Part 2

Tuo englantilainen perhe, joka jo kauvan aikaa oli asunut eräässä Kansasin autioimmista seuduista, ei tähän saakka ollut nähnyt ainoatakaan punaihoista ja niin vanha Wigth pariskunta kuin myös Rudolf olivat siitä hyvillään, koskapa heidän ei ollenkaan tehnyt mieli tehdä sellaisia tuttavuuksia, joista harvoin on onnellisia seurauksia.

Toinen oli taas Edmundin laita. Hänen ainoa toivomuksensa oli tavata joku punaihoinen, jonka kanssa hän pääsisi taisteluun ja jonka hän siinä voittaisi; tämä hänen toivomuksensa vihdoin toteutuikin, mutta sillä oli hyvin surulliset seuraukset.

Kuu farmin kaikki asukkaat eräänä yönä nukkuivat sikeintä untaan, kuului kauheata melua läheisyydestä. Uudisasukkaat heräsivät, mutta ennenkun miehet ehtivät tarttua aseisiinsa, hyökkäsi taloon joukko intiaaneja, joista muutamilla oli tulisoihdut mukanaan, eikä kestänyt kauvan ennenkun vanha Wigth ja hänen vaimonsa lävistetyin rinnoin vaipuivat permannolle ja heidän päänahkansa olivat verenhimoisten punaihoisten nylkemät. Edmund jätettiin henkiin, mutta huolimatta hänen hurjasta vastarinnastaan sidottiin hänet käsistä ja jaloista.

Rudolfin onnistui anastaa ladattu kaksipiippuinen pistooli ja sitten huomaamatta paeta ikkunasta. Kun intiaanit olivat laahanneet vangitun Edmundin ulos pellolle, sytyttivät he rakennuksen palamaan ja aikoivat lähteä pois. Mutta silloin huomasivat he Rudolfin, joka aikoi paeta metsään. Heti hyökkäsi joukko intiaaneja häntä vastaan. Nuorukainen laukasi kummankin piipun ja satutti kummallakin laukauksellaan vihollisen, mutta siitä yltyi vaan näiden raivo ja kilpiään, puukkojaan ja kirveitään heiluttaen hyökkäsivät he nyt aseettoman miehen kimppuun.

Varma kuolema silmien edessä teki nyt Rudolf rohkean päätöksen. Ennenkun hän sallisi noitten petojen tappaa ja silpoa itsensä tahtoi hän kernaammin vapaaehtoisesti erota elämästä. Huudahtaen: "Jumalani, sinun käsiisi annan sieluni!" hyökkäsi hän aimo hyppäyksellä palavaan rakennukseen.

Hämmästyneet intiaanit tuijottivat ääneti loimuaviin liekkeihin, joihin urhokas nuorukainen oli kadonnut; kohta sen jälkeen läksivät he paluumatkalle, laahaten vangittua Edmundia mukanaan ja hävittivät ohi kulkiessaan talon pellot ja vainiot. Tuskin olivat he ehtineet sen tehdä ennenkun koko seutu peittyi synkkään pimeään, sillä rakennus oli palanut pohjiaan myöten ja nyt juuri luuhistui se kokoon.

Rohkea Rudolf ei kumminkaan hukkunut liekkeihin. Kun hän töytäsi savun ja liekkien täyttämään tupaan, kaatui hän erästä laskuovea vastaan, joka vei lattian alla olevaan kellariin ja joka murtui hänen altaan. Hänen tilansa ei suinkaan sittenkään ollut kadehdittava: hirveä kuumuus tunkeusi alas kellariinkin ja kohta alkoi hengityskin käydä mahdottomaksi, koska hänen piilopaikkansa täyttyi tukehduttavalla savulla. Vihdoin puoleksi tukehtuneena ja voimatta enää toimiaan arvostella, aikoi hän hyökätä ulos takaisin. Samassapa luuhistui rakennuksen runko yhdeksi ainoaksi raunioksi.

