Part 5
-- Olen päättänyt sitä olla näin lukukauden alussa ilmoittamatta, kun sen voi salassakin pitää. Käyvät juoksemassa ja mankumassa nimeä osakunnan rahastoon. Niistä on tuskallista päästä erilleen. Mitä sinä minun asuntoni tiedolla teet?
-- Aivoin tässä pyrkiä sinun kanssasi yhdessä asumaan.
-- Sinäkö? Elä nyt!
-- Etkö ota?
-- Et sinä pääse.
-- Et ota?
-- Ei se ole minun vallassani. Minä asun "himmelissä".
-- Eivät kai ne ole aivan hupaisia asuntoja, kun niin ylhäällä ovat -- onhan siellä jo ikuinen talvi, nauroi Risto.
-- Ei -- paremminkin ikuinen kesä. Sinne kokoontuvat kaiken maailman höyryt.
-- Sinä et siis suosi asuntoasi?
-- Mutta hyvä se on ilmaiseksi.
-- Se on sen rikkaan pohatan kivitalon viidennessä kerroksessa?
-- Niin.
-- Ruvetaan asumaan yhdessä! Ei se tule kalliiksi! ehdotteli Risto.
-- Mitenhän olisi? Olisihan hauskempaa kuin olisi vapaa, kunnon asunto.
-- Niin minäkin arvelen. Huomenna me hankimme asunnon.
Taidan suostua. Eihän sitä ruokaa saa tuollakaan ilmaiseksi. Ja on se niin poikkipuoleista.
-- Suostuthan sinä?
-- Suostun. Hankitaanpa vain yhdessä!
Sakke oli Ristoa vanhempi ylioppilas. He saivat hiljaisen asunnon laitapuolella kaupunkia. Ja nyt alettiin uuttera elämä kirjain ääressä. Kummallakin oli oma ikkunansa ja oma pöytänsä. Ainoa maallisten nautintojen tuoksu oli huoneessa vain alati leijaileva paksu savu, niin merkitsevä ja ominainen huoneessaan pysyvien ylioppilaiden asunnossa. Uutterasti käytiin luennoilla, mutta harvoin osakunnan kokouksissa. Ristokin oli sitä mieltä, ett'ei hänellä ole aikaa ruveta tuolla osakunnassa jahkailemaan poikamaisuuksia, sillä sellaisiahan ne kiistat siellä paraasta päästä olivat. Ja hänellä, jolla jo oli morsian ja kynsin hampain taisteltava tulevaisuutensa eteen, ei ollut haluakaan antautua kaikemmoisten pikkumaisuuksien ritariksi. Näin hän koetti itselleen tehdä esteitä pysyäkseen kirjain ääressä, mutta silloin harvoin, kun osakunnassa oli jotain tärkeämpää, oli hän siellä nuorista ylioppilaista ensimmäisiä.
Yksitoikkoiselta alkoi ajan pitkään tuntua Ristosta tämä olo. Tuntui kuin hengityskin kävisi vain omaan poveen, ei sen edemmäksi, tuntui kuin tahallaan tuhlaisi hän nuoruutensa iloiset mielialat ikävään yksitoikkoisuuteen. Hänen vilkas mielensä ei voinut olla tyytyväinen näissä oloissa. Kun olisi täällä edes äiti tai Suoma! Niin -- Suoma! Häntä muistaessa pehmeni Riston mieli tunnelmiin, suloisiin haaveisiin, mutta ne kohta karkotti Sakke häneltä löyhyyttämällä suuresta piipustaan hänet savupilven keskelle, jotta kurkkua karvasteli.
