Part 1

PUSTAN POIKA

Kirj.

Paronitar Orczy

Englanninkielestä (»A Son of the People») suomentanut

Väinö Nyman

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1921.

SISÄLLYS:

ENSIMMÄINEN OSA.

Kylä tasangolla. Kaikkien suosikki. Sukuylpeyttä. Rahanlainaaja. Vanha saituri. Kisfalun vuokraaja. Lainaaja ja korko. Ensimmäiset vieraat. Kaunis Ilonka. Rakkauden idylli. Uhkaava myrsky. Herra ja talonpoika. Kosto. Suuri onnettomuus. Hyvitys.

TOINEN OSA.

Pääsiäisaamu. Köyhtynyt kreivi. Juutalainen Rosenstein. Kansan poika. Vastaus. Jalosukuinen neito. Unelma. Kuinka kyläläiset suhtautuivat uutisiin. Häät. Kangastus. Talonpojan vaimo. Auttamaton asia.

KOLMAS OSA.

Rakkauden surua. »Kunnioita isääsi ja äitiäsi!» Rakkauden hauta. Rakkaus riemuitsee. Loppulause.

ENSIMMÄINEN OSA.

KYLÄ TASANGOLLA.

Rakastatko vuoristoa, englantilainen lukijani, pidätkö noista Rein-virran varrella olevista romanttisista kukkuloista ja Alppien jylhistä huipuista, vai ovatko oman isänmaasi eteläosissa olevat loivat ja aaltoilevat rinteet sinulle mieluisammat? Omasta puolestani on minun tunnustettava, että rakastan intohimoisesti tasankoja, jotka valloittavat mieleni kokonaan, noita Unkarin villejä ja salaperäisiä aavikoita, jotka sijaitsevat syvällä Danubin ja Theisz'in välissä. Aina kun näen noita autioita pustia [puszta = tasanko], tuntuu minusta, että mieleni vapautuu, katseeni saadessa esteettömästi mitata kaukaista taivaanrantaa, joka omalla viehkeydellään kiinnittää ihmisten huomion puoleensa.

Katsokaa, kuinka kaukana taivaanranta näyttääkään olevan tuolla, missä maa ja taivas tapaavat toisensa sulautuen yhteen sinestä ja punertavasta hiekasta muodostuneeksi pehmeäksi purppuraiseksi juovaksi. Ilma väreilee äärettömästä kuumuudesta, ja kun katse koettaa saada selville, mitä tuon salaperäisen autiuden takana piilee, ilmestyykin äkkiä kaukaiselle taivaanrannalle valkoisia ja elottomia torneja, minareetteja ja kirkon kupooleja, jotka kuvastuvat johonkin etäiseen lumoavaan lammikkoon tuolla, jonka toiselle puolelle silmäkin voi nähdä. Sopusuhtaisesti yhtyy se tuohon oikullisen kangastuksen lumoavan käden siniselle kankaalle maalaamaan petolliseen ja salaperäiseen kuvaan, noihin hurmaaviin kuviteltuihin torneihin ja minareetteihin, joissa oleskelee jonkun toisen puoleksi maallisen ja puoleksi taivaallisen maailman asukkaita, olentoja, jotka ovat samaa alkuperää kuin nuo äärettömät etäisyydetkin, jotka alkavat sieltä, mihin harhakuvat haihtuvat. Sokaistuina sulkeutuvat silmät hetkiseksi kuin lykätäkseen tuon kultaisen näköharhan katselemisen tuonnemmaksi, mutta kun ne jälleen avautuvat, ovat tornit ja minareetit kadonneet näkyvistä, ja vain muutamat etäisyydessä olevat surulliset ja nuokkuvat pajupensaat tahi solakat poppelit rikkovat taivaan purppuraisen rannan. Ajatukset viipyvät silloin mielellään noissa kuvitteluissa, uskaltamatta oikein uskoa todeksi tuota kaukaista vaimennettua ääntä, tuota satojen kavioiden aiheuttamaa kapsetta, joka kuuluu pehmeältä kuivalta maalta. Ehkä tuo lumoava ääni onkin kuvittelua ja ehkä tuo tömisten ohitse laukkaava villi hevoslauma, jonka harjat hulmuavat ja hännät heiluvat, onkin noiden kangastuksen kaukaisten minareettein henkiolentojen omistama hurmaava eläinjoukko. Tuo ääni on kumminkin todellinen, ja hevoset laukkaavat hurjasti tiehensä satulattomilla tammoilla ratsastavien paimenten ajamina, joiden valkoisten palttinapaitain hihat liehuvat tuulessa kuin siivet, kun he ohitse kiitäessään ja ajaessaan laumaa edellään läjähdyttelevät suopunkiaan. Hetkisen tuntuu tasangolla olevan vain elämää, sillä sekä oikealta että vasemmalta pysähtelee säikähtyneitä lintuja lentoon, ja kirkkaanväriset sisiliskot syöksähtelevät pelästyneinä sinne tänne kolosta koloon. Sitten häipyy vähitellen kavioiden kapse etäisyyteen, paimenten suopunkien läjähtely lakkaa kuulumasta, linnut laskeutuvat taasen maahan lepäämään ja ajatukset alkavat arvailla, oliko tuo palanen levotonta elämää toinen unelma, jonka mielikuvitus ensin väritti ja sitten haihdutti.

