Part 2

Minkä vuoksi hän oli vaalennut? Tämä akkuna, joka näytti niin kummalliselta, hänen sanansa ja miehen vaaleneminen, joka ei tavallisesti vaalennut, sillä hän oli verevä ja tulisi kait tulipunaiseksi aina hiusrajaan saakka, jos joku häntä liikuttaisi, sekä vavistus, jonka tunsin viilaisevan lihaksia hänen voimakkaassa käsivarressaan, mikä kosketti minua tässä ahtaassa vaunussa — kaikki tämä johdatti mieleeni ajatuksen, että tässä piili jotakin, jotakin, minkä minä joka aina olin kärkäs kuulemaan kertomuksia, kenties saisin tietää, jos menettelisin taitavasti.

»Te, kapteeni, Te katsoitte myöskin tuota akkunaa, vieläpä Te tunsittekin sen!» mainitsin minä sellaisella välinpitämättömällä äänellä, joka ei näytä vaativan mitään vastausta, vaan jolla kuitenkin ilmaistaan teeskenneltyä uteliaisuutta.

»Niin, Jumala paratkoon, enkö tuntisi sitä!» vastasi hän tavallisella sointuvalla äänellään ja korostaen vahvasti jokaista tavuuta.

Tämä viekkain ja taitavin kaikista elostelijoista oli saavuttanut taasen tasapainonsa. Elostelijat halveksivat, kuten tunnetaan kaikkea mielenliikutusta, jota he pitävät heikkouden todistuksena, ja ovat sitä mieltä — päin vastoin kuin Goethe parka — että hämmästyminen ei koskaan saata olla ihmishengen kunniallisena tuntomerkkinä.

»Harvoin kuljen tästä ohi», pitkitti nyt de Brassard mitä levollisimmin, »vieläpä minä vältänkin tätä tietä... Mutta on asioita ja tapahtumia, joita ei koskaan voida unohtaa. Niitä ei ole useita, mutta niitä on, niitä on... Minulla on kolme: ensimäinen sotilaspuku, jonka on pukenut yllensä, ensimäinen taistelu, johon on ottanut osaa ja ensimäinen nainen, jonka on omistanut. Niin, tuo akkuna, se on minulle neljäs asia, jota en voi unohtaa!»

Hän pysähtyi ja laski akkunaruudun alas. Tekikö hän sen voidakseen paremmin nähdä akkunan, josta hän puhui?...

Kyytimies, joka oli mennyt hakemaan vaununtekijää ei ollut vielä palannut. Uudet kyytihevoset olivat myöhästyneet eivätkä olleet ehtineet vielä perille. Ne, joilla me olimme ajaneet, seisoivat liikkumattomina, uupuneina ja väsyneinä valjaat päällä ja päät riipuksissa etujalkojen välissä eivätkä edes kärsimättömästi tömistäneet jaloillansa maata — muistellessaan tallia. Kyytivaunumme, jossa me nukuimme, muistutti jotain lumottua vaunua, jonka keijukaiset olivat taikasauvansa iskulla saattaneet liikkumattomaksi jossakin prinsessa Ruususen nukkuvan metsän sopukassa.

»Niin, totta on, että mielikuvituksellisista henkilöistä näyttää tämä akkuna todellakin omituiselta».

»Minä en tiedä», vastasi varakreivi, »mitä mieltä Te siitä olette, mutta minulle on siinä jotakin erikoista. Tämä akkuna kuuluu huoneeseen, jossa minä asuin, kun olin ensi kertaa majoitusväessä. Minä olen asunut tuolla... tuhat tulimaista, on jo pian kolmekymmentäviisi vuotta siitä... olen asunut tuon akkunaverhon takapuolella. Se ei näytä muuttuneen näin monen vuoden kuluttua ja se on valaistu aivan samalla tavalla kuin silloin, kun...

Hän pidättäytyi taasen sanomasta sitä, mitä hän ajatteli.

»Kun Te harrastitte taktiikkatutkimuksianne, kapteeni, Teidän ensimäisinä valvonta-aikananne ollessanne aliluutnanttina?»

