in äkkiä kasvava rikkaus. Tämän tyttökaupan avulla hän saattoi järjestää Punatalon ylhäiseen harvinaiseen tapaan, joka aina maksoi niin paljon, ett'ei sitä voinut sanoa "erittäin" tuottavaksi kapitalistiseksi tulolähteeksi.

Mutta sen sijasta Goldscheider saattoi ylpeillä sillä, että Punatalon vakituisten vieraitten lisäksi kuului siihen aatelisia, ulkomaalaisia, mailmanmiehiä ja kuuluisia kirjailijoita, jotka pitivät hänen saliaan erikoisuutena. Monet heistä antautuivat pitkiin keskusteluihin Goldscheiderin kanssa kuunnellen harrastuksella käytännöllisen rouvan selityksiä. Tähän aikaan suunnitteli Goldscheider suuria asioita, jotka kutkuttivat hänen kunnianhimoaan. Hän tahtoi laajentaa talonsa järjestääkseen pari yksityistä kokoussalintapaista huonetta, jossa olisi kirjallisuutta ja biljaardipelipöytä. Lisäksi hänen piti perustaa uudenaikainen kapakka, mutta paljon puuhaavalla rouvalla, jolla oli liian monenlaisia tehtäviä, ei riittänyt enää aikaa. Huolimatta yllämainituista uudistuksista olivat Punatalon asukkaat tyytyväiset. Heidän keskuudessaan ei enää riidelty eikä valitettu. Rahaa liikkui, hetken sai sitä käsitellä ja nauttia nuoruudestaan. Niinkauan kuin tytöt olivat nuoret ja kauniit, terveet ja tuhlaavaiset, ympäröi Goldscheider heitä kaikennäköisillä mukavuuksilla ja nautinnoilla. Goldscheiderin viisain, hyödyllisin ja suurenmoisin menettelytapa oli se, että hän ei koskaan pikkuseikoissa ja yksityistapauksissa käyttänyt valtaansa uhriensa imemiseksi. Hän liittoutui suureen yhteiskunnallisen vääryyden valtaan, joka mustana siipipiruna vainoi ihmiselämää. -- Sen avulla hän vallitsi voitokkaana.

* * * * *

Tämän yllämainitun tapahtuessa kasvoi Milada, tuo pieni sisäkkö, pitkäksi tytöksi. Hänen solakka ja norja vartalonsa olisi paremmin päässyt näkyviin, jos eivät sitä olisi peittäneet ne epämukavat ja mauttomat vaatteet, jotka Moosmann ompeli hänelle toisten vanhoista. Paksut, tummanruskeat palmikkonsa, jotka suuresti erosivat äidin hillitsemättömästä punasesta pörrötukasta, olivat sileänkiiltävinä kierretyt suureksi kömpelöksi kiemuraksi takaraivoon. Mutta hänen silmänsä elivät. Ne olivat tarkkaan säihkyvät kiinnittäen huomionsa ympäröiviin ihmisiin ja tapahtumiin ihmeellisellä tietoisuudella, ollen loistossaan sen väikkyvän autereen kaltaisia, jota aamuaurinko koitollaan valaisee. Tyttö juoksi ylös ja ales portaissa, livahti ulos ja sisään huoneissa, siivoi ja passasi, kuunteli juttuja muuttuen siksi puhetorveksi, jonka kautta kulkivat ne salaisuudet, panettelut ja pikkumaisen ilkeät juonet, jotka näyttelivät tässä yhteiselämässä suurempaa osaa kuin muualla mailmassa, eivät suinkaan ylentääkseen ihmisten sieluja. Tällä lailla Milada eli kuin pieni harmaa toukka, jota kukaan ei huomannut, josta kukaan ei huolehtinut, kaikkien näitten liitelevien, kirjavien naisperhosten keskuudessa.

