Part 6

Sinun kirjeesi huokuu puhtainta ja terveintä tunnelma-elämää. Jospa minullakin olisi sinulle kirjoittaa sellaista. Mutta toivon toipuvani ja tästäkin mielentilasta luonne vain on syventyvä vastaiseksi.

Sinä kehuit Suomen talvea. Menin sen johdosta Alppilaan täällä ja koetin sitä sydämmestäni nauttia. Mutta luonnon kuvaajaksi ei minusta nyt ole. Liikun mieluummin sieluelämän alalla. Kirje on kirjoitettu Alppilassa, vaikka siinä ei ole muuta talvenomaista kuin sielullinen pimeä raskaus. Kun tiedät, miten suuresta merkityksestä kirjeesi ovat minulle täällä, miten minä punnitsen niissä jokaisen sanan ja koen sen oikein ymmärtää sekä samalla hyötyä siitä, niin toki kirjoitat minulle tiheään, hyvin tiheään.

Tulee juuri lumisade. Suomen luonto on raskas, niinpä sen ylioppilaankin mieli sysinen. Tätä kirjettä seuraa Ristosi henki yli valtameren sinne ponyn kuskiksi. Tuhannet hyvästit!

Ristosi

-- -- --

Mich. U. S. of America toukok. 3 p:nä 18--.

Risto-parka!

Kirjoitatpa sinä kuin mustalainen. Tehnyt siveellisen lankeemuksen, raskasmielinen ja kova myrsky tulossa sieluelämässäsi, jonka lämpömittari on luisumassa nolla-asteen alapuolelle! Onhan siinä kerraksi sulattamista minullekin. Mutta lienet nyt silti viettänyt hauskan Vapun rakkaiden toverien seurassa, toverien, jotka ymmärtävät, mikä on Suomen ylioppilas. Varista, nuori mies, itsestäsi untelo sielun usva, terästä katseesi ja rynnistä mukaan elämään! Vaikka lienet jo niin tehnytkin; lupaathan niin kirjeessäsi.

Me vietimme täällä Vappuna yhden oppilaani häät. Minä puin morsiamen ja onnistui se mainiosti. Sulhanen oli neekeri, suutari ammatiltaan, minun kuskini vanhempi veli. Hän on erinomaisen hieno, mielisipä sanoa elegantti, kun hän on juhlapuvussaan: mustassa frakissa, paidan edus lumivalkoinen, kalvosimet parkinkarvaisissa käsivarsissa ja kiiltävä silkki kähäräisessä tukassa. Ainoastaan lihanväriset huulet ovat liiaksi paksut. Ne olivat hauskat häät. Minä tanssin sulhasen kanssa ja koetin parhaimmalla taidollani sulautua heidän iloonsa, mikä oli seottamaton ja terve. Äiti nauroi sulhaselle salaa ja siitä minä olin pikastua häneen. Äiti puolusteli itseään sillä, että onhan se ihmeteltävää, kun valkoinen tyttö huolii neekeristä. Siitä minä enemmän pikastuin. Onhan rakkaus sielullinen ominaisuus eikä se tunne mitään raja-aitoja ollessaan säädyllinen. Mutta silti siellä Suomessa ei varmaan syntyisi tällaisia avioliittoja. On Amerikassakin jotain kadehdittavaa. Tosin tällainen tapaus näillä paikkakunnilla Amerikassakin on harvinainen. Mutta etelävalloissa kuuluu se olevan tavallinen.

Sinä olet ruvennut taas harrastamaan asioita ulkopuolella itseäsi. Se on hyvän luonteen merkki ja se on tuova sinulle puhdasta virkistystä työssäsi. Olet huomannut oikean pelastuksen keinon, millä karkottaa ikävyyttä ja raskautta. Ja siinä voitte tekin, talonpoikaisylioppilaat, onnistua. Ettehän te ole seuraelämän ritareja, joista sinä tunnut kateudella puhuvan, vaan kansan ja rahvaan valistajia. Tuo voi kyllä väliin tuntua ikävältäkin, mutta pitäisihän teissä olla tuoretta voimaa, mikä kestää.

