Part 20

Pitkäksi ajaksi uskonnolliseen hartauteen vaipuneiden sanankuulijain vaiteliaisuus uhkasi nyt rikkoutua. Nuorempi väki alkoi kuiskailla kiihkeästi, rukouskirjojen hakaset painettiin äänekkäästi kiinni ja kaikkialta kuului hermostunutta rykimistä ja tukahdutettua hihitystä. Kaikki pysyivät kumminkin kunnioittavasti paikoillaan ojentautuen eteenpäin nähdäkseen sulhasen ja morsiamen, ja morsiamen jalosukuiset vanhemmat. Lausuttiin kiihkeitä kysymyksiä ja yhtä innokkaita huomautuksia. Isä Ambrosius tuli pääkäytävälle, puristi isällisin vapauksin morsiamen nuoret kalpeat kasvot käsiensä väliin, katsoi suoraan tämän viattomiin silmiin ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa viimeiseksi neuvoksi ja siunaukseksi. Sitten hän kääntyi Andráksen puoleen, puristi tämän käden omiinsa ja kaikki kuulivat hänen sanovan: »Jumala siunatkoon sinua, poikani, olet täydellisesti ansainnut onnesi»! Sitten hän pani lakin päähänsä ja poistui.

Jalosukuinen kreivitär oli heittänyt vaippansa käsivarrelleen ja tullut Ilonkan viereen. Jokainen katselija kurotti kaulaansa nähdäkseen tuon merkityksellisen silmänräpäyksen. Aina kunnioitettuun aito unkarilaiseen perinnäiseen tapaan kohotti András hunnun nuoren vaimonsa kasvoilta huomattavasti vapisevin käsin, ja kumarruttuaan häneen päin suuteli hän äsken saamansa vaimon puhdasta otsaa kalmankalpein kasvoin.

Ilonka näytti vaaleammalta kuin hänen tukassaan olevat valkoiset ruusut. Hän sulki silmänsä ja näytti olevan aivan pyörtymäisillään. András oli saanut ensimmäisen suukkosen, kuten jokainen muukin sulhanen tasangoilla, mutta kumminkin katseli hän hyvin kateellisesti, kun Ilonkan vanhemmat kukin vuorollaan puristivat tyttärensä syliinsä, ja jalo kreivitär vuodatti runsaasti kyyneliä äidillisistä silmistään. Näytti siltä kuin hän ei olisi sallinut kenenkään lähestyä tyttöä nyt.

Huomautuksia sateli nyt kainostelematta. Naisten sydämiä vihloi, kun he näkivät morsiamen kalpeat kasvot. Mutta kaikki morsiamethan ovat hääpäivänään kalpeita ja peloissaan. Se on heidän suurin viehätyksensä, ja András panisi kyllä pian nuo posket punastumaan ja nuo silmät loistamaan.

Kuinka kauniilta he molemmat näyttivätkään, kun he kävelivät pääkäytävää poispäin, vaikka morsiamen käsi tuskin koskettikaan Andrákseen, kun hän ohjasi vaimoaan ovelle. Hiljaa kuiskattu »Jumala siunatkoon teitä!» kuului heidän jälkeensä. Sitten seuraten kreiviä ja kreivitärtä virtasi kansa kirkosta nähdäkseen lähdön.

András pysähtyi hetkiseksi, ikäänkuin toukokuun auringon kirkkaus olisi häikäissyt hänen silmänsä. Tiellä odottivat kreivin vaunut livreepukuisine palvelijoineen ja punaisissa valjaissa olevine valkoisine hevosineen, jotka olivat tuoneet morsiamen kirkkoon ja jotka nyt kärsimättömästi kuopivat maata. Rahvas oli nyt tunkeutunut kuin Tarnan tulviva vesi kirkosta tarhaan, joka oli liian pieni niin suurelle joukolle. Kaikki riensivät innoissaan kauemmaksi nähdäkseen rikkaan talonpojan ajopelit, joita luultiin kuvaamattoman komeiksi, koska niiden oli määrä kuljettaa jalosukuinen morsian talonpoikaiseen kotiin. Jokainen otaksui, että hevosten kiiltävät, loistavat messinkiheloin ja -soljin koristellut valjaat voittavat Bideskuty’n kreivin hevoset, semminkin kun ei missään ollut sellaisia juoksijoita kuin Kisfalussa. Kreivitärkin katsoi kysyvästi tielle ja levottomasti Andrákseen, sillä muita vaunuja kuin hänen ei ollut näkyvissä. Mitä András odottikaan nuoren vaimonsa kanssa?

