Part 19

»No niin, lapseni, silloin kai olette samaa mieltä kuin minäkin, että niin hyvä mies kuin András, joka elää herramme Jeesuksen Kristuksen määräysten mukaan ja opettaa meitäkin rakastamaan ja auttamaan toisiamme, on niin arvokas, että hän ansaitsee saada vaimokseen jalosukuisen neitosen. Keményn András on kosinut Bideskuty’n nuorta neitoa, ja tämän vanhemmat ovat suostuneet antamaan tytön hänelle».

»Rakastaako Ilonka häntä»? kysyivät myötätuntoisesti kuulijoiden joukossa olevat naiset, joiden silmät olivat kyynelistä kosteat.

»Jalo neito täyttää kyllä vaimon velvollisuudet ja rakastaa miestään», vastasi vanha pappi varovaisesti. »Nyt voitte palata jälleen kotiinne ja töihinne, ja kun András seuraavan kerran tulee tänne kylään, voitte toivottaa onnea hänen tulevalle avioliitolleen».

Mutta oli kumminkin hyödytöntä puhua töistä tänään. Kaikki, jotka olivat olleet kuulemassa näitä suuria uutisia, halusivat kertoa ne muille, jotka olivat töissä joko Andráksen tahi kreivin pelloilla tahi kävellä tiepuolen ravintolaan tasangolle tapaamaan nuoria paimenia ja katsomaan, miten he uutiseen suhtautuisivat.

Vanhemmat ja viisaammat halusivat vain jutella, sillä uutiset olivat suurenmoiset ja kaikki näkökohdat oli otettava huomioon keskusteltaessa. Nuorten kiihtymys oli aivan luonnollinen, sillä varmastikaan ei tässä ollut minkäänlaista ilon aihetta. András oli ruvennut kreivin ystäväksi ja liittynyt viholliseen. Hän oli kääntänyt selkänsä ystävilleen ikuisiksi ajoiksi. Hänen ylpeytensä ei välittänyt enää mistään kahleista, ja hän oli käyttänyt rikkauksiaan päästäkseen vertaisiaan korkeammalle arvossa. Luonnollisesti pysyisi hän nyt noiden joukossa, jotka olivat hyväksyneet talonpojan seuraansa hänen suurien rikkauksiensa ja maittensa perusteella. Andrákselle olisi pitänyt syntyä poika, joka, jos hänen äitinsä olisi ollut talonpoikaistyttö, olisi jatkanut isänsä kovaa työtä pelloilla, huvitellut ravintoloissa ja rakastanut soittoa ja tanssia, mutta joka nyt erotettaisiin kokonaan kyläläisten seurasta ja opetettaisiin halveksimaan isänsä entisiä ystäviä ja tovereita. Ylpeys on todellakin kauhistuttava, kun ei Andráskaan voinut välttää sen pauloja. Kaikki nuoret oppisivat pian huomaamaan sen, että heidän oli tulevaisuudessa pakko tyytyä Andráksen armollisuuteen ja suosioon, jotka eivät olleet minkään arvoiset Andráksen ystävyyteen ja iloisuuteen verrattuina.

Hän ajaisi kirkkoon vaunuissa pukeutuneena pitkään takkiin lammasnahkaviitan asemasta, viitan, jota hän tietysti alkaisi halveksia; hän auttaisi hänen armoaan, vaimoaan, laskeutumaan vaunuista, nyökäyttäisi ystävällisesti nuorukaisille, jotka paljain päin töllisteleisivät siinä ympärillä, ja kutittaisi kaikkia niiaavia ja punastuvia tyttöjä leuan alta. Hän vaatisi tietysti, että häntä ruvetaan sanomaan »teidän korkea-arvoisuudeksenne», ja sitten hän tietysti luovuttaa niin ja niin monta mitallista vehnää, jonka isä Ambrosius saa sitten jakaa köyhille. Hän ei tietysti sitten enää tule ilahduttamaan sairaita eikä vanhuksia näiden asuntoihin iloisella puheellaan eikä hopeafloriineillaan, vaan lähettää avustuksensa isä Ambrosiuksen välityksellä.