Näppärästi ja kiireesti täytti hän palvelijan tehtävät salissa, pitäen huolta vieraitten vaatimuksista jo etukäteen arvaten heidän halujaan ja erityisiä mielitekojaan. Hän kähersi neitejä, auttoi heitä pukemisessa, -- keitti kahvin, hoiti porsliiniastiat ja hopeakalut ja tiesi aina, missä kukin esine oli tässä monisokkeloisessa talossa. Hän osasi järjestää leipäkorit erityisen aistikkaalla tavalla, niin että ruoka maistui kaikille. Hän tiesi sanalla sanoen kaikkea, mitä Punatalossa tarvittiin. Ja tämä oli kaikkien mielestä luonnollista. Sentähden hänet oli taloon pestattu. Kuka toki parhain havaitsi Miladan se oli Goldscheider itse. Hän ei kertaakaan tervehtinyt tyttöä, ei kertaakaan häntä kiittänyt, mutta ei hän silti laskenut tyttöä näkyvistään tässä meluavassa, hyörivässä sekamelskassa. Goldscheider näki aina tytön. Ja Miladan elämän kohtaloa varjosti tämän viekkaan rouvan yritteliäisyys.

Kun Milada siivoi huoneita, kuuli hän neitien puhuvan kummallisia asioita yhdessä istuessaan lörpöttelemässä.

-- En voi kuvitellakaan, miten minun lopulta käy. Aina minä liuvun alaspäin, -- toinen lisäsi, -- olkoon asiat niin tahi näin, roskakasaan tässä ihminen joutuu. Hauskuuden jälestä tulee -- -- suru. -- Milada ihmetteli kovin tuollaista puhetta. -- Heidän sanottiin olevan onnelliset siksi, että asuivat Goldscheiderilla. -- Olihan rouvalla tapana puhua aivan toisin tulokkaille. -- Sen ei tarvitse masennettuna ja pennitönnä elää, joka minun talostani lähtee. Säästäkää ja olkaa viekkaita! Siten edistytte. -- Uudelleen ja uudelleen Milada kuuli nuo sanat, ja tarkistettuaan ne omien kovettavien havaintojensa valossa, muodosti hän niistä perusperiaatteensa nuoren sekasotkuisen elämänsä pääohjeeksi. Mutta tämän lisäksi hänen sieluunsa painui vahva vakaumus siitä, että se, joka pääsee Punataloon, on jotain, ja että se, joka täällä osaa rahaa kaapata, sille on mailma avoin. -- Ja niinkuin sielu varttuu ja imee voimaa niistä katsantokannoista, joihin me sielumme sisimmästä uskomme, niin korvasi Miladan ylpeä luotto Punataloon, sen maineeseen ja merkitykseen sen yhteiskuntavarmuuden ja perhetunteen, josta toisten lasten eri vivahtava luonteenlaatu kehittyy. Mutta voimakas ja lahjakas oli se sielu, joka saattoi palvelustytön kurjasta ja riittämättömästä ravinnosta saada voimaa ja lämpöä. Milada oli ylpeänä vakuutettu siitä, että Punatalo, jossa hän oli syntynyt ja kasvanut, oli laatuaan ensimäisiä. Ei missään ympäristössä, ei missään muussa tään kaltaisessa liikkeessä, sen oli hän usein kuullut vieraitten ja tyttö-asioitsijoitten sanovan, löytynyt niin kauniita ja herttaisia tyttöjä, eikä niin mainiota vastaanottotapaa kuin Punatalossa.

-- Kannattaa jo tulla tänne vaan rouvankin luo, -- sanoi kerran muuan herra toiselle.

