Part 6
Suuria, valmiiksi aukaistuja viinipulloja oli valmiina lautasten välissä ja tarjoilupöydän kummassakin päässä olevilla korkeilla pukeilla oli pari viinitynnyriä valmiina luovuttamaan sisältönsä siinä tapauksessa, etteivät pullot riittäneet. Palvelijat, jotka olivat pukeutuneet parhaimpiin ahtaihin unkarilaisiin takkeihin ja vielä ahtaampiin polvihousuihin ja kiiltävimmästä nahasta valmistettuihin kenkiin, oleskelivat alempana olevassa välikössä odottaen tulijoita. Mustalaissoittokunta sympaalinpuhaltajineen ja johtajineen oli asettunut pihalle aloittaakseen Rákóczyn marssin heti, kun etäinen piiskan läjähdys ilmoittaa ensimmäisten vieraiden tulon.
Kreivitär Irma odotti paria lähintä naapuria saapuvaksi jo päivällisille. He tulevat omilla vaunuillaan koko matkan Tarnan tuolta puolen. Bideskuty oli varannut hevoset kaikille sellaisille vieraille, jotka tulivat pitkien matkojen takaa. Jo edellisenä päivänä oli vaunuja lähtenyt kaikille suunnille, joissa valtatie haarautui ja joilta suunnilta odotettiin vieraita. Keveimmät ajopelit, joiden eteen valjastettiin kartanon parhaimmat hevoset, oli lähetetty edellisenä iltana Gyöngyösiin noutamaan rautatien asemalta sellaisia, joiden, koska he olivat kotoisin vielä kauempaa, oli pakko matkustaa junassa. Nämä vieraat olivat enimmäkseen nuoria ja hienoja ihmisiä, jotka olivat oleskelleet joko Budapestissä tahi Wienissä ja olivat tottuneet noihin pirun valmistamiin juniin, jotka olivat melkein samanlaisia kuin Bideskuty’n puimakoneetkin. Kaikki vanhemmat ihmiset matkustivat mieluummin vaunuilla, sillä olivathan nuo kulkuneuvot kelvanneet heidän vanhemmilleen ja esivanhemmilleenkin. Nuo kömpelöt, mutta mukavat ajoneuvot, joiden eteen oli valjastettu neljä varmajalkaista unkarilaista heidän omista laumoistaan valittua hevosta, eivät kiitäneet pirullista vauhtia teräskiskoilla, joita varmasti ei milloinkaan valmistettu muualla kuin saatanan omassa konepajassa.
Hurraa, eläköön! Kaukaa kuuluvat huudot, laukkaavien hevosten jymisevä kavioiden kapse ja valjaitten narina ilmoittivat noin yhdentoista aikana aamupäivällä ensimmäisten vieraiden tulon. »No nyt, mustalaiset!» kajahtaa Bideskuty’n ääni eräästä yläkerran ikkunasta, ja johtajan viittauksesta aloittaa sympaalin puhaltaja tuon tulisen Rákóczyn marssin. Tuolla he tulevat, Kantássyt, lähimmät naapurit, jotka asuvat vain noin kuudenkymmenen kilometrin päässä. Heitä on pari vaunullista, sillä perhe on suuri ja heillä on monta palvelijaa mukanaan. Heidän näkönsä ja käyttäytymisensä on aito unkarilaista. Ajurit ja tallirengit ovat pukeutuneet kansallispukuihin — lumivalkoisiin pellavahousuihin ja leveähihaisiin paitoihin, jotka liehuvat tuulessa, lyhyihin koreasti kirjailtuihin nahkaliiveihin, pyöreihin lakkeihin ja kiiltäviin saappaihin. Ajaja ohjaa hyvin taitavasti viidestä unkarilaisesta hevosesta kokoonpannun valjakkonsa, josta kolme on johtajaa ja kaksi aisahevosta, Bideskuty’n leveästä portista pihalle ja pysähdyttää sen jyrkästi portaitten edustalle. Hevosten komeat punaiset nahkavaljaat omituisine tupsuilleen ja kiiltävine messinkisolkineen kimaltelevat ja kilisevät kuumassa keskipäivän ilmassa. Kolme sievästi puettua tyttöä, pari nuorukaista, lihavahko kreivi Kantássy ja hänen laiha happamennäköinen vaimonsa laskeutuvat noista suurista vaunuista ja nousevat puhellen, innostuneina ja kiihkeästi lämpiöön ja sieltä synkän hunnin ohi yläkertaan.
