Part 1

Produced by Tapio Riikonen

PYHÄ SONTIAINEN

Kuvaus porttola-elämästä

Kirj.

ELSE JERUSALEM

Suomentanut

E. W.-E. [Elviira Willman-Eloranta]

Helsingissä, Työväen Sanomalehti Osakeyhtiö, 1910.

"Aikamme kuvia voi nähdä myös rikotun peilin palasista."

(Lenau.)

Teille!

Tanssiville tytöille, -- hymyileville morsiamille, -- leikkiville äideille, -- teille on tämä kirja omistettu.

Tarkatkaa olemuksen korkeudesta sen syvyyksiä.

Tähystäkää elämän valosta sen synkeyteen.

Olkaa myötätuntoisia sille, -- mitä olette kauan tuominneet.

Miettikää sitä, -- mitä olette liika kauan sivuuttaneet.

Ja tuntekaa hellää sääliä niitä kohtaan, -- jotka ovat teidän onnenne uhreja. -- -- --

SISÄLLYS:

1. Musta Katariina. 2. Goldscheiderin salonki. 3. Viisaustieteilijä. 4. Millerin salonki. 5. Kokemuksia. 6. Yksinäisyydessä. 7. Spizzarin järjestelmä. 8.

Ensimäinen osa.

Musta Katariina.

Johdesana:

Öisin jos kotoinen vaimo kyllyyden tyydyttämänä, iloinen olisin, uskollisena miestäni suudellen, niin lauloi keskellä renkutuksiaan portto Veneziassa. Koskaan en kuullut hurskaampaa rukousta.

(Goethe.)

Aivan sen loistavan kadun takana, joka muodostaa suurkaupungin yhteiskuntaelämän keskustan, -- jonka leveillä, puhtailla asfalttikäytävillä liikkuu päivittäin monia satoja hienosti puettuja herroja ja koristettuja naisia, -- aikansa kuluksi vetelehtiviä kävelijöitä, -- missä hymyillään ja tervehditään, alkaa suoraan ja välittömästi, -- melkein liika räikeällä erolla -- pimeyden valtakunta. Kun kiertää Louvre de Luxe-nimisen liikkeen sivu, joka sijaitsee korkealle kohouvassa, selvää nykyaikaista mallia olevassa rakennuksessa, ja kulkee muutamia askeleita sen sivustan hienojen koruttomien piirteitten ohi, niin käännyttyään vielä kerran, näkee kohta edessään erään pienen päättömän kujan suun. Kujan toisen pään sulkee nimittäin korkea puistomuuri. Iltahämärän laskeutuessa miellyttävän viehkeästi suurkaupungin katoille, vaipuu tuo pieni kuja ilman mitään toivottomaan yöhön. Talopahaset näyttävät luhistuvan, -- porttiholvit hukkuvat varjoon, -- ja kun pääkatu komeilee iltaloistossaan, -- tuikkaa täällä yksi ainoa punanen lyhty, -- joka vaippaa lähinnä olevat esineet veriseen valoonsa... Näppärät kädet asettelevat alakerrosten ikkunoihin savuavia öljylamppuja.

Tuuli, tunkeutuen seinien rakosten ja lahojen paikkojen läpi, velloo levottomasti sinne tänne noitten pilliheikkien himmeitä liekkejä. Ne vilkuttavat ja niiaavat. -- Ne ovat mykkiä oppaita...

Pääkadun elämä hiljenee hiljenemistään. Liikkeet suljetaan. Hienot katusankarit ovat jonnekin kotiutuneet. Vähitellen sammuvat kirkkaan pistävät sähkölamput. Ja ikkunoitten uutimet suojaavat tarkasti kaiken loiston, ylellisyyden ja komeuden. Silloin herää vuorostaan sivukujalla elämä. Joukko päivännukkujia avaa uniset, nälkää heijastavat silmänsä. Ikkunoita aukaistaan, ruostuneet oven saranat ritisevät. Ilmassa kiehuu levotonta kyselyä, lörpötystä ja naurua. Hajuvesi lemuaa, silkki kahisee, hopeaketjut säläjävät, kun kirjavapukuiset olennot nostetuin hameenhelmoin kiirehtivät pois nimettömän kadun pimeydestä.