Jälleen vallitsee hiljaisuus, joka voittaa ehdottomasti kaikkien keskipäivän kuumuudessa torkkuvien eläinten äänet. Oikealle ja vasemmalle levenevillä rajattomilla kentillä kasvavat vesimelonit työntävät korkeita smaragdinviheriöitä runkojaan polttavaa aurinkoa kohti, ja niiden takana kullanvärinen vehnä ja maissin vapisevat latvat heiluvat ja nyökkyvät ohitse kiitävissä tuulenpuuskissa, sulotuoksuisen rosmariinin muuttaessa kaikkialla maan hehkuvan värin harmaanvihertäväksi. Kaukana tuolla matkojen päässä ojentelee muudan tuulimylly pitkiä siipiään kuin saalistaan vaaniva jättiläislintu, ja suoraan tasangon poikki johtaa pyörien jälkien uurtama korkea tie pohjoiseen Kecskemét'iin päin. Mutta siinä onkin sitten kaikki. Mitään muuta ei ole kuin taivasta, maata ja autiutta — tuota rajatonta autiutta — kaikkien omaa, joka on luotu valloitettavaksi, ymmärrettäväksi ja rakastettavaksi.

* * * * *

Noiden kukoistavien maalaiskaupunkien, Kecskemét'in ja Gyöngyös'in, keskivälillä, juuri tuon laajan Nádasdy-tasangon rajalla, sijaitsee Arokszállas'in mitätön kylä muutamine olkikattoisine taloineen ja vanhoine keskiaikaisine kirkkoineen, joka näyttää viileältä ja harmahtavalta keskipäivän auringonpaisteessa. Läheisyydessä on kirkkaan keltaiseksi maalattu pappila silmäänpistävine smaragdinviheriöine ikkunanluukkuineen ja pienine puutarhoineen, jonka samettihaapojen ja resedapenkereitten välissä arvokas vanha isä Ambrosius kävelee kuumina kesäiltoina nukkavierussa kuluneessa kauhtanassaan mumisten rukouksiaan unisin äänin.

Tien vieressä on sitäpaitsi pieni ravintola olkikattoineen, joka on kallellaan toiselle puolelle kuin humalaisen talonpojan hattu. Siellä tasankojen paimenet kohtaavat töitten loputtua illan viileydessä kylässä asuvat ystävänsä, tupakoivat varjoisien raitojen juurilla ja kuuntelevat vaatimattoman mustalaissoittokunnan sulosointuisten viulujen ja surisevien säkkipillien säveliä.