»_Isten hozta_»! [=Jumala on tuonut teidät luoksemme]. Kun Jánko vakavasti avaa vierashuoneen ovet, niissä Bideskuty vaimoineen odottaa vieraita, vaihdetaan kädenlyöntejä ja suutelolta.
»Kas, Mariska, miten pitkäksi oletkaan kasvanut, ja Sarolta, en oikein tunnekaan sinua enää, ja pienestä Emmikestä on kasvanut niin kaunis tyttö»! sanoi emäntä, ja nuoret tytöt tulevat niiaten ja sirosti suutelemaan hänen kättään.
Kreivitär Kantássyn vanhin tytär ja hänen oma Ilonkansa olivat samanikäisiä ja nähtävästi kilpailevia kaunottaria, mutta kreivitär Irma huomasi suureksi tyytyväisyydekseen, että Mariskalla oli otsassaan pari näppylää, jotka olivat hyvin silmiinpistävät, vaikka hänen äitinsä oli käskenytkin tyttönsä kammata tukkansa niin, ettei niitä näkyisi.
Vanhempien keskustellessa seisovat tytöt syrjässä kiltisti ja punastellen. Äidit, kuitattuaan muutamin sanoin teitten huonouden, keskustelevat jo hyväksyttävistä sulhasehdokkaista, ja isät puhuvat laajalti tämän vuoden hyvästä sadosta ja nähtävästi lupaavasta viininkorjuuajasta.
»En voi sanoakaan sinulle», kuiskaa kreivitär Kantássy sujuvasti, »miten suuresti Bartoczin Zsiga ihailee Mariskaa. Hänestä tulisi kaikissa suhteissa sopiva puoliso tyttärelleni, mutta onnettomuudeksi on hän, kuten tiedät, valtiomies, ja hän on Ranskassa ja Englannissa ollessaan ruvennut ajattelemaan, että tyttöjen pitää osata tehdä muutakin kuin näyttää sieviltä. Luullakseni ovat nuo ulkomaalaiset tytöt peloittavasti edistyneitä; muutamat heistä lukevat novelleja ja kulkevat kaupungilla yksinään. Jumalalle kiitos, Mariskassa ei ole mitään tuollaista, hän on niin kiltti ja viaton kuin vain voin toivoa».
»Hän on todellakin kaunis tyttö», vastaa emäntä varmasti ja päättäväisesti. »Bartoczin Zsigasta saa hän erinomaisen puolison. Tietysti olet kuullut, ettemme ole suostuneet antamaan Ilonkaa hänelle?»
»Hämmästytät minut, rakkaani», sanoo kreivitär Kantássy hieman happamesti. »Mielestäni ei Ilonka olekaan hänen makunsa mukainen. Tässä eräänä päivänä sanoi hän, että Ilonka on liian kaunis hänelle. Etkö sinäkin ajattele niin? Etkö? Ehkä oletkin niin onnellinen, että löydät vielä miehen, joka ihailee hänen kalpeata ihoaan. Olen kumminkin huomannut, että Mariskan punaisia poskia ihaillaan äärettömästi».
»Ilonkalta ei ole kumminkaan milloinkaan puuttunut ihailijoita», vastaa emäntä sulavasti. »Meillä on todellakin täysi työ hylätessämme avioliittoehdotuksia Ilonkan puolesta, sillä hänellä on niitä niin paljon».
»Kuten tiedät, rakkaani», sanoo kreivitär Kantássy lopullisesti väistääkseen iskun, »on Ilonka vielä aivan lapsi ja miehet tietävät, että hän kerran saa periä koko Bideskuty’n ja Kisfalun, puhumattakaan Zárdasta, jonka hän saa häälahjaksi. Mutta missä tyttö on»? lisää hän aavistaessaan, että keskustelu alkoi muuttua vastenmieliseksi. »Mariska, tyttöseni, tiedän varmasti, että kreivitär Irma sallii sinun mennä llonkan luo, joka luultavasti on jo lopettanut pukeutumisensa. Iloitsette varmasti saadessanne jälleen tavata toisenne».
»Kyllä, äiti»!
»Sarolta ja Emmike saavat mennä myös».
»Kyllä, äiti»!
Ja nuo kolme tyttöä, ollen iloissaan saadessaan luvan poistua vanhempiensa painostavasta seurasta, valmistautuivat poistumaan huoneesta.
