Part 7

Bideskuty oli äärettömin kärsivällisyyksin lukenut läpi monta paksua kirjaa, jotka hän oli tilannut Budapestista, ja uskotteli nyt itselleen olevansa täydellisesti perillä lännen maitten uudenaikaisista suunnitelmista. Kuvitteluissaan näki hän jo olevansa maanviljelyksen tunnustettu erikoistuntija Puolan rajoilta Laithan rannoille saakka. Lukiessaan läpi nuo paksut kirjat oli hän saanut päähänsä jonkunlaista epämääräistä ja lisättyä tietomäärää lukuunottamatta jonkunlaisen toivon hankkia jotakin eroavaa nykyisiin elämäntapoihinsa. Hän alkoi haaveilla rikkauksista, hän, joka polveutui maantuotteilla elämään tottuneesta rodusta, alkoi epämääräisesti ikävöidä muitakin ylellisyyksiä kuin hienoa valkoista leipää ja maukkaita vanhoja viinejä. Edistys-sanan tarkoitus alkoi hänelle jo hieman selvitä, ja hän alkoi jo aavistaa, että maatilallaan asuvan unkarilaisen aatelismiehenkin elämällä voi olla muitakin velvollisuuksia kuin vahtia viljan kasvamista ja kesyttää villejä hevosia ajohevosiksi. Joskus tuo kummallinen vanhus paljasti itsensä, kuten silloinkin, kun hän kiusasi vanhaa Rosensteiniä, mutta hänen mielessään oli arvottoman sukuylpeyden rinnalla kumminkin epämääräinen tunne arvokkaisuudestaan ihmisenä.

Pöydän toisessa päässä oli Ilonka vihdoinkin rikkonut onnellisen vaitiolon.

»Minulle kerrottiin, ettet tulisikaan», sanoi hän syötyään liemen.

»Mutta sinähän tiesit paremmin, etkö tiennytkin»?

»En. Kuulin sinun matkustaneen Budapestiin karnevaaliin ja ajattelin...»

»Sinun pitää vain ajatella, että olet kauniimpi kuin kukaan muu tyttö, jonka jossakin voin kohdata. Kun Budapestissä näin jotkut kauniit kasvot, muistelin vain yhä enemmän sinua».

»Muistelitko minua»? sanoi Ilonka veikeästi hämmästyen.

»Kyllä kai sen tiedät, Ilonka», sanoi nuorukainen hilliten kiihkonsa. »Tiedät minun...»

»Hsh, hsh!» kuiskasi tyttö hermostuneesti. »Äiti katsoo tänne päin, ja olen varma, että kreivitär Kantássy voi kuulla puheemme».

Feri oli koettanut kuiskata niin hiljaa, etteivät ilmassa surisevat kärpäsetkään voineet sitä kuulla, mutta Ilonka oli kai kumminkin kuullut jotakin, koska hän punastui ja käänsi sinisten silmiensä katseen lautaseen. Oli hyvin hauskaa puhella näin ja haukata salaa kielletystä hedelmästä sillä aikaa kuin äidin silmät olivat kääntyneet muualle, ja iloinen puhelu, nauru ja mustalaisten iloinen soitto estivät kenenkään muun kuulemasta nuorukaisen kuiskauksia.

»Suoritan upseerin tutkintoni tulevan kuukauden kuluessa, Ilonka», sanoi Feri koettavasti.

»Vai niin».

»Ja sitten rukoilen toista sotaa preussilaisia vastaan».

»Mutta miksi? Sinuthan voidaan tappaa».

»Niin voidaankin», vastasi Feri hymyillen. »Se olisikin varmasti tämän vaikeuden parhain ratkaisu. Mutta jos saan elää tehdäkseni jotakin suurta, ääretöntä, joka kiinnittää maani huomion minuun raukkaan, niin silloin ehkä...»

»Niin», toisti Ilonka, »silloin ehkä...?»

Molemmat vaikenivat ja Ilonkan silmästä vierähti kyynel vyössä olevaan ruusukimppuun.