Varsinainen ja ainoa nautinto tässä kovassa työssä oli Ristolla haaveksiminen. Kun hän oli sytyttänyt paperossin ja heittäynyt vähän levähtämään keinutuoliin ja hän oli huoneessa yksin, antautui hän kokonaan haaveiden valtaan. Hän ikäänkuin nukkui haaveihinsa tuossa keinutuolissa, mikä hiljalleen väsyi liikkeessään yhteen kohti. Yhden voimakkaan mielikuvan toisensa perästä vieritteli sieluun kuvitusvoima. Milloin hän nuorena sulhasmiehenä ihaili Suoman kanssa valtameren kuutamoa suuren Atlantilaivan peräkannelta, milloin istui hän omassa sievässä ja maukkaassa kodissaan pehmosella salin sohvalla varjostetun lampun valossa ja kuunteli, miten äiti viereisessä huoneessa opetti hänen -- heidän -- esikoistaan puhumaan. Suoma nauroi -- hän nauroi -- äiti nauroi -- kaikki he nauroivat. Ja häntä ympäröi kodin rauha ja sulo ja omaistensa rakkaus. Äiti ei ainoastaan rakastanut Suomaa, mutta kunnioitti häntä. Ja molemmat he olivat niin sanomattoman onnelliset. Tuon onnen hän oli luonut, entinen Risto-nulikka, joka paljasjalkaisena meni lyseoon pyrkimään...
Toisinaan kuvitteli hän olevansa oikeudessa puolustamassa turvatonta syytettyä. Asia oli sekava ja hämärä. Hän pani liikkeelle kaiken puhekykynsä ja syvän oppinsa. Ja hän pelasti syytetyn, jota jokainen oli epäillyt ja josta sanomalehdet olivat kertoneet pitkiä rikoshistorioita...
Niinkuin väsynyt peltomies saa uusia voimia unesta ja ravitsevasta illallisesta seuraavan pitkän päivän uuvuttavaan työhön, niin sitä imi Ristokin näistä mielikuvistaan. Haaveksittuaan alkoi hän uudelleen kahta lujemmin lukemaan ja usein luki itsensä niin uuvuksiin, että nukkui vaatteet päällä tuolilleen pöydän ääreen.
IX.
Oli joulun aatto. Sakke oli matkustanut pois, mutta Risto ei ollut lähtenyt, sillä matka oli kovin pitkä, talvi kylmä ja loma-aikaa oli siksikin vähäisen. Ja eipä siellä vaarin läheisyydessä kotona ollut niin erin hauska. Hyvin hän oli käyttänyt lukukautensa, ollut kovassa puuhassa ja ahkeruudessa, jotta mieli nyt oikein kaipaamalla kaipasi jotain virvoitusta ja iloa, sillä tuo syystalvi oli ollut niin kovin yksitoikkoinen taival.
Nytkin hän istui asunnossaan. Kirja oli nenän edessä, mutta silmät eivät siihen katsoneet. Ne haaveksien tähtäsivät kartanolla muutamaa miestä, joka siellä laittoi jalkaa joulukuuseen. Se oli tuuhea, pitkä kuusi, talven vihannoiva kasvi Pohjolan lumisilta kankailta. Se asetettaisiin illalla valaistuun saliin, lapsia, kiharatukkaisia poikia ja tyttöjä, tanssisi kuin pienet enkelit sen ympärillä. Se olisi koristettu monenvärisillä paperileikkauksilla, vahakynttilöitä palaisi sen oksilla, joista kuultelisi makeiset ja punervat omenat. Vanhemmat ihmiset sitä kauvempaa ihaileisivat teetä juodessaan ja kuullessaan lasten helläsointuista laulua, mikä kertoisi Bethlehemin tähdestä ja äsken syntyneestä Vapahtajalapsesta. He olivat kaikki iloisia, onnellisia: heillä oli joulu.
Mutta hänellä olisi ikävä. Ei ystäviä, ei toveria, ei joulukuusta, ei niin mitään. Hänen emäntänsä oli vain vanhapiika, yksinäinen ja iloton. Ja ehkä sekin menee jonnekin jouluaattoa viettämään jonkun toisen samallaisen yksinäisen tuttavansa luo. Silloin hän jää yksin, niin yksin koko rakennukseen, sillä tuokin joulukuusi kuului saman kartanon toisen rakennuksen väelle. Kaamea tyhjyyden tunne laskeusi Riston sieluun. Tulisiko todella hänen jouluaattonsa ikävämmäksi kuin kuritushuoneen vangin? Olisiko se arkipäiväisempi kuin harmain arkipäivä. Siltä se tuntui. Siksi se uhkasi tulla.
