Part 1

PUNASYDÄN ELI METSlEN KUMMITUS

Kertomus Pohjois-Amerikan Yhdysvalloista

Kirj.

P. B. St.

Suomennos

Haminassa, Alfred Lagerbom, 1903

NEUVOTTELU:

Neuvottelu-nuotion ääressä. "Punasydämen" ensimmäinen uhri. Julman Korppikotkan loppu. Veljekset. Loppu.

Neuvottelu-nuotion ääressä.

Dakota, eräs Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain nuorimpia valtioita, on hedelmällinen vaikka näihin aikoihin sangen harvaan asuttu maa.

Eräänä iltapäivänä loimusi aika nuotio Dakota-intiaanien leirissä vuolaasti virtaavan puron oikealla rannalla. Lähellä olevalle tasangolle kokoontuivat kohta kaikki kylän miehet. Alipäälliköt ja merkittävimmät sotilaat asettuivat ympyrään nuotion ympärille ja tuijottivat synkin katsein tuleen. Ei kukaan uskaltanut lausua sanaakaan; ison joukon äänettömyys näkyi ennustavan jotakin salaperäistä.

Äkkiä käänsivät useimmat kasvonsa kohti erästä isoa _Wigwamin_ [wigwam -- intiaanien teltanmuotoinen maja], josta jättiläismäinen mies juuri astui ulos. Hänellä oli hartioillaan pedon nahka; joukko ihmisten kuivuneita päänahkoja, tupakka-kukkaro, pussillinen kuulia ja ruutia, pitkä puukko ja lyhyt nylky-veitsi olivat kiinnitetyt hänen vyöhönsä. Olallaan kantoi hän oivaa kaksipiippuista pyssyä ja oikeassa kädessään heilutti hän raskasta _tomahawkia_ eli tappokirvestä. Pitkät kotkansulat, jotka olivat hänen tukassaan, ilmaisivat hänen olevan ylimmäisen päällikön.

Hitain askelin läheni päällikkö sotilasjoukkoansa, astui nuotion ääreen ja istuutui alipäällikköjen viereen.

Eräs nuori sotilas tarjosi hänelle täytetyn piipun ja pani pienen kekäleen koppaan tupakan päälle. Päällikkö vetäisi muutamia savuja ja antoi sitten piipun lähimpänä olevalle punaihoiselle. Tämäkin vetäisi muutaman savun ja ojensi sen sitten naapurilleen, niin että jokainen nuotion ääressä istuva sotilas sai vuoroonsa sitä polttaa.

Nyt nousi päällikkö ylös ja alkoi kaikkien tarkkaavaisesti kuunnellessa puhua: "Dakotan urhoolliset sotilaat!" sanoi hän. "Musta Kotka on kutsunut teidät neuvottelu-nuotion ääreen kuullakseen teidän, heimomme kokeneimpien miesten mieltä. Pojaltaan Julmalta Korppikotkalta on Musta Kotka saanut kuulla tärkeän uutisen. Sallittakoon sen tähden Julman Korppikotkan kertoa, mitä hän on havainnut!"

Häikäilemättä suostui intiaanien neuvoskunta siihen, ja Mustan Kotkan viittauksesta astui toisten joukosta aseestettu nuori mies, jolla jo oli voitonmerkkeinä muutamia päänahkoja vyötäröillään ja jonka koko olemus huokui hurjaa taistelunintoa.

Päällikkö silmäsi mielihyvällä uljasta nuorukaista, joka solakkana kuni honka asettui nuotion ääreen.

"Julma Korppikotka kertokoon, mitä hän on huomannut!" huudahti vanhin alipäälliköistä.

Muutamat sotilaat yhtyivät tähän kehoittavin _hugh_-huudoin, mutta päällikön ankara katse sai heidät kohta vaikenemaan.