Siinä he ovat!

Maalatuilta huulilta kuuluvat kevyeet laulujen hyräilyt. Lanteet huojuvat. Vyötäisten pingoitus lisää niitten muodotonta pyöreyttä. Silmien vaaniva loiste ei kestä kyllin valoa. Ja teeskennelty hymy lähentelee kuolleen irvistystä. Sellaisena kulkee näiden naisten jono ihanilla pääkadun puhtailla asfalttikäytävillä. Rakkauden markkinat alkavat.

Onnen myymälät ovat kauppakunnossa. Myyjättäret vartovat ostajia. Eikä heidän tarvitse kauan odottaa. Tuolla heitä tulee äitien liepeiltä, -- morsiamien syleistä, -- viinipöytien äärestä, tanssisaleista, vakavien kirjojen luota, kirkoista -- yhdentekevää, mistä he tulevat. -- Kaikki he löytävät täällä etsimänsä lainehtivassa pyörteessä... Yön tuuli heiluttaa heidän mustia takkejaan. Kuuluu tervehdyksiä, kikatusta ja äkkinäisiä vihjauksia. Supatuksen ja kihinän seasta lausutaan kuivia numeroita, ilettävä kaupanteko kaikuu huokausten keskellä. Ilotytön kylmä harkinta vallitsee himokkaitten miesten valloilleen päässyttä kiimaa. Päällystakkinsa kaulukseen kätkeytynein kasvoin seuraavat miehet opastajiaan, -- jotka kiireesti rientävät takaisin nimettömälle kujalle. Kerran räiskyy lyhdyn verinen valo vieraille kasvoille. Sitten pimeys sulkee helmaansa ne, jotka sen vallassa parittelevat.

Päiväkauden on tämä mailman kolkka hiljainen ja hylätty. Uutimet verhoavat ikkunia, ovet ovat säpissä, harvoin kuulee lasten ääniä eikä naapurien keskustelua ollenkaan. Tässä korttelissa ei kasva iloisesti leikkiviä lapsia. Täällä pesii pahe ja sen asukkaina on muuttolintujen lailla vapaita naisia, -- täällä piilee rikos ja sen suojelijoita. Kaikki voi tänne sukeltaa kätköön, joka arvottomana on lupsahtanut pois yhteiskuntaelämän säädyllisyyden mittavaa'alta. Kellarikerrosten savuttuneisiin kahviloihin kokoontuu varkaita ja varastettujen esineiden kauppaajia, maaltatulleiden petkuttajia, parittajia, koko "hulikaanisakki", niinkuin niitä yleisesti nimitetään. Yhden kuuluisimman kahvilan omistaa mamma Zimmermann. Sinne kerääntyy sakkipoikia täytetyin taskuin. He antavat tyttöjen hyväillä itseään, töllistelevät ihmisiin, kujeilevat ja rehentelevät rahoillaan. He nakkelevat koristeita pöydille ja laskettelevat kokkapuheitaan, -- kunnes poliisin koura iskee heidän hartioihinsa herättäen heidät huumeesta.

Poliisin kirjoihin merkattuja naisia tulvii näihin pieniin, kosteisiin, huonosti rakennettuihin hökkeleihin, sillä seutu on sopiva, "kundirikas" ja piilossa poliisilta.

Lukuunottamatta muutamia tarkastuksia, jotka tapahtuvat emäntien tieten, ei täällä tapahdu mitään rauhatonta. Ei kukaan ilkeämielinen häiritse yleistä tyyneyttä. Merkattuja miehiä kyllä passitetaan nopeasti pois, mutta "hyville tytöille" ei poliisi ole koskaan ankara. Tarkastus on muoto-asia. Kun jotain epäilyttävää ilmenee tytöissä, osaa emäntä ne heti tehdä vaarattomiksi...