Outo ajatus ryöstäysi väkisten Riston mieleen. Jos ostaisi viiniä ja viettäisi sen ääressä hetkensä. Tekisi se ne lyhyemmiksi ja tarjoaisi nautintoa ikävässä. Tukkisi se surumieliset tunteet ja huuhtelisi se pois mielen karvaat mietteet. Koko lukukauden hän oli paastonnut huvituksista kuin vesileipäläinen ja antanut rauhassa ilojen vyöryä mahtavissa kuohuissa jalkainsa ohitse maistamatta niistä niin pisaratakaan. Mitä hän paastosi ja mitä kiusasi itseään kieltäymyksillä kovemmin kuin munkki? Mikä oikeus oli muilla nauttia elämästä? Miksi se häneltä olisi paremmin kielletty kuin muilta? Ehkä hän itse kiusasikin vain itseään luulotteluilla ja turhilla puhtauden intohimoilla? Eivätkö nautinnot ole pantu maailmaan ilahduttamaan murheellista mieltä ja hävittämään surulta sen kalvavimman kivun? Ikävyyttä ne on luotu poistamaan ja yksinäisyydelle seuraa luomaan. Nauti siis sinä elämän suloista erotettu sielu sen, mitä voit; juo väkevimmässä viinassa kaikkien yksinäisten kuohuton malja!
"Nauti, nauti nuorena; sydän jähtyy vanhana!"
Joulun hämärä alkoi laskeutua maan päälle; talvinen varjoisa iltahämy oli tulossa. Emäntänsä toi hänelle iltapäiväkahvia ja tuumi samalla, että hän laittaa illallisen valmiiksi saliin, jotta Risto saa syödä, milloin haluaa. Itse hän menee sukulaistensa luokse viettämään jouluaattoa.
Eikö hän ollut arvannut oikein? Hänkin menisi sukulaistensa luo. Niillä on sukulaiset ja tuttavat; niillä on seuraa ja ystäviä. Hän on vain yksin seuraton ja lemmetön.
Risto sivalsi palttoon selkäänsä, potkasi kalossit jalkaansa. Suoraa päätä oli hän menossa läheiseen viinipuotiin. Vastaan tuli ihmisiä, kaikki joulutouhussa paketteja käsissä ja muita kantamuksia. Ne antavat ja saavat joululahjoja. Hän antaa ja saa itselleen pullon hyvää Espanjan viiniä.
Ristoa nauratti tuo ajatuksensa. Tehtyään puodissa ostoksensa viillätti hän takaisin ja asetti saaliinsa kauniisti loukkoon odottamaan illan tuloa. Kun rikkaiden ja onnellisten ensimmäiset joululahjat lenteleisivät, niin silloin pistäisi hän poskeensa ensimmäiset pikarit. Hän tahtoi pilkata tätä elämää, joka toisille on niin antelijas ja toisille pahin saituri. Miksi esim. hänen piti syntyä köyhässä kodissa, miks'ei jossain hyvin arvokkaassa perheessä kaikkien hellimänä ja hoivaamana?
Kun kello lähenteli seitsemää, avasi Risto viininsä. Hän sytytti kynttilät pöydällä palamaan ja asetti vielä lampun niiden keskelle valaisemaan. Pitäisi olla häikäisevää ja iloisaa kuten suurissa juhlissa. Hän imasi lasillisen voimakasta. Espanjan mehua. Sytytti sitte hyvälle tuoksuvan sikarin. Nakkausi keinutuoliin keinumaan ja koetti oikein tekemällä tehdä hauskaa. Hän taas maistoi ja juoma alkoi jo tehdä tuntuvan kiertokulkunsa ruumiissa: se uuvutti ja virkisti samalla kertaa. Se lamasi lihaksia, mutta kiihotti hermoja. Ja hän hyräili:
"Niin paljon, niin paljon on riemuja maan; ken hullu siis huolista huolisikaan!"
