Part 2

Bideskutin päärakennuksessa, talleissa, tallipihalla, puu- ja kasvitarhassa työskenneltiin kuumeisesti. Lukemattomat tallipalvelijat, ajurit, kokit ja palvelijattaret juoksentelivat sinne tänne kuin irti päässeet kanat, tehden kukin omia töitään kuumissaan, huohottaen ja innoissaan. Eikä kreivitär itsekään, tottunut kun hän oli unkarilaisen aateliston rajattomaan vieraanvaraisuuteen, voinut kokonaan tukahduttaa tuon sähköttävän innostuksen vaikutusta, joka oli saanut koko talon valtaansa. Hänen syntymäpäivänsä ja samalla myös uuden höyrymyllyn käyntiinpanopäivän kunniaksi aiottujen juhlallisuuksien valmistukset edistyivät nopeasti. Tänään vielä oli tuo suuri talo aivan tyhjä vieraista, mutta huomenna alkaisi varmaankin niiden tulo, jota sitten jatkuisi iltaan saakka.

Vaikka se kuokkavieraista tuntuikin aivan arvoitukselliselta, tiesivät kumminkin muut maakunnan asukkaat, että elokuun kahdeksaskolmatta päivä oli kreivitär Irman syntymäpäivä. Bideskut’issa oli noin kuusikymmentä vierashuonetta, ja jokainen unkarilainen aatelismies, asuipa hän sitten miten kaukana tahi lähellä hyvänsä, oli kaikkine omaisineen hyvin tervetullut sinne noiksi muutamiksi ilonpäiviksi, joiden kuluessa tilaisuutta aina vuosittain juhlittiin. Jokainen sai olla varma lämpimästä vastaanotosta, tuhlaavaisesta vieraanvaraisuudesta ja parhaimmista ja valikoiduimmista viineistä, suoraan sanoen, kaikesta, joka kuuluu Unkarin tasankojen asukkaiden perinnäistapoihin. Senvuoksi olivatkin Bideskut’in Guyri ja hänen vaimonsa, kreivitär Irma, tähän vuoden aikaan aina valmiit ottamaan vastaan vieraita. Härkiä, lampaita, karitsoita, hanhia, ankkoja ja kaikenlaista muuta siipikarjaa teurastettiin erotuksetta, valkoista leipää leivottiin, vanhimpia viinitynnyreitä avattiin, hienoimmat puvut, lakanat ja käsiliinat tuuletettiin, ja kaikki laitettiin valmiiksi noille otaksutuille sadoille vieraille, heidän lapsilleen, ajureilleen, palvelijoilleen, palvelijattarilleen ja kuriireilleen.

Eräässä Bideskut’in isiltä perityn päärakennuksen vanhanaikaisessa ilmavassa huoneessa istuivat kartanon herra ja hänen ylimyksellinen puolisonsa keskustelemassa lopullisista järjestelyistä noiden kaikkien odotettujen ja odottamattomien vieraiden huvittamiseksi. Huone oli kalustettu kylän puusepän taitavasti kyhäämillä ja kaivertamilla hienoilla ja vanhoilla tammi- ja mahonkituoleilla ja -pöydillä, ja pienissä lyijypuitteisissa ikkunoissa oli paksut, valkaisemattomasta pellavakankaasta valmistetut monenvärisillä koruompeluksilla kauniisti kirjaillut verhot viilentämässä kuumaa keskipäivän auringonpaistetta.

Hilpeä ja hyväntahtoinen Bisdeskut’in Guyri veteli haikuja lempipiipustaan kreivitär Irman laskiessa solakoilla sormillaan huomiseksi odottamiaan vieraita.