"Julma Korppikotka harhailee mielellään metsissä metsänriistan ajossa", sanoi nuorukainen kaikuvalla äänellä. "Eräänä iltana läksi hän metsälle. Ajaen metsänkaurista takaa tuli hän valkoiselle kalliolle, missä Suuren Käärmeen hauta on. Samassa juoksi eläin läpipääsemättömään pensaikkoon, Uutta Julma Korppikotka ei pelkää ohdakkeita ja aikoi sentähden kiiruhtaa metsänkauriin jälkeen. Yht'äkkiä kuului ylhäältä valittava ääni ja samassa näyttäytyi Julmalle Korppikotkalle hirvittävä kummitus, joka oli kaksi kertaa niin iso kuin tavallinen ihminen, se oli aivan valkoinen ja sillä oli pyssy kädessä. Julmalla Korppikotkalla on terävät silmät; hän huomasi sentähden heti kohta sen punaisen sydämen, joka oli kummituksen rinnassa. Vaikka se oli kauhean ja peljättävän näköinen, niin ei Julma Korppikotka säikähtänyt, vaan kohotti pyssynsä ja tähtäsi salaperäistä olentoa vastaan. Mutta ennenkuin hän ehti laukasta, niin lensi pyssy hänen käsistään ja tuo salaperäinen kummitus oli kadonnut. Julman Korppikotkan pyssyä ei enää voinut käyttää, sillä sen perä meni pirstaleiksi; muutoin olisi Julma Korppikotka varmaan ottanut kummituksen kiinni".

Kun kerskaileva intiaani oli lopettanut puheensa, otti hän esiin tuliluikkunsa ja ojensi sen vanhimmalle alipäällikölle. Tämä tutki sitä ja sanoi hetkisen kuluttua kolealla äänellä: "Julman Korppikotkan pyssyn on kuula, joka on lähtenyt toisesta tuliluikusta, vioittanut. Ja tämä kuula on lähtenyt amerikkalaisten metsien kummituksen, 'Punasydämen' pyssystä".

Jo päällikön nuoren pojan puhuessa oli sotilaissa voinut huomata suurta levottomuutta, niin että he tuskin taisivat hillitä itseään. Mutta kun alipäällikkö nyt lausui sanan "Punasydän" kuului moniääninen kauhunhuuto: "Metsien kummitus! Voi punaihoisia sotilaita! Manitou [Manitou = suuri henki = intiaanien palvelema jumaluusolento] on hyljännyt lapsensa!"

Musta Kotka katsoi halveksuen sotilaihin ja huudahti: "Ne, jotka noin kirkuvat, eivät ole sotilaita, vaan polonalaisia ämmiä!"

"Julma Korppikotka nauraa jäniksenkoiville!" huusi päällikön poika ja rupesi nauraa hohottamaan.

Kaikki alipäällikötpä nuhtelivat ilakoitsevaa nuorukaista, joka häveten kiiruhti toisten joukkoon.

Mustaa Kotkaa harmitti se, että hänen lemmittyänsä oli julkisesti nuhdeltu, mutta hän ei taitanut kumminkaan asialle mitään, koskapa nuorukaisella ei ollut oikeutta käyttäytyä sillä tavoin heimon vanhinten edessä.

Nuotion ääressä istuvat intiaanit puhkesivat nyt vilkkaasti keskustelemaan ja päällikkökin otti siihen osaa. Taaempana yhdessä ryhmässä soivista sotilaista ei yksikään kuullut sanaakaan, mutta Mustan Kotkan kiivaista eleistä päättäen voitiin kumminkin arvata, ett'ei päällikkö ollut samaa mielipidettä kuin Dakotaheimon neuvoskunta.