»Kuulehan, Mariska, riisukaa kaikki kolme hattunne ja sormikkaanne, ja kammatkaa tukkanne, ennenkuin tulette jälleen alas».
»Kyllä, äiti!»
Ja kuten häkistään päässeet pienet linnut, liehuvat tytöt huoneesta niiattuaan ensin vanhanaikaisesti.
»He ovat ihastuttavia»! sanoo emäntä armollisesti.
»Luullakseni he ovat melko hyvin kasvatettuja», lisää hellä äiti ylpeästi.
»Mutta hyvä ystäväni», kuului lihavan kreivi Kantássyn jylisevä ääni, »usko minua, kiintymisesi noihin kirottuihin koneihin on suurinta hulluutta, mitä maailmassa on! Eivätkö isäsi ja minun isäni, isoisäsi ja minun isoisäni kylväneet ja leikanneet maailman parasta viljaa ja jauhaneet sitä valkoisimmiksi jauhoiksi tuollaisitta ulkomaalaisitta laitoksitta? Ethän sinä voita niillä mitään muuta kuin joudut juutalaisten nyljettäväksi, sillä tuollaiset vehkeet maksavat rahaa, jota emme tähän asti, Jumalalle kiitos, ole ollenkaan tarvinneet».
»Kuulehan, veliseni, Englannissa...» aloitti Bideskuty hyvin tietäväisen näköisenä.
»Älä rupea puhumaan minulle tuosta kirotusta maasta! Luuletko minun tietävän siitä muuta kuin, että se on meren ympäröimä maa, jonka vilja on huonompaa kuin mitä me annamme sioillemme ja jonka asukkaat valmistavat viiniä karviaismarjoista? Kysyn sinulta, mitä he tietävät viljasta ja rypäleistä? Miksi eivät he, koira vieköön, valmista kelvollista sellaista noilla saatanan laitteillaan»?
»Ajattele, miten mitättömällä työllä ja vähillä vaivoilla sitten suoriudun, kun myllyni valmistuu».
»Kenenkä töitä ja vaivoja sinä tahdot säästää? Noiden laiskojen ja kelvottomien talonpoikienko? Aiot siis antaa heille enemmän vapautta, että he voisivat rikastua ja tulla suurempien maatalojen omistajiksi kuin me, ja ajaa lopulta meidät aateliset pois kodeistamme, kuten nuo kirotut juutalaiset ovat jo alkaneet tehdä. Niin kauan kuin pakotat talonpoikaa työskentelemään hyväksesi antamatta hänelle muuta palkkaa kuin potkuja, kunnioittaa ja pelkää hän sinua, mutta jos sallit hänen työskennellä omaksi hyödykseen, rikastua ja tulla suurten maa-alojen omistajaksi, alkaa hän ajatella olevansa sinun vertaisesi, polvistuu vierellesi kirkonpenkissä ja luulottelee, että hänen poikansa voi naida tyttäresi».
»Ei ole ollenkaan vaikea pysyttää talonpoikaa oikealla alallaan, rikastakin, kuten esimerkiksi Keményn Andrásta, joka on vuokrannut minulta Kisfalun. Tuon miehen sanotaan omistavan noin neljä tahi viisi miljoonaa floriinia, jotka hänen saita isänsä oli kuulemma kätkenyt viinitynnyreihin. Kumminkin on hän hyvin tyytyväinen saadessaan vuokrata Kisfalun minulta, ja olen varma, että milloin tahansa kohtaankin hänet, ottaa hän kohteliaasti lakin päästään minun, tilanomistajansa, edessä».
»Aiotko todellakin uskotella minulle, että kartanosi alueella on talonpoika, joka omistaa miljooneja floriineja? Joku on huiputtanut sinua kauniilla puheilla, ystäväni».
»Mitään kauniita puheita ne eivät ole, vaikka luullakseni rahamäärän suuruus onkin liioiteltu. Hänellä on kumminkin varmasti paljon rahaa ja sitäpaitsi on minulle kerrottu, että hän saa aina viininsä ja nautansa edullisesti kaupaksi».
»No, olkoon sitten, mutta mielestäni käyttäytyy tuo talonpoika kirotun hävittömästi kootessaan tuollaisia rikkauksia. Ihmettelenpä, onko hän jo halunnut ostaa sinulta jotakin maakappaletta»?
