Part 3

Chapter 32,723 wordsPublic domain

Minä olin siis asunut siellä noin lukukauden ajan — yhtä rauhallisissa olosuhteissa kuin isäntäväkenikin. Ja minä en ollut koskaan heidän kuullut mainitsevan sanaakaan sen henkilön olemassaolosta, jonka tulisin tapaamaan talossa. Mutta eräänä päivänä, kun tavalliseen aikaan menin päivälliselle, näin minä komeavartaloisen naisen eräässä ruokasalin nurkassa; hän kurottautui juuri varpaisilleen ripustaakseen hattunsa hattunauhasta vaatenaulaan, aivan kuin nainen, joka on kotonaan ja on äskettäin tullut sisään. Hän taivutti selkäänsä taaksepäin niin paljon kuin voi ulottuaksensa hyvin korkealla olevaan vaatenaulaan ja näytti samalla erinomaisen joustavan vartalonsa, ikäänkuin tanssijatar, joka heittäytyy taaksepäin. Ja tämän vartalon ympärille oli puristettu vyö — käytin sanaa puristettu, sillä niin lujasti se oli puristettu — jonka alla oli viheriäloisteinen, silkkinen liivi ja josta riippui ripsuja alas valkoiselle leningille, senaikuiselle leningille, joka pöyheänä ulottui kauas lanteitten ulkopuolelle eikä pelännyt näyttää niitä, kun oli jotain näyttämistä. Kädet olivat vielä kohotettuina ylös, kun hän käännähti minun sisäänastuessani, ja hän taivutti vähän päätään, niin että sain nähdä hänen kasvonsa. Mutta hän täydensi liikkeensä, ikäänkuin en olisi ollutkaan siellä, katsoi, olisivatko hattunauhat rypistyneet, kun hän ripusti hatun ylös, ja vasta sen jälkeen kun hän oli tehnyt kaiken tämän melkein hävittämän pitkäveteisesti ja huolellisesti, sillä, seisoinhan minä kuitenkin huoneessa ja odotin, että hän kääntyisi ja ottaisi minut huomioon, jotta minä saisin tervehtiä, vasta sitten soi hän minulle kunnian tarkastaa minua mustilla, hyvin kylmillä silmillään, joitten katseen syvyyttä lisäsivät hiusten leikkaus à la Titus ja otsakiharat. Minä en tiennyt, kuka hän oli, joka tähän aikaan oli täällä ja tässä huoneessa. Ketään vierasta ei koskaan ollut isäntäväkeni luona päivällisellä. Ja luultavasti oli hän saapunut juuri päivälliselle; Pöytä oli katettu jo neljää varten... Mutta minun kummastukseni muuttui hämmästykseksi saadessani vihdoin tietää, kuka hän oli — kun isäntäväkeni saapui saliin ja esitti hänet minulle tyttärenään. Hän oli lopettanut koulunkäyntinsä ja tulisi tämän jälkeen asumaan kotona vanhempiensa luona.