Muuten ehtymätön elämän lähde on itsekunkin omassa itsessään. Sieltä se kyllä pulppuaa, jos ei sitä tahallaan keskeytetä. Voi sekin kyllä väliin pakostakin jäätyä umpeen, mutta vain satunnaisesti. Yksi ainoa kevätpäivä sen lämmöllään sulattaa ja sellaisia kevätpäiviä ei silti puuttune keneltäkään. Se paha vika meissä ihmisissä on, että me annamme ympäristön liiaksi vaikuttaa itseemme. Emme voi olla vapaita, vaikka kuinkakin siihen pyrkisimme. Individualiteettimme on aina saamassa iskuja yhdeltä ja toiselta puolelta.

Minua on täällä kehotettu perustamaan koulua siirtolaistemme lapsille. Siinä olisi suuri tuuma, mutta siihen ei minulla ole voimia. Kotimaa lähettää tänne kyllä paljon hukkaan joutunutta kykyä, mutta sillä ei täällä tehdä mitään. Amerikka on tavallaan haaksirikkoutuneiden Siperia. Ja se on suuri vika. Kotimaani sivistyneet naiset kauhistuvat Amerikkaan asettumista. Mutta se ei ole mitään muuta kuin heikkoutta.

Ehtineekö tämä kirje enää sinulle Helsinkiin. Mutta kyllä kai se sinut tapaa. Kirjoita nyt, miten aikomuksiesi kanssa on käynyt! Muistelusi on minulle mieluisa. Jos menet suveksi kotikaupunkiin, niin vie minulta sille äänetön tervehdys!

Suomasi.

-- -- --

Turussa kesäk. 15 p:nä 18--.

Armas Suoma!

Kiitos kirjeestäsi! Sain sen tänne Turkuun. Olen täällä sanomalehtimiehenä -- kesätoimittajana. Poissa on unteluus ja raskaus. Kaikki on taasen hyvin. Opettajatoimeni Helsingissä ja suurempi osanottoni osakunnan elämään virkisti minut heti. Olen taas mies, jolla on uskallusta ja rohkeutta. Iloinen olen sanomattomasti siitä, että sain hankituksi itselleni kesätuloa. Saan koko paljon palkkaa, sillä kirjoituksistani pidetään erinomaisesti.

Sinä kirjoitat paljon ympäristöstäsi. Suonet minunkin piirtää jonkun sanan. Ei täällä ole tosin neekerihäitä eikä paljon muutakaan. On silti jotain. Täällä on Suomen entisyys eikä kukaan suomalainen saisi olla Turkua tuntematta. Kupittaan puistossa olen käynyt läpi Suomen historian ja juonut kesäkuumassa vettä Pyhän Henrikin lähteestä. Mutta varsinaisen huvin tähden astelen usein Ruissaloon Choraeuksen lähteelle. Siellä voi istua ja nauttia kesäisestä luonnosta. Täällä ovat nuo kuuluisat satavuotiset tammet ja täältä pääsee höyryaluksella kaupunkiin pitkin juhlallisen tyyntä Auraa. Se matka on nautintoa oudolle. Aina sunnuntaisin käyn Turun vanhassa linnassa ja sen historiallisessa museossa. Linnan komeroissa saa siirtyä monta sataa vuotta takaperin ajassa. Sitte tuo juhlallinen tuomiokirkko, mikä varsinkin Aura-sillalta katsoen näyttää ylevältä ympäristössään, Samppalinnan ja Observatoorion mäet sekä viileät puistot -- kaikki virkistävät erinomaisesti. Melkein jokainen kivi lähiseudulla on historiallisesti merkillinen. Ainoastaan sitä valitan, että meren aavan ulapan sulkee kaikilta puolilta tiheä saaristo.