»Mutta sellaisista avustuksista emme välitä, vai välitämmekö»? kysyi Vas Berczi lyöden nyrkkinsä jymähtäen pöytään. »Näytämme Andrákselle, ettemme välitä hituistakaan hänen rahoistaan, koska hän on tullut liian ylpeäksi elämään joukossamme ja valitsemaan vaimokseen jonkun tyttäristämme».

Kylän vanhempi väki oli siis hyvin suutuksissaan nykyiselle suosikilleen. Koko tuo asia tuntui heistä niin kokonaan mahdottomalta ja ihmeelliseltä, etteivät he sitä ymmärtäneet, ja he olivat hyvin vihoissaan, että heidän mielipiteitänsä aatelisten suhtautumisesta talonpoikiin näin kovasti järkytettiin. Tuntui melkein siltä kuin joku olisi uskaltanut pakottaa taivaan pyhiä kävelemään kylän valtatiellä. Bideskuty’n kreivi perheineen ei ollut juuri rakastettu, sillä he olivat liian ylpeitä saavuttaakseen kansan suosion, mutta kumminkin olivat he samalla näiden maiden omistajia, kuten he muinoin olivat olleet kaikkien talonpoikien ja maakunnan herroja. He halveksivat lakeja ja elivät korkeimmissa ilmapiireissä kuin kirkon seinissä olevissa syvennyksissä seisovat pyhimykset. Erään heikäläisen rohkeus ruveta yhdeksi heistä tuntui heistä melkein pyhyyden loukkaukselta. Vanhemmat ihmiset pudistivat arvellen päätään ja ennustivat onnettomuutta, sillä sellainen yhteiskunnallisten lakien syrjäyttäminen tuo varmasti aina jotakin pahaa mukanaan. András saa kyllä kokea, että hänen ylpeytensä ja rohkeutensa aiheuttavat vain surua ja nöyryytyksiä.

Mutta nuori väki ei mennyt arveluissaan niin pitkälle. He arvailivat vain, milloin häät vietettäisiin, ja ihmettelivät kutsuisiko András heidät juhlaillallisille Kisfaluun. Heistä oli tuo tuleva avioliitto vain iloisten ja juhlallisten häiden aihe, häiden, joissa vanhoja tapoja noudattaen juotaisiin paljon hyvää viiniä, tanssittaisiin ja kuunneltaisiin maakunnan parhaimman mustalaissoittokunnan esityksiä. He otaksuivat nuoren emännän pukevan ylleen kolme- tahi neljäkymmentä hametta ja vetävän niin kauniit punaiset kengät jalkaansa kirkkoon tullessaan, ettei sellaisia ole milloinkaan nähty paikkakunnalla. Nuoret eivät puhuneet sanaakaan rohkeudesta, ei pyhyyden loukkauksesta eikä korkeammasta yhteiskunnallisesta arvosta, vaan heidän mielestään oli tuon nuoren jalosukuisen neidon vapaaehtoinen tulo heidän mitättömään, mutta kumminkin iloiseen seuraansa vain runollista romantillisuutta. He toivoivat nuoren emännän tulevan tanssimaan suureen latoon csárdásta iloisesti heidän kanssaan huvitellakseen, ja otaksuivat hänen kävelevän avojaloin likaisilla teillä ja luopuvan mielellään loistosta ilon vuoksi.