Nopeasti hätkähtivät kaikki, sillä tieltä kuului kavioiden kapsetta ja huutoja, ja kylän asukasten iloisesti katsellessa ja jalon kreivittären huutaessa kauhusta nosti Keményn András nopeasti nuoren morsiamensa käsivarsilleen ja hyppäsi Csillagin selkään. Ennenkuin katselijat oikein huomasivatkaan tapahtuman ja ennen kreivittären tointumista säikähdyksestä, oli tamma kaksinkertaisine kuormineen jo kaukana tiellä ja pöläytteli suuria hiekkapilviä ilmaan laukatessaan tasangolle päin tuulessa liehuvin harjoin.

Kumea »Eläköön!», joka pani pienen kirkon heilumaan perustuksillaan, kajahti nopeasti pienenevän hevosen ja ratsastajain jälkeen. Tuo huuto vapautti joukon viimeisten tuntien äärettömästä jännityksestä, ja oli sopiva, hurja, alkuperäinen ja mitä kiihkein inhimillinen selitys tällaiselle uudelle morsiamen kotiinviemistavalle.

XXV

KANGASTUS.

Ah, tuon hurjan ratsastuksen suomaa iloa tämän kauniin tasangon poikki vieviä teitä pitkin, Csillagin tuntiessa, kuten näytti, tuon saman magneettisen voiman vaikutusta kuin hänen isäntänsäkin suonissa virtasi, ja lentäessä eteenpäin nopeasti ja varmasti kuin tuulen kuljettamat pilvet.

Ah, miten András oli odottanutkin tätä ratsastusta ja Ilonkan käsivarsien säikähtynyttä puristusta, sillä hänen oli pideltävä lujasti kiinni Csillagin kiitäessä tuulen nopeudella.

Kuinka kalpealta hän näyttikään! Hänen silmänsä olivat kiinni ja näytti melkein siltä kuin hän olisi ollut pyörryksissä. Andráksen oli ollut pakko käyttäytyä ripeästi ja raa'asti, nousta Csillagin selkään ja paeta hänen kanssaan suomatta kenellekään aikaa pysähdyttää häntä, ja se oli epäilemättä säikähdyttänyt Ilonkaa.

Mutta Csillag kiisi vain eteenpäin, kylä oli jo kaukana heidän takanaan, eläköön-huudot olivat lakanneet kuulumasta, tasanko kaikessa äärettömyydessään ja autiudessaan levisi heidän eteensä ja Csillag, joka rakasti sen rajatonta vapautta yhtä paljon kuin Andráskin, ja piti taivaan ja maan äärettömästä laajuudesta, laukkasi eteenpäin kuin Jumalan enkelit olisivat lainanneet sille siipensä.

Eteenpäin ja yhä vain eteenpäin! Ilonka lepäsi niin hiljaa ja kalpeana hänen käsivarsillaan, hiukan raollaan olevasta suusta tunkeutui tuskin henkäystäkään ja hänen pitkä valkoinen huntunsa oli kääriytynyt hänen ympärilleen kuin verho, hänen pienen päänsä levätessä Andráksen rinnoilla. Tällaisesta hetkestä oli András haaveillut kaikkien pitkien iltojen kuluessa tasangolla, ja mieletön toivo oli melkein murtanut hänen sydämensä hänen ikävöidessään tällaista hetkeä. Ja nyt sai hän katsella sydämensä valittua ensimmäisen kerran kahden kesken. Kenenkään silmät eivät nähneet hänen mielenliikutustaan Ilonkan levätessä alistuvaisesti hänen sylissään. Ah, millainen ilo olikaan saada katsella häntä näin, kun hän lepäsi tunnottomana ja avutonna miehensä rintaa vasten! András katseli hellästi jokaista hunnun alta esiinpistävää pehmoista hiuskiharaa, ummistuneita luomia, joiden ohuet punaiset suonet kertoivat suruista ja kyynelistä, pientä valkoista nenää, sen kaunista päätä ja hentoja sieraimia, ja ennen kaikkea, tuota punaista suuta, jonka puoliavoimien huulien välistä Andráksen tulinen katse etsi pieniä valkoisia hampaita ja ruusunpunaisen kielen päätä.