»Ehkä»! Molemmat tiesivät, miten epämääräinen tuo sana oli, ja tunsivat, että vaikka heidän rakkautensa olisi ollut kuinka suuri tahansa ja heidän surunsa ääretön, heidän kohtalonsa ja onnensa johtuivat vain tuosta arvoituksellisesta »ehkä», vanhempien suostumuksesta, jota ilman ei kukaan hyvin kasvatettu unkarilainen tyttö voi mennä naimisiin, koska hän on heidän vanhanaikaisten oikkujensa, heidän mielipiteittensä arvosta ja rikkauksista orja, kaiken tuon ulkonaisen komeuden palvelija, joka on niin välttämätön vanhojen mielestä, mutta joka nuorista näyttää niin surkealta ja mitättömältä.

»Ilonka, olet tehnyt minut hyvin onnelliseksi», sanoi nuorukainen hetken kuluttua.

»Onnelliseksiko? Miten sitten»? kysyi tyttö viattomasti.

»Sanomalla tuon sanan 'ehkä'».

Palvelijat tarjoilivat juuri lihaa, hedelmiä ja salaatteja. Kaikilta suunnilta kuului iloista hälinää, äänekästä naurua ja joskus raakoja piloja. Nämä kaksi istuivat kuin varjoisien lehvien suojassa olevat pienet linnut varmoina, ettei myrskyn raivo heitä saavuta, ja tyytyväisinä saadessaan silloin tällöin katsoa toisiaan silmiin ja sanoa joskus sanasen siitä, mikä oli lähinnä heidän sydäntään, silloin kun heidän vanhempiensa vaanivat silmät katsoivat johonkin muualle.

»Kaunis Ilonka näyttää istuvan hyvin hiljaa paikoillaan», kuultiin jonkun nauraen sanovan pöydän toisessa päässä, ja meluisa ja hyväntuulinen vanha Kantássy kohotti täysinäisen viinipikarinsa korkealle päänsä yläpuolelle.

»Juon tasankojen kauneimman tytön maljan», sanoi hän noustessaan ja lisäsi: »Kaunis Ilonka, tyhjennän tämän lasin kirkkaiden silmiesi, punaisien poskiesi ja tuon iloisen naurusi kunniaksi, jota en ole kuullut puoleen tuntiin»!

Tämä soi tilaisuuden lasien täyttämiseen, ja kaikki nuoret nousivat paikoiltaan ja menivät hiusmartoaan myöten punastuneen Ilonkan luo kilistämään lasejaan hänen kanssaan ja sanomaan: »_Eljen_»! Kaikki nuoret tytöt suutelivat häntä ja nuorukaiset olivat sen näköiset kuin he myöskin olisivat halunneet tehdä samoin. Vanhemmat vieraat suutelivat häntä kysymättä lupaa, ja niin jatkui melu pitkän aikaa kaikkien huomion kiintyessä Ilonkaan niin, että puheenaihe, joka oli hänestä niin mielenkiintoinen, syrjäytettiin jyrkästi vähäksi aikaa.

Pian kumminkin nousi nuori Bartócz, joka oli juuri äskettäin suorittanut tutkintonsa yliopistossa ja oli valmis astumaan valtion palvelukseen, ja puhui kauniisti emännän syntymäpäivän johdosta. Kaikki kuuntelivat hyvin tarkkaavaisesti, ja Ilonka sai tilaisuuden kuiskata hiljaa:

»Sitä ei kannata juuri ajatella, sillä äiti ei suostu siihen ikinä».

»Mitä luulet sitten isäsi ajattelevan, Ilonka»?

Tyttö pudisti kaunista päätään ajattelevasti.

»Isä on niin kiintynyt noihin koneihinsa ja riitoihinsa talonpoikien kanssa, että hän suostuu kaikkiin äidin ehdotuksiin kotirauhan vuoksi».

»Ilonka, toivon, että olisimme eläneet satoja vuosia sitten».