Vihdoin nousi vanhin nuotion ääressä istuvista alipäälliköistä seisoalleen ja sanoi vakavasti: "Sotilaat puhuivat totta: Manitou on hyljännyt lapsensa. Nyt näyttäytyy Dakotan mailla metsien kummitus 'Punasydän', joka on punaihoisen kansan verivihollinen. Jo monta vuotta sitten alkoi tämä henki pelinsä intiaanien keskuudessa, eivätkä nämät mahda hänelle mitään. Monta, niin, monta monituista sotilasta on hän jo passittanut ikivihreille metsästysmaille, tappaessaan heidät tuliluikullaan, joka ei koskaan petä. Naapureimme alueilla on jo löydetty lukuisia ruumiita, joiden rinnassa on merkkinä ollut punainen sydän, metsäin kummituksen puumerkki. Tähän saakka on Dakota-intiaanien maa ollut rauhoitettuna tämän kauhistuttavan hengen käynneiltä, ja alipäälliköt toivovat sentähden, ettei 'Punasydän' ole vaativa uhrejaan täältä. He hylkäävät sentähden urhoollisen päällikkönsä Mustan Kotkan neuvon, että tätä henkeä vastaan tehtäisiin hyökkäys, johon heimon urhokkaimmat sotilaat ottaisivat osaa. Dakota-intiaanit ovat pelkäämättömiä miehiä eivätkä suinkaan pelkää vaaroja, mutta metsien kummitukselle he eivät taida mitään ja heidän verensä vuotaisi turhaan".

Äänekäs "hugh"-huuto sai ilman värähtelemään ja sotilaitten kasvoista voi nähdä, että he olivat hyvin tyytyväisiä tähän päätökseen.

Ainoastaan päällikkö ja hänen poikansa näyttivät nyrpeiltä.

"Kurjat raukat!" murisi Musta Kotka. "Kerran olette vielä katuvat raukkamaista leväperäisyyttänne!"

"Punasydämen" ensimmäinen uhri.

Kaksi päivää neuvottelun jälkeen astui nuori sotilas "Haukka" leiristä ja läksi aarniometsään. Hänen tarkoituksensa oli tappaa jotakin metsänriistaa, josta hänen nuori vaimonsa olisi voinut laittaa päivällisaterian. Varovasti tutki hän sammaleen peittämää maata löytääkseen jotakin jälkeä. Mutta kuinka kauvan hän hakikaan, ei hän voinut sellaista huomata, ei ainakaan ison ja arvokkaan eläimen jälkiä; siellä täällä näkyi kyllä jälkiä, mutta ne olivat pienten petoeläinten, kuten näätien, kettujen y.m. tekemiä.

Tämä vastoinkäyminen teki hänet alakuloiseksi, sillä ei siinä kylläksi, että hän jäi paistinlihaa vaille, vaan hän oli joutuva naurunkin alaiseksi, sentähden että hän -- kuulu metsämies -- oli pakoitettu palaamaan tyhjin toimin leiriin. Senpätähden päätti hän olla kotiin lähtemättä, ennenkun hän oli ampunut metsänkauriin tahi hirven.

Kahta tarkemmin tutki hän nyt maanpintaa ja tutkisteli pensaikot, ehken piili niissä sittenkin saalis. Mutta yhä vaan oli onni hänelle yhtä vastainen. Useita tunteja oli hän jo kulkenut aarniometsää, levähtämättä ja huolimatta siitä, että häntä vaivasi nälkä ja jano -- sillä hän oli tottunut pitkiin marsseihin ja vaivoja näkemään ja siten poistui hän yhä kauvemma leiristään.

Vihdoin tuli hän pienelle avonaiselle paikalle, josta melkoisen korkea ja jyrkkä kiiltävän valkoinen kalkkikerroksinen kallio kohosi. Sen lähellä oli pieni kumpu, jonka huipulla oli maahan isketty keihäs, jossa muutamia päänahkoja riippui.

"Valkoinen kallio -- Suuren Käärmeen hauta!" sanoi Haukka itsekseen ja katsoi kammoksuen tätä hautauspaikkaa, joka oli omistettu Dakotaintiaanien urhokkaalle päällikölle, joka niin useassa taistelussa oli voiton vienyt ja joka ei koskaan ollut haavoittunut, kunnes vihdoin tapaturma -- hän katkaisi kaulansa kerran kun hänen hevosensa kaatui -- lopetti hänen päivänsä.