Ah, millaista kuvaamatonta ja verratonta iloa, iloa, joka oli kuin suurinta tuskaa, tuottikaan saada katsella tuon hennon kaunottaren kaikkia piirteitä, jonka omistaja hän nyt oli ja johon hän ei sulasta rakkaudesta uskaltanut koskea, vaikka hän ei mitään muuta niin suuresti halunnutkaan.

Eteenpäin Csillag, eteenpäin!

Ilonka ei liikahtanutkaan eikä hän näyttänyt enää hengittävänkään. Hän lepäsi kuin kuollut miehensä käsivarsilla. Kaikki heidän ympärillään oli vielä samanlaista, sillä ei taivas eikä maa olleet muuttaneet muotoaan. Keskipäivän aurinko levitti valoaan tasangon äärettömään autiuteen, ja kuumuus pani ilman aaltoilemaan. Kaikki inhimillisen elämän merkit olivat kaukana etäisyydessä. Tienpuolen ravintola oli jo matkojen päässä ja paimenien huudot olivat jo lakanneet kuulumasta. Ainoastaan taivaalla liitelevät haikarat kutsuivat toisiaan ja meloonien suurien lehtien alta vilahti kirkkaanvärisiä sisiliskoja, jotka kiisivät sinne tänne Csillagin mielettömän laukan peloittamina. Ilmassa oli avautuvien kukkien ja kypsyvien hedelmien tuoksua. Oikealla oli lauma villejä hevosia, jotka laukkasivat hurjasti pakoon. András kohotti hetkeksi katseensa tarkastellakseen autiota ja hiljaista tasankoa, jonka sinistä taivasta, hedelmällistä maata ja purppuranpunaista sumua vasten kuvastuvien kaivojen vipuja hän niin suuresti rakasti.

Ja kas, kun hän katsoi, rupesi taitava ja lumoava kangastus piirustelemaan nopein vedoin muuttuvia kuviaan kauas tuonne kuumaan, kuivaan ja väreilevään ilmaan. Andráksen kiihtyneistä aivoista näytti se auringonpaisteessa kimaltelevalta paratiisin kullalta, hohtavalta valkoiselta kaupungilta. Siellä oli viileitä ja virtaavia jokia, marmorilinnoja ja viheriöitä niittyjä, loistavia ja autioita, jotka kutsuivat häntä tulemaan sinne lumivalkoisine kantamuksineen ja laskemaan sen noiden viileiden virtojen rannalle, jossa hänenkin kuuma päänsä raitistuisi, kun hän painaisi sen pehmoiseen viheriään ruohoon.

Hän katsoi sinne pitkään ja kauan samalla kun hänestä tuntui, että Csillag lensi sinne levitetyin enkelin siivin. Tuo lumoava kuva tuli yhä lähemmäksi puoleksi peittyneenä ohueen, kyynelistä muodostuneeseen sumuun.

Silloin hän kumarsi päänsä ja hänen kuumat huulensa hakivat tuon raollaan olevan suun, jolloin nuoren, raa'an ja puoleksi barbaarisen talonpojan sielu poistui hänestä yhtyäkseen tuohon tunnottomaan olentoon pitkässä tulisessa suutelossa.

Kaukana taivaanrannalla oli oikullinen kangastus nopeasti peittänyt paratiisin kaupungin kultaiset piirteet, taivaalla kiitävät haikarat olivat lopettaneet huutonsa ja pienet sisiliskot olivat menneet levolle.

Ääretön ja autio tasanko oli jälleen rauhallinen Csillagin laukatessa eteenpäin.

XXVI

TALONPOJAN VAIMO.