Mutta ihmiset ovat täällä liian vanhoillisia. Se on heille anteeksi annettavaa, sillä eläväthän he muistojen pyhässä kylässä. Kun täällä olen suven ansainnut, menen taas Helsinkiin syksyllä.

Ristosi

-- -- --

Mich. U. S. of America elok. 15 p:nä 18--.

Kun kuulin sinun olevan sanomalehtimiehenä, innostuin minäkin niin yhteisen hyvän palvelukseen, että nyt olen koulumamselli, kasvattaja, opettaja ja mitä kaikkea lienenkään. Olen perustanut pienten lasten koulun, mutta on minulla yksi suurikin oppilas, joka samalla on opettajana koulussani, ja itse asiassa pitäisi tietää enemmän kuin minä. Mutta elämän ensimmäisistä alkeista hän ei ole ollut oikein selvillä omaan itseensä nähden. Hän on ylioppilas sieltä kotimaasta sivistyneestä perheestä. Hänkin on täällä hakemassa onneaan, jonka hän itse on hävittänyt. Minä isken häneen siveyslain yksinkertaisia pykäliä kahden kesken. Hän kuuntelee ja -- itkee. Tuo tekee minuun omituisen, kaihomielisen tunnelman ja minä muistan -- sinua. Voiko ihmisellä olla niin vähän arvostelukykyä, ett'ei huomaa, ennenkuin kaikki on lopussa: unelmat, toiveet ja omantunnon puhtaus? Minulla olisi hänestä apua koulussani, mutta suurin tuskani on vain pitää häntä erillään väkijuomista.

Suurin onni, Ristoni, elämässä on saada toimia. Ja korkein onni on voida toimia muiden eduksi silti pysymällä omana itsenään. Itsensä säilyttäminen on jokaisen elävän olennon luonnollinen vaisto, mutta tämä säilyttäminen ei suinkaan saa ihmisessä tapahtua toistaan vahingoittamalla. Se ihminen on onnellinen, joka voi ehyenä ja kokonaisena säilyttää itsensä _hyödyttämällä_ muita. Tässä nykyisessä asemassani minä tunnen itseni sellaiseksi, vaikkakin ympärilläni kotoisissa oloissani näen murheen usvien kohoavan kammottavassa määrässä. Isän taloudellinen asema heikkonee --.

Täälläkin voisin minä uhrautua perheeni eduksi, kotilaisteni hyväksi. Saisin vaikka milloin myödyksi itseni sieluineni ja ruumiineni itsenipainoisesta kultamöhkäleestä. Muuan rikas leskimies maanomistaja on saanut minut horisonttiinsa ja varmana kaikesta on hän minua oikein ylimysten tavalla kosinut ensiksi isältäni. Sieltä tuli tietysti myöntymys, mutta täältä --. Minä olisinkin täällä jotenkin onnellinen, ell'en olisi alituisesti jonkun hännystelijän kiusattavana. Uhrautua on kyllä jaloa, mutta usein on se heikkouttakin. Ainoastaan yhdessä suhteessa tunnustan minä oikeaksi uhrautumisen. Siinä käy jo luontokin edellä esimerkillä.

Suomasi.

XI.

Oli tullut taas kevät ja ylioppilaiden lukuvuosi oli loppumaisillaan. Risto seisoi pääkaupungin satamassa ja katseli kun laivoja siellä laitettiin. Niiden luona hän hyvin viihtyi. Usein hän ohjaili askeleensa sinne, seisoi nojaillen pitkän aikaa keppiään vasten yhdessä kohdassa ja katsoi miesten toimia. Nuo laivat kohta lähtisivät vellomaan vetisiä väyliä. Niitä nyt maalattiin, putsattiin ja laitettiin. Niiden piti olla juhlallisessa asussa ja hyvässä voinnissa vihkiytyessään kesäiseen toimintaansa. Joku purjelaivakin oli joukossa. Niissä kävi Risto sisälläkin, tarkasteli jokaisen kolon ja kaikki oli niin vanhaa tuttua.