Mutta silti tuntui yksinäiseltä tämä ryypiskely. Menisikö hakemaan seuraa? Ajatus oli varma päätös. Hän lähtee koluamaan Helsingin kapakat jouluaattoiltana. Juoman jätti hän kotiin, mutta sikareja kourasi hän mukaansa. Ei hän viitsi kävellä. Hän huutaa issikan ja käskee ajaa ravintolasta ravintolaan, minne vain sisälle pääsee.
Ajaessaan pitkin katuja näki Risto selvästi kuin näyttämöltä Helsingin rikkaiden joulun loistoisuutta. Akkunoista säteili valot kruunuista ja joulukuusista. Siellä sisällä puikkelehti ilosta loistavia kasvoja. Ne olivat seitsemännessä taivaassa, ne omaistensa ja sukulaistensa parissa verrattuina häneen, joka issikan reessä matkaili kapakasta kapakkaan hakemaan jotain ihmisen tapaista, jolle voisi jonkun sanan puhua, edes kuiskata, että kyllä on kuiva jouluaatto. Tekisikin hyvää löytää, yhtä yksinäinen kuin hän itsekin. He ymmärtäisivät toisensa, sopisivat toisilleen sellaisessa vuorovaikutuksessa kuin kastenoppa janoavan kasvin kuvulle.
Tässä oli auki muuan ravintola. Ei erin hieno, mutta ei aivan huonoimpiakaan. Samapa se, kunhan on joku. Risto työntyi sisään ja maksaessaan antoi issikalle juomarahaa. Hän tahtoi olla rennolla tuulella; ehkä sekin kasvattaisi sisäistä tyytyväisyyttä. Ravintolassa oli muutamia nuoria miehiä, jotka joivat olutta. Hyi! Min proosallista juomaa jouluaattona! Risto tilasi puoliskon viiniä ja asettui sen viereen muutaman pöydän ääreen. Sitte rupesi hän tarkastelemaan noita nuoria miehiä, kenen niistä saisi tämän illan toveriksi.
Mutta niidenkin puheista kuului, että niillä oli meno sinne ja sinne. Eivät ne olleetkaan yksinäisiä ja toveria vailla. Kohta ne lähtivätkin, mutta yksi jäi tuonne huoneen loukkoon tuutingin ääreen. Ja se näytti miettivältä ja raskaalta kuin tuntisi sisässään maailman kauheimmat tuskat. Se oli hänen miehiään, se kuului samaan yksinäisten komppaniaan tänä jouluaattoiltana kuin hänkin. Yhtään aivan yksinäistä ei silti ole maailmassa, mietti Risto, kohosi paikaltaan ja meni miehen luo. Se oli vanhempi kuin hän, täyteläinen, velttokasvoinen nuori mies. Risto esitteleihe hänelle ja kuuli nimen olevan Kotisaari, hämäläinen ylioppilas. Risto pyyteli häntä tulemaan omaan pöytäänsä. Miehen silmät kirkastuivat, hän katseli mielihyvällä Riston paremmin hienonpuoleista pukua ja antoi katseensa nautinnolla viivähtää hänen komeassa kellonperässään. Heistä tuli pian hyvät tuttavat, sinut, veljet.
-- Sinä kai olet vasta nuori civis? puheli Kotisaari ja imasi kuiviin viinilasinsa.
-- Paremmin nuori. Toista vuotta.
-- Ja olet joulua täällä Helsingissä? Taidat olla pohjolainen, kun et ole mennyt kotiisi?
-- Niin olen.
-- Olet varmaan juristi?
-- Olen.