»Egregyis'it tulevat varmasti», sanoi hän mietiskelevästi, »ja samoin Kantássy't Vécsery't, Palotay't, Arany't, Miskolczy't ja Barótcz'it. Et voi laskea vähemmän kuin neljä palvelijaa kutakin perhettä kohti, ja kun lasketaan heidän lapsensa ja muutamia heidän ystäviään, jotka he luultavasti tuovat mukanaan, on meillä jo seitsemänkymmentä aivan varmaa vierasta. Sitten saapuu aina noin neljä- tahi viisikymmentä sellaista, joita emme ole osanneet odottaakaan. Muistat kai, että meitä istuutuessamme viime vuonna pöytään oli sataseitsemänkymmentä?»

»Hyvä on, rakkaani», vastasi kreivi, »saat antaa sellaisia määräyksiä kuin haluat ja teurastuttaa niin paljon karjaa kuin luulet vieraiden syövän. Jumalalle kiitos, Bideskut’issa on vielä niin paljon elintarpeita, että ne riittävät jokaisen ystävämme perheen ravinnoksi niin kauaksi aikaa kuin he vain haluavat viipyä luonamme. Ellei ole tarpeeksi tilaa valmistaa heille jokaiselle eri vuodetta, voimme levittää olkia harjoitustallin lattialle. Nuoremmat miehet saavat nukkua siellä ja luovuttaa paremmat huoneet naisille ja lapsille. Teurastuta, rakkaani, mistään välittämättä, käske Pannan valmistaa ruokaa sellaisesta siipikarjasta, kaalista ja porkkanoista kuin hän vain haluaa, sillä ne eivät lopu, vaikka ne hieman vähenevätkin.»

Ja Bideskuty, ollen ylpeä ja varma hedelmällisistä maistaan, jotka antoivat hänelle kaiken tähän tuhlaavaiseen kuuluisaan unkarilaiseen vieraanvaraisuuteen tarvittavat aineet, nojautui taaksepäin tuolissaan ja veteli tyytyväisesti haikuja pitkästä kirsikkapuisesta piipustaan.

»Olisin mielelläni hankkinut Ilonkalle uuden silkkipuvun tähän tilaisuuteen», sanoi kreivitär Irma toivovasti.

»Rakkaani», sanoi hänen miehensä nauraen hilpeästi, »Ilonka on hurmaava tuossa musliinipuvussa, jonka ostin juutalaiselta parilla floriinilla. Tiedät kai sitäpaitsi aivan hyvin, että rasvaiset setelit ja muut rakastamamme keisari Frans Josefin kuvat ovat hyvin harvinaiset tässä maamme kolkassa. Olen kumminkin kiitollinen Jumalalle siitä. Emme milloinkaan halua mitään, jota emme voi saada. Ellei», lisäsi hän tyytyväisesti nauraa hihittäen, »tuota myllyäni koneineen olisi olemassa, en haluaisi nähdä rahaa vuosikausiin».

»Ja kumminkin tuhlaat sitä tuohon kirottuun höyrymyllyyn ja niittokoneihin, joita talonpojat pelkäävät ja vihaavat, mielestäni eivät niinkään aiheetta. Jumalalla ei voi olla milloinkaan minkäänlaista osaa tuollaisiin asioihin, jotka ovat pirun omia keksinnöitä, Guyri. En voi tukahduttaa pelkoani, että tuolla kaikella on vielä pahat seuraukset».

»No mutta, sinähän puhut samoin kuin nuo taikauskoiset talonpojat! Te naiset ette ymmärrä, millaisen hyväntyön ja hyödyn teen itselleni ja maalleni, kun saan höyrymyllyni vain käyntiin».

»Tuo ansio voi joko tulla vähitellen, tahi olla tulematta, sitä en tiedä, sillä en ymmärrä ollenkaan noita asioita. Käsitän vain, ettet ikuisesti voi syytää rahaa noihin pirullisiin laitoksiin.»

Bideskuty ei vastannut. Perinpohjainen kokemus oli opettanut hänet huomaamaan, että hänen silloin oli parasta vaieta kokonaan, kun kreivitär rupesi puhumaan hänen suunnattoman kalliista lempiaatteestaan.