»Te ajattelette liian rehellisesti minusta», sanoi hän. »On kyllä totta, että minä olin silloin aliluutnantti, mutta niitä öitä, jolloin en tällöin nukkunut, en viettänyt taktiikkaa tutkimalla ja jos minun lamppuni paloi tälläisinä sopimattomina tunteina, kuten säädyllisillä ihmisillä on tapana sanoa, niin en suinkaan tutkinut Saksin marskin sotatoimia».

»Mutta», huomautin minä nopeasti, kuten nuijan iskulla, »ehkäpä se tapahtui kuitenkin, jotta saitte verrata itseänne häneen?»

Hän vastasi sopivalla tavalla sanasutkaukseeni.

»Oh», vastasi hän, »en tällöin koettanut olla Saksin marskin kaltainen, kuten Te sanotte... Se tapahtui vasta paljoa myöhemmin. Tuohon aikaan olin vasta keltanokka-aliluutnantti, jäykkäliikkeinen ja puku tiukasti puristettu ympärilleni, mutta hyvin saamaton ja kaino naisseurassa, vaikk'eivät he koskaan tahtoneet uskoa sitä, luultavasti minun helkkarinmoisen ulkonäköni takia... Heiltä minä en koskaan ole saanut mitään palkintoa kainouteni takia. Tuohon aikaan — oi, miten ihanaa se oli! — olin vasta seitsentoistavuotias. Minä olin päässyt sotilaskoulusta. Silloin lopetettiin koulunkäynti, kun te nykyään vasta alotatte... Sillä jos tuo mahtava miehiä tuhoava keisari olisi saanut jatkaa toimintaansa, niin olisi hänellä luultavasti lopulta ollut kaksitoistavuotiaita sotilaita, kuten Aasian sulttaaneilla on yhdeksänvuotiaita haareminaisia...»

»Jos hän nyt alottaa puhua keisarista ja haareminaisista, niin en saa tietää mitään», ajattelin minä.

»Mutta kuitenkin, kapteeni», jatkoin minä sen takia, »tahtoisin lyödä vetoa, ettette Te olisi niin elävästi muistaneet tuota akkunaa, joka tuolla ylhäällä loistaa, jollei joku nainen olisi ollut mukana tuolla akkunaverhon takana».

»Te voittaisitte vedon», vastasi hän vakavasti.

»Vai niin, tuhat tulimaista!» jatkoin minä. »Niin, siitä olin varma... Pikkuisessa maalaiskaupungissa, jossa Te ette kenties ole olleet kymmentäkään kertaa, sen jälkeen kuin Te olitte siellä majoitettuna, voi sellaiselle miehelle kuin Te joko kestämänne piiritys tai nainen, jonka Te väkirynnäköllä olette ottaneet itsellenne, muodostua tapahtumaksi, mikä on voinut siinä määrin pyhittää muiston tuon talon akkunasta, jonka Te näette nyt taasen loistavan pimeydessä erikoisella tavalla».

»Mitään piiritystä en kuitenkaan ole kestänyt siellä, en ainakaan mitään sotaista», vastasi hän edelleen vakavasti — hän laski joskus leikkiä totisella tavalla —, »ja muutoin, kun antautuu niin nopeasti, kuten minä tein, voidaanko sellaista kutsua piiritykseksi? Mitä muuten tulee naisen voittamiseen väkirynnäköllä tai ilman sitä, niin olen jo maininnut Teille, että minä tuohon aikaan en kyennyt mihinkään sellaiseen... Se, joka tällöin voitettiin, ei ollutkaan mikään nainen — se olin minä itse».

Minä kumarsin. Mahtoiko hän huomata sen pimeässä vaunussa?

»Valloitettiinko Berg-op-Zoom?» huomautin minä.

»Seitsentoistavuotiaat aliluutnantit eivät tavallisesti ole mitään voittamattomia Berg-op-Zoomeja, joilla on järkeä ja kestävyyttä».

»Siis kuitenkin rouva eli neiti Potifar», huomautin minä leikillisesti.

»Hän oli neiti», oikaisi hän koomillisen hyväntahtoisesti.