Satamasta meni Risto Kaivopuistoon ja nousi valleille. Silmien eteen aukeni varhaisen kevään kylmä meri. Mutta siinä oli outo, tuores voima, joka hurmasi häntä. Se veti niin omituisesti häntä puoleensa. Se kohisi ja pauhasi, räiskyi ja pärskyi, kihisi kivien päällä ja roiskautti louhikkoa vasten korkealle pisaroivan suihkeen. Tuolla missä taivas loppui, kiiti valkoisena pilkkuna muuan purje. Jospa hän olisi siellä menossa... Suoman luokse.

Hänellä oli ollut kova lukuvuosi Helsingissä. Yötä päivää oli hän tehnyt työtä, sillä raha-asiat siihen pakottivat. Kotikaupungista ei hän ollut enää saanut lainaa, sillä hänessä arveltiin siellä olevan jotain vinossa, kun Murron ukko ei häntä auttanut, vaikka oli rahaa kyllä ja oli niin likeinen sukulainen. Ukon olikin onnistunut verhoa Risto siellä jonkinlaiseen salaperäiseen hämärään. Kun häneltä Ristosta tiedusteltiin, ei hän ollut tietävinään koko pojasta mitään. Ja äitiä ei uskottu, sillä tiedettiin hänen niin kovasti rakastavan poikaansa, että hän sen suurimmatkin viat kauneimmiksi hyveiksi kuvaileisi. Säälivä kyynel joskus hänen tähtensä vuodatettiin. Mutta sitä innokkaampi oli äiti Riston eduksi puuhaamaan. Kirjoitti hänelle lempeitä kirjeitä, joissa oli aina pieniä rahalähetyksiä.

Koko talven oli Risto iltayön työskennellyt muutamassa pääkaupungin aamulehdessä ja päivisin hän luki. Mutta että hän oli väsynyt ja hermostunut, sen huomasivat kaikki hänen toverinsa. Suomalta tuli aina kirjeitä, joissa oli korkeaa filosofiaa ja uudenaikaisia oppeja. Mutta ne virkistivät häntä, ne olivat kuitenkin _hänen_ kirjoittamat, vaikka niissä puhuttiinkin niin kovin vähän rakkaudesta. Ja kun Risto muisti sen suuren uhrauksen, minkä Suoma oli hänen tähtensä tehnyt, niin olisi hän ollut valmis menemään tuleen, jos vain hän olisi tuolla hänelle omituisella lujalla katseellaan sinne osottanut. Äidin kirjeet toivat aina muassaan hänelle levollista unta, mutta Suoman rauhatonta toimintaa. Äiti varoitti häntä kovin rasittamasta itseään ja olemaan nöyrän, että ihmiset hänestä pitäisivät. Suoma puhui aina ja ijankaikkisesti itsenäisyydestä, kehoitti häntä tulikuumilla sanoilla puuhaamaan ulkopuolella omaa itseään eli osasi aina niin kirjoittaa, että Risto niitä lukiessaan oli sydänjuuriinsa asti innostunut.

Mutta nyt kuukausi toista takaperin oli äiti lähettänyt hänelle uuden testamentin, kirjoittanut tulleensa jumaliseksi ja nyt kyynelissä silmät rukoili Ristoa, että hän rupeaisi papiksi. Sivumennen oli hienosti sanottu, että hän ei enää voinut mitään lähettää. Ja nuoren apulaisen, jonka hengen heimokuntaan hänkin kuului, oli hän antanut kirjoittaa kirjeen loppuun näin: "Kallis poikani! Jospa sinäkin pääsisit siihen ylevään ilmakehään, siihen tunnelmien juhlasaliin, jonka yksin ja ainoastaan uskonto voi luoda! Sinun katseesi on vielä suunnattu maahan, mutta nosta se ylös arkipäiväisyydestä kohti tähtiä, missä Jumala asuu! Siellä se on ikikirkkaus, armo ja rakkaus! Siellä on lunastus ja vapautus!"