Goldscheider! Sillä nimellä oli kaunis kaiku täänlaisissa piireissä. Usein tuli vieraita ja asioitsijoita ostamaan itselleen tyttöjä Goldscheiderilta. Mitä hän tarjosi, se oli "virheetöntä." "Virheetöntä ja onnekasta" -- huokasi Olympia. Mutta mitä se auttoi. Useimmat tytöt joutuivat sittenkin "Excelsioriin" tahi "La belle Françaiseen" kuin Musta Katariina, muutamien täytyi ryömiä mamma Zimmermann'in kellarihuoneisiin. Tytöt muka elivät sikamaisesti, eivät osanneet käsitellä rahojaan, haaskaten sitä kaikenlaisiin hassutuksiin. He joivat, polttivat tupakkaa, löivät korttia, hankkivat koko kasan kalliita vaatteita, jotka sitten saivat myödä polkuhinnasta. Ja Moosman houkutteli ja narrasi heitä niitä ostamaan. Siten tuli heidän velkansa yhä suuremmaksi, ja tie nousi pahemmin pystyyn. Miladan äiti oli myös juopotellut ja tuhlannut. Mutta sitä Milada ei tekisi! -- Hän ei tahtonut kuolla kurjuuteen. Hän tahtoi tulla järkeväksi ja eteväksi, niin että kaikki Punatalossa, itse rouva Goldscheider saattaisivat ylpeillä hänestä. Kun hän oikein mietti, -- niin hän huomasi, miten Punatalosta voi päästä kunnialla. Tuossa oli Anka Balling, jonka nuori kreivi Laurin vei mukanaan. Hän oli antanut Ankan kehittyä tanssijattareksi. Nyt Anka tanssi puettuna hopeapukuihin satojen sähkölamppujen valossa. Sanomalehdissä hänestä kirjoitettiin. Oi, jospa Miladan kävisi niin onnellisesti! Tosiaan Anka oli kaunis, kun sitä vastoin Milada oli ruma... Yöt päivät mietti pikku sisäpiika tulevaisuuttaan, vaikka hänellä oli liika paljon työtä. Mutta hän piti työn teosta. Toisesta tehtävästä toiseen sai hän siirtää yksinäisyyden synnyttämiä mietiskelyjään. Hän ei jaksanut istua paikallaan. Aina liikkeellä, se oli hänen luonteenominaisuutensa, poistaa paljon epäjärjestystä, hihat käärittynä tarttua likaan ja asettaa jokainen esine puhtaana ja kiiltävänä paikalleen, -- se tuotti hänelle tyydytystä. Maata kuin neidit tuntikausia sängyssä silmät auki tuijottaen kärpäsiin, jotka surisivat katossa, sitä hän ei käsittänyt. Tosiaan neidit olivat "yöllä toimessa", silloin kun Milada nukkui -- se väsyttää kai heitä noin, ajatteli hän. -- Kun minä itse joudun saliin, käy minun samoin... Milada tiesi, että hän ehdottomasti joutuu sinne, Goldscheider oli luvannut sen hänen äitinsä kuoltua, eikä Goldscheider koskaan syönyt sanaansa. Miladan unelmat, hänen yrityksensä kuvitella tulevaisuuttaan ja seurata tunteitaan ei ollut sama kuin muitten lasten. Hänen toiveillaan ei ollut siipiä, ne olivat kiinnitetyt ankaraan, oudon karkeaan todellisuuteen, eikä hänen mielikuvitukseensa tullut muita kuvia kuin sen elämän tosiasiat, joka ympäröi häntä. Tämän lapsen kokemukset perustuivat kurjuuden murjomiin, kuolleisiin ja ruhjoutuneisiin ihmisilmiöihin, väsyneisiin ruumiisiin ja rääkättyihin sieluihin, ne muodostivat sen aarreaitan, josta Milada loi tulevaisuudenkuviaan. Että joukkojen halveksuminen uhkasi hänen nuorta elämäänsä kuin riippuva vuorenmöhkäle, kerran hänet musertaakseen, jos hän yrittäisi pelastua, sitä hän ei vielä aavistanut. Tuntematta vielä tuota hirmuvaaraa, kehittyi Katariinan lapsesta nuori impi. Hän säästi kitsaasti joka kreuzerin, lukitsi ne pieneen lippaaseen, iloitsi rahan helinästä, ja hyväili, -- oi, hyvin usein, pari pientä hopeakolikkoa, jotka välkkyivät likaisen kuparin seasta. -- Hän ei tahtonut sortua! -- Hän ei aikonut luisua, sairaana ja rääsyisenä mennä Zimmermann'in luo tahi "Excelsioriin"! Siksi Milada rakasti rahaa. Se oli oleva hänen tukensa. Selväpiirteinen kadun lapsi ei unelmissaan turhaan kiukutellut elämänsä esteille. Se yritti käsittää niitten alkuperää ja keinoa, millä ne voisi poistaa. Sitä miettiessään sulki hän kireästi suunsa, huulet muuttuivat miettivän ohueiksi, ja silmien eloisaan säihkyyn ilmeni punnitsevan varovaisuuden kiilto, joka vainuaa jo etäältä vaaraa osatakseen sen ajoissa välttää. --