»Numero kaikkien entisten lisäksi, kapteeni! Ainoastaan sillä eroituksella, että tässä oli Jooseppi sotilas — sotilas, joka ei varmaan paennut»...

»Joka päinvastoin juuri pakeni», vastasi hän hyvin kylmäverisesti, »vaikkakin liian myöhään ja pelokkaana kuten jänis. Niin pelokkaana, että minä ymmärsin marsalkka Neyn sanat, jotka minä omin korvin olen kuullut ja jotka semmoisen miehen lausumina jossakin määrin lohduttivat minua, se myönnettäköön: minä haluaisin, mainitsi hän, hyvin mielelläni tietää, minkälainen; tyhmeliini — hän ei valikoinnut sanojaan — se on, joka väittää, ettei hän koskaan ole peljännyt!»

»Kertomuksen sellaisesta tapahtumasta, jossa olette niin tunteneet, täytyy olla tavattoman mieltäjännittävän, kapteeni».

»P—u vieköön», mainitsi hän kiivaasti, »minä voin kyllä, jos olette utelias, kertoa tapahtuman. Tämä tapahtuma imeytyi minun elämääni kuten happo teräkseen ja ikuisiksi ajoiksi laimensi haluni pahimpiin seikkailuihini. Oi, ei ole aina helppoa olla vintiönä», lisäsi hän äänellä, jonka surumielisyys ihmetytti minua, kun se ilmeni henkilössä, minkä olin luullut kuparilla päällystetyksi kuten kreikkalaisen laivan.

Hän veti taasen alaslaskemansa akkunaruudun ylös joko sen takia, että hän pelkäsi äänensä kantavan tielle ja joku ulkopuolella oleva kuulisi, mitä hän aikoi kertoa, vaikkei ketään ollut liikkumattoman ja ikäänkuin hyljätyn vaunun läheisyydessä, tai veti hän sen ylös sen takia, ett’ei säännöllisesti toistuva luudan suhina, jolla voimakkaasti lakaistiin suuren ravintolapihamaan kivitystä puhtaaksi, sopimattomalla tavalla säestäisi hänen kertomustaan. Ja minä kuuntelin, ottaen yksinomaan huomioon hänen äänensä, sen pienintäkin vivahdusta, sillä enhän minä voinut nähdä hänen kasvojansa pimeässä vaunussa; ja minä katselin kiinteämmin kuin koskaan punaverhoista akkunaa, josta yhä edelleenkin tulvehti sama himmeä valo ja josta hänen piti kertoa.