»Miksi»?

»Koska silloin olisin voinut ratsastaa tänne Kopélla keskellä yötä, kiivetä Bideskuty’n ikkunoihin nuoraa pitkin ja ryöstää sinut mukaani välittämättä äidistäsi, isästäsi ja muista. Noihin aikoihin ei välitetty rahasta eikä perhesuhteista myöskään. Kaikki olivat samanarvoiset, ja mies voi naida kenen hän vain halusi».

»Ah, miten suloista se mahtoi ollakaan, kun ei tytön tarvinnut kysyä äidiltään, ketä hän saa rakastaa».

»Eihän sinun tarvitse kysyä sitä nytkään, Ilonka», korjasi nuorukainen vakavasti, »sillä eihän kukaan voi estää sinua rakastamasta, ketä haluat».

»Mitä tuollainen rakkaus sitten hyödyttää», vastasi tyttö viattomasti, »ellen saa mennä rakastettuni kanssa naimisiin»?

»Rakkauteni sinuun, Ilonka, suo minulle muutenkin paljon iloa, vaikka en...»

»Hsh, hsh, äiti katsoo varmasti nyt tänne päin».

Tutkintonsa suorittanut nuorukainen lopetti puheensa, ja vielä kerran oli kaikkien vieraiden kilistettävä lasejaan emännän kanssa ja toivotettava hänelle onnea. Ilonkan oli pakko, kuten kaikkien muidenkin, mennä äitinsä luo, suudella tämän kättä ja sanoa muutamia sanoja onnentoivotukseksi. Hänen nuori sydämensä, joka ei vielä oikein ymmärtänyt tunteita, jotka uhkasivat sen täyttää, kiintyi hetkiseksi kokonaan äitiin, jolla oli hänen kohtalonsa kokonaan käsissään. Kun hän oli lausunut kauniin onnentoivotuksensa, kiersi hän kiihkeästi käsivartensa äitinsä kaulaan pyytäen hellää suukkosta sensijaan, että hän olisi kainosti suudellut äitinsä kättä.

»Ilonka, tyttöseni, rypistät vaatteesi», sanoi kreivitär Irma moittivasti.

Ja Ilonka, tuntien epämääräisesti tehneensä jotakin sopimatonta, jota hän ei ymmärtänyt, meni ujosti ja itkukurkussa paikoilleen.

X

RAKKAUDEN IDYLLI.

Tämän jälkeen muuttui iloisuus paljon meluisammaksi. Miespalvelijat saivat täyttää ahkerasti laseja ja pulloja noista suurista tynnyreistä, joista toinen oli jo juotu aivan tyhjäksi. Mustalaiset eivät saaneet lopettaa soittoaan hetkeksikään, ja kuumissaan ja huohottaen kihnuttivat he iloista csárdásta innokkaasti. Unkarilainen vanha viini alkoi jo kohota muutamien jalojen paroonien tukkaan, ja kun heidän päässään vain on tarpeellinen määrä tuota ainetta, herää heissä aina intohimoinen rakkaus oman maansa kansanlauluja kohtaan.

»Kuulkaahan, mustalaiset», sanoi Géza Vécsery, joka omisti suuren kartanon Zemplén maakunnassa, ollen samalla myös tuon maakunnan maaherra, »soittakaa minulle lempilauluni '_Káka löven költ a rucza_!' Soittakaa se niin, että kyyneleeni kuivuvat ja jokainen floriini livahtaa taskustani».

Ja Binecz Marko alkoi soittaa tunteellisesti tuota surullista ja suloisinta unkarilaista laulua.

Toisten jutellessa yhtä iloisesti kuin ennenkin kantoi Géza Véczery tuolinsa aivan soittajien viereen, ja istuen kahareisin sillä puoleksi tyhjennetty viinipullo kädessään antautui hän kokonaan lempilaulunsa kuuntelemisen suoman ilon valtaan ja heilutti päätään tuon omituisen tahdin mukaan. Hän istui siinä varmaankin puoli tuntia pakottaen mustalaisia toistamaan tuon saman säveleen yhä uudestaan, ja hänen suuren ilonsa todistukseksi vuosivat kyyneleet hänen poskilleen, sillä »_Sirva vigad a Magyar_!» [= Ilo itkettää unkarilaista.]