»Guyri», jatkoi kreivitär Irma, »ei ole vieläkään liian myöhäistä. Luovu tuosta hullutuksesta äläkä turmele syntymäpäiväni iloa panemalla myllyäsi tekemään tuota jumalatonta työtä».

»Rakkaani», vastasi kreivi, jonka itsepäisen vaikenemisen tämä suora kysymys katkaisi, »sinuahan on tähän asti luultu ymmärtäväiseksi naiseksi, ja niin ollen kai et voi kuvitellakaan, että tuhlattuani melkein miljoonan markkaa tuon myllyn rakentamiseen, en panisi sitä käyntiin saatuani sen valmiiksi?»

»Koska olet vain jatkanut sen rakentamista itsepäisyydestä, on sinulla vielä aikaa keskeyttää se. Ei ole olemassa ainoatakaan ihmistä, joka ei ole varoittanut sinua noista uusimuotisista laitteista. Olet niiden vuoksi joutunut vain kaikkien vihattavaksi täällä omalla tilallasikin».

Jälleen turvautui hänen miehensä järkkymättömään vaitioloon. Hän veteli vain haaveillen savuja pitkävartisesta kirsikkapuisesta piipustaan ja salli vaimonsa kaunopuheliaisuuden aaltojen vyöryä taipumattoman päänsä yli.

»Guyri», jatkoi kreivitär, »olen huomannut, että luonasi on viime aikoina käynyt paljon juutalaisia. Naimisiinmenomme jälkeisinä aikoina ei sellaisia näkynyt huoneissamme. Tiedät minun vihaavan noita koneellisia päähänpistojasi niin, ettet ole kertonutkaan minulle mitään, mihin tarkoitukseen ne on rakennuttu, mutta ei ainoakaan juutalainen tulisi tänne, ellei sinulla olisi jotakin ostettavaa ja myytävää tahi ellei sinun tarvitsisi lainata rahoja heiltä suurta korkoa vastaan. Häpäiset meidät kokonaan, jos alat myydä maitasi, viljaasi ja viinejäsi kuin tavallinen juutalainen kauppias. Tiedän ja olet sanonut sen itsekin, ettei meiltä mikään lopu, vaikka se joskus väheneekin, mutta vilja ei kasva unkarilaisen aatelismiehen vainioilla senvuoksi, että hän likastaisi sormensa rupeamalla myymään sitä».

»Kultaseni», huomautti Bideskut’in herra lempeästi, »kun perin tämän tilan isäni kuoltua, oli täällä kolmekymmentätuhatta mitallista vehnää mätänemässä pelloilla sen sijaan, että se olisi käytetty johonkin hyödylliseen tarkoitukseen».

»Niin», vastasi kreivitär, »miksi se ei saisi mädätä, jos sitä on niin paljon, ettei sitä voida kaikkia lahjoittaakaan pois? Kodissani mätäni eräänä vuonna kolmetuhatta mitallista vehnää ja isäni olisi sallinut mädätä viisikymmentäkintuhatta, ennenkuin hän olisi ruvennut sitä myymään. Ottaa nyt rahaa sellaisesta kauheata!» lisäsi hän vanhoin isiltä perityin ylpeyden tuntein.

Kreivi ei vastannut nytkään mitään. Ehkä hän ajatteli sitä tosiasiaa, ettei hänen vaimollaan eikä tämän sisarilla olisi kattoa päänsä yllä, jolleivät he olisi päässeet naimisiin, sillä ei ainoastaan vilja, vaan myöskin pellot, karja, maatilat sekä isiltä peritty koti olivat jo aikoja sitten joutuneet kokonaan juutalaisten haltuun. Heidän isänsä ei ollut likastanut sormiaan myymällä viljaa ja tukkeja, vaan oli kiinnittänyt talonsa, maansa ja kaiken omaisuutensa viimeistä tikkua myöten ja jättänyt lapsilleen perinnöksi Luciferin ylpeyden, mutta ei muuta äyrinkään edestä.