"Likkapahanen on ihan klaari, teidän armonne, keisarillinen neuvosherra. -- Kai ne paperit ovat vähän slarvattuja, mutta kyllä se itse vaan on kaikesta frii. Jos teidän armonne jotain tietää tahtoo, niin olkaa hyvä ja kysykää pois vaan."

Huoneet ja vuoteet eivät tässä korttelissa ole koskaan tyhjiä. Aina löytyy "priimaa, nuorta" tavaraa. Tyttöjä kovin vaihdetaan, siksi liike tuottaa paljon "puhdasta" emännille.

Korkeitten, vanhojen vaahtereitten tiiheänmukuraiset oksat huojuvat sotilassairaalan paksun puistomuurin yläpuolella sulkien näkö-alan kokonaan kujan peräpuolelle päin. Tuulten vihurit repivät puista lakastuneita lehtiä ja hennompia, kuivuneita oksia peittäen niillä kujan kokonaan. Muuten täyttävät kujan käytäviä kaikenlaiset roskat ja romut. Siinä on rikkinäisiä astioita, ja kelvottomia rääsyjä, ruuanjätteitä ja likaisia papereita. Epätasaisesti kivitetyllä kadulla juoksee likaveden muodostamia puroja, joita syntyy siten, että astioita tyhjennetään suoraan talojen ikkunoista. Nämä löyhkäävät likapurot laajenevat usein lammikoiksi, jotka vaikeuttavat kulun, ja joiden yli naiset hameet korkealle nostettuina hyppelevät kiroten, kun ne juoksevat hiukset pörröllään ja ruokottomasti koreihin risoihin puettuina, kopat ja pilkumit kainalossa lähimpiin lafkoihin, ohimennen yrittäen kiemaillen tipsuttaa passissa olevan poliisin edessä.

Kaikki, minkä tällä alueella näkee, on siivotonta, kehnoa ja mädännyttä. Yksi ainoa talo näyttää hyvin hoidetulta. Se on monikerroksinen. Siinä on paljon kirkkaita ikkunoita. Se eroittuu silmiinpistävän komeana tuosta ympäröivästä ränsistymisestä. Siinä riippuu tuo punainen lyhty, joka on kujan ainoa valaistus ja sen lyhdyn kylkeen on maalattu suurilla mustilla kirjaimilla "Punatalo." Rakentaja oli sen siksi ristinyt, koska se oli heleän tiilenpunervan värinen, jätettynä rappaamatta. Punatalo on kujan keskus ja sen asujainten ylpeys. Siinä asuu paikkakunnan kerma, ne neidit, jotka ovat kauneimmat ja jotka ovat parhain edistyneet. Asuminen Punatalossa todistaa ei ainoastaan etevyyttä, vaan se merkitsee onnistumista parempien tulojen hankinnassa ja säännöllistä toimeentuloa. Täällä saattoi elää mukavasti, jos teki "ahkeraan työtä" eikä juopotellut liikaa --. Täällä kävi herroja, -- oikein hienoja, -- saattoi sanoa, että ne olivat "ylhäisiä", sillä Punatalon asukkailla oli luottoa suljetuissakin piireissä. Kaikki kävi täällä hyvin ja oikein mainiosti, jos ei olisi ollut olemassa rouva Lorinser, joka vuokrasi huoneita täysihoidolla ja liinavaatteilla. Rouva Lorinser oli talon porttivahti, taloudenhoitaja ja korkein tuomari. Mitä hän sääti, sitä ei voitu mitenkään enää kumota. Punatalon omisti virasta eronnut majuuri, joka ei koskaan puuttunut talon sisäisiin asioihin. Hän luotti täydellisesti rouva Lorinseriin, joka säännöllisesti maksoi hänelle kuukausivuokransa. Ja se oli rouvan vahvin puoli, yhtä vahva kuin se voima, millä hän kiskoi vuokralaisiltaan päivärahoja, jotka väliin nousivat 20 [vastaa noin 42 Smkaa. (Käänt. huom.)] guldeniin... -- Kaksikymmentä guldenia päivässä! -- Se oli nätti summa. -- Usein saattoi sen ansaita. -- Mutta kaikkein kauniimmillekin sattuu liikepula. Mistä sen summan silloin sieppasi?! Rouva Lorinser ei hyväksynyt luottojärjestelmää, kun oli kysymys vuokramaksusta hänelle. -- Hän otti mieluummin velkaantuneen yksityisomaisuuden takavarikkoon ja heitti uppiniskaisen velallisen kadulle. --