»Anna hänen olla rauhassa, poikaseni, kuuletko sinä! Hän toipuu kyllä hoidossani. Laske hänet tuohon vuoteelle. Lakanat ovat lämpimät ja pehmeät, ja tuoksuvat lavendelilta. Mene hakemaan minulle kellarista mitallinen tuota etikkaa, jonka panin tynnyriin viime marraskuussa. Laske se oven edustalle ja tuo minulle ullakosta muutamia neilikoita, ajuruohoa ja ehkä hieman koiruohoakin. Mene nyt! Hän on ainoastaan pyörtynyt hurjan ratsastuksesi vaikutuksesta. Sinun olisi pitänyt menetellä muiden ihmisten tapaan ja tuoda hänet kotiin vaunuilla, joiden eteen on valjastettu vakava härkäpari».

Vasta paljon jälkeen päivällisen oli András saapunut Csillagilla kantaen valkoista taakkaa käsivarsillaan. Etelka oli odottanut toivottaakseen morsiamen tervetulleeksi uuteen kotiin, ja oli valmistanut sellaisen aterian, ettei kuninkaankaan olisi tarvinnut sitä hyljeksiä. Hän oli suonut Sárille ja Katille sen ilon, että nämä olivat saaneet pukeutua parhaimpiin vaatteihinsa ja mennä katsomaan isäntänsä ja jalosukuisen kreivittären vihkimistä. Hän ei voinut olla tyyni, sillä hän tiesi poikansa tarkoituksen olevan tuoda morsian kotiin Csillagin selässä, ja pelkäsi senvuoksi, että nuori jalosukuinen neito, joka ei ollut tottunut sellaisiin äkillisiin toimenpiteisiin, joko pyörtyisi tahi sairastuisi. Hän oli muodostanut vaatimattomista huoneista oikean rakastettavaisuuden puutarhan. Hänen ruusupensaansa olivat onneksi täydessä kukassaan, ja siten oli hänelle ollut mahdollista tuoda niitä suuria kimppuja jokaiseen huoneeseen, mutta erittäinkin yhteen, joka oli juuri paperoitu ja koristettu kauniisti kirjailluin verhoin nuoren vaimon asunnoksi.

Ah, tuolta kuului vihdoinkin Csillagin tuttu kavioiden kapse tasangon poikki johtavalta pehmeältä tieltä. Etelka kiiruhti innoissaan portille toivottaakseen uuden tyttärensä tervetulleeksi kotiin lempein suudelmin, mutta katsahdettuaan poikansa kasvoihin huomasi hän heti jonkun asian olevan hullusti. Hiljaa polvistui Csillag muistaen isäntänsä opettaman sievän tempun, ja András, ollen melkein yhtä kalpea kuin hänen sylissään oleva olento, laskeutui maahan ja meni kuormineen sisälle.

Hän laski morsiamensa vuoteelle, ja Etelka auttoi häntä asettamaan tuon kultakutrisen pään pehmeästi pieluksille. Ilonka oli hyvin kalpea ja melkein hengetön. Ei voida siis ihmetelläkään, että András oli pelästynyt. Mutta Etelka ymmärsi, että tuo tunnottomuus aiheutui vain jännityksestä, ja onnistui pian tyynnyttämään poikansa. Hän koetti olla iloinen niin kauan kuin poika oli huoneessa, mutta hänen poistuttuaan pudisti hän surullisesti päätään. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt ketään niin kalpeaa ja hermotonta kuin Ilonka nyt oli, eikä tämä omituinen kotiintulo ennustanut mitään hyvää.

András toi etikan, ja sitten kuin Etelka oli lämmittänyt sen sekoitettuaan siihen ensin hieman lääkekasveja, alkoi hän hautoa sillä Ilonkan ohimoita. Hän riisui lapsiraukalta kengät ja sukat, ja hieroi hänen kylmiä jalkojaan karkeiden käsiensä välissä. Vihdoin tunkeutui heikko värisevä huokaus punaisten huulien välistä. Kultakutrinen pää liikahti levottomasti pieluksilla, ja pian pari säikähtynyttä sinistä silmää tuijotti Andráksen äidin ryppyisiin, ystävällisiin kasvoihin.