Silloin, ellei ravintoloitsija ole saapuvilla ja jos hänen nuori kaunis vaimonsa suhtautuu suopeasti kosiskeluun ja juoruihin, keskustellaan Bideskut’in herran viimeisistä omituisuuksista ja ryypiskellään hyvää viiniä.

Mistä Heven maakunnan talonpojat keskustelivat, ennenkuin kartanonomistaja hullaantui koneihin ja rakentamiseen, jää varmasti arvoitukseksi, sillä sitten kun nuo huomattavat puusta ja raudasta kyhätyt koneet, jotka leikkasivat maissin ja sitoivat sen lyhteiksi ihmisten avutta, ilmestyivät Bideskut’iin, kiinnittivät ne niin kaikkien huomion puoleensa, ettei muusta enää puhuttukaan.

Tasangoilla asuva unkarilainen talonpoika on hidas, laiska, iloinen ja tavallisesti hyväluontoinen olento, joka on hyvin tyytyväinen tämän runsauden maan ja Jumalan antamiin lahjoihin, mutta kartanonomistajan maataloudellisten uudistusten vuoksi olivat mielet alkaneet kiihtyä, ja huolimatta siitä, että Keményn András, tuo kaikkien tuttu ja maakunnan rikkain talonpoika, oli kieltäytynyt hyväksymästä sellaisia toimenpiteitä, kokoonnuttiin ravintolaan iltaisin juttelemaan ja tuomitsemaan yhteisesti kartanonomistajan pahoja tekoja.

Vas Berczi, joka oli kerran matkustanut junassa Kecskemét’istä Gyöngyös'iin ja palannut taas kotiin turvallisesti ja terveenä, ja jota senvuoksi pidettiin jonkunlaisena asiantuntijana, melkeinpä Kemenyn Andráksen veroisena, oli lyönyt suuren ahavoituneen nyrkkinsä kumahtaen pöytään ja yskittyään tarpeekseen todellisin taikauskoisen pelon ilmein selittänyt voimakkaasti, että maissin jauhaminen jauhoiksi ei voi tapahtua myllärin avutta, ellei piru itse sekaannu leikkiin.

»Mutta et suinkaan tarkoita, Berczi», sanoi muudan nuori talonpoika, jonka päivettyneet kasvot olivat kalpeat pelosta, »että kartanon herra aikoo tehdä tuollaista tuossa rakennuksessa?»

Berczi nyökäytti päätään.

»Sanon sen teille, lapseni, että olen kuullut sen Jánkolta itseltään, herramme palvelijalta. Hän kertoi minulle, että tuossa rakennuksessa, jonka Jumala tuhotkoon, ennenkuin sitä käytetään sellaiseen jumalattomaan tarkoitukseen, kaikki Bideskut’in maissi jauhetaan jauhoiksi ihmisten avutta».

Seurasi muutamia hetkiä kestävä painostava vaitiolo, mustalaiset lopettivat soittonsa ja kaikki tuijottivat suunniltaan pelosta näiden erikoisten uutisten viisaaseen kertojaan.

»Sitten kertoi kai Jánko myöskin, mihin tarkoitukseen tuo hirveä savupiippu on rakennettu?» uskalsi vihdoin joku peloissaan kysyä.

»Jánko valehtelee varmasti», sanoi kylän oraakkeli ytimekkäästi, »tahi sitten on hän suuri tyhmeliini. Mitä luulette hänen sanoneen tuosta piipusta?»

Kukaan ei kyennyt arvaamaan ja kaikki pudistivat synkästi päätään ollen suunnattomasti peloissaan. Berczi odotti, kuten suurten puhujain tapa on silloin kun he aikovat sanoa jotakin hyvin vaikuttavaa, sitten hän nojautui karkeasti tehtyyn puupöytään ja viittasi ympärillä olevia tulemaan lähemmäksi, sillä nyt oli puhe sellaisista asioista, joista ei voitu kertoa muuten kuin kuiskaillen.