... Hän ei ollut tunteilija, tuo rouva Lorinser... Mutta hänen huoneustonsa oli hyvässä kunnossa... Ikkunat olivat eheät ja välkkyivät kuin peilit. Uutimet olivat englantilaiseen tapaan järjestetyt ja virheettömän valkoiset. Ikkunoissa oli koristekasveja, jotka päivällä kyllä näyttivät hiukan surkastuneilta, mutta iltavalaistuksessa ne olivat hyvinkin hauskat ja kodikkaat. Hän oli säännöllinen ja kunnon nainen, tuo rouva. Työtä hän teki kuin hevonen.

Jos vaan kauppa olisi aina hyvin käynyt,... ei olisi vuokralaisilla ollut surun kaunaa... Mutta kengät maksoivat, puvut tulivat kalleiksi ja... paidat y.m. liikkeeseen kuuluvat esineet. Ja muutamilla oli lisäksi "elättejä", pieniä siskoja, muoreja, jotka pari kertaa viikossa kerjäsivät apua tuolla kujalla.

Ei voinut olla kovasydäminen.

Millä vielä lisäksi osti itselleen "oikean" rakastajan?

Ruoka oli Lorinserilla jotenkin hyvä, mutta siihen ei kuulunut ryyppy, -- eikä viinatta jaksanut tällaista elämää kestää. -- Rouva kyllä antoi konjakkia ja viiniäkin eri maksua vastaan, eikä päinvastoin pitänytkään siitä, että jokin hankki sitä ulkoa päin. Mutta tämä nieli rahaa, kuin sika piimää... Hyvä Jumala! Ja vaikka piti kuinka ankaraa kirjanpitoa, ei tulopuoli vastannut lähimainkaan menopuolta. Ja mamma Lorinser kiusasi velkaantuneita tyttöjään kuin piru Jobia...

Siksi talossa kaikki olivat aina matkustavalla kannalla. Aina pantiin tavaroita lähtökuntoon, aina oli matkasäkkejä eteisessä, aina kuljetettiin jotain ulos ja sisään, sadateltiin ja makeiltiin tuossa punasessa talossa. Tämä riiteleminen oli naapuriston henkinen keskus ja ainoa huvitus, joka soi virkistystä kujan asujainten yksitoikkoiseen elämään. Rouva Lorinser ei pitänytkään "vakituisista neideistä." Ne kehittyivät liian itsenäisiksi, niillä oli ystäviä ja suojelijoita, jotka pitivät joka vääryydestä jumalatonta melua. Ne saivat aikaan "skandaalia", pirstasivat ja jättivät joskus velkansa korvaamatta.

Ei. Parasta oli pitää aina nuorta, viatonta "tavaraa." -- Ne toivat rahaa rouvan taskuihin... Nuoret ja vastatulleet kokemattomat olivat jalomielisiä. Ne elivät iloisesti, eivätkä ymmärtäneet havaita, että joka "oikeutettu ja välttämätön" vaatimus oli nylkemistä ja väkivaltaa. -- Rouva L. oleskelikin paljon rautatie-asemilla ja kaduilla. -- Hän lyöttäytyi kauniitten maalta tulleiden tyttöjen seuraan. Väliin hän sai ne luokseen asumaan -- väliin ei. -- Joka tapauksessa ei liike tuottanut tappiota. Hänen huoneustonsa sijaitsi kyllin lähellä kaupungin keskustaa. Se oli hyvällä liikepaikalla ja Punatalon tavara oli hyvässä maineessa... Niin, niin, mehevillä ja vastatulleilla oli aina hyvä menekki... ja siitä iloitsi rouva Lorinser. Hän oli hyvissä väleissä poliisiviranomaisten kanssa, liikkeen vakinaiset käyttäjät tunsivat turvallisuutta hänen suojassaan. Ne noudattivat hänen vähimpiä viittauksiaan, tukivat häntä tarmokkaasti hänen yrityksissään ja olivat hänelle avullisia yllätysten ja ikävyyksien varalta...