Onnellisen sattuman kautta säilyi kellari kumminkin jotakuinkin palkkien pudotessa sen päälle niin että raitista ilmaa kohta alkoi tunkeutua sinne. Vähitellen alkoi Rudolf tointua, vaikka kohta rakennuksen palavista tähteistä lähtevä kuumuus oli hyvin ankara, ja uskalsi vihdoin jättää piilopaikkansa. Onneksi pääsi hän ehein nahoin hirsiläjän läpi, mutta kaatui ulos päästessään aivan voimattomana nurmelle ja meni tainnuksiin.

Kun hän heräsi oli täysi päivä. Rudolf ajatteli nyt miten hänen tuli menetellä. Kun hänellä ei ollut muuta kuin tulen kärventämät vaatteensa, jotka hänellä oli yllä, täytyi hänen pyytää apua muilta. Hän muisti nyt lähistössä asuvan farmarin, joka asui noin päivänmatkan päässä sieltä.

Kun hän oli virkistänyt itseään juomalla vähän vettä purosta, laskeusi hän polvilleen palopaikalle, ja purskahti katkerasti itkemään. Hän rukoili kuolleitten vanhempainsa ja onnettoman veljensä edestä, joka jo myöskin ehkä oli kuollut. Sitten läksi hän matkalle farmarin luo, joka otti hänet ystävällisesti vastaan. Vieraanvaraisen isäntänsä luona viipyi hän muutamia päiviä. Mutta kun samaan aikaan iso joukko siirtolaisia, jotka aikoivat asettua Englannin amerikkalaisille alueille [tästä huomannee lukija, että kertomuksen tapahtumat ovat 18 vuosisadan keskivaiheilta. Suom. muist.], matkusti siitä ohi, niin heitti Rudolf jäähyväiset farmarille, joka lahjoitti hänelle aseet ja ampumavaroja ynnä vähän määrän ruokatavaroita, ja liittyi siirtolaisiin, jotka mielihyvällä ottivat uljaan aseellisen nuorukaisen mukaansa.

Matkaa kesti kauvan ja siirtolaisten täytyi sen kestäessä kestää monta vaikeutta. Heidän ei ainoastaan täytynyt suojella itseään raivoavilta luonnonvoimilta, vaan myöskin puolustautua punaihoisia vastaan, jotka hyökkäsivät heidän kimppuunsa, mutta jotka karkoitettiin ja voitettiin.

Kun he olivat ehtineet matkansa perille, asettuivat Rudolf ja eräs siirtolainen, jolla oli tytär, Manitoka-järven rannalle. Täällä harjoittivat he molemmat metsästämistä ja myivät kaatamainsa otusten nahkat hallitukselle. Rudolf meni kohta naimisiin toverinsa tyttären kanssa, jonka kanssa hän eli kolme onnellista vuotta. Silloin eroitti heidät kuolema ja kun hänen appi-isänsä myöskin kohta sen jälkeen kuoli, niin ei Rudolf enää viihtynyt samalla paikalla vaan läksi Dakotaan.

Täällä rakensi hän Miniwaka-järven rannalle itselleen hirsimajan ja eli täällä kuin todellinen metsänkulkija, harjoittaen metsästystä ja muistellen kadonnutta onneaan. Hän joutui moniin seikkailuihin ja oli usein hengenhädässä, mutta Jumala oli tähän asti aina suojellut häntä.

Eräänä päivänä sattui hän tulemaan Suuren Käärmeen hautakummulle. Hänen teki mieli ottaa alas vanhat kuivuneet päänahat ja alkoi kiivetä rinnettä ylöspäin; mutta äkkiä irtautui kivi ja mies parka luiskahti kummun juurelle verinen haava otsassa ja kasvot rikkirevittyinä. Siinä hyökkäsi myös Julma Korppikotka hänen kimppuunsa, josta hän pelastui ainoastaan metsien kummituksen väliintulon kautta.

Rudolf heräsi ja katsoi kummastuneena ympärilleen. Hän oli kallionluolassa, jossa oli puolihämärä. Hän tahtoi nousta, mutta vaipui tuskasta ähkien takaisin heinävuoteelleen tuntien mitä kauheinta kipua päässään.

"Missä minä olen ja mitä on minulle tapahtunut?" sanoi hän heikolla äänellä.