Äkkiä muistui hänen mieleensä se kertomus, jonka intiaanipäällikön poika oli kertonut, ja vaikka hän oli rohkea niin vapisutti häntä nyt kumminkin. Sillä juuri tällä paikallahan oli Julmalle Korppikotkalle näyttäytynyt metsien kummitus, tuo kaikkia punaihoisia vainoova, salaperäinen henki, joka tappoi äänettömällä laukauksella ja joka merkitsi punaisella sydämellä uhrinsa rinnan. Ajatteles, jospa hän juuri nyt olisikin tässä! Varmaan oli Maukka silloin kuoleman oma, sillä ei kukaan voinut "Punasydäntä" vastustaa. Mutta kohta hän rohkaisihe.

"Kukapa kumminkin voi tietää, missä 'Punasydän' nyt on! Arvattavastikaan hän ei pysyttelehe kaksi päivää peräkkäin samoilla paikoilla, varsinkaan ei, koska hän varsin hyvin tietää, että intiaanit harvoin käyvät hautausmailla. Ei, sehän ei suinkaan voisi olla eduksi sellaiselle olennolle, joka niin kiihkeästi etsii tilaisuutta tappaakseen niin monta punaihoista kuin suinkin!"

Näin tuumien astui Haukka avonaiselle paikalle. Varmuuden vuoksi otti hän pyssyn olaltaan ja pysyttelihe valmiina ampumaan milloin tahansa. Kohta oli hän "Valkoisen kallion" juurella ja alkoi sitä kiertää. Samassa oli hänestä, kuin joku puhuisi tuolla ylhäällä. Henkeään pidättäen painautui hän kalliota vastaan ja kuulosti tarkkaan.

Todellakin silloin tällöin eroitti hän valittavan äänen, jota hän ei voinut ymmärtää. Uteliaisuus heräsi hänessä ja hän alkoi -- ajattelematta äskeisiä pelkoaan -- kiivetä ylöspäin. Hän teki sen niin varovaisesti, ettei pieninkään kivi ruvennut vierimään. Valittavat, oudot äänet kävivät yhä selvemmiksi. Sangen väsyksissä oli hän päässyt melkein kallion huipulle, kun äänet lakkasivat kuulumasta, Hän piiloutui ulkonevan lohkareen taakse. Samassa kuuli hän nyyhkytystä, joka hänen mielestään tuli jostakin läheltä ja hän tuli siitä siihen päätökseen, että hän oli saavuttamaisillaan tarkoituksensa.

Jotta häntä ei voisi huomata ryömi hän nyt mahallaan ja hiipi siten yhä ylemmä. Kalliossa huomasi hän nyt pienen aukon, josta salaperäiset valittavat äänet taas kuuluivat.

Piiloutuneena kallionlohkareen taakse kurotti Haukka nyt päätään nähdäkseen vieläkin paremmin. Hetkiseksi oli hänestä kuin jos miehinen valkoiseen pukuun puettu olento olisi näyttäytynyt aukossa; hän ei kumminkaan voinut päästä selville siitä josko se ei ollut pelkkää mielikuvitusta vaan. Valittavat äänet taukosivat kuulumasta ja nuori intiaani kohottautui hiukkasen. Äkkiä kaatui hän nyt, hänen kasvonsa peittyivät vereen, hänen rintansa korahteli ja ruumis luuhistui kokoon ja -- Haukka heitti henkensä.

Hetkisen kuluttua näyttäytyi jotain valkoista aukossa. Äkkiä nousi se pystyyn ja kalliolla seisoi nyt pitkä, valkoinen olento lyhyt pyssy kädessä. Rinnan kohdalla oli hänellä punainen sydän. Laahustavin askelin läheni olento ruumista ja silmäsi sitä hetkisen. Sitten lankesi se polvilleen ja pyyhkäisi toisella kädellään intiaanin rintaa, jossa nyt näkyi iso, vaalean punainen sydämen kuva. Taasen noustuaan tarttui olento ruumiiseen ja laahasi sen kalliolta alas.