He olivat valmiit ottamaan hänet vastaan avosylin, koska hän nyt kerran haluaa tulla heidän joukkoonsa, ja tervehtimään häntä kylässä hänen hääpäivänään niin, että tasanko kajahtelee heidän huudoistaan. Andráksen oli ennen häitään tanssittava jokaisen tytön kanssa niin kauan, etteivät nämä enää jaksa seisoa, ja tehtävä jokainen kosija mustasukkaiseksi ja jokainen isä raivostuneeksi. Sen jälkeen tulee hänestä itsestäänkin tietysti luonnonlakien mukaan mustasukkainen mies, ja talonpojan jalosukuinen vaimo saa tutustua läheisesti solmuruoskaan, joka on tanssiva hänen valkoisilla hartioillaan.

Ah, miten paljon iloisia päiviä olikaan tulossa, paljon huvituksia ja runsaasti viiniä ja soittoa! Nuori väki ei ollut milloinkaan ennen pitänyt Andráksesta niin paljon kuin nyt, vaikka moni kaunis silmäpari vuodattikin kyyneliä salaisten toivojen nopean raukeamisen vuoksi.

Vanhemmat ihmiset rykivät ja pudistivat päätään, ja nuoremmat juttelivat, nauroivat ja huudahtelivat. Mutta linnassa surtiin ja Kisfalun talossa oli niin hiljaista kuin autiolla tasangollakin, jossa yksinäinen hevonen ratsastajineen harhaili tähtitaivaan alla, ja suuri ja lämmin sydän oli murtua ikävästä.

XXIV

HÄÄT.

»_Introibo ad altare Dei_!» [Astun Jumalan alttarin luo.]

Isä Ambrosius ojensi nelikulmaisen lakkinsa hennolle päivettyneelle apulaiselleen, kumartui kunnioittavasti korkeaan alttariin päin ja alkoi lukea messun alkurukouksia.

Ilma kirkossa on raskas kukkien tuoksusta. Siellä on ruusuja ja yhä vain ruusuja, punaisia, valkoisia, vaaleanpunaisia ja keltaisia, suoraan sanoen, kaikenvärisiä tuoksuvassa suloudessaan. Niitä on sidottu suuriin kimppuihin pyhän neitsyen patsaan juurelle ja suurien kynttilänjalkojen ympärille, puhumattakaan kirkonlaivasta, joka on niillä kokonaan verhottu. Ollen melkein piilossa lehtien välissä levittävät ne ilmaan huumaavan hienoa tuoksua, joka sekoittuu pienten apulaisten heiluttamista yksinkertaisista suitsutusastioista kohoavaan läpitunkevampaan pyhäänsavuun. Tuo pieni maalaiskirkko jykevine kivipilareineen, kirjaviksi maalattuina pyhien kuvineen ja alttarikoristeineen on muutettu todelliseksi sulotuoksuisista kukista valmistetuksi lehtimajaksi. Päivä on hyvin lämmin, sillä on toukokuun alku, jolloin maa antaa ensimmäiset lupauksensa tulevasta viini- ja viljasadosta, jolloin lukemattomien lintuparvien huudot täyttävät ilman ja haikara huutaa äänekkäästi puolisolleen, jolloin pääskyset rakentavat ahkerasti pesiään ja varpuset ja peipposet visertelevät iloissaan auringon lämmölle ja kirkkaudelle. Sen säteet tunkeutuvat pienistä lyijypuitteisista ikkunoista kirkkoon ja valaisevat iloisesti innostuneitten ja uteliaitten sanankuulijain sunnuntaipukuja, vasemmalla puolella olevia kauniita tyttöjä, jotka ovat pukeutuneet kirkkaanvärisiin hameihin ja koruompeluksin koristettuihin liiveihin, ja kammanneet mustan tukkansa sileäksi komean päähineen alle. Heidän silmänsä loistavat yhtä kirkkaasti kuin heidän pyöreän kauniin kaulansa ympärille kiedotut kiiltävät helmensäkin, jotka riippuvat täyteläisille rinnoille ja kimaltelevat pienissä korvissa. Ne hymyilevät kauniille nuorukaisille, joilla on yllään raakalaismaisen komeat sunnuntaivaatteensa. He ovat kiinnittäneet suuriin viittoihinsa isoja kevätkukkakimppuja, ja pyöreät hatut, joita he pitävät kunnioittavasti käsissään, on koristettu monenvärisin nauhoin.