-- Rouva Polifka, -- kysyi Milada eräänä sunnuntai-iltapäivänä molempien istuessa siivotussa kyökissä, koko talon ollessa vajonneena unen hiljaisuuteen katu-elämänkin hiljettyä, -- rouva Polifka, millä te sitten elätätte itsenne, kun kerran lähdette täältä pois? --

Portinvahdinrouva lensi pystyyn. -- Minä? -- Pois täältä? -- Ainaiseksiko? -- Oletko kuullut jotain?

-- En, vakuutti Milada, -- en sanaakaan. -- Mutta ikuisesti ette tänne kai voi jäädä! -- Eikö totta? --

-- Ikävä minun olisikin aina oleskella täällä! Ukkoni toivoo saavansa ovenvartijan paikan Eger'in rautatie-asemalla, missä hän nyt on konevahti. -- Sen jälkeen, -- huokasi Polifka, -- olen minäkin rehkinyt kyllin vieraan palveluksessa. --

-- Entäs sitten?

Polifka katsahti ihmetellen Miladaan.

-- Kun te kumpikaan ette jaksa enää palvella, -- selitti Milada, -- missä saatte "rauhassa" viettää vanhuutenne päiviä? -- Neljätoista vuotinen tyttö näytti hyvin huolestuneelta lausuessaan nuo sanat, joita neiti Olympia aina mielellään käytti.

Polifka vastasi. -- Me lähdemme vanhojen kotiin, ehk'emme sentään joudu vaivastaloon, sillä me saatamme hieman maksaa. -- Jos sinä elät kunnon tyttönä, saat tulla meitä tervehtimään kodin suureen puistoon.

Milada katseli suoraan eteensä... Puisto, -- toisti hän epäillen, -- oletteko aivan varma siitä, että vanhojen kodissa on puisto?

-- Luonnollisesti, -- esimerkiksi ukkoni täti on sellaisessa ja elää aivan herroiksi. -- Hänellä on oma ikkuna-osuutensa. -- Niillä, joilla on vara maksaa, on tietysti enimmän mukavuuksia. -- Ukkoni täti on lisäksi huoneenvalvoja. Kaikki suutelevat häntä kädelle ja ovat hänelle nöyriä. Kaikissa tapauksissa hän ansaitsee sillä ylimääräisesti. Ja tietysti minäkin pääsen samaan paikkaan.

Polifka laski kätensä syliinsä kuvitellen vilkkuvin katsein tulevaisuuttaan.

-- Pääseekö jokainen siihen kotiin? -- kysyi Milada.

-- Sepä vielä puuttuisi! -- Polifka oikasi selkänsä. -- Rahaa täytyy olla ihmisellä, siksi sitä sanotaankin maksavien kodiksi ja soveliaan hänen pitää olla, ennenkuin sinne pääsee. -- Ne ovat ensimmäiset sääntöpykälät. -- Ja sitte hänen pitää olla maineeltaan puhdas, -- Polifka osoitti yläkerroksen salia. -- Tuollaiset hutsut joutuvat vaivaistaloon. -- Polifka vaikeni, eikä Miladakaan puhunut mitään... Äkkiä Milada löysi tien, jolle saattoi tästä ahtaasta kujasta paeta. Hän näki mielikuvituksessaan itsensä suuressa puistossa huvikävelyllä... Puisto oli laaja ja ilmaisa, täynnään tuuheita kastanjapuita, joiden juurella oli lepopenkkejä ihan kuin sotilassairaalan puistossa, jonka Milada näki aina vilahdukselta rappu-ikkunasta. Pääsisikö kerran sellaiseen!