Ne koettivat kiertäen pelokkaasti ja hämmästyneenä kaikille suunnille päästä selville tilanteesta palattuaan juuri unten mailta. Hän ei tuntenut tätä omituista pientä ja matalaa huonetta, jonka seiniltä riippui kuivuneita sulotuoksuisia kukkakimppuja, eikä tuota suurta, kiiltävää ja viheriää kaakeliuunia, jonka pesässä höyrysi tuo kuuma väkevältä tuoksuva etikka astiassaan. Nuo suurissa kömpelöissä maljakoissa olevat valkoiset ruusut ja tuo omituinen ystävällinen vanha vaimo suurine ja tummine silmineen muistuttivat Ilonkaa jostakin, jonka hän oli toivonut voivansa ainaiseksi unhottaa.

Mutta nuo kasvot näyttivät niin hyviltä ja myötämielisiltä, ja Ilonka tunsi juuri nyt olevansa niin suuresti lohdutuksen tarpeessa, koska hänen sydäntään pakotti ja ahdisti, ettei hän voinut vastustaa noiden vanhojen tummien silmien ilmettä, joissa olevat suuret kyyneleet puhuivat rakkaudesta ja säälistä. Kaikki oli ollut niin omituista ja huomaavaa. Ilonka oli näiden viime aikojen kuluessa hengittänyt niin ankaran velvollisuuden ja ylpeän ryhdin täyttämää ilmaa, että nuo vaatimattomat talonpoikaisvaatteet, nuo ystävälliset ryppyiset kasvot, karkeat ruskeat kädet ja nuo myötämieliset kyyneleet menivät suoraan hänen ahdistettuun sydämeensä, ja hän ojensi molemmat käsivartensa rukoillen lohdutusta ja rakkautta.

Tuon vanhan talonpoikaisvaimon sydän, joka oli jo kiintynyt tuohon vuoteessa lepäävään tyttömäisen hentoon olentoon, suli täydellisesti tuon suloisen vetoamisen vaikutuksesta. Hänen käsivartensa kiertyivät hienon tytön ympärille, kultakutrinen pää painautui vanhaa äidillistä rintaa vasten ja hänen kasvoilleen painettiin niin monta suukkosta ja hänelle sanottiin niin paljon rakkaita ja myötätuntoisia sanoja, ettei Ilonka ollut milloinkaan kuullut äidiltään sellaisia.

»Nyt, kultaseni, voit kai jo paremmin? Nuku rauhassa hetkinen ja lepää, sillä olet väsynyt ja kiihtynyt. Katso, minä vedän nämä verhot ikkunain eteen ja kätken sinut auringolta, joka pian laskeutuu. Ehkä voitkin sitten nukkua kauan ja rauhallisesti. Menen tuonne toiseen huoneeseen kehruuksieni ääreen. Jos haluat jotakin, on sinun vain koputettava seinään. Kuulen sen heti. Olen tuulettanut kaikki kauniit liinavaatteesi ja ripustanut pukusi tuohon vaatekomeroon. Levättyäsi voit riisua valkoisen pukusi ja pukea yllesi jonkun noista uusista, jotka äitisi lähetti tänne eilen. Onko pielus mukavasti pääsi alla? Hyvää yötä nyt, kultaseni. Nuku makeasti!»

Hän suuteli Ilonkaa viimeisen kerran, veti verhot ikkunain eteen niin, että auringon säteet tunkeutuivat nyt huoneeseen heikennettyinä ja tummina, ja poistui sitten tyynesti huoneesta.

Ilonka oli yksinään. Ensin oli hän ainoastaan tietoinen erinomaisesta ruumiillisesta hyvinvoinnista. Lakanat olivat niin hienot ja tuoksuivat niin suloisesti lavendelilta ja rosmariinilta, ja laaksosta poimitut liljat ja ruusut muuttivat huoneen ilman erittäin hyvätuoksuiseksi. Hän ummisti silmänsä ja makasi hervotonpa tuntien ääretöntä hyvinvointia. Kuinka väsynyt hän olikaan viimepäivien vaivoista ja jännityksestä, ympärillä hääräävistä palvelijattarista, jotka järjestivät liinavaatteita ja uusia pukuja, ja tuosta valkoisesta morsiuspuvusta, jota hänen oli ollut pakko koettaa monta kertaa ja joka oli ahdistanut hänen sydäntään, kun hän oli tuntenut sen laskokset ympärillään. Mutta ennen kaikkea oli hän äärettömästi väsynyt yhtämittaisiin puheihin varallisuudesta ja maista, velvollisuuksista ja jälkipolvesta. Hänen poskensa olivat hehkuneet alituisesti, kun hän oli kuullut sanottavan itseään kaikkien niiden syntymättömien lasten äidiksi, joista oli tuleva rikkaita maiden ja rahojen omistajia.