Heidän tyttärensä! Ei kukaan voinut mahdottomammin kuin tämä tyttö näyttää näitten ihmisten tyttärensä. Ei suinkaan sen takia, ettei maailman kauneimmilla tytöiltä saattaisi olla minkälaisia vanhempia tahansa! Minä olen, nähnyt tapauksia — ja Te myöskin, eikö totta? Fysiologiselta kannalta katsottuna voi rumin olento antaa elämän kaikkein kauneimmalle. Mutta hän! Hänen ja hänen vanhempiensa välillä oli rotuerotus äärettömän suuri. Muutoin: fysiologiselta kannalta katsottuna — koskapa otan itselleni vapauden käyttää tätä suuremmeistä, oppineitten sanaa, joka, kuuluu teidän aikakauteenne eikä minun — fysiologiselta kannalta katsottuna ei tätä eroitusta voitu havaita muussa kuin hänen katseessaan ja esiintymisessään. Tuntui omituiselta havaita niin nuoressa tytössä kuin hänessä tällaista katsetta ja tällaista ryhtiä. Ne olivat molemmat niin sanoakseni liikkumattomat ja muutoin hyvin vaikeat kuvailla. Jollei hänellä olisi ollut niitä, olisi saattanut huudahtaa: »Miten kaunis tyttö!» Eikäpä olisi enää ajatellut häntä enempää kuin kaikkia muitakaan kauniita tyttöjä, joita satunnaisesti tapaa ja joista siten puhutaan enempää koskaan heitä ajattelematta. Mutta tämä ulkonäkö, joka ei eroittanut häntä ainoastaan vanhemmistaan, vaan kaikista muistakin ihmisistä; joitten haluja ja tunteita hänellä ei näyttänyt olevan, saattoi katselijan seisahtumaan hämmästyneenä ja ihmettelevänä... Velasquez’in taulu »Infantti peltopyineen», jos Te tunnette sen, voisi paraiten kuvata hänen katsettaan. Se ei ollut ylpeä, ei halveksiva eikä nöyrä, ei se oli yksinkertaisesti liikkumattoman jäykkä. Kun katsellaan jotakin henkilöä ylpeällä, ylenkatsovalla tai nöyrällä tavalla, niin samalla annetaan hänen ymmärtää, että hän on olemassa, koskapa kerran nähdään vaivan ylenkatsoa häntä tai nöyrtyä hänen edessään. Hänen katseensa ilmaisi yksinomaan rauhallisesti: »Teitä ei minuun nähden ole olemassa ollenkaan». Minä myönnän, että hänen ulkonäkönsä tänä ensimäisenä päivänä ja useina seuraavinakin johdatti mieleeni kysymyksen, johon en vielä tänä päivänäkään ole voinut antaa vastausta: Miten tämän kauniin tytön isänä voi olla minun isäntäni, tuo oivallinen mies viheriänkeltaisine takkineen ja valkoisine liivineen, jonka kasvojen väri muistutti rouvan hillon väriä, jonka niskassa oleva paise pistäytyi esiin kirjaillun, musliinisen kaulaliinan alta ja joka ei tiennyt useasti, mihin pyrki? Mutta joskaan siis isä ei tuottanut minulle vaikeuksia, sillä sellaista ei isä koskaan tällaisessa tapauksessa tuota, niin tuntui äiti minusta aivan yhtä vaikealta selittää. Neiti Albertine — niin kutsuttiin tätä korkea-arvoista arkkiherttuatarta, joka oli pudonnut alas taivaasta näitten ihmisten luo, ikäänkuin taivas olisi tahtonut tehdä pilkkaa heistä — neiti Albertine, jota vanhemmat kutsuivat Alberteksi säästääkseen itseltään vaivan lausua pitempää nimeä — lyhennys, joka muuten sopi hänen kasvoihinsa ja koko hänen olentoonsa — neiti Alberte tuntui minusta yhtä vähän olevan toisen kuin toisenkaan tytär. Tämän ensimäisen päivällisen samoin kuin seuraavienkin aikana näytti hän minusta hyvin kasvatetulta, teeskentelemättömältä nuorelta naiselta. Tavallisesti oli hän vaiti, mutta kun hän puhui, sanoi hän selvin, määrätyin sanoin, mitä hänellä oli sanottavaa eikä koskaan poikennut liioitteluun. joskin hän, ilman että minä sitä tiesin, olisi saattanut olla hyvinkin puhelias ja sukkelasanainen, ei hänellä tuskin olisi ollut aihetta näyttää henkevyyttään, kun me tapasimme toisiamme päivällisillä. Tyttären läsnäolo oli kuitenkin pakoittanut molemmat vanhukset lopettamaan juorujuttunsa. Pieniä häväistysjuttuja kaupungilta ei enää kerrottu. Pöydässä ei enää suoraan sanoen puhuttu muista mielenkiintoisemmista asioista kuin ilmasta ja tuulesta. Siksipä neiti Albertine eli Alberte saattoi myöskin minut useastikin ikävystymään liikkumattomine katseineen, joka ensiksi oli aiheuttanut minussa niin suurta hämmästystä — kun nyt näin, ettei hänellä ollut mitään muuta, jolla hän olisi voinut herättää mielenkiintoani. Jos olisin tavannut hänet piireissä, joitten kanssa seurustelemaan minä olin luotu ja joissa minun olisi pitänyt liikkua, olisi tämä ainainen jäykkyys minua epäilemättä suuresti suututtanut. Mutta minun mielestäni hän ei ollut nuori nainen, jota, minä olisin voinut hakkailla — ei edes silmillä. Se seikka, että olin täyshoidossa hänen vanhempiensa luona, muodosti minun asemani hänen suhteensa hyvin arkaluontoiseksi: se olisi vähimmästä syystä saattanut muodostua vääräksi. Hän ei ollut elämässä minua kyllin lähellä eli kyllin kaukana minusta jotta hänestä olisi saattanut muodostua minulle jotakin. Ja luultavasti minä olisin pian vastannut kokonaan tarkoituksettomasti ja luonnollisesti täydellisellä välinpitämättömyydellä hänen kivenkovaan jäykkyyteensä.