Kun se oli ehtinyt metsänaukon rinteeseen, jätti se kuolleen Haukan pensaan juurelle, taittoi intiaanin puukon kiveen ja pani sen jälleen kuolleen viereen, jonka jälkeen se taasen läksi kalliolle.

Tultuaan sinne huomasi se intiaanin pyssyn, joka oli rauniolla. Muutama isku kallionseinään ja ase oli käyttämätön. Olento laskeusi vielä kerran alas aukeamalle, laski murskatun pyssyn ruumiin viereen ja kiipesi sitten uudelleen kalliolle, jonka aukon kohdalla se äkkiä pienenemistään pieneni ja hävisi kohta alla olevaan luolaan, josta hetkisen kuluttua kuului omituinen valittava ääni, kuin jos se olisi jostakin soittokoneesta lähtenyt.

Haukan nuori vaimo odotti levottomana miehensä takaisintuloa, hän ei kotiutunut myöhään yölläkään. Kuu hän ei seuraavana aamunakaan ollut palannut, läksi vaimo päällikön luo ja ilmoitti hänelle, ettei Haukka vielä ollut palannut metsältä. Musta Kotka päätti, että Haukkaa odotettaisiin puolipäivään asti. Mutta kun tätä ei vielä silloinkaan näkynyt eikä kuulunut, lähetti hän viisi sotilasta kadonnutta etsimään. Haukan vaimo pyysi saada seurata heitä, mutta Julma Korppikotka käännytti hänet tylysti takaisin, käskien hänen jäädä kotiin, koskapa sotilaitten ei ollut soveliasta kulkea naisten seurassa.

Hakijat haaraantuivat eri tahoille metsään ja tähystelivät tarkkaavaisina maata siten löytääkseen Haukan jäljet. Vihdoin onnistui Julman Korppikotkan huomata _mokkassiini_-jalkineen tekemät tuoreet jäljet, joita he sitten seurasivat.

Aurinko oli jo mailleen menemäisillään kun etsijät ehtivät metsänaukeamalle valkoisen kallion luona.

Äkkiä huudahti eräs sotilaista: "Haukka!"

Sotilaat katsoivat siihen suuntaan, johon huutava viittasi ja kauhukseen huomasivat he nyt kuolleen toverinsa. Tutkiessaan häntä tarkemmin näkivät he myös, että hänen aseensa olivat särjetyt, että kuula oli lävistänyt hänen päänsä ja että punainen sydän oli maalattu hänen rinnalleen.

"Metsien kummitus on tappanut hänet! Tämä oli ensimmäinen uhri, jonka 'Punasydän' on joukostamme vaatinut. Paetkaamme täältä, ettei kuolo meidätkin saavuttaisi!"

Sentapaisia huudahduksia päästivät säikähtyneet intiaanit, jotka väliin silmäsivät ruumista, väliin valkoiseen kallioon päin, jota punertava iltarusko kietoi hehkuvaan valoonsa.

Julma Korppikotkakin säikähti alussa, kun hän näki kummituksen ensimmäisen uhrin, mutta pian karaisihe hän ja kehoitti tovereitaan hakemaan 'Punasydäntä' tehdäkseen hänet vaarattomaksi.

"Kuinka voimme me häntä hakea, kun yö jo on tulossa?" väitti eräs intiaaneista, jota kutsuttiin "Havukaksi", osoittaen kädellään laskeutuvaa aurinkoa.

"Viettäkäämme yötä metsässä, varhain huomisaamuna voimme sitten tarkoin tutkia seutua", ehdoitti päällikön poika.

Mutta intiaanit eivät suostuneet tähän, vaan vaativat, että heidän sallittaisiin heti kohta palata leiriin.

"Voi teitä kurjia raukkoja!" huudahti Julma Korppikotka vihastuneena, tarttuen tuimasti pitkän puukkonsa päähän.