Hän oli taistellut vapautensa puolesta vakavin, hiljaisin tavoin vetoamalla vanhempiensa rakkauteen ja heidän hänen vuokseen tuntemaansa ylpeyteen ja heidän halveksimiseensa tuota miestä kohtaan, jonka he olivat valinneet hänen puolisokseen. Hän ei välittänyt vähääkään suurista rikkauksista eikä laajoista maa-alueista, vaan oli onnellinen saadessaan asua Bideskuty’ssa vaikkapa vanhanapiikanakin. Hän ei voinut ollenkaan ymmärtää, miksi hänen isänsä näytti niin surulliselta, kun hänen tulevaisuudestaan keskusteltiin. Ellei hän pitänyt tyttärensä avioliitosta rikkaan talonpojan kanssa, niin miksi hän sitten salli sen tapahtua? Varmasti oli hänellä maita, peltoja ja rahaa kylliksi omiksi tarpeikseen. Mitä hän teki tuolla talonpojan omaisuudella, vaikka se olikin niin suuri? Ilonka ei voinut sitä ymmärtää. Hänen ylpeä äitinsä näytti suhtautuvan tähän polkunaimiseen hyvin halveksivasti, vaikka hän kumminkin ivasi kaikkia köyhiä aatelismiehiä heidän vanhasta suvustaan huolimatta. Tyttö oli pian ilmaissut kauan säilytetyn salaisuutensa ja myöntänyt vilpittömästi, että ainoastaan yksi ääni monien muiden joukosta pani hänen sydämensä riemusta sykkimään. Hänhän oli vanhempiensa ainoa lapsi, jota oli suuresti rakastettu ja hemmoiteltu. Tuntui niin hirveällä, että hänen oli ruvettava asumaan talonpojan talossa, opittava kehräämään ja työskentelemään puutarhassa ja alentumaan aivan omien palvelijattariensa tasolle, ja erottava kaikista entisistä ystävistään.

Sitten eräänä päivänä kerrottiin hänelle, ettei _hän_ välittänytkään hänestä, ja ilmoitettiin että _hän_ köyhyytensä vuoksi aikoi mennä naimisiin erään rikkaan käsityöläisen tyttären kanssa, joka oli taipuvainen vaihtamaan kultapussinsa kreivilliseen kruunuun. Kuultuaan sen alistui Ilonka. Hän ei enää välittänyt, mitä hänen parhaakseen päätettiin. Koska _hän_ oli valehdellut hänelle puhuen rakkaudesta, jonka hän oli sanonut kestävän hamaan kuolemaan asti, mutta joka oli loppunutkin vuoden kuluttua, koska _hän_ voi käyttäytyä niin petollisesti ja kunniattomasti, ei hänkään enää välittänyt, mitä hänelle tehtiin. Koska hän ei saanut tulla onnelliseksi, voi hän yhtähyvin tehdä, mitä isä ja äiti tahtoivat, ja suostua menemään vaimoksi talonpojalle, joka ei ollut sen halpamaisempi tahtoessaan jalosukuisen neidon puolisokseen kuin _hänkään_.

Maatessaan siinä ummessa silmin ja alistuvaisena rosmariinilta tuoksuvassa vuoteessaan palautti Ilonka mieleensä ensimmäisen kohtauksensa tuon pitkän ja komean miehen kanssa, hänen, joka oli kuvailtu hänelle rikkaaksi ja häikäilemättömäksi talonpojaksi, jonkun jalosukuisen neidon kosijaksi, jonka hän halusi yhdistää alhaiseen sukuunsa. Hän muisteli Andráksen omituista persoonallisuutta, hänen sointuvaa ääntään, hänen silmiään, jotka katsoivat häneen niin kummallisesti, ja suuteloa, jonka hän aina painoi hänen kädelleen ja joka pani hänet aina punastumaan ja aiheutti tunteen, joka sekä peloitti että pyörrytti.