-- Juristit ovat miehiä. Ja varsinkin pohjolaiset juristit, ihanteli Kotisaari.
-- Oletko sinäkin juristi?
-- Olen.
-- Tutkinnot jo suorittanut?
-- Par'aikaa suorittelen. Minulla on ollut vähän vastoinkäymisiä, että on viivähtänyt, selitti Kotisaari ja solautti viiniä suuhunsa. Minulla oli näet morsian ja se petti minut. Surussani minä hullausin juomaan, että on mennyt aikaa turhaan.
-- Vai semmoisia vastoinkäymisiä?
-- Niin -- noihin naisiin ei tarvitseisi luottaa.
-- Ovat yhtä pettäviä kuin yhden yön jää, säesti Risto.
-- Niin ovat.
-- Mutta sinulla on hyvää viiniä. Tämmöistä sen olla pitää joulujuoman.
Kotisaari kuivasi taas huulillaan yhden lasin putipuhtaaksi. Ristoa hiukan nauratti miehen viinin halu. Pian kosti viini surmaajalleen. Kotisaaren kieli alkoi ennen pitkää sammaltaa.
-- Etkö sinä, nuori ystävä, tilaa illallista? Minulla on hiukan ahtaat raha-asiat tällä kerralla.
Risto jo ymmärsi, mitä lajia tämä mies oli. Mutta samapa se nyt tälle illalle. Onhan tuolla kuitenkin suu, jolla puhuu ja aivot, joilla ajattelee. Enempää ei Risto vaatinutkaan nyt toveriltaan.
-- Tilataanpa vain?
-- Tilaa kotlettia ja ryypyt! Ryyppy on erinomainen sen kanssa, kehotti Kotisaari ja hänen pienet silmänsä nauroivat tyytyväisyydestä.
Risto huomasi, että Kotisaarelle oli tällainen jouluilta erinomainen onnen sattuma: ylempänä toivojen. Ja kun Risto vielä veti taskustaan hänen nenänsä eteen sikareja, niin nauroi Kotisaari ääneen. Miehen tyytyväisyys teki hyvää Ristolle ja hänet valtasi vastustamaton halu ruokkia sitä kaiken maailman hyvyyksillä kuin syöttöporsasta. On nautintoa nähdä, kun se sitte säteilee hyvinvoinnista. Ja Kotisaari ei antanut itselleen kahdesti tarjota.
He söivät illallisen viinan ja oluen kanssa. Kotisaari jo heltyi hyvin tunteellisiin mielialoihin. Hän kertoi syntynsä, kotinsa ja kaikki. Itki, että on tullut aikaa tuhlatuksi, mutta pian potaltaa hän nyt hovioikeuteen ja varatuomariksi.
-- Mitä tutkinnoita hän nyt oli suorittanut?
-- Ei vielä mitään, mutta juuri aikoi. Ja kun hän saisi raha-asiansa reilaan, niin menisi hän naimisiin. Hänellä on jo uusi morsian. Se on nuori leski täällä pääkaupungissa.
Risto ei saanut selvää, puhuiko mies totta vai valetta. Mutta aika kului silti ukkoa kuunnellessa ja hän huomasi pian, että kyllä tuo mies on sentään häntä paljon, paljon onnettomampi.
Kohta saivat he kolmanneksi seuralaisekseen ravintolaneidin, sillä hän oli huomannut Riston anteliaisuuden ja tahtoi hänkin hyötyä pojasta. Ja nyt heille vasta hauskuus alkoi. He siirtyivät piaanohuoneeseen. Neiti sulki kapakan.
Nytpä Kotisaari vasta näytti suuruutensa. Hän istahti piaanon ääreen ja antoi yhden sävellyksen toisensa jälkeen helähtää sormiensa kosketuksesta tangetteihin. Ja hän lauloi samalla. Hänellä olikin kirkas tenoori, vaikka vähän ruostunut. Risto katseli hiukan ihastellen miestä. Hän saikin kuulla, että Kotisaari on säveltäjäkin ja vanha ylioppilaslaulaja. Se oli koko nero mieheksi. Risto ja ravintolaneiti tanssivat. Oo -- tämä oli hauskaa!