»Ei milloinkaan. Muutamat ihmiset luulevat hänen lainailevan rahoja omaan laskuunsa, mutta en tiedä sitä varmasti. Minulla ei ole ollut milloinkaan mitään tekemistä hänen kanssaan.»
»Vai niin. Mutta luullakseni olet liikeasioissa jonkun juutalaisen tahi parinkin kanssa»? vihjaisi kreivi Kantássy äänekkäästi nauraen. »Tuo kirottu mylly on varmasti tullut maksamaan paljon.»
»Niin on!» vastasi Bideskuty raukka, pudistaen päätään muistellessaan eilistä tuhoisaa sopimustaan, »ja nuo kirotut juutalaiset vaativat niin äärettömän suuren koron. Minulla on enää tuskin niin paljon viljaa jäljellä, että voin varustaa tämän talon leivällä. En olisi ollenkaan pahoillani, vaikka tuo saita Keményn András haluaisikin ostaa minulta palasen maata».
»Eikö hän ole milloinkaan sanonut haluavansa ostaa sinulta Kisfalua?»
»Ei ikinä, ainakaan minun tietääkseni, ja sehän minua juuri enimmän kummastuttaakin. Olen sitä usein odottanut ja toivonut, koska en voi lahjoittaakaan maatilaa hänelle».
»Hän tuntuu todellakin pysyvän järkevästi omalla alallaan», vastasi kreivi Kantássy. »Sehän olisi jo todella hirveätä, että joku talonpoika olisi tuon kauniin Kisfalun omistaja.»
»Hänellä on kuitenkin kaikissa tapauksissa paljon rahaa. Mihin hän sitä käyttää, en voi ymmärtää. Jokainen talonpoika haaveksii kumminkin, sitten kuin heidät vapautettiin, saavansa joskus omistaa palasen maata».
»Omistaako palasen maata»? toisti vihainen kreivi. »Hyvä Bideskuty, mistä maailmasta olet saanut päähäsi tuollaisia uudenaikaisia aatteita? Tulevatko ne Englannista noiden jumalattomien koneiden mukana? Jos asian laita on niin, niin usko minua ja upota koko tuo hökötys mereen yhdessä tuon olutta valmistavan maan kanssa, jonka piru vieköön. Heidän omansa todellakin! Kun olin nuori, ei ainoastaan kaikki maa, vaan myöskin heidän laiskat ja kelvottomat ruumiinsakin kuuluivat aatelisille, he ja heidän poikansa ja tyttärensä myöskin. Ja nyt sinä puhut heidän maistaan ja rikkauksistaan! Mahdotonta»!
Ja lihava ja vanha kreivi Kantássy, pyöreä ja laahustava, poistui vihoissaan ystävänsä luota, jolla oli niin naurettavat mielipiteet, vedotakseen kreivittäreen, joka oli aloittanut elämänsä noudattamalla ohjetta: »Paroonit ovat vasta ihmisiä», ja jolta hän senvuoksi tiesi aina varmasti saavansa kannatusta.
»Keitä muita sinä vielä odotat tänään?» kysyi kreivitär Kantássy heittäytyen rohkeasti taisteluun. Hän ei ollut ollenkaan varma, oliko miehensä viimeinen huomautus ollenkaan sopiva ja luuli keskustelunaiheen vaihtamisen olevan hyvin suotava.
»Odotamme enemmän niitä vieraita, jotka tulevat junassa. Egregyisit tulevat luultavasti kumminkin vaunuilla, sillä kuten tiedät, ei täti Irma ole milloinkaan elämässään matkustanut junassa. He eivät kumminkaan tule luultavasti, ennenkuin huomenna, koska tiet ovat niin huonossa kunnossa. Mutta Bartócz'it, Madács'it, Palotays'it ja muutamat muut ovat luullakseni aivan heti täällä. Muistaakseni saapuu juna johonkin aikaan aamulla», lisäsi hän epävarmasti. »Sen on pysähdyttävä aina pitkäksi ajaksi Palotaan, sillä paronitar ei milloinkaan joudu ajoissa, ja juna odottaa aina häntä».
»Luullakseni tulevat he jo tuolla»! sanoi Bideskuty iloisesti. Hän tiesi nyt varmasti säästyvänsä enemmiltä ystävänsä hyökkäyksiltä rakastamiensa koneitten vuoksi.
IX
KAUNIS ILONKA.