Kellarikerroksen rihkamakaupassa, mitä täytyi valaista koko päivän keinotekoisesti, oli pieni tuikkulamppu käryämässä. Siellä istui rouva Lorinserin jääharmaa äiti kattoon asti tapuloittujen tavararasioitten keskellä. Täydessä epäjärjestyksessä oli siellä nähtävinä naisten puseroita, -- -- miesten alushousuja, -- -- hattuja ja patinoita, saippuaa ja rikkinäisissä kansissa olevaa romaanikirjallisuutta, silkkisiä alushameita ja kummitavaroita, hajuvesiä ja tupakkaa, sikamaisia kuvia ja rukousnauhoja, -- konvehtia ja poskimaalia, -- sellaista tavaraa, jota tällaisessa liikekeskuksessa välttämättömästi tarvitaan. Suurin osa oli tytöiltä ryöstettyä tavaraa, jonka maminka oli ottanut heidän vuokristaan. Keskellä tätä kaikkea pikitti kanarialintu häkissä, sekin vuokraryöstötavaraa. Kun ei se tässä valottomuudessa enää voinut laulaa, ei sitä kukaan ostanut. Ja lintuparka sai sentähden kuulla rouva Lorinserin pitämän pitkän nuhdesaarnan tuhlaavaisuudesta joka ikinen kerta, kun tämä kulki häkin ohi. Mutta lintu ei sittenkään laulanut, eikä rouva raskinut sitä tappaa toivossa, että jos sittenkin joku sen ostaisi.

Tämän pikkulinnun säälittävä tila herätti ainoastaan kahden silmän huomiota tässä tungokseen asti asutussa Punatalossa. Nämät olivat suuret, tummanharmaat ja tarkkaavaiset. Ne olivat pienen tuskin kuuden vuotiaan tyttösen.

Kesäisin, kun lintuhäkki ripustettiin talon seinään puodin kohdalla, seisoi tämä pikkutyttö kummallisen kirjavissa ja epämukavissa vaatteissa sen edessä ja katseli lintua, joka pelokkaana hyppeli häkkinsä orsinappuloilla. -- --

Aivan visusti pisti tyttö pienen ruskettuneen sormensa rautalankojen lomasta... "Laula nyt, laula!" kuului epätoivoinen ääni. Mutta lintu kyyristyi ruoka-astiaansa ja ainoastaan pikitti heikosti...

"Kulttiseni, pelkäätkö", -- ajatteli pienokainen, -- "äiti, tiedätkö, hän laulaa aina, mutta hän ei pelkääkkään tuota."..

Tämä lause tuotti pienokaiselle monta kovaa läimäystä, ensin rouva Lorinserilta itse, joka vihasi tuota "bööhmiläistä kakaraa" kuin verivihollistaan. Sitten tyttöä löylytti oma äitinsä "musta Katariina", joka lastansa tahtoi kerran vakavasti kasvattaa, vaikka hän samassa nauraa hölötti punaisin, täyteläisin huulin... Aivan varta vasten hän kumartui ikkunasta ulos ja antoi honotuksensa kuulua raivoavan rouva Lorinserin korviin... Sitten hän kääntyi ystävättärensä Jankan puoleen, joka vaieten hommasi kyökissä.

-- Tuo vekara! Se on aika elävä, hyppää jo silmille.

-- Itseesi on tullut, vastasi Janka huoaten...

-- Ei ole hullummaksi, vastasi töykeästi musta Katariina oikoen solakkaa joustavajänteistä ruhoaan, -- pitää katsoa eteensä, raato, ett'ei joka tuhrus sylje silmille. Niin minäkin olen tehnyt.