»Minä olin siis seitsentoistavuotias», alotti hän, »olin juuri päässyt sotakoulusta ja nimitetty aliluutnantiksi erääseen vaatimattomaan linjajalkamiesrykmenttiin, joka tällöin vallitsevana yleisen levottomuuden aikana odotti ainoastaan käskyä marssia Saksaan. Keisari oli siiloin sotaretkeltä, jota historiassa on nimitetty vuoden 1813 sotaretkeksi. Minulla oli ollut aikaa ainoastaan syleillen erota vanhasta isästäni, joka asui kaukana maalla, ja minä yhdyin pataljoonaani kaupungissa, jossa nyt olemme. Tässä pikkuisessa kaupungissa, jonka asukasluku nousi korkeintaan kahteen tuhanteen, oli ainoastaan kaksi ensimäistä pataljoonaa majoitettuna, kaksi muuta oli hajotettu lähellä oleviin kyliin. Te, joka luultavasti olette kulkeneet tämän kaupungin läpi ainoastaan matkalla länteenpäin, ette voi aavistaa, mitä se on — tai ainakin oli kolmekymmentä vuotta sitten — henkilölle, joka, kuten minä, oli pakoitettu asumaan siinä. Se oli varmasti huonoin majoituspaikka, johon sattuma — jota minä aina olen pitänyt pahana henkenä ja joka silloin oli sotaministerinä — oli voinut lähettää minut sotilasurani alussa. Taivasten tekijä minkälainen erämaa! Minä en voi muistaa koskaan myöhemmin viettäneeni uneliaampaa ja ikävämpää aikaa. Mutta koska silloin olin nuori ja ihastunut sotilaspukuuni, ensimäiseen, jota olen kantanut — tunne, jota Te ette ole tunteneet, mutta jonka kaikki, jotka ovat sotilaspukua kantaneet tuntevat — niin minä tuskin kärsin tästä, joka minusta myöhemmin olisi tuntunut sietämättömältä. Mitä minua itse asiassa liikutti tämä synkkä maalaiskaupunki! Itse asiassa asuin minä siinä paljoa vähemmin kuin sotilaspuvussani, Thomasin & Pied’in laittamassa mestariteoksessa, johon olin ihastunut. Tämä puku, johon olin hullaantunut, puki minusta kaikki kauneuden huntuun, ja — tuntukoon se nyt Teistä liioitetulta, mutta se on totta, minun pukuni oli kirjaimellisesti minun majoituspaikkani. Kun minulle tuli liian ikävä tässä elottomassa ja yksitoikkoisessa kaupungissa, jossa ei havaittu mitään harrastuksia, niin pukeuduin minä loistavaan moninauhaiseen paraadipukuuni ja ikävyyden tunne oli poispyyhitty, kun otin ylleni kauluksen ja olkalaput. Minä olin kuten nainen, joka pukeutuu komeasti yksinäänkin ollen ja odottamatta vieraskäyntiä. Minä pukeuduin itseäni varten. Yksinäisyydessäni tuottivat minulle nautintoa minun olkalappuni ja sapelini tupsu, joka säihkyi auringonpaisteessa, kun minä jossakin yksinäisen kävelypaikan sopukassa suoritin tavanmukaisen kävelyni kello neljän aikaan iltapäivällä. Käymättä kenenkään luona tunsin itseni onnelliseksi ja rintani pöyhistyi yhtä paljon mielihyvästä kuin myöhemmin kävellessäni jonkun naisen kanssa bulevardi de Gaudilla kuulin jonkun takanani mainitsevan: »Täytyy myöntää, että tuolla upseerilla on komea ryhti!» Tuossa pienessä, verrattain köyhässä ja puolikuolleessa kaupungissa, joka ei harjoittanut minkäänlaista kauppaa, oli muutoin ainoastaan vanhoja, miltei rutiköyhiä perheitä, jotka olivat vihoissaan keisarille siitä, että hän, kuten he mainitsivat, ei ollut pakoittanut vallankumouksen rosvoja antamaan takaisin, mitä he olivat varastaneet, ja siksipä ei myöskään välitetty hänen upseereistaan. Siksipä ei ollut vieraissakäyntejä, ei tanssia, tanssiaisia eikä naamiohuveja. Korkeintaan uskallettiin lähteä pikkuiselle kävelylle sunnuntaisin aamumessun jälkeen, ja jos ilma oli kaunis, näyttivät äidit tyttäriään silloin kello kahteen saakka, jolloin iltamessu alkoi. Niin pian kuin ensimäinen kellonläppäys kaikui, katosi jokainen hame, ja kävelypaikka parka oli taasen autiona. Minä olen nähnyt tämän päivämessun, johon me muuten emme koskaan menneet, restauratsion aikana muuttuvan sotilasmessuksi, jossa rykmentin staabin täytyi olla läsnä, ja se oli ainakin jonkinlainen merkittävämpi tapahtuma, elonkipinä tässä kaikista kuolleista majoituskaupungeista kuolleimmassa kaupungissa. Nuorukaisille, jotka, kuten mekin, olivat siinä iässä, jolloin rakkaus ja intohimoinen halu seurustella naisten kanssa ovat niin tärkeänä tekijänä elämässä, tarjosi tällainen sotilasmessu aina joitakin mahdollisuuksia. Koko upseerikunta, lukuunottamatta niitä, jotka silloin suorittivat vahtipalvelusta, tulvasi kirkkoon, ja jokainen otti mielensä mukaan paikan kuorissa. Miltei aina istuutuimme me kauneimpien sinne saapuneitten naisten taakse. Siellä saattoivat he tietää tulevansa huomatuiksi, ja me herätimme niin paljon kuin mahdollista heidän huomiotaan puhelemalla puoliääneen keskenämme — niin että heidän täytyi kuulla meitä — siitä, mikä meistä näytti kauneimmalta heidän ulkonäössään ja muodossaan. Niin, tämä sotilasmessu! Monen romaanin olen nähnyt alkavan siellä. Olen nähnyt useita rakkauskirjeitä piilotettavan nuorten tyttöjen päällystakkeihin, jotka he ripustivat rukoustuolien yläpuolelle, sillä aikaa kuin he polvistuivat äitiensä viereen. Ja vastaukset saapuivat, asetettuna samoihin takkeihin, seuraavana sunnuntaina. Mutta keisariajalla ei ollut mitään sotilasmessuja. Silloin ei siis ollut mitään mahdollisuutta lähestyä tämän pienen kaupungin nuoria perhetyttöjä; ne olivat ainoastaan unelmia, enemmän tai vähemmän piilotettuja huntujen alle ja sellaisia, joista meillä oli ainoastaan kaukaisempi aavistus. Eikä ollut olemassa myöskään mitään korvausta siitä, että olimme kokonaan vailla seurustelumahdollisuuksia tämän kaupungin mielenkiintoisimman väestönosan kanssa. Julkiset huvittelupaikat, joista ei, kuten tiedätte, puhuta säädyllisessä seurassa, olivat inhottavia. Kahvilat; joissa majoituselämän surkean toimettomuuden aikana kulutetaan niin paljon ikävää aikaa, olivat sellaisia, ettei niihin voinut jalallansa astua, jos vähintäkin tahtoi pitää olkalappujansa saastuttamattomina... Ei ollut myöskään tässä pikkuisessa kaupungissa, jossa ylellinen elämäntapa on nykyään lisääntynyt kuten kaikkialla muuallakin, yhtään ainoata hotellia, jossa upseerit olisivat voineet säädyllisesti aterioida yhdessä, ilman että heiltä olisi kiskottu kuten pahimmassa kapakassa. Useimmat meistä luopuivat tämän takia yhteisestä seurustelusta ja me hajaannuimme yksityisiin täysihoitoloihin köyhempien porvarien luo, jotka vuokrasivat meille huoneita niin kalliista hinnasta kuin mahdollista ja tällä, tavoin lisäsivät vähäisiä tulojansa ja rasvasivat laihoja pöytiänsä.