Hän oli nähtävästi kokonaan unhottanut jälkiruoat, sillä hän ei välittänyt enää mistään. Jokainen laulun toistaminen näytti kiihdyttävän hänen innostustaan ja hänen karjahduksensa »Uudestaan!» muuttuivat yhä äänekkäämmiksi.

»Hitaammin!» huusi hän joskus ja sitten taasen: »Nopeammin!» tahi »Kovemmasti!» »Aiotteko te, laiskat koirat, ruveta nukkumaan?» tahi »Mikä tuota kirottua viuluasi nyt vaivaa? Siinä ei ole enää ollenkaan ääntä! Ah, nyt minä ymmärrän», lisäsi hän nousten innostuneena seisoalleen. »Sillä on jano ja se haluaa juotavaa. Tämä viini kelpaakin vaikka enkeleille! Täällä, mustalaisen viulu, juo nyt! Juo nyt niin paljon, että virkistyt! Juo, sanon minä»!

Ja maaherra nousi hieman horjahdellen, otti viulun johtajalta ja kaatoi nauraen koko pullon sisällön siihen.

Kukaan ei pannut pahakseen hänen iloista kujettaan. Mustalainen salli hänen hyvin tyynesti huvitella viululla, sillä hän tiesi saavansa hyvän korvauksen soittokoneesta.

»Koetahan nyt, mustalainen», sanoi Géza Vécsery ojentaen miehelle viulun takaisin. »Olen varma, että se soi nyt paljon paremmin juotuaan tarpeekseen hyvää unkarilaista viiniä».

Onnettomuudeksi kumminkin ei viulu näiden olosuhteiden vallitessa ruvennut soimaan lainkaan. Mustalainen koetti pari kertaa vakavasti vetäistä käyrällään kieliä. Hänen viulusta saamansa äänet huvittivat äärettömästi maaherraa.

»Koeta uudestaan, mustalainen!» karjui hän. »Annahan minun näyttää sinulle, miten se on tehtävä, koska et näytä oikein osaavan!» lisäsi hän vetäisten viulun miehen kädestä. Mutta siiloin tapahtui tuo välttämätön onnettomuus, joko senvuoksi, että hän liikkui kömpelösti, tahi siksi, että mustahko soittaja käänsi viulun tarkoituksellisesti ylösalaisin, ja viini virtasi vapaasti ulos kastellen jalon kreivin ja mustalaisen kirjaimellisesti päästä jalkoihin asti.

»Ah, millaista hyvän viinin tuhlausta!» huudahti Vécsery nauraen. »Tuo viuluhan kiittämätön on! Tässä, mustalainen on sinulle jotakin, jolla voit kuivata sen suun».

Ja hän otti useita seteleitä taskustaan ja tukki ne viuluun yhtä iloisesti kuin hän äsken oli kaatanut siihen viiniä. Sitten hän luovutti soittokoneen mustalaiselle takaisin. Hän oli kujeillut tarpeeksi tällä haavaa.

Kaikki muutkin näyttivät jo nousevan pöydästä ja hajautuvan talon eri osiin tupakoidakseen tahi kuljeskellakseen puutarhassa.

Feri koetti pysytellä aivan Ilonkan läheisyydessä, mutta se ei ollut selvästi ollenkaan sopivaa, sillä kaikki nuorukaiset kokoutuivat yhteen tupakoimaan ja jokainen tyttö taivutti kauniin päänsä toverinsa puoleen kuin kaunishöyheninen visertävä lintu, ja kuiskaili asioita, jotka kiinnittivät ainoastaan tuollaisten sievien naissuvun edustajain mieltä.