Huolimatta neljästäkymmenestä ikävuodestaan oli kreivitär Irma vielä kaunis nainen. Hänen vartalonsa oli vielä mukiinmenevä, hänen ihonsa terve ja hiukset olivat vielä niin mustat kuin korpin siivet. Hän oli aikoinaan ollut kuuluisa kaunotar ja parina huvikautena Budapestin tanssiaisten kuningatar. Äiti oli kasvattanut tyttärensä sellaisin lujin mieleenpainuvin ohjein, että jokaisen unkarilaisen ylimystytön on oltava kaunis ja mentävä edullisiin naimisiin, ja nuori kreivitär Irma oli täytettyään kahdeksantoista valmis noihin molempiin. Ensimmäisenä vuonna, kun hän otti osaa seuraelämään, valitsi ja valikoi hän huolellisesti monien ihailijoillensa joukosta. Kuuluisa nimi ja suuret tilukset olivat välttämättömät, ennenkuin kukaan kosija uskalsi edes pyytääkään häntä parikseen kotiljonkiin. »Paroonit ovat vasta ihmisiä», oli usein toistettu määräys, joka todellisuudessa karkoittikin jokaisen kosijan, jolla ei ollut tuollaista yhteiskunnallista arvoa. Mutta ensimmäinen vuosi kuluikin niin, ettei kreivitär Irmalle ilmestynytkään sellaista kosijaa, joka olisi tyydyttänyt sekä hänen että hänen äitinsä vaatimukset, ja seuraavana vuonna kuiskailtiin Budapestin aateliskerhossa, ettei Irman huvikauden kuluessa kertaakaan oltu kuultu vetoavan tuohon vanhaan sääntöön ihmisyydestä.

Seuraava huvikausi tuli ja meni, ja kreivitär Irma totesi suureksi kauhukseen, että hänen parissa tanssiaisissa oli syytettävä päänkipua ennen kotiljonkia, koska ei kukaan ollut pyytänyt häntä toverikseen. Asiat alkoivat jo näyttää hyvin surullisilta, kun äkkiä Bideskuty’n Guyri ilmestyi näyttämölle. Hän oli nuori, hyvännäköinen ja omisti puolet Heven maakunnasta, ja sitäpaitsi näytti hän olevan hurjasti rakastunut tuohon hieman jo vanhentuneeseen kaunottareen. Hän ei ollut kyllä mikään parooni, ja olisikin luultavasti pari vuotta aikaisemmin alennettu samalle tasolle, kuin kreivittären sylikoira ja lempilintu olivat, mutta senjälkeen oli paljon vettä virrannut Tonavasta ja maailma alkoi tulla jo paljon radikaalisemmaksi. Bideskuty kosi ja sai vastahakoisen myöntävän vastauksen. Kreivitär Irman kuultiin sitten huomauttavan suurissa tanssiaisissa, että kaikki unkarilaiset aateliset, jotka omistavat puolet jostakin maakunnasta, ovat ihmisiä.