-- Silloin olisi kyllä vanha ja väsynyt eikä haluaisi enää mitään, ei edes olla kauniimpi, hauskempi ja hienommin puettu kuin muut naiset. Ehkä se ikkunaosuus oli sellainen, joka on neideillä tuolla ylhäällä. Ehkä siellä on hienot valkoiset uutimet ja huoneessa on lämpöisessä auringonvalossa siintävä vuode. Sellainen siis oli se "autuas elämän loppu." Parempaa ei voinut edes neiti Olympia vaatia. Lapsi mietti ja mietti uudelleen. Saattaisiko hän saavuttaa tuon päämaalin? Sovelias piti olla. Miladahan oli kovin nöyrä. -- Entäs kun piti omistaa rahaa -- Milada huokasi. -- Sitä tarvittiin joka alalla. Jos tahtoi "pysyä" pinnalla, jos tahtoi alkaa hyvin ja autuaasti lopettaa, kaikkeen tarvitsi rahaa. Siksi piti koota rahaa niinkauan kun ihminen oli nuori ja terve ja hänellä oli mahdollisuuksia. --

Mutta maineeltaan puhdas! -- Oliko Milada maineeltaan puhdas? Mitä se oikeastaan merkitsi? -- Milada tarkkasi joka tavuuta "mai-neel-taan puh-das", vaan ei sitä sittenkään käsittänyt ja luopui huoaten mietiskelyistään. Ennen maata menoaan samana iltana, syleili hän hyväillen Polifkaa katsoen suurin harmain säihkyvin silminsä hänen kasvoihinsa.

-- Polifka! -- Saanko minä tulla kanssanne sinne tätinne luo? Minä tahtoisin mielelläni nähdä, miltä vanhojen koti näyttää. Pääsenkö? -- Ja uskaltamatta vastausta odottaa, livisti hän kasvot, otsa ja silmät säkenöivän tunteensa vavahtamina.

-- Kas tuota likkaa, -- mutisi Polifka, vaipuen hyvitettynä ystävällisiin mietteisiin.

* * * * *

Punatalossa asui nykyään kymmenen kaunista neitiä. Rouva Goldscheiderin hallinto miellytti heitä kovin. He saivat runsaasti juomarahaa ja sen lisäksi osingon sisäänpääsömaksuista, joista Goldscheider piti huolellisesti kirjaa ja jota hän ei edes pidättänyt niiltä, jotka läksivät talosta. Täytyi myöntää, että Punatalossa ei eletty likaisen pikkumaisesti. Huviajoa, teatteri- ja sirkuspilettejä ei tarvinnut itse maksaa. Tämä oli harvinaista muihin tällaisiin laitoksiin verraten. Angela, eräs ihmeen kaunis seitsentoistavuotias italiatar, oli kahden päivän oleskelun perästä jo karannut Zimmermann'ilta, jossa oli pidätetty koko hänen irtaimistonsa. Hän kertoi hirmujuttuja tuosta nurkkaliikkeestä. Aamiainen maksoi guldenin, aamukylpy, siivous, kampaaminen ja käsien hoito kaksi guldenia. Laatikko, jossa oli saippuaa, hajuvettä, puuteria ja poskimaalia, maksoi kaksikymmentä guldenia j.n.e. Parempi oli sittenkin asua itsekseen.

-- Niin, -- huokasi toinen, -- yksin ansaitsee kyllä parhain, vaan ei saa vuokrata huonetta. Ja jos sen saa, heti alkaa metsästys; talonmiehen emäntä, taloudenhoitaja, poliisit, naapurit nuuskivat, kunnes täytyy heti paeta ollen velvoitettu maksamaan ylimääräinen vuokra ylössanomisajasta.