Tämä päivä oli kenties hauskin, mitä nuo nuoret olivat milloinkaan keskenään viettäneet. Ilonka unhotti kaiken varovaisuuden ja uhmasi äidin kaikkein synkimpiäkin katseita antautuen valoisten unelmiensa suoman onnen valtaan. Kuten lapsi, joka leikkii aivan uudenaikaisen ja mieltäkiinnittävän lelun kanssa ymmärtämättä ollenkaan sen haurautta ja muistamatta sen olevan tehdyn vain hetken iloksi, leikki Ilonkakin tämän uuden tunteen kanssa, jonka nuoren kauniin upseerin tuliset sanat olivat sytyttäneet hänen sydämeensä.

Koko päivän haaveili hän asioista, joita hän ei juuri ollenkaan ymmärtänyt — miehen intohimosta, avioliitosta ja onnellisesta yhdyselämästä hänen kanssaan, jota oli jo mitä suurin autuus kuunnellakin, kun hän kuiskasi niin usein ja, ah, niin tulisesti: »Rakastan sinua, Ilonka!»

Illalla kotiljongin pitkien vuorojen aikana, iloisen illallisen kestäessä ja tulista csárdásta tanssittaessa oli Madáchin Feri hänen läheisyydessään. Kun hän istuutui tytön viereen, voi hän tuntea, miten tytön hieno musliinihame kosketti hänen polveensa. Silloin tarttui hän vapisevin käsin tuohon pehmeään kankaaseen sivelläkseen sitä joko hellästi tahi hypistelläkseen sitä hermostuneesti, koska hänen rakkautensa kasvoi vain kasvamistaan tuota äärettömän suloista tyttömäistä olentoa kohtaan.

Ja niin viattomasti kuin lapsi vastasi hän nuorukaisen tuliseen katseeseen, ymmärtämättä ollenkaan, miksi hänen poskensa lämpimästi punastuivat, pieni käsi vapisi ja sydän löi niin kiivaasti. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut aivan erillään tuosta iloisesta joukosta tanssiessaan kotiljongia ja katrillia. Hän ei kiinnittänyt huomiota käsiin, joihin hän kosketti, ei katseihin eikä muihin sanoihin kuin noihin muutamiin, jotka hän nyt oli kuullut niin usein, mutta jotka tuntuivat sisältävän äärettömästi suloa, kun ne toistamistaan toistivat: »Rakastan sinua, Ilonka»!

Rakkaus! Mitä tiesi tämä lapsi rakkaudesta, tuon virran voimakkuudesta, jonka padon hänen oma sievä kätensä oli murtanut? Hän oli tuntenut Madáchin Ferin lapsuudestaan alkaen, jolloin hän ollen todellinen nelivuotias kuningatar oli hallinnut tuota viisi vuotta vanhempaa kaunista poikaa, joka silloinkin jo oli osannut sanoa: »Rakastan sinua, Ilonka!» Niin, hän oli sanonut sen silloin ja hän kuiskasi sen nyt, ja koska hänen sydämensä vastasi siihen, kuulosti se nytkin yhtä lapselliselta, suloiselta ja viattomalta.

Ja nuorukainen, tietäen hieman enemmän maailmasta ja aavistaen hämärästi tämän valoisan unelman välttämättömän lopun, antautui kokonaan hetken suoman onnellisuuden valtaan. Hän ei voinut sanoa tytölle paljonkaan, sillä läheisyydessä oli aina joku, joka voi kuulla nuo suloiset tyhmät sanat, joita rakkaus alussa kuiskailee vain yhteen korvaan, mutta hän voi silloin tällöin kumartua ottamaan tytön viuhkan tahi nenäliinan lattialta ja tuntea ojentaessaan ne hänelle, hänen hentojen sormiensa hetkellisen kosketuksen. Hän voi myöskin silloin, kun ei kukaan katsonut ja kaikkien äitien silmät olivat kiintyneet tarkkaavaisesti seuraamaan jotakin mutkallista vuoroa, kumartua eteenpäin ja katsahtaa suoraan noihin sinisiin silmiin, joita tyttö piti tavallisesti ärsyttävästi maahan luotuina.