Näitä sanoja seurasi kahinaa toisesta nurkasta, jonka jälkeen miehinen olento, jonka kasvot olivat tuuhean parran peitossa, lähestyi Rudolfia.

"Te olette pudonnut kalliolta ja haavoittunut, mutta olette nyt hyvässä turvassa", kuului vastaus hyvällä Englannin kielellä.

"Oi Jumalani, tehän olettekin maamiehiäni!" huudahti Rudolf iloisesti. "Arvattavasti Te pelastitte minut!"

Äkkiä näytti hän muistavan jotakin. "Hyvä Jumala, minähän olin vähällä menettää päänahkani! Missä punaihoinen nyt on?"

"Rauhoittukaa ystäväni, teitä ei uhkaa mikään vaara nyt enää", lohdutti häntä vieras. "Tässä luolassa olette yhtä hyvässä turvassa kuin Lontoon vilkkaimmassa liikekeskustassa".

"Minä uskon sen ja kiitän Teitä sydämellisesti avustanne", sanoi Rudolf liikutettuna ojentaen kätensä muukalaiselle, joka sitä ystävän tavoin puristi.

Tuo tuntematon otti nyt eräästä nurkasta esille vesiastian ja pesi pois veret Rudolfin kasvoista, sittenkun tämä ensin oli sammuttanut janonsa.

Muutamat kirkkaat auringonsäteet valaisivat samassa Rudolfin kasvot.

Tuntematon peräytyi äkisti ja pudotti vesiastian ja huudahti: "Taivas, onko se harhakuvitusta? Sehän on Rudolf!"

"Niin, nimeni on Rudolf", vastasi nuori metsästäjä hämmästyneenä. "Miten voitte Te tuntea ristimänimeni, ja kuka Te olette?"

"Sanokaa, olkaa hyvä, vanhempienne nimi?" sanoi kiihkeästi tuntematon mies vastaamatta toisen kysymykseen.

"Isäni nimi oli Wigth. Mies parka menetti äitini kanssa henkensä intiaanien toimeenpanemassa hyökkäyksessä; nuot pedot laahasivat samassa tilaisuudessa veljeni Edmundinkin mukaansa eikä hän todennäköisesti enää ole hengissä".

"Oi ei, Edmund Wigth elää!" huudahti muukalainen. "Etkö sinä enää tunne minua, veli Rudolf?"

Hän asettui niin, että auringon valo täydelleen valaisi hänen kasvonsa piirteet.

Rudolf katsoi häneen tarkasti ja vaikka hänen kasvonsa olivat tuuhean parran peittämät, tunsi hän kumminkin nuot rakkaat kasvot. Niin, se oli todellakin hänen kaivattu veljensä!

Avosylin ja syvästi liikutettuna huudahti hän: "Edmundini, niin olemmepa vihdoin löytäneet toisemme!"

Ja molemmat veljekset, jotka niin pitkään aikaan eivät olleet nähneet toisiansa ja surreet toisensa kuolemaa, syleilivät nyt ja suutelivat toisiaan.

Kun heidän ilonsa oli jonkun verran tyyntynyt, pesi Edmund huolellisesti veljensä haavat ja sitoi ne; sitten sytytti hän tulen kahden kiven väliin ja paistoi sillä kaksi kyyhkystä, jotka veljekset hyvällä ruokahalulla söivät. Kun he olivat virkistäneet itsensä raittiilla lähdevedellä, istuutui Edmund Rudolfin viereen ja kertoi pitäen hänen kädestään kiinni, mitä hän oli kokenut.

Kun intiaanit olivat laahanneet hänet leiriinsä niin viskasivat he hänet sidottuna erääseen wigwam'iin kiduttaakseen hänet seuraavana päivänä kuoliaaksi. Vangin onnistui kumminkin hangata nuorat, joilla hänet oli sidottu, rikki ja pääsi onnellisesti teltasta, tukittuaan suun siltä sotilaalla, joka oli siinä vahtina.

Kiireimmän kautta paettuaan leiristä, harhaili hän muutamia päiviä autiossa seudussa elättäen itseään kasveilla, koskapa hänellä ei ollut pyssyä metsänriistaa ampuakseen. Hurjaluontoinen kun oli, päätti hän kumminkin mielessään kostaa intiaaneille.