Lulu Wollner, solakka, mustatukkainen, haaveilevan madonnakatseinen tyttö kertoi nauraen, että hänen täytyi kerran muuttaa kymmenen kertaa kuukaudessa, syystä, että muuan evankeelinen pastori urkki häntä aina, kiusasi ja manasi. Hän teki sen siitä syystä, niinkuin hän poliisille selitti, "että hän voisi suojella tyttö-oppilaitaan, jotka kulkevat kadulla koulusta." -- Sellaista se elämä on. -- Paras on päästä kahvilaan kuin ystävättäreni Poldl. Tämän kävi Berlinissä mainiosti. Hän oli muutamassa kapakassa yhden miehen käytettävänä, joka on hänen lapselleen pannut 30,000 markkaa pankkiin. [Saksan markkaa, vastaa noin 37,500 Suomen markkaa. (Käänt. huom.)]

Angela kohotti käsiään taivasta kohden sanoen hassulla saksan kielellä. -- Minä olen sitäkin koettanut. Kapakka-elämä ei ole pennin arvoista. Vietävän poliisit eivät laske sielläkään rauhaan.

Kaikki olivat samaa mieltä. Poliisi oli heidän kintereillään kuin piru ja pisti nenänsä joka soppeen... Jos joku kundi oli tytöille velkaa ja pani toimeen lisäksi kohtauksen kadulla, niin poliisi iski heti tyttöön, ja jos tämä puolusti itseään, niin otti poliisi hänet käsikynkästä kiinni, vei kotiin ja kielsi enää kulkemasta kadulla. Jos riitaantui vuokraajarouvan kanssa, niin tämä voitti joka asiassa, sillä hän oli "etsivien" kanssa hyvissä väleissä, voidellen niitä sillä rahalla, jonka oli tyttöjen selästä kiskonut ja niin edespäin. -- Ei! Yksinolo ei ollut hääviä. Aina piti juosta ilmoittamassa itseään. Joka hetki piti käydä komisariuksen kuulusteltavana; ja kuinka se sihtasi ja kiusasi! Piti viedä hänelle lahjoja, -- mitä "kundeilta" irki sai, kuten sormuksia, rannerenkaita ja puseroita. Sitte taas sai kuulla kundien haukkumisia. Ei tiennyt, ketä piti kuulla. Kuka oli niin onnellinen, että pääsi anteliaan ja vankan miehen turviin, joka ei urkkinut ja tinkinyt, vaan vuokrasi tytölleen kamarin ja piti sen lämpimänä. Se oli onnen myyrä se! -- Lulu kertoi välkkyvin silmin eräästä nuoresta upseerista, jonka kanssa hän oli lysteillyt viime vuonna Bruckissa. -- Asuin pienessä talossa aivan vihreitten vainioitten reunassa. Siellä odotin häntä ikkunan ääressä joka ilta. -- Oh, se oli ihanaa! Sellainen kultapoika!