He olivat sitten eläneet melko sovinnollisesti keskenään, sillä Guyri mukautui aina vaimonsa tahtoon kaikissa asioissa. Onneksi oli rouvan maku samanlainen kuin hänen miehensäkin kaikissa, paitsi eräässä seikassa. Kuten Bideskutykin, rakasti hänkin unkarilaisen aatelisen melkein kuninkaallista elämää maatilallaan, ja kun hän kerran oli mennyt naimisiin, ei hän enää ikävöinyt Budapestiin, jossa tarvittiin rahaa, jota heillä oli hyvin vähän, ja jossa hänen olisi ollut pakko syödä toisten ihmisten härkien ja vasikoiden lihaa ja vieraissa kasvitarhoissa kasvaneita vihanneksia. Kuten Guyrikin, ei hänkään välittänyt ollenkaan maansa politiikasta, vaan rakasti sitä senvuoksi, että se oli hänen oma maansa ja sentähden parempi kuin muiden kenenkään, koska siellä kasvoi parempaa viljaa ja viiniä, koska siellä kasvatettiin lihavampia nautoja kuin missään muualla maailmassa; mutta ministerien vaihdoksista tuolla Budapestissä, parlamentista, vaaleista, yhtymisestä Itävaltaan tahi täydellisestä itsehallinnosta, ei hän eikä hänen miehensä välittäneet ollenkaan. Hän toivoi vain, että hänen tyttärensä, Ilonka, menisi vuorostaan edullisiin naimisiin, ja rukoili, ettei hänen miehensä joutuisi juutalaisten kynittäväksi onnettomien maanviljelystä edistävien suunnitelmiensa vuoksi. Hänestä oli sama, oliko Unkari venäläisten, hottentottien tahi saksalaisten hallussa, kunhan vain hänen toiveensa toteutuisivat. Hänen elämänsä olisi sujunut hyvin rauhallisesti ja hän olisi ollut hyvin tyytyväinen tämän parhaan maailman parhaimpiin antimiin, ellei rypistynyt ruusunlehti olisi huolestuttanut häntä hänen miehensä onnettoman kiintymyksen muodossa koneihin, jollainen tuoksahti jo poroporvarillisuudelta eikä ollenkaan sopinut unkarilaiselle aatelismiehelle, jonka velvollisuus oli elää kreivien tapaan, syödä ja juoda, huvittaa ystäviään ja jättää kaikki muu ihmisille, joilla ei ollut esi-isiä eikä senvuoksi täydellistä ihmisyyttäkään.

IV

RAHANLAINAAJA.

»Rosenstein, tuo juutalainen, on odotushuoneessa, herra kreivi», ilmoitti Bideskuty’n palvelija, Jánko, kunnioittavasti avattuaan oven. »Hän sanoo teidän pyytäneen häntä tulemaan tänä aamuna».

Kreivitär Irma ei huomauttanut mitään, sillä hän ei milloinkaan vastustanut tahi väitellyt miehensä kanssa palvelijain kuullen, vaikka nämä olisivat olleet kuinka luotettavia tahansa, vaan aina osoitti esimerkiksi kelpaavaa kunnioitusta ja nöyryyttä talon isännälle. Mitään ei voitu nyt voittaa moittimalla Rosensteiniä, jonka laahustavat askeleet jo kuuluivat käytävästä.

»Niin, rakkaani», sanoi Bideskuty hieman levottomasti, »ehkä sinun pitää mennä vielä puhuttelemaan Pannaa sillä aikaa kuin minä keskustelen Rosensteinin kanssa. Muista nyt, että olen antanut sinulle luvan teurastuttaa niin paljon karjaa kuin haluat, ja muutenkin menetellä parhaan ymmärryksesi mukaan. Pidä nyt huolta, että ruoka riittää ja toimi niin, ettei Bideskuty’n vieraanvaraisuutta moitita. Käske juutalaisen tulla tänne», lisäsi hän kääntyen palvelijansa puoleen. »Katso, että hän pyyhkii likaiset kenkänsä ennen lämpiöön tuloaan.»

Juutalainen tuli pian nöyrästi huoneeseen kumartaen niin, että hän oli melkein kaksin kerroin. Kun kreivitär purjehti majesteetillisesti hänen ohitseen, kumartui hän vieläkin syvempään yrittäen suudella kreivittären vaipan lievettä, mutta kreivitär kiersi viitan tiukemmasti ympärilleen, ja suomatta juutalaiselle silmäystäkään poistui hän huoneesta.