"Julma Korppikotka on tosin esimiehemme poika", sanoi Havukka viitaten tovereilleen, että he rauhoittuisivat, "mutta vielä hän ei ole päällikkömme. Me saimme käskyn hakea Haukkaa, emmekä suinkaan käskyä vainota 'Punasydäntä'. Julma Korppikotka tietää aivan hyvin, että Havukka ja hänen toverinsa ovat urhoollisia sotilaita eivätkä pelkurimaisia raukkoja; he eivät säikähdä taistelua julmimmankaan vihollisen kanssa, mutta 'Metsien kummituksen' kanssa he eivät kumminkaan antaudu taisteluun, koskapa he siinä aivan turhanpäiten uhraisivat henkensä. Päättihän muutenkin heimomme neuvoskunta, ettei tulisi ahdistaa 'Punasydäntä' ja vanhempia on totteleminen. Jos Julma Korppikotka haluaa tänne jäädä, emme ole häntä siitä pidättävät, mutta me palaamme kotiin".

Päällikön nuori poika oli jo vihaisesti vastaamaisillaan tähän puheeseen, kun samassa ylhäältä päin kuului pitkäveteinen valittava ääni, ja samassa voitiin laskevan auringon viimeisissä säteissä eroittaa jättiläismäinen, valkoinen olento kallion huipulla.

"Punasydän!" huudahti Julma Korppikotka puoleksi tukahtuneella äänellä ja peräytyi vaistomaisesti muutaman askeleen.

"Metsien kummitus!" sanoivat hänen toverinsa kauhistuneina. "Pian täältä pois, ennenkun hänen kostonsa meidät tavoittaa!"

"Sinä sen peto!" huudahti äkisti päällikön poika, "Julma Korppikotka lähettää sinulle terveisensä!"

Samassa paukahti nuoren intiaanin pyssy, mutta kummitus oli paikoillaan. Hetkisen kuluttua kuuluivat taas surulliset ja valittavat äänet ja kummitus katosi näkyvistä.

Kauhistuneet intiaanit tarttuivat nyt kuolleeseen Haukkaan ja hänen aseisiinsa ja kiiruhtivat juoksujalassa pimeään metsään. Julma Korppikotka seurasi heitä.

Vasta keskiyön aikaan ehtivät he leiriin.

Julman Korppikotkan loppu.

Oli kulunut muutamia päiviä.

Dakota-intiaanien leirissä vallitsi sellainen kauhu, etteivät edes nuo urhoolliset miehetkään uskaltaneet poistua leiristään, ellei heitä ollut ainakin kolme yhdessä.

Tämän kauhun oli metsien kummitus, Punasydän, herättänyt.

Samana päivänä, jolloin Haukan ruumis tuotiin intiaanien kylään, menetti vielä toinenkin intiaani henkensä salaperäisen olennon käden kautta. Seuraavanakin päivänä löydettiin eri paikoista kylän läheisyydestä kaksi ruumista, joilla oli tuo maalattu punainen sydän.

Kauhea kostaja raivosi kuulumattomalla tavalla punaihoisten keskuudessa.

Kun nuo kaksi ruumista oli löydetty kutsuttiin neuvoskunta uudelleen kokoon ja nuotion ääressä päätettiin, ettei intiaanien tullut yksin lähteä leiristä, päätös, jota tervehdittiin yleisellä mielihyvällä.

Intiaanien päällikkö, Musta Kotka, yritti nytkin saada heimon vanhimmat taivutetuiksi siihen, että sotilaat tekisivät päättäväisen ja yleisen hyökkäyksen tuhotakseen metsien kummituksen, mutta tälläkin kertaa turhaan. Alipäälliköt koettivat todistaa, että heidän olisi mahdotonta saada Punasydän kiinni sekä että punaihoisia olisi kova kosto kohtaava semmoisesta uskaliaasta yrityksestä. Jos joku tahtoisi hakea Punasydäntä, niin he eivät tosin tahtoneet estää häntä siitä, mutta intiaanien neuvoskunta ei koskaan tulisi antamaan käskyä tuon salaperäisen olennon vainoomisesta.