Hän koetti muistella jokaista tuon kirkossa tapahtuneen pyhän toimituksen erikoiskohtaa, vannomiaan valoja ja toistamiaan rukouksia; kun hän oli polvillaan tuon omituisen miehen rinnalla, jota huolimatta hänen syntyperästään hän ei voinut halveksia, sillä hän oli niin pitkä, niin rauhallinen kaikissa hommissaan ja hänellä oli niin kummallisen käskevä ilme silmissään.

Häntä värisytti nyt, kuten silloinkin, kun hän tunsi saaneensa kultaisen sormuksen sormeensa merkiksi, että hän oli tuon miehen orja, joka hänen äitinsä sanojen mukaan oli vaimoaan paljon ala-arvoisempi. Ja hän oli kumminkin vannonut kunnioittavansa, rakastavansa ja tottelevansa häntä. Ah, hän kyllä koettaisi täyttää tuon viimeisen lupauksen niin hyvin kuin hän vain voi, täyttää kaikki hänen pyyntönsä ja työskennellä kuin orja menneinä aikoina, jolloin kovat lyönnit olivat ainoa palkka päivän: kestävästä raskaasta työstä. Hän tahtoi kärsiä miehensä ylpeyttä ja valtaa, ja tulla hänen iloiseksi ja kuuliaiseksi orjakseen. Jos hän täyttää tuon valan, niin ehkä Jumala vapauttaa hänet noista muista, sillä olihan hän vannonut tahtovansa myöskin rakastaa miestään.

Sitten muistui hänen mieleensä viimeinen kuva, jonka todellisuus tuntui hänestä kerrassaan unelta. Hän oli näkevinään ympärillään paljon kasvoja ja kauempana tuon pienen, olkikattoisen, kuumassa toukokuun auringonpaisteessa kylpevän kylän. Ilma oli kuuma ja täynnä aikaisten kesäkukkien huumaavaa tuoksua. Kaikkialta kuului mehiläisten surinaa ja lintujen laulua, hevosten hirnumista ja lampaiden määyntää. Sitten tunsi hän nopeasti, miten hänet nostettiin maasta ja miten hän sitten oli lentävinään ilmojen halki kuin siivillä. Hän muisti epämääräisesti pitkän huudon, joka häipyi kuulumattomiin hänen lentäessään, ja oli vieläkin tuntevinaan, miten joku puristi hänet lujasti syliinsä. Akasiat, talot ja nuo monet ilmehikkäät kasvot muuttuivat nyt hänen mielestään kauan sitten unhotetuiksi asioiksi, eikä hän lopulta enää muistanut mitään.

Ah, miksi oli hän palannut tuntoihinsa jälleen? Miksi olikaan hän herännyt? Hänellä oli ollut niin ihmeellisen hyvä olla tuossa unholan rauhassa. Miksi ei tuota rauhallisuutta ollut kestänyt iankaikkisesti, kunnes nuo siivet olisivat vieneet hänet korkeuksiin, joissa vallitsee iäinen lepo?

XXVII

AUTTAMATON ASIA.

Aurinko oli jo vaipunut matalalle länteen, ja sen kultaiset säteet tunkeutuivat pienistä ikkunoista arkihuoneeseen muodostaen jokaisen siellä olevan esineen ympärille pienen sädekehän.

Etelka oli siirtänyt kehruuksensa syrjään. Päivälliseen ei oltu koskettukaan, ja hän oli valmistanut omin käsin muutamia herkullisia ruokalajeja illalliseksi, koska Sári ja Kati muistelivat vain vihkimätilaisuutta ja kaikkia näkemiään ja kuulemiaan niin, ettei heidän huolekseen voitu jättää ensimmäisen aterian valmistamista nuorelle emännälle tämän uudessa kodissa.

Hän ei nähtävästi ollut vielä liikahtanutkaan. Etelka oli kurkistanut huoneeseen ja nähnyt hänen nukkuvan vielä rauhallisesti hienosti punastunein poskin ja säännöllisesti hengittäen puoliavoimien huulien välistä. Rauhoittuneena oli hän jättänyt Andráksen vahtimaan seurusteluhuoneeseen ja kiiruhtanut itse keittiöön.