Rosensteinin ikää ei voitu arvata, ei likimainkaan. Hänen tummahko porkkananvärinen harva tukkansa riippui vaalenneen kalotin alta kahtena suortuvana kasvojen kummallekin puolelle. Hänen pitkä nuttunsa, joka oli napitettu kaulasta jalkoihin asti, riippui irrallaan hänen laihan ruumiinsa ympärillä ja oli kulunut melkein nukkavieruksi terävien olkapäiden kohdalta. Hän hieroi laihoja käsiään alituisesti ja hänen vesisiniset silmänsä katsoivat lattiaan koko sen ajan kuin jalo kreivi suvaitsi keskustella hänen kanssaan. Ainoastaan silloin tällöin, kun hän luuli voivansa tehdä sen huomaamatta, katsoi hän tuimasti ja pahansuovasti unkarilaiseen ohuitten huulien melkein kadotessa terävien hampaitten väliin. Silloin oli noissa värittömissä silmissä sellainen ilme, että jokainen viisas mies olisi sen huomattuaan heti muuttunut varovaisemmaksi.

»Oletko tuonut minulle nuo rahat?» kysyi Bideskuty ratkaisevasti.

»Niin, katsokaahan, herra kreivi, asia on näin. Teidän korkeutennehan tietää minut niin köyhäksi, ettei minulla itselläni ole noin suurta rahamäärää, ja...»

»Tiedän tuon tavallisen valeen», keskeytti Bideskuty nauraen. »Älä viitsi puhua minulle tuosta palvelevaisesta ystävästä, joka suostuu auttamaan kohtuuttomasta korvauksesta, jonka vakuudeksi sinun on luvattava hänelle tilani paras maakappale. Sano minulle pian, haluatko ottaa Zárdan noiden kahdensadanviidenkymmenentuhannen floriinin pantiksi ja millaisen koron haluat tuosta summasta».

»Zárda on hyvin mitätön pantti, jalo kreivi, neljännesmiljoonasta. Siellä ei ole rakennuksia eikä .»

»Hyi hitto, vieköön piru nuo juutalaiset!» jyrisi Bideskuty. »Vaikka he ovat eläneet turvemajoissa koko ikänsä ja heidän esi-isänsä ovat olleet viemäriojien matoja, haluavat he nyt oikeita rakennuksia asuakseen. Zárda ei tule milloinkaan joutumaan teidän likaisiin käsiinne, älä sellaista toivokaan. Lunastan sen, kuten kaikki muutkin maani heti, kun myllyni pannaan käyntiin ja jauhojani ruvetaan kehumaan koko maassa».

»Teidän korkeutenne puhuu viisaasti», sanoi viekas juutalainen katsahtaen salaa ja ivallisesti Bideskuty'yn. »Tuo höyrymylly on suurenmoinen liikeyritys, sillä se vähentää työtä ja senvuoksi parantaa teidän talonpoikienne asemaa. Senvuoksi eivät ystävänikään kiellä minulta noita rahoja, jotka luovutan hyvin mielelläni teidän korkeudellenne tuohon jaloon tarkoitukseen, kunhan vain saan tuon mitättömän Zárdan pantiksi».

»Etkö sinä, hitto vieköön, voi olla puhumatta tuolla tavoin Zárdasta, sillä se on tarpeeksi arvokas pantti kirotuista rahoistasi. Luullakseni et tule likaisine jalkoinesi sille milloinkaan astumaankaan. Ilmoita nyt vain korko».

Bideskuty'n puhuessa näin herjaavasti puri Rosenstein kovasti huuliaan. Hän, samoin kuin hänen kärsivällinen, itsepintainen ja paksunahkainen rotunsakin, oli niin tottunut tällaiseen kieleen lainatessaan yhä useammin rahoja näille ylpeille ja komeasti eläville unkarilaisille aatelisille, että sellainen ikäänkuin kuului heidän mielestään sopimukseen. He lisäsivät vain korkoa sen mukaan.

»Ah, herra kreivi», vastasi hän vaatimattomasti, »minun oli pakko hyväksyä ystävieni vaatimukset korkoon nähden. Olen köyhä mies, ja sitten kuin olen maksanut heille, jää minulle vain hieman elääkseni. Onneksi elän hyvin vaatimattomasti, joten sata mitallista vehnää tuosta viidestäkymmenestätuhannesta, jonka he vaativat vuosittain, riittää minulle aivan hyvin».