Päästyään monien vaivalloisuuksien jälkeen ihmisten pariin, pyysi hän eräältä varakkaalta farmarilta pyssyn ja muutamia patruunia ja seurasi sitten Smokyhill-joen juoksua itään, kunnes hän tuli Missouri-valtioon ja vihdoin S:t Louis nimiseen kaupunkiin. Täällä onnistui hänen päästä erään liikkeen palvelukseen ja kun hän oli säästänyt hiukan rahoja, yritti hän toteuttaa sen tuuman, jota hän oli mietiskellyt harhaillessaan Arkansasin tasankomailla. Kaikkea romantillista ihaillen päätti hän nyt oikein salaperäisellä tavalla kostaa intiaaneille sen minkä nämät olivat tehneet hänen vanhemmilleen sekä hänen veljelleen Rudolfille. Tätä tarkoitusta varten osti hän itselleen valkoisen, vedenpitävän palttinaisen puvun sekä tukevan sauvan, jota voi pidentää ja sisäkkäin työntämällä lyhentää.

Varustettuaan itsensä oivallisella ilmapyssyllä ja melkoisella määrällä kuulia ynnä muilla kapineilla, pani hän kaikkityyni pitkään matkalaukkuun ja läksi St. Louisestä. Kun hän tuli Kansasiin takaisin suuntasi hän matkansa intiaanien alueelle. Salaa vetäisi hän kirjaillun puvun, jolle hän oli maalannut punaisen sydämen, yllensä sauvan varaan, pitensi tätä ja näyttäytyi tällä tavoin taikauskoisille intiaaneille ja herätti heissä suurta pelkoa.

Ilmapyssyllään, joka ei aikaansaanut mitään paukausta, ampui hän sopivassa tilaisuudessa jonkun intiaanin ja maalasi aina punaisella savella sydämen kuvan uhrinsa rintaan. Suurentaakseen salaperäisen menettelynsä vaikutusta oli hänellä tapana soittaa omituista konetta, josta läksi vaan valittavia ääniä.

Täten kosti hän ja kohta pelkäsivät kaikki punaihoiset hirveästi "metsien kummitusta", jota he kutsuivat; Punasydämeksi.

Aluksi uskalsi yksi ja toinen intiaani ampua haahmua, mutta onneksi ei hänelle siinä koskaan sattunut vahinkoa. Intiaanit luulivat sentähden, että Punasydän oli haavoittumaton ja pelkäsivät siitä syystä haahmua yhä vaan enemmän.

Kun Edmund täten harhaili intiaanien alueella haki hän itselleen aina hyviä piilopaikkoja, joista käsin hän läksi salaperäisille retkilleen. Muonavaroja ei häneltä koskaan puuttunut, metsissä oli niitä yltäkyllin.

Kun Edmund oli lopettanut kertomuksensa kävi Rudolf hyvin miettivän näköiseksi. Hetkisen kuluttua katsoi hän veljeensä ja sanoi hyvin vakavasti: "Minäkin olen kuullut puhuttavan metsien kummituksesta ja minusta oli heti kohta kuin jos se olisikin joku valkoihoinen, joka tahtoi kostaa intiaaneille jotakin heidän tekemää konnantyötä. En minä koskaan olisi kumminkaan voinut uskoa, että tämä kostaja olisi ollut semmoinen sydämeni ystävä kuin veljeni Edmund on".

Sitten vaikeni hän hetkiseksi, mutta tarttui nyt Edmundin käteen, katsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi: "Rakas veli, mitä sinä nyt aiot tehdä kun olet löytänyt minut?"

"Mitäs muuta kuin että jatkan alotettua työtäni!" huudahti Edmund intohimoisesti. "Noille punaihoisille pedoille tapahtuu vaan oikeus kun ne lopetetaan sukupuuttoon. Vanhempani olivat enemmän arvoiset kuin sata tuollaista raakalaista enkä minä lähimainkaan ole vienyt henkeä niin monelta! Sentähden aion edelleenkin olla 'Metsien kummituksena'; ja sinä, Rudolf, voisit olla minulle työssäni avullisena".