Angela nosti kätensä korkeuteen... Upseereita! -- Roskaa! -- Jumala varjelkoon niistä! -- Minä en menisi upseerin kanssa noin paljosta rahasta. Hän osoitti kymmenen sormeaan. -- Angela oli kotoisin Triestin kaupungista. Neljäntoista vuotiaana oli hänet muuan viini-asioitsija vietellyt pois kotoaan. Hän saapui sitten pääkaupunkiin, jossa viettelijä hylkäsi hänet. Oltuaan lapsenpiikana ja piirustajien mallina, täytyi hänen ruveta ilotytöksi yökahviloihin. Siellä hän tuli tekemisiin upseerien kanssa ja säilytti siltä ajalta kauheat muistonsa. Lopuksi hän joutui tingel-tangeli teatteriin, missä hän lauloi heikolla kirkuvalla äänellään siveettömiä lauluja tehden sikamaisia liikkeitä. Kun hän täällä kahden miehen käskystä narrasi kokemattomia vieraita onnenpeliä pelaamaan, otti hänet Sucher kiinni, ja huolimatta hänen viattomuusvakuutuksistaan pisti komsarius hänet neljäksitoista päiväksi vankilaan. Kun hän pääsi sieltä pois, otti Carlotta hänet jalomielisesti huostaansa. Tämän viekkaan italiattaren liikkeessä oli vuosien kuluessa tapahtunut muutoksia. Huoneustoon oli lisätty muutamia hienosti sisustettuja yksityishuoneita, salissa soitti soittokunta ja tarjoiluhuoneen pöydällä oli mitä herkullisimpia ruokia. Kolme maukkaasti mustaan silkkipukuun puettua neitiä tarjoili yleisessä vierashuoneessa. Neljä muuta neitiä, joilla oli mitä eriskummallisimmat hiuslaitteet ja komeimmat puvut passasi yksityishuoneissa, missä tarjottiin pää-asiassa samppanjaa. -- Angela ei ollut erittäin fiksu eikä vilkas. Mutta hän miellytti siksi, että hän laski vielä luonnollisesti silmälautansa alas vetäytyen hiljaa ja naisellisesti pois, kun jokin asia tuntui hänestä epämiellyttävältä. -- Hänellä oli vielä toinenkin luonteenominaisuus joka ei lyönyt yhteen Carlotan laskuihin. Ei rahalla eikä nälkää kiusaamisella saatu häntä menemään upseerien kanssa. Kun häntä siihen pakoitettiin, niin hän pakeni itkien johonkin talon kolkkaan ja näytti niin pelokkaalta ja villiltä, että Carlotta ei surmikseen voinut häntä enää raastaa sieltä pois.

Muuan nuori, antelias porvaripoika innostui tuohon kauniiseen avuttomaan tyttöön, joka oli noin kaino. Kun poika lisäksi kuului liikkeen kunnioitusta nauttiviin vakituisiin vieraisiin, niin hän sai muutamien perinpohjaisten samppanjajuominkien perästä viedä tytön mukaansa. Carlotta suostui siihen sitä mieluummin, koska hän tiesi, että Angela palaisi hyvinkin pian. Neljäntoista päiväisen retken jälestä Berliinissä toi poika hänet takaisin Goldscheiderille, sillä tyttö oli rukoillut hänen tekemään sen kieltäytyen itkien lähtemästä Carlotan liikkeeseen.

Goldscheiderilla mieltyi Angela toveriensa tyyneen ja laiskan kevytmieliseen elämäntapaan muistellen kauhulla muutamia elämänsä entisiä tapahtumia. -- Ei joutua tekemisiin upseerien kanssa, -- ei mitenkään, -- se oli hänen elämänkokemusten kautta saavutettu pääpontensa.

Raha on heille kuin paloviina, -- sanoi Goldscheider Hornerille. -- Tytöt eivät ole koskaan niin vaikeat johtaa kuin silloin, jolloin heillä on rahaa kädessä. He tuntevat olevansa voimakkaita silloin ja se voimakkuus huumaa heidät.

-- Noh, sinä, -- ja sinun yöpöllösi Olympia, -- kaikissa tapauksissa "Goldscheider -- viisausjumalattarena" ei ole hassu aate, -- te pidätte kyllin huolta siitä, ett'ei raha jää tyttöjen käsiin.

-- He eivät voisi sitä käyttääkään. -- Minä en tahdo tehdä heistä koiria, sillä koirilla on pitkät hampaat. Mutta nuo nuoret herrat pelastajahommineen tekevät usein loistavia tuhmuuksia.

-- Sinun nylkemiseen perustuva ihmisrakkautesi on aina tehnyt minuun syvän vaikutuksen. Sinä olet ensi olento, jossa havaitsen löytyvän jonkinlaista tunteellista järkevyyttä...

-- Minä sanon sinulle Horner, että jos minä olisin päättänyt pitää tätä liikettä koko elämäni, se on niinkauan kuin vain jaksaisin, niin voisin siitä jotain tehdä, mutta nyt, -- annan sen romahtaa minun poistuttuani.

Hornerin huulilla oli röyhkeä hymy. -- Sinä eläminesi, -- mitä sinä vielä aiot toimia tuon nuoren tyttöihanuutesi kanssa, kun olet tämän jättänyt, -- kysyi hän udellen.