He eivät ymmärrä ollenkaan näitä latinan kielisiä menoja, rukouskirjat on otettu mukaan vain näön vuoksi, koska vain harvat osaavat lukea, ja sitäpaitsi kukapa nyt voi rukoilla tänään, jolloin on muutakin erinomaista katseltavaa ja ajateltavaa. Kaikkien katseet ovat kääntyneet pääkäytävälle, johon mies ja nainen ovat polvistuneet hyvin kuluneille samettipieluksille. Mies on pitkä ja ryhdikäs tummine paineen, joka näkyy muiden sanankuulijain yli, ja suurine kulta- ja hopeaneuloksilla koristeltuine viittoineen, joka riippuu hänen leveiltä hartioiltaan kuin joku raakalaispäällikön kuninkaallinen vaippa. Nainen on solakka ja hento valkoisine musliinipukuineen ja pitkine läpinäkyvine huntuineen, joka melkein kätkee näkymättömiin tuon puhtaan nuoren olennon ja sallii vain muutamien kullanväristen kiharain pistää sieltä täältä esiin. He ovat polvistuneet siihen toistensa viereen tuon läpitunkevan suitsutuksen keskelle, jota leijailee kaikkialla heidän ympärillään. Heidän jaloissaan ja kuoriaitauksen harjalla ja portailla on puoleksi kuihtuneita suuria ruusukimppuja, joita koristelemiseen tottumattomat kädet ovat heitelleet kaikkialle, mutta jotka runsaudessaan ja vaatimattomuudessaan muodostavat maalauksellisen taustan. Polvistuneina siihen vierekkäin, ovat he valmiit ottamaan vastaan kirkon ja Jumalan siunauksen liitolleen, jonka meidän onnemme määräävä kohtalo on päättänyt. Tyttö koettaa, pitäessään jääkylmin hennoin käsin hermostuneesti norsunluulla koristettua rukouskirjaansa, seurata siitä latinankielisen tekstin vaikeasti ymmärrettäviä lauseita. Hänen siniset silmänsä tuijottavat kiinteästi sivuihin, mutta raskaiden luomien alta ei vierähdä kyyneltäkään. Miehen asento on suora ja ryhdikäs, ja ristittyään kätensä lujasti rinnalleen koettaa hän kiinnittää huomionsa alttarilla oleviin pyhiin astioihin eikä vierellään olevaan tyttömäiseen olentoon, jonka jokainen liike sytyttää taivaan liekit palamaan hänen suonissaan. Tytön hunnun pitkät laskokset kätkevät kyllä tytön melkein kokonaan hänen näkyvistään, mutta huolimatta siitä näkee hän mielessään tytön kultaiset kiharat, hänen kauniin nenänsä ja leukansa ja kaulan jalomuotoiset solakat piirteet, ja hänen käsivarsiansa ote rinnalla tiukkenee niin, että voimakkaat lihakset naksahtelevat kuin tyynnyttääkseen sydämen riemukasta sykintää ja kääntääkseen ajatukset nöyrään rukoukseen.

Kumartuen yhä syvempään alkaa isä Ambrosius lukea uskontunnustusta ja sivelee samalla rintaansa laihalla kädellään.

»_Mea culpa, mea culpa, mea maxima culpa!_» [Syntini, syntini, suuret syntini.]

Kreivi on polvistunut aivan heidän taakseen. Hänen vartalonsa on hieman kumarassa kuin jonkun raskaan taakan alla, joka on liian raskas ihmisen kannettavaksi. Ahtaassa, kaulaan asti napitetussa pitkässä takissaan näyttää hän vielä nuorelta ja ylimykselliseltä näiden romuluisempien maalaisten keskellä. Uskontunnustusta luettaessa tunkeutuu hänen yhteen puristettujen huuliensa välitse raskas huokaus, joka kuulostaa melkein nyyhkytykseltä.