"Siihen en minä rupea, rakas veljeni", sanoi Rudolf päättäväisesti, "Minä rakastan sinua niin että mielelläni uhraisin henkenikin edestäsi, mutta murhamieheksi en sittenkään antaudu".

"Kertoessasi taisteluistasi intiaanien kanssa olet kumminkin sanonut, että olet tappanut useita punaihoisia!" huudahti Edmund, johon hänen veljensä sanat olivat tehneet ikävän vaikutuksen.

"Totta kyllä -- mutta ainoastaan henkeni puolustukseksi, Henkeni oli vaarassa ja sentähden puolustauduin minä. Sinä taasen, veljeni -- älä nyt suutu minuun -- olet joutunut väärälle uralle, sillä sinä tapat eroitusta tekemättä. Intiaanit ovat tosin ilkeitä ihmisiä, joilla on raa'at tavat ja he vihaavat valkoihoisia, mutta he ovat kumminkin lähimmäisiämme eivätkä suinkaan olisi niin verenhimoisia, elleivät eurooppalaiset siirtolaiset olisi heitä niin sortaneet. Vanhempaini kuolema katkeroittaa myöskin minua sanomattomasti, enkä tiedä mitä tekisinkään saadakseni heidät eloon takaisin, mutta kostaa heitä sitä en taida. Jospa minulla olisikin mahti tappaa tuhansia punaihoisia heidän tähtensä -- en suinkaan minä sen kautta voisi herättää vanhempiani henkiin? Älä myös unhoita, rakas veli, että kosto on Jumalan!"

Edmund painoi päänsä alas ja muuttui miettiväksi. Vihdoin sanoi hän: "Tahdon tarkoin punnita sanojasi ja huomenaamuna ilmaista sinulle päätökseni".

Loppu.

Kaksi valkoihoista miestä on matkalla aarniometsässä. Toinen, jonka kasvoja tuuhea parta peittää, kantaa vasemmassa kädessään pitkää matkalaukkua ja on heittänyt lyhyen aseensa -- ilmapyssyn -- oikealle olalleen. Hänen matkatoverinsa on nuorempi ja hänellä on kalpeat kasvot, joissa monin paikoin on mustelmia. Hänen otsassaan punoittaa vasta umpeenmennyt arpi. Hänelläkin on aseet, nimittäin kivääri -- ja kuten vanhemmallakin -- pitkä puukko vyöllä.

Me tunnemme heidät. He ovat veljekset Edmund ja Rudolf Wigth.

Edmund oli päättänyt olla sen enempää ahdistamatta punaihoisia ja asettua asumaan veljensä majaan Miniwaka-järven rannalle, josta he sitten yhdessä retkeilisivät metsälle. Niinpian kuu Rudolf oli jotakuinkin voimistunut, olivat veljekset lähteneet luolasta "Valkoisella kalliolla".

Ensimmäinen päivä kului vastuksitta. Etsittyään itselleen tiheässä pensaikossa mukavan lepopaikan ja syötyään viimeisen lihakimpaleen, joka heillä vielä oli, panivat he maata. Varhain seuraavana aamuna läksivät he taas eteenpäin.

Nälkäisinä kokivat he päästä ampumamatkan päähän jostakin metsänriistasta. Silloin huomasivat he metsänkauriin, jonka Rudolf ampui ja he lähenivät kuollutta eläintä, joka oli tarjoova heille hyvänmakuisen paistin. Mutta samassa kuului hirveä kiljunta ja noin kymmenkunta intiaania hyökkäsi veljeksiä vastaan.

"Älä ammu, Rudolf!" huusi Edmund. "Siten me hyödyttämättä itseämme vaan yhä enemmän ärsyttäisimme heitä. Paetkaamme kernaammin!"

Rudolf totteli, kääntyi ympäri ja juoksi veljensä seuraamana tiheään, melkein läpipääsemättömään pensaikkoon. Välittämättä siitä, että terävät piikit ja oksat repivät heidän vaatteensa ja ihonsa, juoksivat he yhä edemmä pensaikkoon. Intiaanit seurasivat kiljuen heidän jäljissään.