Mutta sitte tuokion takaa nousi Kotisaari ylös piaanon äärestä ja kuiskutti Riston korvaan:
-- Nyt sinun, nuori ystävä, arvosi vaatii ottamaan samppanjaa. Etkö huomaa tytöstä?
Risto ei mitään huomannut tytöstä, mutta Kotisaari viskutteli hänelle korvaan. Hän olikin perin pohjin syventynyt Helsingin ravintolaelämän salaisuuksiin. Mutta silloin välähti kuin kirkas salama Riston pimittyneissä aivoissa. Hän haki lakkinsa, päällysnuttunsa ja kalossinsa. Riensi sitte juoksujalassa kotiinsa pakoon jotain likaista ja ilettävää.
X.
New York 1 p:nä tammik. 18--.
Kelpo Ristoni!
Kun sain sinun neljännen eli viimeisen kirjeesi tänne matkamme jälkeen, niin olimme juuri lähdössä tänne suureen maailman kaupunkiin viettämään täällä joulua sedän luona, jonka laiva parasta aikaa on New Yorkin satamassa. Hän kutsui meitä erityisesti tulemaan ja koska rautatiematka ei ollut kovin pitkä, suostui isä lähtemään sittenkuin setä oli ilmoittanut maksavansa matkakustannukset -- huomaat, että isä noudattaa ankarinta säästäväisyyttä. Lähdimmekin isä, äiti, Aloys ja Fretu ja minä. Aloys ja Fretu ovat nyt päässeet apteekkipalvelukseen ja he kovasti uskovat vielä olevansa apteekkareita täällä suuressa lännessä. Niin -- me tulimme tänne suureen pesään, jonka läpi jo kerkesimme aika paljon kuljeskella Suomesta tänne saavuttuamme. Setä oli ottamassa asemalla vastaan ja vei meidät laivaansa. Siellä oli juuri jouluvalmistukset. Meri loiskahteli vapaana laivan kuvetta vasten. Heillä oli joulupuukin. Ei se ollut Suomen havupuu, vaan Amerikan lehtevä saarni. Sen olivat merimiehet koristelleet parhaan taitonsa mukaan. Ja jouluaattona oli juhlallista. Setä tarjosi merimiehilleen lasin totia munalla höystettynä. Miehet lauloivat jouluvirren ja toverillinen mieliala oli vallannut kaikki. Se oli silti hauska joulu. Söimme riisiä, porsasta ja torttuja. Voi täälläkin viettää joskus hauskan hetken, kun unohtaa kaikki ja vaipuu vain nykyisyyteen. Mutta eipä Amerikan luonnossa ole Suomen runollisuutta eikä ihmisissä kotiseudun tuoksua. Lunta on tullut hiukan, mutta se on likaista ja pian häviävää. Ei täällä kilise joulukulkuset eikä ajeta reellä koristeltu ketunnahka heitettynä reen perälle niinkuin siellä kotona. Siellä maalla meillä on ilma tuoreempaa kuin täällä, mutta olo on silti yksitoikkoista. Ja voi niitä kauheita sikalaumoja, joita isä täällä on ruvennut kasvattamaan! Ne ovat minulla aina silmissä ja niiden ärinä kiusaa minua. Suo anteeksi mauton kirjeeni, mutta en voi niistä olla kirjoittamatta, kun ne alituisesti minua vaivaavat!
Teen työtä siellä kotona aamusta iltaan. Kauppala siellä maatilamme läheisyydessä kasvaa aika vauhtia ja yhtä suuressa määrässä minun ompelukouluni. Minulla on jo kuusi oppilasta. Ne ovat talonpoikaistyttöjä suomalaisista siirtolaisperheistä kauppalasta. Minä saan heille antaa henkistäkin opetusta ja siihen olen erinomaisesti innostunut. Ajattele että suomalainen kansallisuus täällä voisi vielä maailmassa yletä upeampana kuin kotimaassa!