Ja tämä suhde ei muuttunut hänen eikä minunkaan puoleltani. Ainoastaan mitä kylmin kohteliaisuus oli vallitsemassa keskinäisessä seurustelussamme ja me vaihdoimme ainoastaan mitä jokapäiväisimpiä sanoja. Hän oli minun mielestäni ainoastaan kuva, jota minä tuskin katselin, ja minä, mitä minä olin hänelle? Pöydässä — emme koskaan tavanneet toisiamme muualla — katseli hän enemmän karahviinin korkkia tai sokeriastiata kuin minua. Mitä hän puhui aterioitten aikana, oli aina hyvin tarkkaan punnittua ja asiallista, mutta tarkoituksetonta eikä suonut minulle mitään aihetta päättää, minkälainen luonne hän oli. Mitä se muuten minuun kuului?... Minä olisin voinut elää kuolinpäivääni saakka edes ajattelematta oppia lähemmin tuntemaan tätä kylmän ylpeätä nuorta naista, jolla oli niin epäonnistunut prinsessakatse. Jotta näin tulisi tapahtumaan, sitä varten vaadittiin niitten seikkojen esiintymistä, joista minä nyt tulen kertomaan ja jotka kohtasivat minua ikäänkuin salama kirkkaalta taivaalta.

Eräänä iltana noin kuukausi neiti Alberten kotiinpaluun jälkeen istuutuimme pöytään. Hän istui rinnallani, mutta minä kiinnitin häneen niin vähän huomiota, etten minä vielä ollut pannut mitään painoa siihen seikkaan, joka minua päivän pöytäpaikkojen järjestelyssä olisi pitänyt ihmetyttää, nimittäin että hänellä oli paikkansa minun vieressäni, sen sijaan että hän oli ennen istunut isänsä ja äitinsä välissä. Samassa silmänräpäyksessä kun minä levitin suuliinani polvilleni — ei, on vallan mahdotonta kuvailla, mitä minä tunsin, kuinka sanomattomasti hämmästyin!... Minä tunsin äkkiä käden rohkeasti tarttuvan omaan käteeni pöydän alla. Luulin näkeväni unta tai pikemmin: minä en luullut ollenkaan mitään. Minulla oli vain käsittämätön tunne siitä, että tämä käsi rohkealla tavalla tarttui minun käteeni, vieläpä suuliinan alla. Se oli yhtä mahdotonta kuin aavistamatonta! Kaikki vereni kuohahti tämän kädenpuristuksen aikana ja tulvasi sydämestä käteen, ikäänkuin hänen kätensä sinne imemänä, sekä virtasi sitten ikäänkuin imuputken painosta takaisin sydäntä kohden... Minä huumaannuin — korvissani soi... Minä näytin kait tavattoman vaalealta. Minä luulin pyörtyväni taikka vajoavani sanomattomaan nautintoon, jonka tämän jotenkin suuren käden kosketus aiheutti, käden, joka oli voimakas kuin pojan käsi ja joka lujasti puristi minun kättäni.