»_Indulgentiam, absolutionem et remissionem peccatorum nostrorum, tribuat nobis omnipotens et misericors Deus!_» [Armoa, vapahdusta ja anteeksiantoa rikoksistamme antakoon meille kaikkivaltias ja armorikas Jumala!]

Hänenkin kätensä ovat suonenvedon tapaisesti ristissä. Hänkin rukoilee Jumalalta anteeksi kaikkia syntejään, uppiniskaisuuttaan, ylpeyttään, turhaa kunnianhimoaan ja kaikkia tyhmyyksiään, jotka ovat vieneet hänen kauniin jalosukuisen tyttärensä talonpojan syliin.

Vanhanaikaiseen jäykkälaskoksiseen silkkipukuun pukeutunut jalo kreivitär seuraa rukouskirjastaan mumisten uskontunnustuksen lukemista enemmän vain näön vuoksi, sillä hän ei ole minkään anteeksiannon eikä lohdutuksen tarpeessa. Hän on täyttänyt velvollisuutensa ja uhrannut synnynnäisen ylpeytensä, oman lapsensa ja kalliit isiltä perityt tapansa miehensä kunnian ja suvun tulevaisuuden vuoksi.

Sitten nousee vanha arvokas pappi alttarin portaille uudessa messukaavussaan, joka on koristettu päärmein ja koruompeluksin, ja joka hieman estää hänen liikkeitään. András on lahjoittanut hänelle kaavun tämän erikoisen tilaisuuden kunniaksi. Hän kompastelee ja on melkein kaatua aiheuttaen, että ajattelemattomat nuoret tirskuvat hänen selkänsä takana ja vanhemmat pudistavat päätään ristien silmänsä, sillä tuollainen ei ennusta mitään hyvää. Odotuksen ja kiihtymyksen aiheuttama jännitys on niin voimakas, että mitättöminkin tapaus aiheuttaa joko hermostunutta iloisuutta tahi kyyneliä.

Sillä aikaa aloittaa isä alkuvirren lukemisen.

»_Deus Israel conjugat vos_...» [Israelin Jumala liittäköön teidät yhteen.]

András kuunteli kunnioittavasti. Eilen oli tuo vanha ystävällinen pappi selittänyt hänelle jokaisen vihkimäkaavan lauseen, että hän ymmärtäisi, mitä Jumala käskee hänen tekemään ja mitä hän vannoo täyttävänsä.

»Yhdistäköön Israelin Jumala teidät»!

Kun hän eilen oli lukenut nämä sanat, olivat ne tuntuneet hänestä enkelien lausumilta silloin kun paratiisin portit aukenevat.

Mustalaissoittokunta, jollaisetta ei ainoatakaan unkarilaista juhlatilaisuutta vietetä, oli sijoitettu kirkon toiseen päähän. He eivät tunne juuri ollenkaan virsien eikä hymmien säveliä, vaan soittavat ainoastaan surunvoittoisia unkarilaisia kansanlauluja pehmeästi ja tunteellisesti. Ne täyttävät tuon pienen karkeasti rakennetun kirkon kuin vetoavilla kuiskauksilla.

András ummistaa silmänsä. Hän on luvannut isälle pitää ajatuksensa koossa ja kohdistaa ne täydellisesti pyhään toimitukseen ja Jumalan siunaukseen, että hän olisi kyllin arvokas saamaan sen.

Sympaalien pehmeät ja viulujen huokaavat äänet täyttävät ilman, ja isä Ambrosiuksen hiljaa kuuluva mumina, kun hän lukee evankeliumin ja toistaa uskontunnustuksen ja kolehtirukoukset, on kuin unelmien maasta kaikuvaa suuresti todellisuudesta poikkeavaa huminaa.