Tuo kirje vei peräti Ristolta kaiken halun työhön ja toimintaan. Mieli oli hänellä lytyssä kuin tyhjä säkki. Osakunta-elämä ei häntä enää jaksanut virvoittaa. Hän alkoi tiheään kuleksia kaduilla ja loikoa kahviloissa. Hetkeksi oli hän muuttunut oikeaksi katusankariksi. Luennoilla kävi hän kun muisti ja alkoi ajan kuluksi hakemaan ylioppilaskirjastosta kaunokirjallisuutta. Kun hän näki varakkaita ylioppilastovereitaan, tunsi hän persoonallista vihaa heitä kohtaan. Sitte hän alkoi pysyä asunnossaan ja mietti siellä, mitä lie miettinytkään. Suomalle oli hän kohta kirjoittanut ja paljastanut siinä koko tilansa. Satamassa hän vain kävi ja katse kaihoavana aina tähtäytyi länttä kohti. Björkqvistin kapteeni sieltä kotikaupungista oli tullut myös laivaansa laittelemaan ja sitä Risto kävi tiheään tervehtimässä. Yhdessä he joivat iltasin laivan kajuutassa totia ja polttelivat tupakkaa savipiipuista. Ja meri ja sen monemmoinen elämä oli yhtenäinen keskusteluaine.

Aamuisin makasi Risto pitkään; venyi väliin vuoteessaan puolille päivin. Hän odotti nyt Suomalta kirjettä. Se löisi ratkaisevan naulan ja sentähden oli hän jättänyt äitinsäkin kirjeeseen vastauksen avonaiseksi. Päivisin luki hän aikansa kuluksi kaunokirjallisuutta ja iltasin meni Björkqvistin kapteenin luokse.

Muutamana päivänä oli hän taas käynyt hakemassa kaunokirjallisuutta ylioppilaskirjastosta. Hän asettui kotonaan makuulleen lukemaan. Ensiksi sai hän käsiinsä kirjan, mikä oli uusinta Tanskan kirjallisuutta. Hän luki ahmimalla: "Abel -- kyttyräselkäinen raukka verestävine silmineen ja väsyneine piirteineen -- oli tässä yhtenä päivänä ylioppilasyhdistyksessä. Hän istui muutamassa loukossa kokoonkyyristyneenä kuin variksenpelotin, jolta selkänä oleva sauva on alkanut höltyä ja oljet työntyvät ulos joka puolelle. Hän näytti aivan hengettömältä kuin jos vaatteet olisivat putoamassa hänen päältään eikä hänellä enää olisi mitään, mikä pitäisi häntä ko'ossa. En ole koskaan nähnyt mitään niin toivotonta. Sitte olen huomannut hänet joka päivä. Hän istuu aina samassa nurkassa, mistä aurinko paistaa sisään. Hän tulee kello kolme syömään päivällistä ja sitten istuu hän siellä koko päivän puhumatta mitään kenellekään. Väliin on hänellä kasa sanomalehtiä toisessa kainalossaan, mutta en ole koskaan nähnyt hänen niitä lukevan. Muutamana iltana pelasi hän shakkia erään kuuron herran kanssa, jota ei kukaan jaksa saada kuulemaan. Muuten vaipuu hän uneen ja vahtimestari herättää hänet, kun huoneusto suljetaan. Tuota nimittää hän elämiseksi.