Ulkoa kuuluva kumea kavioiden kapse, huutaminen, viheltäminen ja nauru ilmoittivat ajopelien saapuneen Gyöngyösin rautatienasemalta. Suuri rakennus oli pian täynnä vieraita. Nuoret tytöt hyppelivät kuin kananpojat äitiensä ympärillä, lihavat isät pyyhkivät hikistä otsaa, sillä aurinko paistoi kuumasti tänä elokuun päivänä, ja kamarineitoset, palvelijat ja lähetit hakivat viimevuotisia lemmittyjään, ja löydettyään heidät varastivat suukkosia ja vaihtoivat tervehdyksiä, kunnes lämpiö, portaat ja käytävät olisivat vakavaluontoisesta englantilaisesta näyttäneet todellisilta mielipuolten oleskelupaikoilta.
Emännän on lausuttava muutamia ystävällisiä sanoja kaikille. Hänen on ylistettävä jokaisen tytön kauneutta ja ihmeteltävä jokaisen nuorukaisen jaloa ryhtiä, ja kehuttava vanhemmille heidän lastensa suloisuutta. Isännän, Bideskuty’n, ympärille on kokoutunut suuri joukko herroja, jotka nauraen kyselevät häneltä koneista ja myllystä. Vieraat ovat kaikki noita huolettomia ja varakkaita unkarilaisia aatelismiehiä. Varmasti on hullua puhuakaan sellaisen maan parantamisesta, joka kehittää niin suuria omaisuuksia ja osoittaa niin rajatonta vieraanvaraisuutta.
Nuoret, veikeästi ujostelevat tytöt pysyttelevät hyvin lähellä äitiensä hameita. Jokainen lähestyy vuorollaan hyväksytyin tavoin suutelemaan kreivitär Irman kättä ja saamaan ystävällisen taputuksen punastuvalle poskelleen. Nuorukaiset lyövät kantapäänsä yhteen ja tervehtivät niin sotilaallisesti kuin suinkin. Useimmat heistä ovat vielä jonkun ratsurykmentin »yhden vuoden vapaaehtoisen» vormussa, mutta toisten vakavammasta käytöksestä ja ulkomaalaisesta vaateparresta voidaan huomata, että he valmistautuvat valtiomiehiksi. Muutamat karkeihin kotikutoisiin tiukkoihin unkarilaisiin housuihin ja kiiltäviin saappaihin pukeutuneet eivät aio nähtävästi ruveta palvelemaan maataan eikä maakuntaansakaan, vaan aikovat pysyä kotonaan, kuten heidän isänsäkin ovat tehneet, valvoakseen niiden maiden viljelemistä, jotka muodostavat heidän perintönsä.
»Mutta missä Ilonka on»? kysytään yleisesti kaikilta suunnilta. Kantássy, joka on isäntäväen vanha etuoikeutettu ystävä ja tunnettu hulivili, selittää menevänsä hakemaan tytön, vaikka tämä olisi vielä parhaillaan kylpemässä.
Kreivitär Kantássy ennättää juuri sanoa varoittavasti: »Taivaan nimessä, Jenö, koeta nyt hiemankaan ajatella, mitä puhut»! ja huomata tyytyväisyydekseen, etteivät hänen tyttäriensä viattomat korvat ole kuulleet heidän isänsä sopimattomia sanoja, kun puutarhasta alkaa kuulua iloista naurua, ja vanha parooni Palotay, joka on läheinen sukulainen, juoksee hilpeästi erääseen ikkunaan ja vetää uutimet sen eteen.
»Ainoastaan rahalla!» selittää hän. »Jokainen katsoja maksakoon floriinin näystä».
Ja todellakin oli puutarhassa oleva kuva sellainen, että sen katselemisesta kannatti maksaa paljonkin. Yksinkertaisessa valkoisessa musliinipuvussa, kaunis tukka kierrettynä sievälle nutturalle hänen pienen päänsä takaraivolle ja leveälierinen hattu valahtaneena niskaan, poimi Ilonka, jolla oli suloisimmat kasvot, mitkä milloinkaan ovat hymyilleet miehille, muutamia ruusuja ja kiinnitti ne vyöhönsä ainoaksi koristeeksi. Ei ollut siis mikään kumma, että nuorukaiset kokoontuivat ikkunoihin katsomaan tuota suloista olentoa, eikä ollut hyvinkään ihmeellistä, että äidit tarkastelivat kateellisesti tuota kauneinta kauniitten joukossa, eikä sitäkään sovi kummastella, että kreivitär Irma katseli luonteenomaisin ylpeyksin voitonriemuisesti naisvieraihinsa ja mietiskelevästi miehiin, joiden joukosta hän helposti voi valita sopivan puolison tyttärelleen.