András katsoo kumminkin enenevien suitsutuspilvien läpi, miten pappi lausuu vihkimäkaavakkeen pyhiä sanoja. Pienet kellot soivat ja päät ovat kunnioittavasti kumarassa, ja Ilonkan silmistä putoilee kyyneliä hitaasti rukouskirjan lehdille. András taasen haaveilee Kisfalussa olevasta kodistaan, jonka hänen nuori vaimonsa muuttaa loistavaksi liidellessäään kuin keijukainen noissa matalissa huoneissa. Sitten hän on kuulevinaan vielä pienempien jalkojen kolinaa, kun niiden omistajat juoksentelevat nopeasti huoneissa ja huutavat iloisesti kirkkain äänin »Isä!», kun hän tulee kotiin. Hänen sydämessään vallitsee täydellinen rauha ja hän on unhottanut kokonaan nuo intohimon myrskyt, jotka olivat vähältä murskata hänet pari viikkoa sitten. Näiden viime viikkojen kuluessa on hän vain ajatellut häntä kuin pyhää neitsyttä, kuin jotakin tyyntä ja puhdasta onnen lähdettä, kun hän istuessaan korkealla valtaistuimellaan, jonka juurelle András on polvistunut kunnioittaen ja jumaloiden, jakaa onnea kodille.

Mutta nyt laskeutuu isä Ambrosius alttarin askelmilta, ja kreivikin nousee istuimeltaan ja seisoo hyvin suorana ja kalpeana pääkäytävän sivulla yhden apulaisen pitäessä käsissään pientä lautasta, jolla pari kultasormusta kimaltelee.

Ääni, joka muistuttaa pitkää huokausta, tuntuu tunkeutuvan noiden satojen kirkossa olevien ihmisten kurkuista paljastaen heidän äärettömän ja kiihkeän odotuksensa aiheuttaman jännityksen. András ja Ilonka seisovat papin edessä tullakseen lopullisesti mieheksi ja vaimoksi, mutta ei kumpikaan heistä kuule papin sanoja, sillä he luulevat uneksivansa. Taaempana olevat kurottautuvat eteenpäin nähdäkseen vilahdukseltakaan nuo olennot, joista toinen on niin pitkä ja harteikas ja toinen niin hento. Muutamat häikäilemättömimmät nousevat penkeille seisomaan, ja hermostunut kuiskaileminen ja hihitys, kovaksi kiilloitettujen hameiden kahina, ja helmien ja rannerenkaiden kilinä rikkovat kirkossa vallitsevan pyhän hiljaisuuden.

Binecz Marko ja hänen soittokuntansa soittavat jotakin surullista laulua, jotakin omituisesti uneksivaa säveltä. Heidän soittokoneittensa musikaaliset kuiskaukset ovat kuin hiljaisia pitkiä huokauksia, jotka kaikuvat jostakin kaukaisesta pilvimaasta yhtyäkseen suitsutukseen.

Isä Ambrosius on tarttunut tuohon pieneen, kylmään ja valkoiseen käteen, ja tuohon toiseen voimakkaaseen, ruskeaan ja karkeaan, ja yhdistänyt ne. András ei uskalla oikein hengittääkään, sillä hän luulee olevansa kaukana todellisuudesta. Isä Ambrosius pitää noita molempia käsiä yhdistettyinä, mutta kaikesta huolimatta tuntee András jonkunlaista lepattamista kuin jonkun juuri pesästään vangitun pienen linnun siipien lyöntiä. Kun llonkan käsi laskeutuu hänen käteensä, jäykistyvät Ilonkan vaaleat kasvot kokonaan ja hänen siniset silmänsä kohdistuvat Andrákseen niin kauhistunein ja vetoavin ilmein, että Andráksen sydän murtuu melkein säälistä. Eikö Ilonka sitten ymmärtänytkään, että hän rakasti häntä kuin pyhimykset Jumalaansa, että hän halusi palvella ja kunnioittaa häntä ja karkoittaa kaikki surut hänen tieltään? Eikö hänelle oltu kerrottukaan, miten hän oli rukoillut lupaa saada levätä hänen jaloissaan ja suojella häntä myrskyiltä ja auringon kuumuudelta saadakseen palkakseen hänen hymynsä? Miksi hän sitten katsoo niin rukoilevasti häneen? Näytti aivan siltä kuin Ilonka olisi ollut peloissaan. Suuri ja mahtava Jumala, pelkäsikö hän vieläkin, kun hänen kätensä lepäsi miehen kädessä, ja Jumala itse uskoi hänet hänen haltuunsa suojeltavaksi ja varjeltavaksi?