Kuten tiedätte, pelottaa nautinto usein näin nuorella elämän iällä. Minäkin liikahdin vetääkseni pois käteni tämän hullaantuneen käden aiheuttamasta puristuksesta, mutta silloin se puristi minun kättäni, koska se itsekin oli saman nautinnonvoiman valtaama, jonka se tiesi antaneensa minulle ja edelleen hän piti kättäni ihanimmalta tuntuvassa puristuksessa, joka ehdottomasti lamautti vastustusvoimani, vieläpä kaiken tahtonikin... On kulunut kolmekymmentäviisi vuotta tuosta hetkestä ja Te suonette minulle kunnian uskoa, että minun käteni ovat tulleet yhä enemmän tunteettomiksi naiskäsien puristukselle. Mutta kun ajattelen sitä, mikä tällöin tapahtui, voin vieläkin tuntea hänen kätensä painon, joka puristi minun kättäni niin hullaantuneesti, intohimoisesti ja väkivaltaisesti!... Tuhansien vavistusten valtaamana, joita tämä minun käteeni tarttunut käsi aiheutti koko olennossani, pelkäsin minä ilmaisevan tunteeni sellaisille vanhemmille kuin hänen olivat, kun heidän tyttärensä — heidän omien silmiensä edessä uskalsi. —

Mutta minä häpesin olevani vähemmän miehuullinen kuin tämä uskalias tyttö, joka antautui vaaraan saattaa itsensä, onnettomaksi, mutta uskomattomalla kylmäverisyydellä peitti hairahduksensa, ja minä purin huuleni verelle yli-inhimillisesti ponnistellessani, jotta voisin tukahduttaa sen intohimon vavahduksen, joka olisi saattanut ilmaista kaikki näille ihmisparoille, jotka eivät mitään epäilleet. Koetin katseellani etsiä hänen toista kättään — hänen käsiinsä en koskaan ollut kiinnittänyt huomiota — ja minä näin, kuinka hän toisella kädellään tällä vaarallisella hetkellä kiersi ylös äsken pöydälle asetetun lampun sydäntä, sillä oli alkanut hämärtää. Minä tarkastin tätä toista kättä... Se oli siis sen toisen sisar, jonka tunsin pureutuvan käteeni ikäänkuin tulikuumien tulenliekkien, jotka säteilivät tuliahjosta ja polttivat ihoani tunkeutuen suoniini... Tämä kohtalaisen paksu käsi hyvinhoidettuine sormineen, joitten kynsissä kimalteli suoraan lampusta loistava valo ja saattoi ne paistamaan ruusunpunaisilta, se ei vavissut, vaan suoritti verrattoman tyynesti, suloisen rauhallisesti ja noreasti pikkuisen tehtävänsä sekä asetti sydämen siten, että lamppu paloi tasaisesti.

Kuitenkaan emme voineet jäädä tähän asemaan... Tarvitsimme käsiämme, kun aloimme syödä. Neiti Alberte jätti sen takia käteni. Mutta samassa hetkessä kun hän jätti käteni, painoi hän jalallaan — yhtä tuntehikkaasti kuin kädellään — minun jalkaani yhtä varmasti, yhtä intohimoisesti ja yhtä voimakkaasti ja pitkitti näin koko lyhyen päivällisajan. Se aiheutti minussa samanlaisen tunnelman kuin alussa sietämättömän kuuma kylpy, jota vähitellen tottuu kärsimään ja jossa lopulta tuntee sellaista hyvinvointia, jotta mielellään luulisi, että kadotetut jonakin päivänä voisivat tuntea yhtä suloista viileyttä helvetin tulessa kuin kalat vedessä...