Toinen katsahti rukoillen häneen... Katariinan uhkaavan katseen välähdyksestä kilpistyi katse alas. -- Katariina pudisti itseään kuin kissa kiukussa ja meni huoneeseensa... Hän tiesi, että kun Jankan päälle tuli "pyhä henki", oli paras jättää hänet yksin...

... Musta Katariina oli ainoa talossa, jolla rouva Lorinserin alueella oli jonkinlainen itsehallitusoikeus. Ystävättärensä Jankan ja tyttärensä, Miladan, kanssa hän asui erityisessä huoneustossa, johon kuului keittiö, makuuhuone ja ruokasali. Vuokransa hän maksoi vuosineljänneksittäin ja suoraan isännälle, jonka kanssa hän oli kerran ollut huhujen mukaan hyvin herttaisissa suhteissa. -- Porttivahdinkin oli pakko sietää tätä kiusottavaa valtansa rajoitusta. Kaikki rynnäköt tuota heleästi nauravaa naista vastaan olivat tehottomat.

Katariina oli sulavan hemaseva nainen. Hänellä oli ehjät slaavilaiset piirteet, harmaat, iltakissan kirkkaat silmät, ja suloinen, aistillisen kaareva, voimakas suu, jota ympäröi vieno surumielisyys sulattaen kasvojen piirteet vastustamattoman hurmaaviksi... Hän rakasti yksinäisyyttä vetäytyen mielellään syrjään. -- Hän karttoi ystävättäriä, julkisia iloja ja naistoraa... Häntä sanottiin ylpeäksi. Mutta syytös oli väärä... Hän oli vaan väsynyt, -- hän ei enää mihinkään innostunut... Hohtokivet ja silkkipuvutkin olivat hänelle vähä-arvoisia. Hän oli kaunis, häntä himoittiin, hän sai paljon rahaa, mutta antoi niitten luistaa...

Kun Janka kysyi. "Mihin rahat oikein joutuvat?" sanoi Katariina: "Minä luulen, että ne hukkuvat. Kyllä kai minä ne pistän taskuuni, mutta siinä on, -- jo nyt jotakin, katsos, siinä on selvä reikä."

Ja hän nauroi täyttä kurkkua, niin heleästi kuin kulkusten kilinää. "Mutta mitä se tekee? Meillä on ruokaa, juomaa, me nukumme lämpimässä. Mitä sinä muuta kaipaat, kulttiseni?"

Illansuuhun asti hän venyi laiskana ja välinpitämättömänä vuoteellaan... katsellen ystävätärtään, joka touhusi ja keitti ja hän puhui usein kiiluvin silmin odottamatta vastausta, pyytämättäkään vastausta.

-- Parasta olisi vaan maata eikä tehdä yhtään mitään, ei syödä, eikä juoda. -- Pitäisi kuolla sulaan uneliaisuuteen. Jumaliste, Jan -- ei kannattaisi sormea nostaa tällaisessa roskaelämässä... On aivan yhdentekevää, minusta tuntuu, ettei meikäläinen enää todella eläkkään... Etkö sinä elä siksi, että sinun täytyy? -- Katso, sinä hetkenä, jolloin ihminen ei enää tahdo elää, on hän kuin kuollut. -- Hän on vaan. -- -- --

Janka kuori perunoita ja pudotti palaset lopsahtaen kuumaan veteen. -- Hyvän kahvin tuoksu täytti kyökin.

Viereisestä huoneesta, missä Katariina tuuletutti hienoja sänkyvaatteitaan, tunkeutui puhdas, kylmä syysilma...

-- Älä nyt raada, Janka, katso kätesi ovat ihan punaset ja kopertuneet... Tuo viiniä, kulttiseni!... nauretaan välillä...

Katariina tyhjensi täyden lasinsa, kirposi vuoteeltaan ja asettui peilin eteen...

-- Näin minä nauran, kuuletkos!

Hän heitti kätensä selälleen, kaaristi vartalonsa taaksepäin ja nauroi...