»Jánko selitti, että suuri tuli, jota varten tuo hirveän pitkä piippu on rakennettu, sytytetään panemaan käyntiin muudan kone, kuten hän sitä nimitti, joka sitten jauhaa maissin jauhoiksi. Jánko valehtelee», toisti hän, nyt kumminkin vähemmän tehostavasti ja niin levottomin ilmein, ettei se ollenkaan sopinut Arokszállas'in viisaimmalle miehelle. Kaikkien kasvot kalpenivat kuitenkin kovasti eikä kukaan uskaltanut julkilausua ajatuksiaan, joita risteili jokaisen tuossa joukossa olevan tyhmän ja taikauskoisen talonpojan aivoissa.

»En pidä tuollaisesta ollenkaan», sanoi eräs nuori paimen vihdoin ja kohotti viinimaljan huulilleen vapisevin käsin.

»Ei suinkaan kukaan muu kuin piru voi käyttääkään sellaista tulta hyväkseen, joka kykenee täyttämään tuon pitkän piipun savulla?»

»Paha tästä tulee ennemmin tahi myöhemmin, lapseni», lopetti kylän oraakkeli vakavasti.

»Ja sillä aikaa», sanoi eräs tummaverinen jättiläinen nojatessaan voimakkaita kyynärpäitään pöytään, »kuin piru apulaisineen toimittaa kaiken työn pelloilla, käy varmasti niin, että poikamme saavat laiskoitella ja rupeavat juomaan kunniallisen työn puutteessa».

»Sellainen voi olla kyllä hyvinkin mahdollista».

»Entä mihin me sitten joudumme? Kuka meille palkan maksaa ja miten voimme tulla toimeen?»

»Niin, miten todellakin?»

»Bideskut’in herra on sopinut tästä kaikesta pirun kanssa!» jyrisi jättiläinen. »Kuinka me voimme tietää, eikö hän sitten kuin olemme kuolleet nälkään ole sitoutunut luovuttamaan sielujamme ystävälleen pirulle?»

Nuoret miehet ristivät nopeasti silmänsä ja heidän pelokas katseensa kiersi taikauskoisesti paikasta paikkaan. Kapea rauhallinen maantie, jonka hiljaisuutta ei mikään häirinnyt, alkoi kadota illan varjoihin. Sen takana olevasta ravintolan avonaisesta ovesta kuului ahkeran emännän ääni, kun hän siistiessään keittiötä ja seurusteluhuonetta päivän liikkeen tauottua hyräili jotakin laulua. Harmaanviheriän vilpoisen raidan riippuvat oksat humisivat hiljaa vienossa kesätuulessa. Minkään ei varmastikaan olisi pitänyt häiritä näiden yksinkertaisten talonpoikien mielen onnellista rauhallisuutta, mutta kumminkin tuntui taikauskoinen pelko väijyvän joka nurkassa eikä kukaan uskaltanut katsoa aavikolle ja taivaanrannalle päin, josta vieläkin siinti hämärästi tuo suuri rakennus korkeine savupiippuineen.

»Pyydän isä Ambrosiusta lukemaan jonkun erityisen messun pirun karkoittamiseksi», vihjaisi muudan nuori paimen vihdoin.

»Isä lupasi minulle siunata tulevana sunnuntaina paljon vettä, jota tulemme nyt tarvitsemaan kodeissamme», sanoi Vas Berczi koettaen heikosti lohduttaa muita.

»Minulle on kerrottu, ettei piru pelkää mitään niin kauheasti kuin pyhää vettä», kuiskasi jättiläinen.

»Pyytäkäämme, että isä Amrosius ruiskuttaisi pyhää vettä koko rakennukseen», vihjaisi muudan mies.