"Gerson, joka kaikki tietää, sanoo hänen aikoneen taidemaalariksi. Nyt on hän piirustuksen opettaja. Ei hän ole juuri kovin vanha. Ehk'ei yli neljänkymmenen vuoden, mutta hän on elänyt ulos. 'Kaikki on kaikki hänessä'. Minä ymmärrän tuon niin hyvin. Hän on luonnollisesti elänyt tuosta ainoasta aatteesta, tuosta ainoasta ajatuksesta, että hän on taidemaalari. Se ajatus on hänet vallannut. Se on ollut hänen elämänsä epäjumala. Mutta tuo kaikki on ollut vain mielikuvitusta ja niin hänestä on tullut -- piirustuksenopettaja. Tuolla tavalla se tietysti on tapahtunut. Ajatus aivan yksinkertaisesti on ollut vain hieno aate! -- -- -- Hän on uskonut sitä ja uskonut sillä tavalla, että hän on pannut koko olemuksensa sen väliasteeksi. Niin voimakas oli hänen uskonsa, että se haarautui koko hänen elämäänsä, kaikkiin hänen ajatuksiinsa, piti ne silloin ja vastaisuudessa kahlehdittuina. Mutta vihdoin äkkiä selvisi, että kaikki oli vain hieno aate. Mutta millä tavalla voipi arvata totuuden? Hänellä ei siis ollut mitään kykyä. Kyky on usko ja tahto, usko että voi, ja tahto voida usko toteuttaa -- -- ja sen lisäksi ehkä kolmas, se, johon uskotaan -- -- --. Mutta se on varmaa, että tuon miehen kanssa on loppu käsissä. Hän uskoi koko sielustaan ja erehtyi -- -- --.

"Kun minä eilen näin hänet, tulin minä, jumal ties, miten, ajatelleeksi nälistynyttä koiraa, ei, en nälistynyttä, vaan väsynyttä, laihtunutta, joka makaa hiljaan raskain korvin herransa haudalla ja kuolee siihen. En tiedä, mutta nyt minusta tuntuu kuva sopivan: Ajatus, tuo kaikki hänessä hallitseva ja vallitseva, on jo kuollut hänessä, mutta nyt hän nälistyy kuoliaaksi herransa -- tuon ajatuksen -- haudalla."

Ristoa värisytti jatkaa. Kylmät väreet luikkivat hänen selkärankaansa pitkin. Hän hypähti ylös ja viskasi kirjan kauvas luotansa. Sitte asettui hän kuvastimen eteen; tarkasteli siinä kauvan ja tarkkaan itseään. Väsyneet olivat kyllä silmäterät ja muoto kalvakka, mutta olennossa oli nuoruuden pyöreys. Mutta silti ei kirjan vaikutus lähtenyt hänestä. Ehkä hän itse kulki samaa polkua kuin tuo kirjan sankari, mutta ei vielä ollut kerjennyt niin kauvas... Ehkä hänkin vain luulotteli itseään ja muita otaksutuilla lahjoillaan asianajajana...

Hirvittävä alakuloisuus laskeutui hänen sieluunsa. Hän ei voinut olla nyt huoneessa. Hän lähti ulos, meni satamaan ja istui siellä muutamalle penkille. Aavan meren näkö häntä virkisti ja sinne viekotteli häntä joku outo voima. Hän oli rehellisen merimiehen poika. Miks'ei hän huomannut heti alaansa? Miksi rimpuili hän naurettavasti kuin sirkuksen klovni köysissä, jotka eivät olleet häntä varten? Tuolla on laiva, ehytpurjeinen ja tuorekylkinen, ja lapsuudestasi sinä jo tunnet meren suolaisen aallon. Mene merelle; anna palttua herrastelemiselle!

Risto lähti suoraa päätä astumaan Björkqvistin laivaan. Sinne oli hän tervetullut vieras. Kohta höyrysi kajuutassa kuuma toti hänen nenänsä edessä. Hän kilisti tiheään kapteenin kanssa. Eläissään ei hän ollut koskaan juonut niin paljon kuin sinä iltana.