Musta Kotka pui nyrkkiä, mutta hillitsi kumminkin vihansa. Hän oli hyvin suuruksissaan, että hänen päällikön itsensä täytyi mukautua alipäälliköiden tahtoa noudattamaan. Vaikka hän luuli, että Punasydän oli kauhistuttava olento, niin luuli hän kumminkin, että se yhdistetyin voimin voitaisiin masentaa.

Ja minkä maineen hän ei olisi saavuttavakaan, jos kaikissa valtioissa tulisi tunnetuksi, että Dakota-intiaanien päällikkö oli kukistanut punaihoisten vaarallisimman vihollisen! Mustan Kotkan poika himoitsi myös saada kostaa metsien kummitukselle ja sentähden oli hän vihoissaan neuvostolle ja herjasi urhoollisia päälliköitä kutsuen heitä jäniskoiviksi ja vanhoiksi akoiksi.

Seuraavana päivänä löydettiin eräs intiaani hengetönnä omassa _wigwam'issaan_ ja punainen sydän hänen rinnassaan. Julma Korppikotka päätti nyt sentähden itse ruveta ajamaan Punasydäntä takaa. Päätöksensä ilmoitti hän isälleen ja lupasi heti lähteä valkoiselle kalliolle, jolla tuolla salaperäisellä olennolla varmaankin oli piilopaikkansa.

"Julma Korppikotka on urhoollinen nuorukainen, ja Musta Kotka on ylpeä siitä", sanoi isä poikaansa kiittäen. "Päällikkö ja hänen poikansa uskaltavat yksin lähteä kummitusta vastaan ja he tulevat osoittamaan sotilaille, että heillä kummallakin on enemmän uskallusta kuin kaikilla heillä yhteensä".

Varustettuaan itsensä aseilla ja ampumavaroilla läksivät he wigwam'istaan ilmoittamatta kellekään mitä he aikoivat tehdä ja menivät metsään. Varovaisesti kulkivat he eteenpäin, kuulostaen jokaista ääntä ja aina valmiina hyökkäykseen. Julmalla Korppikotkalla oli pyssy kädessään ja Musta Kotka heilutti tomahawkiaan, joka oli hänen lempiaseensa.

Vihdoin tulivat he metsänaukeamalle valkoisen kallion luona ja Julma Korppikotka näytti isälleen paikan, jossa he olivat löytäneet hengettömän Maukan.

Musta Kotka kumartui tutkimaan maanpintaa, mutta hänen oli kumminkin vaikea mitään eroittaa, sillä rankkasade edellisenä päivänä oli tykkönään huuhtonut kaikki jäljet pois.

Nuorukainen kosketti silloin hiljaa päällikön olkapäätä ja osoitti valkoista kalliota.

Päällikkö katsoi samaan suuntaan, mutta ei voinut huomata mitään erikoisempaa ja aikoi juuri kysyä pojaltaan, mitä oli tapahtunut, kun surkea voivotteleminen tunki hänen korviinsa.

Hän viittasi nyt salaperäisesti pojalleen, paneutui mahalleen ja hiipi hautakumpua kohden. Saman teki myös poika. Tällä tavoin pääsivät molemmat kummulle huomaamatta enää mitään tavatonta, mutta juuri kun he olivat päässeet perille, kuului taas voivottelemista. Tähysteltyään hetkisen näkivät eteenpäin hiipivät punaihoiset ruohokossa kallion alapuolella valkoihoisen miehen, joka painoi kättänsä verisiä kasvojaan vastaan; vähän matkan päässä hänestä oli hänen pyssynsä.

Julman Korppikotkan kasvoissa kuvastui tavaton verenhimo. Tarttuen nylkyveitseensä hyökkäsi hän muutamin pitkin harppauksin haavoitetun kimppuun. Kun valkoihoinen mies kuuli äänen, avasi hän silmänsä ja huomasi kauhistuen aseellisen intiaanin.