»Mielestäni pitäisi isän siunata ensimmäinen sade, jolloin piippuun tunkeutuva pyhä vesi voi sammuttaa pirun sytyttämän valkean».

»Viimeisenä pyhän Swithin'in päivänä ei satanut ollenkaan», sanoi Berczi ollen hyvin synkällä tuulella, »emmekä senvuoksi voi odottaa sadetta ainakaan kymmeneen päivään».

»Pirulla on siis tarpeeksi aikaa asettautua tänne kylään asumaan, eikä silloin arkkipiispa eikä itse Rooman paavikaan voi sitä täältä karkoittaa».

»Olemme kaikki suuria pelkureita,» sanoi tuo mustahko jättiläinen nousten nopeasti seisoalleen ja heristäen suurta voimakasta nyrkkiään länttä kohti. »Olemme sallineet herramme liittyä saatanaan ja seisoneet toimettomina vieressä, kun tiili muurattiin tiileen tuota saatanalle vihittyä rakennusta rakentaessa. Nyt on meille kerrottu, että ylihuomenna kaikki helvetin pirut rupeavat työskentelemään tuossa perkeleen myllyssä jauhaakseen kaiken Bideskut’in kauniin maissin minkään muun avutta kuin suuren tulen, kauhean piipun ja jonkinlaisen rautaisen koneen, jota en voisi takoa alasimellani, vaikka olenkin aikoinani tehnyt paljon kunnollistakin sepäntyötä. Aiotteko sanoa minulle, toverit, että meidän on pysyttävä toimettomina ja katseltava syrjästä, miten leipä ryöstetään suustamme ja sielumme luovutetaan ihmisten viholliselle?»

»Emme! Hyvin puhuttu, seppä Sándor! Emme aio kärsiä sellaista!» huusivat kaikki yhteen ääneen hyväksyvästi, paitsi Berczi, joka ei hyväksynyt kenenkään muun puhetta kuin omansa. Hän kohautti halveksivasti olkapäitään ja sanoi: »Olisimme pelkureita, jos pitäisimme sen hyvänämme».

Jättiläisen puhe oli rohkaissut pelästyneitä mieliä. Kaikki kehoittivat nyt mustalaisia soittamaan, ja nämä, huomattuaan muutoksen joukossa, alkoivat soittaa erästä innostavaa unkarilaista marssia.

»Hei, Lotti, enemmän viiniä ja nopeasti!» huusi pari vanhempaa joukossa olevaa miestä. Toiset täyttivät piippunsa ja valmistautuivat tarkkaavaisesti kuuntelemaan seppä Sándorin voimakasta puhetta.

Muutamien minuuttien kuluttua ilmestyi kaunis emäntä pihalle tuoden tullessaan pari kolme pulloa viiniä ja muutamia haarikoita, ja hymyillen niin iloisesti, että lumivalkoiset hampaat loistivat.

Hän väisti ihmeellisen ketterästi kaikki rohkeat käsivarret, jotka ojentautuivat kiertyäkseen hänen solakan vartalonsa ympärille, ja niin pian kuin hän oli asettanut pullot ja haarikat pöydälle, antoi hän parille tyhmänrohkealle ihailijalleen kaikuvat korvapuustit.

»Miksi te kaikki rupesitte äkkiä niin kovasti elämöimään?» kysyi hän keikauttaen pientä tummaa päätään. »Luulin teidän suunnittelevan jotakin konnankujetta, koska olitte juuri äsken niin hiljaa.»

»Suuria asioita on tekeillä, Lotti ystäväni», sanoi seppä mahtavasti vasta saavuttamansa kansansuosion rohkaisemana. »Keskustelemme juuri niin merkityksellisistä asioista, ettei niitä sovi naisten kuunnella».