-- Tuolla ne ihmiset lentävät alhaalla kuin päättömät kanat! -- Mutta minä voin muuta tehdä. -- Kuule Jan. -- Noin. -- Ja hänen kasvonsa vääntyivät hitaasti, suunpielet kiristyivät, silmissä kiilui ilkeys ja toivo, ja hän nauroi itselleen hiljaa, siinä naurussa oli verenpunaa, -- siinä oli vihan ja onnen kaikua.

-- Miellyttääkö se sinua? -- Noita miehiä se miellyttää. -- Hän osoitti makuuhuonetta. -- Minä muistan sen hyvin, -- heidän silmänsä veristyvät, heidän katseensa kipenöi, -- heidän otsallaan on hikikarpaloita. --

-- Kuuma heidän on... Mutta minua se ei liikuta! Ajattelen vaan... Narreja olette! Sen opin peilistä. -- Se on järkevin ystäväni. -- Hän nyökäytti päätään katsellen kuvaansa peilissä. -- Eikö totta -- sinä kuvaat minulle elämän todellisuuden? Osoitat ylpeitä naisia, jotka janoovat mielistelyä -- hienoja, rikkaita perheäitejä, jotka istuvat talvi-iltasin lampun ääressä tehden silkkisiä käsitöitä, ehkä näytät minulle pyhän nunnan. -- Kuvittele Jan pyhää sisarta Ceciliaa! -- Yks' kaks' otti Katariina pyyhinliinan ja teki siitä päähänsä nunnavaatteen, silmät hän kohotti taivaaseen käyttäen yöpaitansa sinistä silkkinauhaa rukousnauhana... Mitä sanot?!

Janka nauroi. -- Olet mainio ilveilijä.

Katariina tuli synkän näköiseksi. -- Se on ainoa huvini. -- Muuten nääntyisin ikävästä. -- Väliin kuvittelen olevani yhtä, väliin toista... Yhtä vaan en tahdo olla!... Se on liian kylmä, hiljainen, -- kuollut. -- Hän kallisti päätänsä siristäen silmiänsä ja katseli ripsiensä alta kuvaansa peilissä. -- Katariina parka... mitä sinä enää jaksat ajatella?... Kuolleitten aivot eivät enää toimi, ja se todellinen Katariina on aikoja sitten kuollut...

Janka toi kahvin ja Katariina nielasi sen ihan kuumana niin ahnaasti, että suu höyrysi. --

Sitten hän palasi vuoteeseensa ja veti peitteen vilusta tutisten päähänsä...

-- Kuule, Jan! Se pikku ylioppilas oli eilen taas siellä, se vaaleatukkainen, joka kävi silloin iltapäivällä meillä kahvilla. Lystikäs poika... Me kävelimme koko ajan edestakaisin, eikä kukaan uskaltanut minua kiinni ottaa. -- Hän nauroi. -- Noh, kultti! -- Nyt tiedät miksi meillä ei ole rahaa. Ja sinä, kun et enää käy kiinni ottamassa ollenkaan, -- lopetti Katariina moittien puheensa ja veti komean omenan pulsterin alta esiin.

Hän purasi siihen innokkaasti ja jatkoi: ... Kun me kävelimme siellä, kuvittelin, että olin hänen äitinsä, joka piti häntä kädestä kiinni ja sanoi, varo Katariinan kaltaisia naisia, -- ja samassa hänelle olin hellä kuin todellinen äiti. --

Jankan nousi veri kasvoihin ja päätään kääntämättä mutisi hän. -- Pitäisit yhtä hellää huolta omasta lapsestasi!

-- Anna minun olla kuulematta. -- Tyttö on liian paljon omaa vertani. Se ei ketään kaipaa, voisi mennä jo itse kiinni ottamaan. En siedä häntä. Kaipaan jotakin hentoa vaaleaa, joka minuakin kaipaa. --

-- Sus' siunatkoon! Sinä puhut niin syntisesti!

-- Mitä?!

-- Ei mitään.