Jätän Teidän toimeksenne arvata, söinkö paljon tämän päivällisen aikana ja sekaannuinko innokkaammin arvoisan isäntäväkeni puheluun. Rauhallisina ollen he eivät aavistaneet mitään siitä salaperäisestä ja kauheasta näytelmästä, jota näyteltiin pöydän alla. He eivät huomanneet mitään, mutta he olisivat _voineet_ huomata jotain ja minä olin levoton heidän takiansa — paljon enemmän heidän takiansa kuin itseni ja hänen vuoksensa. Minä olin niin rehellinen ja sääliväinen kuin saatetaan olla 17-vuotiaana ja sanoin itsekseni: »Onko hän julkea? Onko hän hullu?» Ja salaa tarkastelin häntä, tuota hullua, joka ei päivällisen aikana sekunninkaan ajaksi muuttanut juhlallista prinsessakatsettaan, vaan näytti niin rauhalliselta, ikäänkuin hänen jalkansa ei koskaan olisi mitään virkkanut minun jalalleni tai tehnyt mitään hullutuksia, joita joku jalka voi virkkaa ja tehdä. Myönnän, että hänen tyyneytensä ihmetytä minua enemmän kuin hänen hulluutensa. Olin lukenut useampia sellaisia kevyesti kirjoitettuja kirjoja, joissa naista ei säästetä. Olin saanut sellaisen kasvatuksen, jollaisen saa sotakoulussa. Minä olin, teoreettisesti ainakin, sellainen itserakas Lovelace, jollaisia kaikki hyvin nuoret miehet suuremmissa tai vähemmissä määrin ovat, kun he luulevat olevansa kauniita miehiä ja kun heidän onnistuu ovien takana tai rapuissa varastaa joku suudelma äitiensä kamarineitsyeiltä. Mutta tämä järkähytti kokonaan minun seitsentoistavuotisen, Lovelace-moisen rohkeuteni. Tämä näytti minusta vievän voiton kaikesta, mitä otin lukenut, kaikesta, mitä olin kuullut puhuttavan luonnollisena seikkana naisen valehtelemistaidosta — siitä tenhovoimasta, jota hän voi osoittaa voimakkaimmissa tai syvimmissä tunteenpurkauksissaan. Ajatelkaapa kuitenkin! Hän oli kahdeksantoistavuotias — ehk'ei niinkään vanha... Hän tuli suorastaan kasvatuslaitoksesta, jota minä en vähintäkään voinut epäillä, laitoksesta, jonka siveellinen ja hurskasmielinen äiti oli itse valinnut lapselleen. Kaiken hämmästyksen puute, täydellinen hävyntunteen puute, sanalla sanoen, hänen varma itsehillintötaitonsa, kun hän menetteli mitä hulluimmin, kun hän teki vaarallisempia tekoja, mitä nuori tyttö voi tehdä, etenkin kun hän ei ollut tästä antanut pienintäkään merkkiä, ei ainoatakaan silmäystä miehelle, jonka valtaan hän antautui sellaisen kuulumattoman lähentymisen kautta — kaikki tämä leimahti ajatuksissani ja selvisi minulle huolimatta siitä kuohunnasta, johon tunteeni olivat joutuneet... Mutta olipa se sitten tässä silmänräpäyksessä tai myöhemmin niin ryhdyin minä syvästi miettimään kaikkea sitä, mitä olin kokenut. Minä en mitenkään antautunut teeskennellen voivottelemaan tuon nuoren tytön käytöstä, vaikka hän minusta tuntui turmeluksessaan jo vallan kauhean kypsyneeltä. Muutoin ei siinä iässä eikä edes paljoa myöhemminkään pidetä naista turmeltuneena sen takia, että hän ensi hetkessä heittäytyy jonkun syliin. Päinvastoin miltei pikemmin ollaan taipuvaisia pitämään sitä hyvin yksinkertaisena asiana ja jos huudahtetaan: »Naisraukka!» niin ilmaisee tämäkin sääliväisyys jo suurta häveliäisyyttä. Sanalla sanoen: Joskin olin häveliäs, niin en kuitenkaan halunnut olla tyhmeliini — tämähän on painavana syynä siihen, että ranskalainen voi ilman omantunnonvaivoja tehdä mitä huonoimpia tekoja. Tiesinhän selvästi, ettei nuoren naisen tunteita minua kohtaan voitu pitää minään rakkauden tunteina. Rakkaus ei ilmaannu siinä määrin ilman häpyä tai varomattomuutta — ja minä piin myöskin täysin vakuutettu siitä, että tunne, jota hän tunsi minua kohtaan, ei ollut rakkautta. Mutta rakkautta tai ei-rakkautta: olipa tämä tunne mitä tahansa, niin halusin käyttää sitä hyväkseni. Kun nousimme pöydästä, olin tehnyt päätökseni. Alberten käsi, jota en ollut ajatellut sekuntiakaan, ennenkuin se oli tarttunut minun käteeni, oli sieluni syvyydessä herättänyt halun sulkea hänet syliini, kuten hänen kätensä oli puristautunut minun käteni ympärille...