Lotti katsoi häneen veitikkamaisin, tummin, loistavin silmin. Hän kohautti lihavia olkapäitään ja sanoi iloisesti nauraen:

»Siunatkoon, Sándor, kuinka mahtavasti me nyt puhummekaan, kun ei Kemenyn András satu olemaa täällä. Tiedän teidän suunnitelmanne, vaikka en ollut niitä kuulevinanikaan. Tiedätte, ettei András lupaa teidän puhua halveksivasti kartanon omistajasta eikä suunnitella mitään konnantöitä häntä vastaan, minkä vuoksi odotatte, kunnes hän on poistunut jonnekin saadaksenne sitten hänen selkänsä takana hautoa kaikkia ilkeyksiä. Mutta hän ei olekaan nyt niin kaukana kuin luulette. Hän saa kyllä selville juonenne aivan varmasti ja silloin — Tiedätte kaikki, että hän on vihoissaan hirmuinen».

»Niin olen minäkin, kaunis Lotti», vastasi jättiläinen nauraen, »ja olet melko rohkea uskaltaessasi suututtaa seppä Sándorin. Luuletko meidän olevan enää lapsia pelätäksemme Andrásta kuin opettajaa? Sinun on suudeltava minua, Lotti, tuon häpeämättömyytesi vuoksi, niin, sinun on suudeltava minua kolme kertaa tehdäksesi miehesi ja herrasi niin mustasukkaiseksi, että hän katkaisee uuden keppinsä lyödessään sinua lihaville hartioille».

Ja antautuen kevyen unkarilaisen luonteensa johdettavaksi alkoi tuo mustahko jättiläinen, unhotettuaan paholaisen, tämän vehkeet ja Bideskut'in herran höyrymyllyn, Iloisesti nauraen ajaa ravintolan kaunista emäntää pöydän ympäri, tilanteeseen, joka oli enempi heidän laiskan aurinkoisen luonteensa mukainen kuin puheet pirusta ja salajuonien suunnitteleminen kartanon omistajaa vastaan, suhtautuvien nuorten paimenten ruvetessa joko hänen tahi Lotin puolelle asettamalla käsivartensa toisen tahi toisen tielle. Tummaveriset mustalaiset soittivat iloista csárdásta ja iloinen hälinä kuului kauas kylään.

II

KAIKKIEN SUOSIKKI.

Kuumissaan, huohottaen ja jännittyneenä juoksi kaunis emäntä juoksemistaan raidan juurella olevan pöydän ympäri seppä Sándorin ajaessa häntä väsymättä takaa. Seppä oli kumminkin juonut jo niin paljon tuota hyvää viiniä, josta Heven maakunta on niin kuuluisa, ettei hän pysynyt tarpeeksi vakavasti jaloillaan voidakseen onnistua takaa-ajossaan.

Emäntä seisahtui pöydän toiselle puolelle ja painoi molemmin käsin sydäntään, jonka hurja takaa-ajo ja nauru olivat panneet kovasti sykkimään. Seppä Sándor oli pysähtynyt toiselle puolelle, ja molemmat katsoivat nyt toisiinsa ollen valmiit uuteen juoksuun, nuorten talonpoikien lyödessä vetoa toisen tahi toisen puolesta ja kehoittaessa kumpaakin uudistamaan taistelun. Silloin kiertyi nopeasti, ennakolta ollenkaan varoittamatta, pari vahvaa käsivartta kauniin Lotin ympärille ja pari äänekästä suukkosta painettiin hänen hymykuoppaisille poskilleen nauravan äänen huutaessa pöydän toisella puolella seisovalle jättiläiselle:

»Aloitit aivan väärin keinoin, ystäväni Sándor. Näin sen pitää käydä, eikö pidäkin Lotti?»

Ja vastusteluista huolimatta onnistui uusi tulokas ryöstämään vielä suukkosen tahi pari kauniilta emännältä. Sitten nosti mies hänet kokonaan maasta, kantoi hänet ravintolan ovelle ja saatettuaan hänet turvallisesti seurusteluhuoneeseen sulki hän oven ja kääntyi iloisesti nauraen seppään päin, joka mukaantui nurkumatta tappioonsa.