»Viisikymmentätuhatta mitallistako vehnää? Sinä roisto, sinä...!»

»Enhän minä ole sitä määrännyt, jalo kreivi, vaan ystäväni. He ilmoittivat minulle, että vehnän hinta tulee tänä vuonna laskeutumaan enemmän kuin milloinkaan ennen, minkä vuoksi niiden lisäksi vaaditut sata nautaa...»

»Sata nautaako vielä? Sinä kapinen koira, sinä häpeämätön kiskuri!»

»Joista saan vain itselleni härän ja vasikan, herra kreivi. Köyhän on todellakin vaikea tulla toimeen. Ystäväni eivät anna minulle rahoja, elleivät he saa yhdeksääkymmentäkahdeksaa nautaa, tuota vehnää, puhumattakaan viidestäsadasta lampaasta ja kahdeksastasadasta päästä siipikarjaa, joista he eivät luovuta minulle muuta kuin viisikolmatta tämän vaikean liikeasian järjestämisen palkkioksi.»

»Sinä kirottu roisto, ellet tuki suutasi, kutsun Jánkon tänne ja pieksätän sinut niin, ettet vielä ikinä ole saanut sellaista selkäsaunaa. Kymmenentuhatta mitallista vehnää, neljäkymmentä härkää, parikymmentä vasikkaa, kolmesataa lammasta ja viisisataa lintua annan sinulle, mutta en jyvää enkä lampaan häntääkään lisäksi».

Juutalaisen silmät välkkyivät ohuitten punaisten luomien takana, mutta hän katsoi kumminkin kiinteästi maahan, kun hän pudisti arvellen päätään ja sanoi:

»Olen keskustellut ystävieni kanssa perinpohjin tästä asiasta ja ilmoittanut nyt teidän korkeudellenne lopullisen koron, jota he eivät suostu alentamaan».

»Ja minäkin sanon sinulle, etten suostu sellaiseen kiskomiseen. Jos uskallat vielä seisoa siinä ja vaatia sellaista, käsken palvelijani antamaan sinulle selkään».

»Silloin olen hyvin pahoillani, herra kreivi», sanoi Rosenstein nöyrästi, »ettei tästä asiasta tänään tullutkaan mitään.

»Mutta sinä kirottu, saastainen juutalainen, onko piru mennyt paksuun kalloosi? Minun on saatava nuo rahat heti! Pian on minun maksettava palkka Budapestista tänne tulleille insinööreille ja työmiehille, ja sitten tarvitsen osan noista rahoista koneihinkin. Vieköön piru koko roskan!»

»Jos teidän korkeutenne haluaa, keskustelen ystävieni kanssa jälleen, vaikka olen melkein varma, etteivät he suostu alentamaan korkoa».

»Jumalan nimessä, älä enää valehtele, koska kumminkin tiedät, etten usko puheitasi! Annan sinulle kymmenentuhatta mitallista vehnää .»

»Viisikymmentätuhatta, herra kreivi...»

»Kaksikymmentä, sanon minä! Kuusikymmentä nautaa!...»

»Sata, herra kreivi...!

»Kahdeksankymmentä, ja tartuttakoon piru ruton niihin heti, kun likaiset kätesi koskevat niihin! Neljäsataa lammasta...»

»Viisisataa...»

»Sanoin kaksikymmentätuhatta mitallista vehnää, kahdeksankymmentä nautaa, neljäsataa lammasta ja viisisataa lintua. Jos suostun antamaan enemmän, vietäköön minut helvettiin sinun ja sinunlaistesi seuraan!»

»Ja, jalo kreivi, minut on valtuutettu ilmoittamaan teille, että elleivät ystäväni saa viittäkymmentätuhatta mitallista vehnää, sataa nautaa, viittäsataa lammasta ja kahdeksaasataa lintua, eivät he luovuta rahoja».