Tällaista ja hieman muutakin voi hän tehdä ja tekikin, keskustellen kumminkin tytön kanssa aivan jokapäiväisistä asioista ollen pakotettu karttamaan tuota, joka oli niin lähellä hänen sydäntään. Mutta hän katsoi kumminkin tyttöön koko ajan kiinnittäen mieleensä jokaisen tuon tyttömäisen vartalon pienimmänkin piirteen — valkoisen niskan, joka hennosti kohosi valkoisen musliinin pehmeistä laskoksista, ohuet ruusunpunaiset korvat, joita kullanväriset kiharat peittivät, ja nuo alaspainuneet suuret luomet, jotka levittivät tummat varjonsa pehmeille persikanvärisille poskille.

Ah, hän oli juhlallisen kaunis, tuo tämän rikkaan hedelmällisen maan suloinen tuote, joka oli kuin hurmaava, puolivillin ympäristön muodostamaan kehykseen kiinnitetty jalokivi! Sovinnaisuuden läpitunkemattomat seinät ympäröivät hänet niin, että ne olivat puristaneet kokoon hänen puhkeamaisillaan olevan luonteensa ja uhkasivat muuttaa tämän Luojan täydellisen työn tuollaiseksi ajattelemattomaksi ja sieluttomaksi nukeksi, jollaisiksi hänenlaisensa ja -rotuisensa vähitellen kehittyvät. Hänestäkin oli tuleva, kuten muistakin, noiden suurten vieraanvaraisten linnojen kaunis koristus, joiden valtijattareksi hän sitten lopulta oli pääsevä, kuuliainen vaimo miehelleen — talon hallitsijalle, tyytyväinen seuraamaan kaikkia perinnäistapoja, jotka ovat olleet voimassa kokonaisia vuosisatoja, halukas ehkä kumminkin pukeutumaan hieman eri tavalla kuin hänen isoäitinsä tahi isoäidinäitinsä ja verhoamaan kauniin ruumiinsa ehkä erikuosisiin vaatteihin, mutta jättämään kumminkin järkensä ja sielunsa samalle tasolle koettamattakaan ollenkaan kehittää henkisiä lahjojaan, luullen itsepäisesti kaikkea tuollaista porvarilliseksi ja arvottomaksi niiden heidän vanhain sukuinsa jälkeläiselle, jotka ovat tehneet heidän maansa kuuluisaksi lukematta ainoatakaan kirjaa ja kirjoittamatta kirjettäkään.

»Rakastan sinua, Ilonka!» kuiskasi nuorukainen jokaisen kotiljongin vuoron välissä.

Ja Ilonkan korvat kuumenivat noiden hellien ja intohimoisten sanojen vaikutuksesta, joita hän ei nuoruutensa, viattomuutensa eikä väärään suunnatun sivistyksensä vuoksi juuri ollenkaan ymmärtänyt. Ja kuinka hän olisi voinutkaan ymmärtää, hän, joka oli saanut kehittyä, kuten hän oli saanut, jonka ei oltu sallittu milloinkaan seurustella keidenkään muiden kanssa kuin omien vanhempiensa, joka ei milloinkaan ollut lukenut riviäkään, jota eivät hänen äitinsä ankarat silmät olleet ensin tarkastaneet, ja jolle ei milloinkaan oltu opetettu eikä näytetty mitään, josta hän olisi voinut oppia tuntemaan ihmissydäntä ja miesten sielussa raivoavia intohimoja?