»Tule juomaan pullo viiniä kanssani, Sándor, tuon menettämäsi suukkosen korvaukseksi», sanoi uusi vieras hyväntuulisesti. »Lotti, kyyhkyseni», huusi hän koputtaen oveen, »niin pian kuin pieni sydämesi on hieman tyyntynyt, tuo tänne niin paljon viiniä, että sitä riittää kaikille. Ja te, mustalaiset, soittakaa joku niin iloinen sävel kuin suinkin vain osaatte meidän muiden juodessa malja hyvän toveruuden, kauniiden naisten ja rakastamamme Unkarin, jota Jumala siunatkoon ja varjelkoon, kunniaksi».

Nuorten talonpoikien iloisessa puheessa ja tarttuvaisessa naurussa ei voitu huomata mitään vastustavaa. Lotti ilmestyi pian näkyviin nyrpeänä, mutta sievästi, tuoden mukanaan puoli tusinaa uusia pulloja, jotka hän asetti pöydälle, varoen kumminkin joutumasta mieluisan vastustajansa läheisyyteen.

»Oletko todellakin niin vihainen Sándor'ille, Lotti?» kysyi uusi vieras hymyillen. »Hän kai halusi vain suudella sinua, ja varmasti olet sallinut hänen tehdä sen ennenkin aiheuttamatta tällaista melua».

Lotti kohautti hartioitaan ja vastasi hieman pahansuovasti:

»Kysy häneltä, András, miksi riitelimme, miksi hän halusi suudella minua ja miksi en sallinut sen tapahtua, niin näet, rupeaako hän kertomaan sitä sinulle».

Sitten hän kiiruhti takaisin ravintolaan, mutta ennenkuin hän lopullisesti sulki oven, kääntyi hän ja lisäsi:

»Se tapahtui senvuoksi, että he puhuivat roskaa kartanon omistajasta ja hänen myllystään. En sallinut sen jatkua, sillä tiesin, että jos sinä olisit ollut täällä, et olisi sallinut sellaista».

Ja huudettuaan tämän hyvästiksi paukautti tuo pieni riemuitseva olento seurusteluhuoneen oven kiinni, ja pian kuultiin hänen kimein äänin laulavan jotakin vaatimattoman soiton säestykseksi.

Nuoren emännän pahansuopa lyhyt puhe tukki kumminkin vähäksi aikaa pihassa kasvavan varjoisan raidan juurella istuvien miesten suut. Nuoret paimenet ja talonpojat käyttäytyivät kuin lapset, joita on nuhdeltu jostakin. He eivät koskeneetkaan viiniinsä, vaan tuijottivat vaitiollen ja noloina eteensä, meluisan jättiläisen ja kaikkia muita viisaamman Berczin poltellessa piipussaan olevan tupakan loppuun ja katsoessa silloin tällöin salavihkaa uuteen tulokkaaseen.

»No niin, mistä tässä sitten oikeastaan onkaan keskusteltu?» kysyi viimeksimainittu katsoen hyväntuulisesti hymyillen miehiin.

Kukaan ei vastannut.

»Siis tuo kirottu höyrymylly jälleen, luullakseni», lisäsi hän huokaisten.

Vastausta ei kuulunut nytkään pitkään aikaan. Vihdoin naurahti vanha Berczi:

»Tiedättekö, että se aloittaa jumalattoman toimintansa ylihuomenna, András?»

András nyökäytti päätään.

»Ja luullakseni ylihuomenesta alkaen saamme kaikki ruveta näkemään nälkää, sillä sittenhän ei ole enää mitään työtä kunniallisten ihmisten tehtäväksi kuin piru sytyttää savuavan nuotionsa, kylvää, leikkaa, sitoo ja jauhaa Jumalan viljaa Jumalan maalla», lisäsi kylän oraakkeli.