Valkoihoisten miesten asema oli sangen vaarallinen, koskapa pensaitten oksat olivat niin tiheässä, että veljekset vaan hitaasti ja kirveen avulla voivat raivata tietä itselleen; takaisin he eivät myöskään voineet kääntyä, elleivät tahtoneet joutua punaihoisten kynsiin. Painautuen maata vastaan kuulostivat he tykyttävin sydämin intiaanien kauheita huutoja ja kirkunaa.

Äkkiä puhkesi Edmund sanomaan: "Veljeni, minä tiedän keinon, joka varmaan pelastaa meidät! Avaa joutuisaan matkalaukkuni!"

Rudolf ei heti käsittänyt tarkoitusta, mutta totteli kumminkin. Vasta kun hänen veljensä kiireesti otti esille sauvan ja valkoisen puvun, ymmärsi hän sen.

Edmund vetäisi maalatun puvun yli sauvan, jonka hän kiinnitti vyöhönsä, sitten pisti hän kätensä kahteen puvun alareunassa olevaan reikään ja tarttuen soittokoneeseen? ja pyssyynsä kulki hän eteenpäin seuraten intiaanien liikkeitä puvussa olevien silmäreikien kautta. Sukkelaan työnsi hän nyt sauvaa ylemmä -- ja samassa näkyi pensaikosta korkeakasvuinen, valkea haamu, joka valittavia ääniä päästäen reippaasti läheni punaihoisia.

Tuskin uskaltaen hengittää, seurasi Rudolf uhkarohkean miehen liikkeitä, valmiina heti paikalla ampumaan, jos vaara uhkasi.

Hänen apuaan ei kumminkaan tarvittu.

Valittavat äänet olivat herättäneet intiaanien huomion ja pian huomasivat he salaperäisen olennon: kun he sitten havaitsivat punaisen sydämen hänen rinnassaan huusivat he: "Metsien kummitus!" ja juoksivat päistikkaa pakoon.

Yksi ainoa jäi seisomaan: Musta Kotka, Dakotaintiaanien päällikkö. Kun hän näki Punasydämen muisti hän lemmittynsä, Julman Korppikotkan ja julma kostonhalu heräsi hänessä.

"En pelkää sinua, sinä sen peto!" huusi hän uhkaavasti. "Muutama silmänräpäys vaan -- ja Musta Kotka on laahaava sinut leiriinsä ja antava sinut leluksi lapsille".

Hän heilutti tomahawkiaan; raskas ase lensi kiivaasti hänen kädestään ja -- hyvin tähdätty kuin se oli -- olisi se varmaan sattunut Edmundiin. Mutta tämä, joka seurasi intiaanin pienimpiä liikkeitä hypähti tappokirveen ilmassa singahtaessa nopeasti syrjään. Kirves tarttui puuhun aivan lähelle Rudolfia, Silloin kohotti Edmund pyssynsä ja seuraavana silmänräpäyksenä kaatui Musta Kotka hengettömänä maahan. Oiva ampuja kiiruhti hänen luokseen, piirsi punaisen sydämen hänen rintaansa, mursi hänen pyssynsä rikki ja palasi Rudolfin luo.

"Tämä on, kuten toivon, metsien kummituksen viimeinen uhri!" sanoi hän, riisuessaan kummituspuvun päältään. "Punasydän ei enää ole olemassa, mutta on kumminkin elävä intiaanien muistossa".

Edmund ei erehtynyt. Hänen ei enää tarvinnut pukeutua kirjailtuun peikkopukuunsa, sillä koko jäljellä olevalla matkallaan eivät he tavanneet ainoatakaan intiaania.

He pääsivät onnellisesti Miniwaka-järvelle ja asettuivat asumaan Rudolfin hirsimajaan. Täällä viettivät he onnellista elämää, harjoittivat metsästystä ja elivät sovussa ja rauhassa intiaanien kanssa, jotka pitivät uljaista metsästäjistä eivätkä suinkaan aavistaneet, että vanhempi heistä kerran oli ollut heidän niin pelkäämä, salaperäinen "_Punasydän_".

End of Project Gutenberg's Punasydän eli Metsien kummitus, by P. B. St.