Täällä Amerikassa minä olen tehnyt sen huomion, ett'eivät ihmiset täällä koeta niin kaikemmoisia salateitä tunkeutua toistensa olosuhteisiin. Itsekullakin on tekemistä omain asiansa kanssa. Ja se on kaunis havainto. Se tyynnyttää entisetkin pahat mielet ja arpeuttaa vanhat haavat. Luulen että kun olisi Amerikassa pienestä lapsesta elänyt tai kun olisi Amerikassa syntynyt, niin viihtyisi täällä mainiosti. Mutta se kotimaa --!
Mutta tämän maan politiikka on Merenpuoleista. Se on liian vapaata, niin sanoakseni siveetöntä. Minä olen aina ihaillut suoraa ja rehellistä politiikkaa, semmoista kuin meillä siellä Suomessa. Siellä pysähdytään kiistoihin ja väittelyihin, mutta täällä mennään pahimpiin herjauksiin ja tahdotaan vastustaja lyödä lauvalta hinnalla millä tahansa. Äskettäin julisti muuan sanomalehti vastapuolueen presidenttiehdokkaasta, että se on ollut jossain kaupungissa kadulla humalassa, kun se oli saanut äkkinäisen pahoinvointikohtauksen. Mutta vaalitilaisuudet ovat täällä kadehdittavia. Usein menen läheiseen kaupunkiin, kun tiedän siellä olevan jonkun vaalin. Voi sitä pyhää innostusta! Jos ei siihen samaan jossain määrin seottuisi keinottelua, niin olisi se jotain sellaista, jollaiseksi aina olen kuvitellut valan keilihuoneessa Versaillesissa suuren vallankumouksen aikana. On täällä naisillakin vaikutusta vaaleihin. Senkin huomion olen tehnyt, että naisena täällä on paljon parempi olla kuin miehenä. Mies on täällä kuluva remeli suurteollisuuden palveluksessa, mutta naisen asema on mallikelpoinen sekä kodissaan että ulkona sitä. Amerikkalaisessa miehessä ei olekaan tuon tähden ihanteellisuuksia, mutta sitä enemmän intohimoja. Nainen on osannut yhdistää itseensä tunteellisuuden ja älyn, ja hän on monessa suhteessa miehen herra. Muutenkin täällä kaunis silmäpari on paljon, paljon suuremmasta arvosta kuin siellä Suomessa. Täällä olisikin tilaisuutta rakastua vaikka mustaan neekeriin...
Lienet paljon edistynyt luvuissasi? Kerrot olevasi välinpitämätön kaikesta ympärilläsi olevasta. Miksi niin? Onko sinustakin tullut itsekäs? Enpä sitä uskoisi. Itsenäisyyden ja itsekkäisyyden väli on pitkä, mutta voi yhteenkin sattua. Onko sinulle käynyt niin? Minä päinvastoin seuraan erinomaisella tarkkuudella ympäristöäni -- luontoakin, vaikka siitä puuttuu runollisuutta. Äsken lahjoitti pappa minulle ponyn ja sillä minä ajelen katselemassa ympäristön elämää. Väliin on pienonen neekeripoika kuskina ja hän sanoo sydämmestään pitävänsä "missistä", joka on opettanut hänet lukemaan. Oletko sinä saanut tuollaista aikaan? Uhrauksia tehdä muille, mutta silti olla itsenäisenä ja vapaana, se on tässä maassa aivan mahdollista ja siinä minä aina näen korkeimman onneni täällä, vaikka minua silti rasittaakin alituinen kaipuu -- ketä, arvaa!