Tämä oli varmasti katkeraa. Bideskuty tarvitsi välttämättömästi rahaa ja tuo kirottu juutalainen oli niin itsepäinen, että aatelismiehen oli luultavasti suostuttava koronkiskojan vaatimuksiin. Tämä oli hyvin vastenmielistä ja varmasti kuulumatonta julkeutta menneiden sukupolvien aikana, jolloin nuo kurjimukset olivat sanomattoman onnellisia saadessaan lainata rahoja sellaista tarvitseville jaloille parooneille.

»Kuulehan nyt, sinä kirottu roisto», sanoi Bideskuty vihdoin, »olen ilmoittanut sinulle viimeisen kantani korkoon nähden. Ota tarjoomani korvaus ja mene rauhassa tiehesi. Mutta ellet luovu noista häpeämättömistä vaatimuksistasi, suostun niihin, koska tarvitsen rahaa, mutta luovutan sinut sitten palvelijoilleni, jotka saavat antaa sinulle terveellisen kurituksen, ennenkuin poistut talostani. Valitse nyt, haluatko parikymmentätuhatta mitallista vehnää, kahdeksankymmentä nautaa, neljäsataa lammasta ja viisisataa lintua, vai etkö?»

»Haluan viisikymmentätuhatta mitallista vehnää, teidän korkeutenne», toisti juutalainen tyynesti, »sata nautaa, viisisataa lammasta ja kahdeksansataa lintua...»

»Ja selkäsaunanko?»

Juutalainen vaikeni hetkeksi katsahtaen ylimykseen. Suorana ja voimakkaana, ylpein silmin ja jaloin ryhdin seisoi Bideskuty hänen edessään kuin sen rodun ruumiillistunut edustaja, joka vuosisatoja oli sortanut, kiduttanut ja vainonnut juutalaisia, kieltänyt heiltä kaikki inhimilliset oikeudet ja kohdellut heitä pahemmin kuin kulkukoiria ja mustalaisia. Aikoiko ruuvi kiertyä nyt toisinpäin yhdeksännentoista vuosisadan viime puoliskolla? Aikoivatko nuo sorretut, jotka olivat aseistautuneet vaivalloisesti hankkimallaan kullalla, nousta noita tuhlaavia ja harkitsemattomia sortajiaan vastaan rahansa voimalla päästäkseen pian tämän suloisen Arkadian, Unkarin tasankojen, hallitsijaksi?

Tietämättään hieroi juutalainen nukkavierua nuttuaan, joka ilmaisi selvästi, ettei tuollainen kohtelu vihastuneiden aatelismiesten ja heidän lakeijainsa puolelta ollut hänelle ollenkaan outoa. Hän vastasi senvuoksi tyynesti:

»Niin, selkäsaunan myös, jaloin kreivi».

Bideskuty nauroi sydämestään. Hänen vihansa oli haihtunut kokonaan. Kun hän kerran saisi katsella, miten juutalaiselle annettaisiin kelpo selkäsauna, ei hän mielestään maksanut ollenkaan liikaa tuollaisesta huvista. Rosenstein aukaisi pitkän nuttunsa, ja otettuaan povitaskustaan pari suurta paperiarkkia levitti hän ne pöydälle.

»Mitä pirullisuuksia nuo ovat?» kysyi Bideskuty.

»Teidän korkeutenne on hyvä ja katsoo. Nämä ovat jonkunlaisia velkakirjoja ja sitoumuksia, että korko maksetaan täsmällisesti».

Bideskuty punastui raivosta.

»Sinä kirottu koira, eikö unkarilaisen aatelismiehen sana sitten riitä? Mitä voi rasvainen paperisi pakottaa minua tekemään, ellei kunniasanasi sido minua?»

»Katsokaa, kreivi», sanoi juutalainen niin nöyrästi, että Bideskuty’n viha haihtui, »en halua sellaista omasta puolestani, mutta ystäväni vaativat minulta jonkunlaista takuuta. He eivät ole ennen olleet liikeasioissa niin kunnioitettavien kreivien kanssa kuin te olette».