Pieni tyttö raukka, olisiko hän voinutkaan tietää rakkaudesta muuta kuin, että oli niin hauska kuunnella tuon ainoan puhuvan siitä, joka tanssi csárdásta niin jumalallisesti ja oli niin komean näköinen vapaaehtoisten vormussa. Hän salli sekä itsensä että hänen vaipua näihin valoisiin unelmiin, tottumaton kun hän oli ajattelemaan tulevaisuutta ja tyytyen aina nykyisyyteen, joka oli niin suloinen. Hän ei muistanutkaan, että tällaiset unelmat aina loppuvat, eikä ajatellutkaan, että sellainenkin maailma on olemassa, jota ei ole tehty musliinipuvuista, kotiljongeista eikä kauniista vapaaehtoisista upseereista, jossa töykeät sanat usein valloittavat noiden hellästi kuiskattujen »Rakastan sinua!» sijan, ja jossa todellisuus säälimättömin sormin hajoittaa nuorten tyttöjen runolliset kuvittelut kaikkiin tuuliin muuttaen heidät usein surullisiksi, joskus koviksi, mutta aina pettyneiksi, sillä ei mikään todellisuus, vaikka se olisikin valoisa, voi kilpailla seitsentoistavuotiaan tytön aivoissa syntyneitten haaveitten kanssa.

Kun jokainen oli mennyt nukkumaan tanssittuaan, huviteltuaan ja leikittyään tuntikausia, uneksiakseen uusista tanssiaisista, huvituksista ja leikeistä, tiesi Ilonka varmasti, että hänen äitinsä tulo hänen huoneeseensa tähän tavattomaan aikaan tarkoitti ankaraa nuhdesaarnaa. Hän oli koko päivän ollut äärettömän varomaton, ja huolimatta äidin synkistä katseista ja vanhempien naisten kuiskaavista huomautuksista oli hän osoittanut Madách’in Ferille mitä suurinta huomaavaisuutta.

Kreivitär Irma ei aikonut olla vihainen, sillä sisimmässä sydämessään oli hän aivan varma, että hän rakasti tytärtään ja huolehti vain tämän onnellisuudesta, kun hän rupesi teroittamaan hänelle samaa kuin hänelle itselleenkin oli opetettu, että rakkaus on ainoastaan luvallista silloin kun kuuluisan suvun edustaja suurine omaisuuksineen ilmestyy kosijaksi. Hän oli varma, että köyhyys ja polkunaiminen aiheuttavat vain kaikenlaista kurjuutta, ja olisi ollut mielestään aivan luonnoton ja rikollinen äiti, ellei hän olisi ajoissa selittänyt noita asioita Ilonkalle sellaisin tavoin, että tämä vasta osasi karttaa tuollaisia vahingollisia lähentelemisiä ja lopettaa ne silloin, kun ne ahdistivat häntä.

»Tulin sanomaan sinulle, Ilonka, että olen ollut sinuun äärettömästi tyytymätön», aloitti hän kuivasti.

»Minuunko, äiti»?

»Käyttäytymisesi tuon rutiköyhän Madách'in kanssa oli kovin sopimatonta».

»Ah, äiti»!

»Jokainen huomasi sen tänään. Minunkin oli pakko hävetä puolestasi koko illan».

»Äiti»!

Pieni tyttö raukka, hän oli niin katuva ja surullinen. Hän tiesi kyllä olevansa hieman syyllinen, mutta hän oli huvitellut niin äärettömästi tänään. Pari suurta kyyneltä oli jo valahtanut hänen poskilleen, sillä äiti teki torumisillaan hänet aina onnettomaksi.

Ja äiti aloitti tuon vanhan läksyn, kuinka nuoren jalon tytön pitää käyttäytyä, kuinka hän ei milloinkaan saa sallia kenenkään nuoren miehen, ei enemmän toisen kuin toisenkaan, osoittaa huomaavaisuutta, elleivät hänen vanhempansa ole jo ennakolta luvanneet hänen tehdä niin, ja kuinka sellainen käyttäytyminen kuin llonkan tämäniltainen oli epäneitseellistä. Äiti uhkasi, että jollei Ilonka korjaa erehdystään seuraavana päivänä, saa hän viettää lopun ajasta, jonka vieraat vielä viipyvät talossa, omissa huoneissaan yksinään.