-- Voiko hänestä tulla sen parempi, kuin mikä hänen äitinsä on ollut!? -- Eikö totta? Tänne hän kuuluu!... Kadulla on hänen oikea paikkansa... Pidä kerrankin suusi kiinni, Jan!... Se on minun asiani, ja sillä hyvä!... Herran Kiesus, jos ei tuota vekaraa olisi, niin viime vuonnakin olisin päässyt täältä pois sen berliiniläisen juutalaisen kanssa... Ja, jumaliste, minä olisin sen tehnyt. Minä olen jo saanut kylläkseni kometiian näyttelemisestä, kun ne tulevat tänne ne äijänkaakit! -- Oi voi! Jos saisin ennen kuolemaani luitani kerran lepuuttaa! -- Hän sylkäsi omenan siemenet suustaan, kääntyi selälleen ja katseli kattoa... Olen vielä nuori, vielä on minussa elämänhalun kipinä... Mutta ne ryönät, ne saatanan ryönät, ne imevät minusta veren, tippa tipalta. Minä en viitsisi mennä kadulle kiinni ottamaan. Mutta ne tulevat ilman sitä, ne siat... Raivoni nousee, kun kuulen niitten koputtavan... Minä tiedän... Nyt hän tulee ostamaan itselleen nautinto-osuutensa. Ja minun täytyy mukautua; silmät hänellä pian moljottaisi päässä kuin kalalla, jos minä hänelle jalkapotkun antaisin... Ja usein minulla on siihen kova halu, kun sisus on niin täynnään kyyneleitä kuin vettä on ammeessa ja kuitenkin täytyy niellä. -- Silloin tuollaisen tyhmän kiltin ylioppilaan kahjuaminenkin tekee niin äärettömän hyvää...

-- Missä on tyttö? -- Tuohon se on leipänsä jättänyt, mutta pitäisi sen jo tulla päivällisekseen sitä hakemaan. -- Minä en siedä tätä ijankaikkista tillastamista tuon pirulaisen kanssa tuolla alhaalla. Siksi minä tahtoisin päästä sen parista, vastasi Katarina myrtyneenä.

-- Sinä et tahdokkaan hänen kanssaan sopia, huokasi Janka ja avasi käytävän oven huutaen Milada -- Milada --. Sitten hän palasi huoneeseen ja hänen suunsa mutistui surkeaan itkumuhjuun...

Janka oli pieni, hinterä ja etukoukkuinen. Hänen olennossaan oli jotain puoltekoista ja epäkypsää, niinkuin jokin äkkinäinen loukkaus olisi keskeyttänyt hänen kehityksensä. Mahdollisesti hänellä oli vika keuhkoissa. Hän köhisti silloin tällöin, vaikk'ei hän valittanut koskaan kipua. Poskimaalin ja puuterin röhöttämällä kasvojen pinnalla näkyi vielä otsassa, kaulassa ja ohimoilla lukemattomia suuria teirenpilkkuja, joita oli lisäksi tukuttain käsivarsissa ja käsissä.

Katariina katsahti hermostuneena patjojen seasta.

-- Mitä se sinuun aina koskee, se vesa! -- Niinkuin vähintään koipensa katkaisisi tahi varastelisi ihmisten tavaroita. --

Jankan ääni vapisi ja tutisi -- --. Sellainen vaivainen lapsi, -- me saatamme hänet ijankaikkiseen kadotukseen. Totta todella Katariina, sen me teemme.

Katariina ponnahti pystyyn. Hän puhisi ja silmät iskivät tulta. Hän oli tätä jo odottanut siitä päivästä asti, kun Janka oli tuon kirjeen saanut. -- Janka oli koettanut sitä lymyttää, mutta Katariina oli sen sittenkin löytänyt. Senkin uskohullujen salakähmimistä! -- Mutta häntä ne eivät nenästä vedä, -- vaikka niitä olisi koko roikka juonessa.

-- Hoida leukas! -- Lapsi on minun. -- Ja minä pidän sen, vaikka minä kuolisin maantien ojaan, -- niin lapsi saa kuolla minun alleni -- noh, en minä nyt vielä kuole. --

-- Mikä sinun on?