Isä Ambrosius laskee nyt nuo kultaiset sormukset, toisen toiseen ja toisen toiseen käteen. Sitten hän kuiskaa Andrákselle, että tämä pistäisi kädessään olevan sormuksen tuon hennon nimettömään. Isä sanoo jotakin, jonka András toistaa. Sanoissa puhutaan paljon rakkaudesta ja hellimisestä, sairaudesta ja kuolemasta, hyvästä ja pahasta, ja András toistaa tuon kaiken kuin unessa, ymmärtäen ainoastaan epämääräisesti, että hän nyt vannoo valan Jumalalle ja ihmisille. Tarvitseeko hänen sitoa itseään valoilla, hänen, jonka kaikki sydänkielet on sidottu toteuttamaan hänen omaa onneaan?

Sitten alkaa Ilonka puhua, toistaen myöskin kaikki isä Ambrosiuksen lauseet. Hänen äänensä, joka on kuin suloisinta soittoa, kuulostaa tuskin kuiskausta kovemmalta, tuskin sympaalin heikkenevää ääntäkään vahvemmalta, kun se heikosti kaikuu pyhitetyssä rakennuksessa. Hänkin vannoo pistäessään jäykin sormin sormuksen sulhasensa sormeen rakastavansa, kunnioittavansa ja tottelevansa häntä.

Andráksen vastaukseksi lausuma »Kyllä!» kaikuu riemuisasti ja kovasti, kun Jumala papin välityksellä kysyy, kuten kirkon vaatima laki määrää, tahtooko hän ottaa tuon naisen aviovaimokseen. Hänen vastauksensa on kuin hänen tukahdutetun intohimonsa, hänen ikävänsä ja syvän äärettömän rakkautensa riemuitseva kaiku ja ilmaus. Vakavasti myöntää Ilonakin eikä hänen äänensä vapise, vaikka pari suurta kyyneltä valahtaakin hänen silmistään poskille kuin pari kimaltelevaa kastepisaraa.