Viisi minuuttia myöhemmin tuli tuo loistava ilmiö Kantássyn tyttöjen kanssa, joiden ei millään tavoin halveksittava kauneus lisäsi vain hänen sulouttaan, lämpiöön reippaasti, suloisesti ja niin iloisena kuin leivonen, tietoisena oinasta kauneudestaan ja ilahduttaen omia hovimiehiään läsnäolollaan kuin pieni kuningatar.
»Vanhan enon kieltämättömin etuoikeuksin, kultaseni», sanoi vanha Palotay suudeltuaan kauniin tytön poskia. Kaikki nuorukaiset olivat silloin sen näköisiä kuin he olisivat toivoneet tukkansa nopeasti muuttuvan harmaaksi, että he siten olisivat saaneet saman toivotun etuoikeuden.
Mutta Ilonka hymyili ja niiasi kaikille yhtä suloisesti, suuteli vanhojen rouvien lihavia ja laihoja käsiä, ja salli hymyillen jokaisen vanhemman herran suudella kauniita poskiaan. Ainoastaan äidin terävä silmä huomasi tuon tuskin näkyvän punan ja luomien heikon värähtelyn, kun Ilonka huomasi Madách'in Ferin ja tervehti häntä.
Tämä oli vielä aivan nuori mies, joka oli pukeutunut jonkun ratsurykmentin vapaaehtoisten vormuun. Hän oli pitkä ja solakka, ja näytti hyvin kauniilta ahtaassa takissaan ja ahtaissa punaisissa polvihousuissaan, jotka muodostivat kirkkaan väriläikän Ilonkan valkoisen puvun vierelle. Mutta hänen isänsä oli tuhlannut poikansa perinnön rajattomaan vieraanvaraisuuteen, vanhanaikainen koti oli joutunut juutalaisten haltuun ja Madách’it elivät eräässä pienessä talossa Kecskemét'issä eivätkä voineet kouluttaa poikaansa valtiomieheksi. Liikkeessä oli huhuja, että poika menee pian naimisiin erään vieniläisen rikkaan kauppiaan tyttären kanssa.
Mutta kummallista oli, että nuorukainen näytti vastahakoiselta, eikä vanhalla kreivi Madách’illa ollut nähtävästi minkäänlaista vaikutusvaltaa poikaansa, vaan salli tämän jäädä naimattomaksi, vaikka rikas avioliitto, joka olisi korvannut menetetyn omaisuuden ja kullannut heidän vanhan pienen kruununsa, olisi voitu päättää jo aikoja sitten. Ferillä sanottiin olevan taipumusta sotilaselämään, jota ei pidetty oikein sopivana eikä kyllin ylimyksellisenä alana Madách'ien vanhan perheen jäsenelle, perheen, jonka suku ulottui taaksepäin aina tatarilaisten hyökkäykseen saakka. Ei voida siis ollenkaan ihmetellä, että kreivitär Irman kasvot synkkenivät, kun hän huomasi tyttärensä punastumisen ja kuuli miten sydämmellisesti ja suloisesti tervehdys: »_Isten hozta_» lausuttiin. Aavistamatta kumminkaan ollenkaan tuota nousevaa myrskyä seisoi Ilonka onnellisena, punastellen ja nauraen iloisesti, luvaten tanssivuoroja illan tanssiaisiin ja suostuen lukemattomiin ratsastus-, vene- ja kalastusretkiin, joita pantaisiin toimeen seuraavien päivien kuluessa.
Viisi minuuttia myöhemmin lyöpi suuri lämpiön kello kaksi kertaa, ja täsmällisesti minuutilleen aukaisee vanha Jánko ovet ja ilmoittaa päivällisen olevan valmis.
Kaikki ovat samanarvoiset tässä vieraanvaraisessa talossa, mitään muodollisuuksia, seurustelun sääntöjä ja etuoikeuksia ei käytetä, vaan iloisesti näyttävät isäntä ja emäntä tietä, nuorten ja vanhain vierasten seuratessa heitä nauraen ja hauskoin aavistuksin ruokasaliin. Mustalaissoittokunta on jo paikoillaan sen toisessa päässä ja kun vieraat tulevat huoneeseen, alkaa se soittaa mitä iloisinta csárdásta lopettamatta ennenkuin kukin on löytänyt paikkansa sen henkilön vierestä, jonka rinnalla kukin mieluummin haluaa istua.