Kirjeistäsi ei täällä kukaan tiedä ja minä koetan ne huolellisesti salata. Tämä kirje tuopi sinulle kai leuhauksen prääri-ilmaa täältä. Haluaisin vastaukseksi tuoksahduksen Suomen täysinäistä talviluontoa. Kirjeesi saat osottaa maatilallemme.
Suomasi.
-- -- --
Helsingissä 1 p:nä helmik. 18--.
Sulo Suomani!
Sinun viimeinen kirjeesi tuli kuin palsami oikeaan aikaan. Olin viime aikoina vaipunut äärettömään raskasmielisyyteen. Luonteeni on tekemäisillään koko käännettä, se on laskeutumaisillaan nolla-pisteen alapuolelle mielialojen lämpömittarissa. Ennen se kohosi ylös iloisuuteen kuin vikkelä elohopea, nyt se painuu alas -- minne painuneekaan. Pääasia on vain, että suuret ilman muutokset ovat tulossa. Ei ole vielä vettä satanut, ei kyyneltä tipahtanut, mutta ilmassa on syksyn raskaus. Sinun kirjeesi virkisti silti aika paljon, luin sen moneen kertaan, luin vieläkin ja olin tyytyväinen. Siinä esiinnyt sinä ehyenä ja kokonaisena, jokainen piirre on selvänä ja jokainen mieliala tuttuna -- sellainenhan sinä olit ennenkin, vaikka en niin läheltä huomannut jokaista avuasi kuin nyt etäämpää. Ja kirjeesi vaikutti sen, että minä heti menin ja ilmoittauduin opettajaksi Antipoffin kurjuuden asukkaille. Luulen että se on minua virkistävä. Olin todellakin kehittymäisilläni ensi luokan itsekkääksi. Täällä Helsingissä rupesin asumaan muutaman, papin kokelaan kanssa, minulla oli aikomus repäsemällä ottaa tutkinnot ja päästä niillä ylpeilemään ja jonkun asteen lähemmäksi sinun lopullisessa saavuttamisessa. Kuinka pikkumaista! Huomaankin kirjeestäsi, että sinä inhoot tuollaista egoismia. Sinähän työskentelet niin paljon muita varten. Minä istuin vain päivät päästään huoneessani, luin ja ahkeroin. Mutta samalla kävi sieluelämäni tyhjäksi ja raskasmieliseksi. Minä vaivuin aina enemmän sisäänpäin -- jouduin ennenvanhalle kouluaika-asteelleni -- ja kerran jo tein moraalisen lankeemuksen, joka olisi voinut päättyä huonosti rakkaudellemme. Tulipa sitte sinun kirjeesi! Miten paljon se taas kohotti minua! Ja minä toivon, että se on vielä enemmän sitä tekevä. Minulla on aikomus alkaa osakunnassakin enemmän esiintyä ja muuten hengittää ulos enkä omaan poveeni. Meidän köyhien ylioppilaiden olo täällä Helsingissä on kaikkea muuta, vaan ei hauskaa. Meiltä on kaikki kielletty --, esteet panevat köyhyys, alhainen syntyperä ja oma pikkumaisuus. Ja voisiko siellä meidän pikkuisessa pohjoisessa kylässämme, jossa synnyimme, kehittyä sellaiseksi, että täällä voisi varmoilla edellyksillä nauttia elämästä? Se oli pikku sielujen kotipaikka ja minussakin on liian paljon tuota pikkumaisuutta. Ilmeisesti näen monen ylioppilastovereistani aivan tuon tähden vajoavan yhä pitemmälle kapakkaelämään. He tahtovat virkistystä ja tarttuvat siihen, mikä on helpommin saatavissa. Ja ikävä kyllä, että paraimmat sydämmet ovat heikoimmat, jos niin voi sanoa. On sallimuksen siunaus, että kohtalo on antanut sinut minulle neuvojaksi. Valtamerenkin takaa sinä ohjaat minua ja jos sinä olisit saapuvilla täällä, puhaltaisin minä raskasmielisyyden itsestäni kuin kevyen savun kauvas, olemattomiin.