Aluksi leikillä pyysi Risto päästä mukaan "Ahkeraan". Björkqvistin punainen naama ilostui ja hän kohta löi kättä sen päälle. Kapteeni käsitti Riston merimatkan vain huvitukseksi, jonka hän tahtoi tehdä kovan talvityön jälkeen. Erotessa sovittiin, että Risto laittaupi ensi päivinä valmiiksi ja sitte sitä lähdettäisiin.

Seuraavana päivänä kun Risto heräsi, löysi hän pöydällään kirjeen -- Amerikasta. Suomalta se oli. Ensin oli pitkä selonteko hänen koulustaan, uudesta opetusjärjestelmästä, jota hän siinä käytti ja jonka hän itse oli keksinyt. Välillä oli lyhyesti mainittu, että isä on häviön partaalla ja ensi tilassa luovuttaa omaisuutensa velkojilleen. Itse hän uhraa nyt kaiken toimintavoimansa koulussaan. Lopuksi oli kehoitus, että Risto ei rupeaisi papiksi, vaan tulisi Amerikkaan hänen koulunsa opettajaksi.

Kirje oli kylmä. Siltä se tuntui Ristosta. Mutta ennenkuin hän pääsi loppuun, oli siinä seuraava pala, joka lämmitti ylenluonnollisella voimalla Riston kohmettunutta sydäntä: "Minut tyydytät sellaisenakin kuin olet, sillä tutkinnot ovat pieniä puolia; mies on pääasia. Minä olen jo siihen määrään amerikkalaistunut ja sinua kuitenkin yksinään olen rakastanut ja rakastan. On täällä työtä ja on palkkaakin."

-- -- -- Niin, siellä odotti uusi maailma vereksine harrastuksineen häntä! Siellä oli hänellä saatavana timantti ainokainen lajiaan koko maan päällä! Sinne! Sinne!

Risto ei enää epäillyt. Hän oli päätöksensä tehnyt. Koskapa omaiset olivat hänet hyljänneet, niin hänkin hylkää ne. Valtamerelle -- ja sitte -- Suoman syliin! Rajaton vilkkaus hänet taasen valtasi. Hän heitti lakkinsa kattoon ja huusi "hurraa" moneen kertaan. Juoksi Björkqvistin luo satamaan ja ilmoitti jo tänä iltana tulevansa laivaan. Mutta matkansa lopullisista tarkoituksista oli hän vaiti. Suoraan New Yorkiin ei hän kyllä pääsisi, mutta olikin hyvä, että hän saa välillä virkistyä kaikista kotimaan tuskista.

XII.

Oltiin Itämerellä. Aurinko oli laskeutumaisillaan. Ruskotti kovasti ja tuulenhenki oli aivan lienteä, mutta ilmapuntari osotti myrskyä tulevaksi. Keväinen vesi on raatelevaa vanhalle alukselle, jollainen "Ahkera" oli. Sitä paitsi oli vielä liikkeessä ajojäitä, jotka päivisin kummittelivat kristallivuorilta. Kapteeni aikoi valvoa, mutta kehoitti Ristoa menemään levolle. Tavan mukaan oli Risto jungmannista kirjoitettu laivan kirjoihin, mutta itse asiassa oli hän kuin huvimatkustaja. Kun Risto leikin päältä oli koettanut ottaa osaa merimiehen varsinaisiin tehtäviin, oli kapteeni hänet karkottanut niistä kuin vaimoväki karkottaa pienen lapsen kyökistä sotkemasta ruokia. Ja Risto oli tyytyväinen kohtaloonsa, muisteli Suomaansa, jos missä hetkeksi jäi yksiksensä ja ihmetteli meren yksitoikkoisuutta, tuon saman meren, jota hän mielikuvituksessaan ennen oli niin kovasti ihaillut. Ilman kapteenin juttuja olisi hänelle pian aika käynyt aivan ikäväksi.