Pöydän toisesta päästä loistavat isännän hyvännäköiset kasvot iloisesti vieraita vastaan, ja vastakkaisessa päässä istuu kreivitär kuin kuningatar kuunnellen, miten hänen pöytäkoristeitaan, hedelmien suuruutta ja puutarhan värikkäisyyttä imarrellaan. Ehkä hän tietää, että nuo kauniit lauseet ovat vain tavallisia kukkaiskielen ilmaisumuotoja, niin tavallisia heidän maassaan, ja muistaa, että hänen on toistettava ne silloin, kun hän vuorostaan matkustaa vierailemaan naapuriensa luokse, vaikka hän kumminkin on melkein varma, että hänen järjestelynsä, taloutensa ja keittotaitonsa ovat paremmat kuin kenenkään kuolevaisen tässä maailmassa. Tuollainen imartelu on kumminkin hauskaa kuunneltavaa, kun itse tietää varmasti, ettei se missään tapauksessa vastaa ollenkaan todellisuutta.
Piilossa äitinsä katseilta istuu Ilonka punastellen ja onnellisena. Feri on ihmeellisen taitavasti valloittanut paikan itselleen aivan hänen vierestään, ja iloiten voivat nyt nämä nuoret todeta, että he saavat istua vierekkäin ainakin kolme tuntia, sillä varmasti kuluu pitkälti aikaa, ennenkuin vanhemmat ihmiset ovat syöneet ja juoneet kyllikseen. Huudettuaan kovasti »Eläköön!» ja ojennettuaan täydet pikarinsa isäntää ja emäntää kohti, ovat vieraat käyneet ruokiin käsiksi. Ensimmäisten minuuttien kuluessa, kun pahin nälkä tyydytetään lautasellisella höyryävää lientä, ei mikään muu kuin lasien kilinä ja hopealusikoiden kalina keskeytä mustalaisten soittoa.
Palvelijat kulkevat reippaasti pöydän ympäri ja täyttävät täyttämistään laseja, jotka pian tyhjentyvät. Muutamien minuuttien kuluttua irtautuvat kielen kannat jälleen.
Bideskuty raukka saa kestää kiivaan hyökkäyksen kaikilta suunnilta uuden myllynsä ja koneittensa vuoksi. Hän pysyy taipumattomasi! kannallaan vedoten suunnitelmiinsa, joista hän ei itsekään ole oikein selvillä. Kaikki hänen vanhemmat vieraansa, jotka ovat samanarvoisia kuin hänkin ja sitäpaitsi varakkaita tilanomistajia, ennustavat mitä suurimpia onnettomuuksia, jotka tulevat häntä varmasti kohtaamaan, jos hän vain jatkaa noiden ulkomailta saatujen aatteittensa toteuttamista. Voihan kostava taivaantuli räjähdyttää nuo kirotut koneet ilmaan ja voivathan kaikki talonpojat tehdä kapinan noita pirullisia vehkeitä vastaan. Pienimmätkin muutokset niihin tapoihin, joilla monet sukupolvet ovat viljelleet maitaan, ovat näiden unkarilaisten aatelismiesten mielestä hullun yrityksiä ja kuulumattomia ennakkotapauksia unkarilaisen tasangon historiassa.
Mutta Bideskuty’n kreivi on miettinyt tätä kaikkea nuoresta pojasta alkaen, jolloin hänen isänsä aluksi koetti karkoittaa nuo ajatukset hänen aivoistaan. Koska vastustamishalu oli ne synnyttänyt, olivat ne muuttuneet vakaumukseksi, ja sitäpaitsi luuli hän varmasti onnistuvansa. Edistääkseen hulluja päähänpistojaan oli hän kumartunut melko syvälle salattuihin arkkuihin. Nyt uskalsi hän, kuten vanha pelaaja ainakin, panna peliin yhä enemmän ja enemmän ollen varma, että lopulta kumminkin onni kääntyy hänelle myönteiseksi, tuo rajaton onni, joka oli rakennettu tuon hänen suuresti parannetun menetelmänsä varmalle perustalle, ja jonka hän luuli saavuttavansa vähemmillä kustannuksilla ja työllä.