Huumaantuneena menin huoneeseeni ja sittenkuin olin vähän rauhoittunut ajattelemalla asiata, kysyin itsekseni, mitä minun olisi tehtävä saadakseni aikaan »suhteen», ainoastaan »suhteen», kuten sanotaan maalla — nuoren tytön kanssa, joka oli niin pirullisen kiehtova. Vaikka en ottanut askeltakaan hankkiakseni varmoja tietoja, oli minulla kuitenkin suunnilleen selvillä, ettei hän koskaan jättänyt äitiään, että hän tavallisesti hänen seurassaan teki jotakin käsityötä istuen saman ompelupöydän ääressä kuin hänkin salin akkunakomerossa — sali oli samalla salonkina — ettei hänellä ollut kaupungissa ketään ystävätärtä, joka olisi tullut tervehtimään häntä, ja lopuksi, että hän tuskin muulloin meni ulos kuin sunnuntaisin päivä- ja iltamessuun vanhempainsa kanssa. Mitä arvelette? Tämähän ei suinkaan ollut ilahduttavaa, tämä, vai kuinka? Aloin katua, etten ollut seurustellut enemmän molempien vanhusten kanssa. Minä olin kohdellut heitä ilman ylpeyttä, mutta sillä ajattelemattomalla, usein hajamielisellä kohteliaisuudella, jota osoitetaan henkilöitä kohtaan joitten arvellaan olevan jonkun elämässä ainoastaan vähemmissä määrin mielenkiintoisia. Mutta samalla olin vakuutettu siitä, ettei ollut sopivata muuttaa suhdettani heihin, ilman että joutuisin vaaraan ilmoittaa tai saattaa heidät epäilemään juuri sitä, mitä minä tahdoin salata. Saadakseni puhutella salaisesti neiti Albertea oli minulla käytettävinä ainoastaan ne tilaisuudet, jolloin me kohtasimme toisemme rapuissa, kun astuin ulos tai tulin huoneeseeni. Mutta rapuissa voitiin meidät nähdä ja kuulla keskustelumme. Kirjoittaminen jäi täten minulle ainoaksi keinoksi tässä hyvin järjestetyssä ja ahtaassa talossa, jossa kaikki asuivat niin vieretysten. Ja koskapa tuon uhkarohkean tytön käsi niin hyvin ymmärsi etsiä minun kättäni pöydän alla, niin ottaisipa se myöskin varmaan ilman vaikeuksia vastaan kirjeen, jonka aioin antaa hänelle — ja minä kirjoitin kirjeeni. Siitä tuli kirje asianhaarojen mukaan: toisissa paikoin rukoileva, toisissa käskevä, toisissa intohimoinen, sellainen kirje, joka kirjoitetaan, kun on otettu siemaus onnen pikarista ja halutaan juoda enemmän... Mutta minun täytyi odottaa aina seuraavan päivän päivälliseen saakka, ennenkuin saatoin antaa sen, ja tämä odotus kävi minulle pitkäksi. Vihdoin tuli kuitenkin päivällisaika. Tuo kiihoittava käsi, jonka puristuksen omassani olin tuntenut kahdenkymmenenneljän tunnin aikana, ei vitkastellut etsiessäni minun kättäni kuten päivää aikasemmin. Neiti Alberte tunsi kirjeeni ja otti sen vastaan ilman epäilystä, kuten olin arvellutkin. Mutta enpä ollut ajatellutkaan, että hän prinsessakatseineen, joka vastustamattomalla välinpitämättömyydellään uhmaili kaikkea, pistäisi sen kaulasta leningin alle. Hän oikaisi erään pitsin, joka oli mennyt laskokselle; ja toimitti tuon pienen nopean liikkeen niin luonnollisella ja kekseliäällä tavalla, ettei äiti, joka tarjosi soppaa katsellen samalla, mitä tytär toimi käsillään, mitään huomannut, sillä aikaa kuin hänen tyhmä isänsä, joka aina ajatteli viuluansa ja aina hyräili, milloin ei soittanut, ei myöskään mitään havainnut».