Risto meni kajuuttaan paneutuaksensa levolle. Mutta hän aavisti sielussaan jotain outoa, jota nyt ensi kerran olisi kestettävä merellä. Ei häntä tuntunut nukuttuvan. Hän silmäsi kirjoihinsa ottaakseen niistä jonkun makuullaan lukeakseen. Silmä osui siinä äidin lähettämään testamenttiin, sillä sekin oli tullut mukaan muiden joukossa. Hän otti sen käteensä ja hypisteli sitä moneen kertaan. Sitä tehdessään tuntui hänestä kuin syleilisi hän äitiänsä ja hän nyt ensi kerran tunsi outoa ikävää, heikkoa ensin, mutta muistojen avulla se alituisesti suureni. Tuo kirja oli ollut äidin käsissä, siinä oli hänen lämmintä henkeänsä, hänen suurta rakkauttaan ainoaan poikaansa...

... Miten se olikaan kuin hän oli lähtiessään merelle kirjoittanut vain lyhyesti äidilleen... "Koska omaiset ovat hyljänneet minut, niin hylkään minäkin heidät. Kun kotimaa ei huoli minusta, niin en minäkään huoli kotimaasta. Mutta löytyy maa, jossa ihmisellä on tilaisuus näyttää kykyään. Ja se maa on Amerikka. Sinne olen minäkin nyt matkalla, en suinkaan minään haaksirikkoisena, sillä menen omistamaan siellä itselleni suurimman onneni maan päällä, Suoma Molinin, jonka kanssa olen ollut lemmenliitossa siitä asti, kun hän lähti sieltä Teidän pikkusielujen kaupungistanne; hänkin siellä sai kärsiä ihmisten halpuuden tähden. Pappia ei minusta tule, niin ikävää kuin se ehkä teistä lieneekin. Ja kun minusta ei kerran sitä tule, jota sydämmestänne halajatte, niin lienee yksi ja sama millä puolella maanpalloa minä taivallan. Kirjeitä, jotka mielestänne lienevät köyhiä ja kylmiä, saanen lähettää periltä..." Sellainen se oli ollut se kirje, niin jähmeä tunteista ja pistelevän ärtynen... Millä äiti oli sellaisen kirjeen häneltä ansainnut? juolahti nyt hänelle mieleen. Hän huudahti tuskaisasti, heitti testamentin kädestään ja rupesi levotonna astumaan ahtaan kajuutan lattiaa.

Kajuutan lautaseinien läpi kuuli hän, miten meri jo lotisi laivan kupeita vasten. Sen ääni oli vielä lyhyen tahdikas kuin kellon käynti, mutta aaltojen lyönnin väliaika piteni alituisesti. Tuulen humunkin jo tunsi hän aristuneissa korvissaan. Kajuutan lattiakaan ei enää hänen kävellessään tuntunut vaakasuoralta ja katossa oleva lamppu ei ollut tasapinnassa itse katon kanssa.

... Nyt siellä kotikaupungissakin jo ovat nurmet paljaat lumesta. Ehkä jo vihertävätkin. Pari viikkoa vielä, niin Caltha palustris siellä jo kukkii, tuo aikainen kasvi, joka seuraa hankien liepeiden häviämistä siellä. Siellä on valoisa. Pohjolan juhlallinen suviyö siellä on jo alkanut... muisteli Risto kävellessään.

Hän silmäsi samalla hajamielisesti katossa roikkuvaan öljylamppuun, mikä heikosti valaisi ympäristön ja aina väliin sädehti tuulen tähden.

... Toista se olisi kun olisi siellä soutelemassa! Kaikki niin tutunomaista, jott'ei rannikon merikään ilkeäisi vanhaa tuttuaan hukuttaa. Puut jo siellä vihertävät. Tähän vuoden aikaan hän ennen kävi kirkkomaalla äidin kanssa laittamassa isän hautaa... myöhäseen illalla siellä aina oltiin, sillä silloin oli vilposempi. Isän hautaa äidin kanssa... Voi jos äiti kuolisi... siellä kotona nyt hänen poissa ollessaan...!