Samoin oli minunkin laitani. Muuan minun tovereistani asui eräässä »Kyytihevoset» nimisen ravintolan huoneessa. Tämä ravintola oli siihen aikaan täällä kadun varrella — täällä muutamia portteja ylempänä voisitte kenties vielä, jos olisi valoisa, nähdä seinällä valkoista pohjaa vasten puolittain kuluneen vanhan kulta-auringon ja sen ympärillä kirjoituksen: »Nouseva aurinko»... Minun toverini oli löytänyt minullekin läheisyydessä huoneen — tämän korkealla olevan akkunan, joka nyt tänä iltana tuntuu minusta yhä edelleenkin olevan minun, ikäänkuin tuo mennyt aika olisi ollut eilen. Minä seurasin hänen neuvoansa. Hän oli minua vanhempi, oli ollut kauemmin rykmentissä ja oli mielissään siitä, että sai ohjata kokematonta ja huoletonta toveriaan tämän upseerielämän ensimäisinä aikoina, vieläpä kaikissa yksityiskohdissakin. Minä olen jo sanonut: kaikki oli minusta samantekevää paitsi mieltymykseni sotilaspukuuni — tämän mainitsen vielä erikoisesti tunteena, josta teidän sukupolvellanne rauhankongresseineen sekä viisaustieteellisine ja inhimillisine lörpötyksineen tuskin on enää vähintä aavistustakaan — sekä toivoni saada kuulla kanuunain paukkuvan ensimäisessä taistelussa, jossa ajattelin kadottavani sotilaallisen neitsyyteni — anteeksi sanantapani! Minä elin ainoastaan näitä kahta aatetta varten, erikoisesti jälkimäistä varten, sillä siihen sisältyi samalla toivo, ja eletäänhän voimakkaammin sitä elämää, jota ei omata, kuin sitä, joka omataan... Minä rakastin itseäni — ikäänkuin saituri — ajatellen huomispäivää, ja minä ymmärsin varsin hyvin jumalaapelkääväiset ihmiset, jotka sovittavat elämänsä täällä maan päällä ikäänkuin eläisivät ryöväriluolassa, jossa ei voi viettää useampia kuin yhden yön. Ei kukaan muistuta sotilasta enemmän kuin munkki ja minä olin sotilas. Näin sovitin minä elämäni majoituspaikassa. Lukuunottamatta ateria-aikojani, jotka minä vietin isäntäväkeni kanssa ja joista minä myöhemmin kerron, sekä jokapäiväistä palvelustani ja manööverejä huomioonottamatta lojoin minä enimmäkseen kotonani ojentuneena pitkin pituuttani suurelle mustansinervälle sahvianisohvalle, jonka viileys muistutti minua harjoituksen jälkeisestä kylmästä kylvystä, ja minä en noussut sohvalta muuta tarkoitusta varten kuin mennäkseni miekkailuharjoituksiin tai kortinpeluuseen vastapäätä asuvan ystäväni luo. Hänen nimensä oli Louis de Meung. Minua uutterampana oli hänen onnistunut tutustua erääseen kaupungin ompelijattareen, erittäin sievään tytönnypykkään. Tämä oli tullut hänen rakastajattarekseen ja auttoi häntä, kuten hän mainitsi, tappamaan aikaa... Mutta naistuntemukseni ei viekoitellut minua seuraamaan ystäväni Louis’in esimerkkiä. Mitä minä naisista tiesin, olin oppinut tuntemaan samanlaisessa yksinkertaisessa paikassa, missä Saint-Cyr’in oppilaat tekevät kokeilujansa lupapäivinä... Muuten on luonteita, jotka heräävät myöhään... Opitteko koskaan tuntemaan Saint-Remy’tä, kokonaisen hirtehisistä kuuluisan kaupungin suurinta hirtehistä? Me nimitimme häntä »Minotaurukseksi», ei hänen sarvensa takia vaikka hänellä olikin sarvi, koska oli tappanut vaimonsa rakastajan, vaan hänen juomataitonsa takia».