Kuulijakunta huokaisi syvään tyydytyksestä. Tuo peruuttamaton oli siis nyt tapahtunut. Keményn András, tuo talonpoika, jota pienenä poikana niin monet vaatimattomat huulet olivat suudelleet ja jota hänen vanhemmaksi tultuaan hirmuinen isä oli lyönyt ja sortanut, joka oli työskennellyt tallissa ja pelloilla kuin tavallinen työmies ja joka kuului heidän joukkoonsa, koska hän oli syntynyt ja kasvanut Unkarin tasangoilla, oli nyt tullut ikuisiksi ajoiksi tuon jalosukuisen naisen herraksi ja hallitsijaksi, tuon kreivin tyttären mieheksi, joka omisti nämä maat, ja joka polveutui noista, jotka olivat omistaneet kaikki talonpojat, kaikki heidän tavaransa ja rakennuksensa, voineet myydä tahi vaihtaa niitä, ja kohdella heitä huonosti ja vieläpä tappaakin. Kuinka ihmeellistä tämä kaikki olikaan! Se oli kuin loistavaa unta, jonka kaikki näkivät samanlaisena. Valot, ruusut ja nuo kauniit messupuvut, Bideskuty’n kreivi seisomassa siinä luovuttaakseen tyttärensä talonpojalle ja tuo kaunis valkopukuinen neito, joka oli kuin joku komerostaan maahan astunut pyhimys, ja näiden kaikkien keskellä tuo pitkä ja voimakas mies kauniine tummine paineen, jonka vuosikausia kestänyt kova työ kuuman auringon paisteessa oli ruskettanut, ja kovine känsäisine käsineen, jotka aina avautuivat sulasta ystävällisyydestä luovuttamaan rahaa ja lahjoja kaikille tarvitseville, joiden ei milloinkaan tarvinnut pyytää turhaan, eivät sopineet oikein todellisuuteenkaan. Päivä oli loistava ja tapaus niin suurenmoinen, ettei ainoakaan silmä pysynyt kuivana eikä kukaan voinut olla nyyhkyttämättä, niin loistava ja suurenmoinen, että mustalaiset kaiuttelivat voimakkaasti tuoksuvaan ilmaan surullisimpia ja tunteellisimpia säveleitään, niin suuri ja loistava, että päätekijät siinä, tuo voimakas mies ja hento tyttö, polvistuivat järkytetyin sydämin ja kyynelisin silmin kaikkivaltiaan Jumalan armoistuimen eteen.

Jumalanpalveluksen loppua kuunneltiin tyynesti, sillä kaikki olivat vaipuneet uneksivaan haaveiluun. Jumalalle kohdistettujen vaatimattomien rukouksien sanojen merkityksen, vaikka ne lausuttiinkin latinan kielellä, ymmärsivät mitättömimmätkin ja sivistymättömimmätkin joukosta. András oli polvistunut haalistuneelle pielukselle ja kätkenyt kasvonsa käsiinsä. Hänen ummistettujen silmiensä edessä väikkyi vielä tuo pelokas katse, joka oli herättänyt hänessä sääliä. Tuo näky näytti järkyttävän hänen sydäntään ja hän puri hampaansa lujasti yhteen, etteivät hänen sydäntä vihlovat nyyhkytyksensä kuuluisi muille. Ilonka taasen näytti polvistuneessa asennossaan kovin haluttomalta ja kylmältä. Kummatkin nielivät kunnioittavasti valkoisen rippileivän, jonka isä Ambrosius pisti heidän suuhunsa. Nuori talonpoika uskoi epäröimättä tuon suuren salaperäisyyden, jonka katolinen kirkko pakottaa kaikki tunnustajansa uskomaan. Hän ei kyllä tuota kaikkea ymmärtänyt, vaan luotti siihen kyselemättä ja epäilemättä sitä juuri ollenkaan. Kuihtuvat kukat vaikuttivat häneen nukuttavasi ja Binecz Markon surullinen soitto tuuditti hänet haaveelliseen tunnottomuuteen.

Isä Ambrosius kohotti nyt käsivartensa rukoukseen.

»Olkoon Abrahamin, Israelin ja Jaakobin Jumala kanssanne, vuodattakoon hän siunauksensa kastetta jatkuvasti ylitsenne niin, että näette lastenlapsenne kolmanteen ja neljänteen polveen, ja lopulta saavutatte iankaikkisen elämän Herramme Jeesuksen Kristuksen armosta, Vapahtajan, joka elää ja hallitsee Isän Jumalan ja Pyhänhengen avulla iäistä valtakuntaansa. Amen».

Sitten hän lisäsi tehden ristinmerkin nuoreen pariin päin.

»_Benedicat vos omnipotens Deus, Pater et Filius, et Spiritus Sanctus_». [Siunatkoon teitä kaikkivaltias Jumala, Isä, Poika ja Pyhähenki.]

Viimeinen »amen» häipyi kuulumattomiin, viimeinen evankeliumi luettiin, ja sitten rupesi isä Ambrosius kuivaamaan pyhiä astioita.