Vaikka hän oli hyvin heikko niin koetti hän kumminkin puolustautua. Hän vetäisi ison metsästyspuukkonsa, joka riippui hänen vyöllään ja hosui sillä niin tuimasti, ettei punaihoinen päässyt hänen kimppuunsa. Raivostuen tästä tempasi Julma Korppikotka pyssynsä olaltaan ja iski sen perällä puukon valkoisen miehen kädestä. Hurjasti hihkaisten tarttui hän taasen nylkyveitseensä ja hyökkäsi haavoitettua vastaan sekä varustautui nylkemään hänen päänahkaansa.

Mielihyvällä katsoi Musta Kotka poikansa toimia eikä hänen mieleensä edes juolahtanutkaan auttaa häntä, sillä hän tiesi hyvin, että hänen poikansa oli pääsevä voitolle.

Mutta samassa näki hän kuinka tämä äkkiä hypähti pystyyn, levitti käsivartensa luotaan ja kaatui oikealle kyljelleen ruohikkoon, johon hän jäi liikkumattomana makaamaan. Päällikkö aikoi kiiruhtaa hänen luoksensa, mutta samassa tuli metsästä jättiläismäinen, valkoiseen puettu olento, jolla rinnassaan oli punainen, sydämentapainen merkki. Kädessään oli sillä lyhyt pyssy.

Kun päällikkö näki tämän salaperäisen kummituksen pudotti hän aseensa.

"Metsien kummitus!" huudahti hän samassa ja hänet valtasi äkillinen kauhistus niin, että hän läksi pakoon.

Omituinen pitkäveteinen ja valittava ääni kaikui hänen jäljissään.

Kun Musta Kotka oli kadonnut näkyvistä, astui salaperäinen olento Julman Korppikotkan luo, joka jo oli kuollut; ohimossa oli hänellä pieni haava, josta vuoti verta. Haamu mursi hänen aseensa rikki ja piirsi hänen rintaansa punaisen sydämen. Sitten läheni se valkoihoista miestä, joka tunnottomana makasi ruohokossa ja jonka kasvot olivat niin veren tahraamat, että oli mahdotonta eroittaa hänen kasvonpiirteensä. Nyt se jäi hetkiseksi seisomaan tietämättä mitä oikeastansa oli tehtävä.

Äkkiä muuttui se puolta pienemmäksi, nosti tajuttoman valkoihoisen miehen hartioilleen ja pääsi nojaten lyhyeen pyssyynsä vaivaloisesti kalliolle, jonka jälkeen se katosi mustaan aukkoon.

Kun se taas tuli näkyviin oli se yksin; palasi vielä kerran aukeamalle ja laahasi päällikön kuolleen pojan samalle paikalle, jossa Haukka muutama päivä sitten oli maannut, järjesti rikki murretut aseet hänen viereensä ja tuli takaisin valkealle kalliolle. Huomatessaan valkoihoisen pyssyn, tarttui se siihen ja kumartui myöskin ottamaan tämän hatun, jota tuuli pyöritteli ruohokossa ja katosi piakkoin kallionaukkoon.

Veljekset.

Eräällä Kansasin _farm'illa_ [farm = englantilainen nimitys ameriikkalaiselle maakartanolle] oli monta vuotta sitten Wigth niminen englantilainen siirtolainen vaimoineen ja kaksine poikineen, nimeltä Edmund ja Rudolf. Molemmat nuorukaiset auttoivat vanhempiansa maanviljelemisessä ja muissa askareissa, mutta seurasivat kaikista mieluimmin isäänsä hänen metsästysretkillään, joten heistä kohta tuli erinomaiset tarkka-ampujat.

Edmund, veljeksistä vanhin, oli luonteeltaan levoton ja hänen mielensä paloi päästä seikkailuihin osalliseksi. Nuorempi veli, Rudolf, oli vakavampi ja rakasti enemmän rauhallista ja tyyntä elämää.