Äiti oli hyvin kaunopuheinen ja Ilonka hyvin, hyvin onneton. Kun hänen äitinsä lopultakin poistui saarnattuaan puoli tuntia lasten velvollisuuksista vanhempiaan kohtaan ja neitseellisestä pidättyväisyydestä, heittäytyi tuo pieni tyttö raukka vuotelleen rajusti itkien. Ei milloinkaan koko seitsentoistavuotisen elämänsä aikana ollut hän ollut näin onneton. Suloinen pieni idylli oli hiipinyt hänen elämäänsä ja hyväillyt hänen nuorta mieltään sellaisin runollisin kuvitteluin, ettei hän niitä oikein ymmärtänytkään, mutta ankara todellisuus oli, käyttäen äidin parhaita silkkisormikkaita, sormuksilla koristetuin ylimyksellisin sormin hajoittanut nuo unelmat. Hänen surunsa oli samanlaista kuin lapsen, joka näkee mieluisimman leikkikalunsa vietävän pois ymmärtämättä ollenkaan julmuuden syytä. Onko maailmassa mitään niin liikuttavaa surua kuin lapsen? Tuskinpa, sillä se ilmaisee ääretöntä toivottomuutta, koska lapsi ei ymmärrä muuta kuin nykyisyyttä eikä voi käsittää, että sellainen tulevaisuuskin on ehkä olemassa, joka huojentaa kaikki surut.

Ilonka itki itsensä nukuksiin ja näki jälleen sellaisia unia, että ne pakottivat hänet unohtamaan todellisuuden — ankaran äidin yölliset torumiset — ja toivat hänen mieleensä vielä kerran nuo kauniit nuoret kasvot tummine silmineen, jotka aina jollakin tavoin pakottivat hänet punastumaan, kun hän sattui katsomaan niihin, ja hänen korviinsa nuo hellästi kuiskatut sanat, suloisemmat kuin lintujen laulu tahi enkelien kuorot: »Rakastan sinua, Ilonka»!

XI

UHKAAVA MYRSKY.

Unkarin tasankojen työtäkysyvimpiä aikoja on toisen sadon kokoaminen, joka on tehtävä nopeasti ennen varhaisten syyssateiden alkamista. Silloin jää aina tarpeeksi aikaa puimiseen ennen viininkorjuuta. Joka vuosi tähän aikaan ovat pellot Kisfalun ympärillä täynnä työmiehiä. Noilla Keményn Andráksen palkkaamilla sadoilla raatajilla ei ole juuri paljon levähtämisen eikä puhelemisen aikaa, sillä isännän silmä seuraa jokaista, ja hänen johdollaan on hauska työskennellä, koska hänellä on aina iloinen sana tahi hauska kokkapuhe jokaiselle. Kun aurinko paistaa paljaaseen selkään ja polttaa luihin asti, ja kun raskaitten viikatteiden heiluttaminen väsyttää lihakset kokonaan, virkistää ja innostaa tuollainen suuresti.

Mutta tänään tuntuu täydellinen toimettomuuden henki täyttäneen ilmaston ja laskeutuneen tuon rikkaan talonpojan pelloille, sillä ratsastaessaan joukosta joukkoon koettaa hän turhaan sekä kehoituksin että nuhtein yllyttää työmiehiään jatkamaan levähtämättä töitään. He seisovat vain liikkumattomina nojaten viikatteihinsa, piiput hampaissa ja katse suunnattuna muutamaan erityiseen paikkaan taivaanrannalle, tuonne tasangon toiselle reunalle, josta kohoava musta savupatsas pimittää kauniin purppuranvärisen taivaan. Paljain käsivarsin, jaloin ja yläruumiin, ja jaloissaan unkarilaiset leveät pellavahousut antavat he tyynesti polttavan keskipäivän auringon paahtaa selkäänsä, ja tupakoiden he joko miettiväisesti katselevat tuonne kauas tahi kokoutuvat kiihkeästi ja innoissaan pieniin joukkoihin kuiskailemaan keskenään silloin kun isäntä sattuu olemaan selin heihin.