»Emme koskaan viisastu mistään, kapteeni», keskeytin häntä iloisesti, sillä minusta tuntui, että hänen kertomuksensa alkoi maistua hyvin paljon kevyeltä sotilasseikkailulta. Mutta enhän aavistanut, mitä seuraisi. »Kuunnelkaapa», pitkitin minä, »joku päivä sitten näin ooppera-aitiossa vieressäni naisen, joka luultavasti oli samaa lajia kuin teidän neiti Albertenne. Hän oli totta kyllä vanhempi kuin kahdeksantoistavuotias, mutta minä vakuutan Teille kunniasanallani, että minä harvoin olen nähnyt enemmän majesteetillisen kunniallista naista. Koko näytännönajan istui hän liikkumattomana ja hiljaa ikäänkuin olisi ollut graniittialustalla. Hän ei katsellut ainoatakaan kertaa oikealle eikä vasemmalle, mutta silmäyksellään seurasi hän, mitä tapahtui hänen ympärillään. Hänen rintansa oli syvälti paljas ja hänellä oli hyvin kauniit olkapäät. Minun aitiossani, siis meidän molempien takapuolella, istui nuori mies, joka näytti olevan yhtä välinpitämätön kuin hänkin kaikelle, mikä ei koskenut esitettävänä olevaa oopperaa. Minä voin vakuuttaa, ettei nuori mies tehnyt ainoatakaan miesten tavallisista kumarruksista, kun he seurustellessaan naisten kanssa keikailevat näille ja joita voidaan nimittää kaukaa-tapahtuviksi rakkaudentunnustuksiksi. Mutta kun näytäntö oli lopussa ja aitiot tyhjentyivät sekä nainen oli noussut paikaltaan kiinnittääkseen teatterikappansa ympärilleen, kuulin hänen sanovan miehelleen mitä kirkkaimmalla ja avioliitossa tavallisella vaimon käskevällä äänellä: »Henrik, nosta ylös minun päähineeni!» Tämän jälkeen hän alaskumartuneen puolisonsa Henrikin selän yli ojensi käsivartensa ja kätensä nuorta miestä kohden sekä otti vastaan tämän tarjoaman kirjeen — tämä tapahtui yhtä yksinkertaisesti ja luonnollisesti, ivastaan viuhkansa tai kukkaiskimpun. Hän oli uudelleen noussut ylös, miesraukka, joka oli nostanut ylös päähineen — unikonvärisestä silkistä ommellun päähineen — sittenkuin hän oltuaan vaarassa saada verensyöksyn ja punaisempana kasvoiltaan kuin päähine oli onkinut sen ylös penkkien alta, niin hyvin kuin voi. Kun olin nähnyt tämän, menin tieheni, mutta en todellakaan miettinyt, että hänen, sen sijaan että hän antoi päähineen rouvalleen, olisi pitänyt pitää se itsellään peittääkseen ne sarvet, jotka äkkiä aikoivat pistää esiin hänen päästään».