»Ja juuri kun tuo pieni kissa keskeytti minut, olin sanomaisillani...» sanoi seppä Sándor.

Mutta András laski tyynesti karkean ruskean kouransa jättiläisen käsivarrelle ja keskeytti tyynesti iloisin äänin:

»Aioit kai sanoa, Sándor, näiden muiden äänettömin suostumuksin, koska he tietävät sen olevan totta, ettei teihin kuulu, mitä piru ja kartanon omistaja tekevät Bideskut’issa, sillä onhan Keményn András vielä Kisfalu'ssa. Hänellä on vielä työtä kaikille sitä haluaville ja hänellä on niin pitkä kukkaro, ettei kenenkään, joka asuu peninkulmienkin päässä, tarvitse kärsiä muutakaan puutetta, saati sitten nälkää.»

Seurasi jälleen pitkä vaitiolo ja kaikki näyttivät häpeävän yhä enemmän. Mustalaiset soittivat liikuttavaa ja sydämeenkäypää unkarilaista kansanlaulua, jonka sävel voi pehmittää kovimmankin kuulijan sydämen.

»Olet kunnon mies, András», sanoi kylän oraakkeli seppä Sándorin juodessa haarikallisen viiniä vapautuakseen kurkkuun nousseesta vaivaavasta palasta, »mutta...»

»Siinä ei ole mitään muttaa, toverit. Meidän on tuettava toisiamme, ja uskokaa puhettani, kun sanon, että tuo puhe pirusta on sulaa hullutusta. En voi selittää tuota kaikkea teille, mutta isä Ambrosius lupasi minulle tänä iltana, että hän huomenna saarnan asemasta selittää teille tarkasti, miten maissi kartanon omistajan uudessa myllyssä jauhetaan jauhoiksi. Silloin ymmärrätte sen luullakseni yhtä hyvin kuin minäkin, ja kunnes se tapahtuu, pyydän teitä unhottamaan tuon kirotun myllyn tahi ainakin sen ajattelemisen. Nyt on jo myöhäinen ja minulla on pitkä ratsastusmatka kotiin, joten teidän on luvattava minulle, ettette ajattele koko myllyä, ennenkuin huomenna jumalanpalveluksen jälkeen. Pyydän tätä teidän itsenne ja terveytenne vuoksi», lisäsi hän kohottaen haarikkansa. »No, lupaatteko?»

»Lupaamme!»

Vastaus oli yksimielinen. Selvästi oli tuo nuori talonpoika hyvin rakastettu, koska hänen sanansa olivat vaikuttaneet. Viinihaarikat tyhjennettiin ja kaikki huokaisivat helpotuksesta ja tyytyväisyydestä. Mustalaiset alkoivat soittaa iloisempaa kappaletta, ja András huudahti hiljaa:

»Csillag, kaunokaiseni, missä olet?»

Kuivalta hiekkakentältä alkoi kuulua kavioiden kapsetta ja pian ilmestyi pimeästä näkyviin miellyttävä musta tamma, solakka ja suloliikkeinen. Se tuli aivan pöydän viereen, jonka ääressä talonpojat ryypiskelivät, ja löydettyään isäntänsä seisahtui se tyynesti odottamaan. Sillä ei ollut satulaa, ei jalustimia eikä suitsia, mutta Unkarin pustien talonpojat eivät käytä sellaisia välineitä. Kun he ratsastavat täyttä vauhtia noilla hiekkatasangoilla, näyttää siltä kuin mies ja hevonen olisivat kasvaneet yhteen.

András hyppäsi heti kahareisin tammansa selkään ja huudettuaan ystävilleen jäähyväiset, johon nämä vastasivat kaikuvalla »Eläköön!», katosi hän pimeään.

III

SUKUYLPEYTTÄ.