»Niin, kyllä minä tunsin hänet», vastasin minä. »Mutta silloin hän oli vanha ja parantumaton sekä rappeutumassa yhä enemmän ja enemmän vuosi vuodetta, mitä vanhemmaksi hän tuli. Tuhat tulimaista! Tunsinhan minä tuon tunnetun juoppolallin, kuten Brantôme'ssa mainitaan.

»Saint-Rémy muistutti itse asiassa jotakin Brantôme’n henkilöä», lisäsi varakreivi de Brassard. Mutta 27-vuotiaana ei hän vielä ollut maistanut viiniä eikä ollut tekemisissä naisten kanssa. Hän voi itse sen todistaa... Kahdenkymmenenseitsemän vuoden vanhana oli hän, mitä naisiin tulee, yhtä viaton kuin yöllä syntynyt lapsi, ja vaikka hän ei enää imenyt imettäjätärtään, ei hän kuitenkaan koskaan ollut juonut muuta kuin vettä ja maitoa».

»Niin, mutta sen jälkeen on hän täysin korvannut kuluttamansa ajan», huomautin minä.

»Sen hän on kyllä tehnyt — ja minä myös!» vastasi de Brassard. »Mutta minun ei tarvinnut ponnistella niin paljon ottaakseni takaisin minun aikaani. Mallikelpoisen esiintymiseni ensi aikakausi ei ulottunut pitemmälle, kuin mitä minä vietin tässä kaupungissa, ja vaikk'ei minulla täällä ollutkaan sitä ehdotonta puhtautta, josta Saint-Rémy puhuu, niin elin kuitenkin aivan kuten oikea Maltan ritari, jollainen olin — Minä synnyin nimittäin tämän ritarikunnan jäsenenä... Tiesittekö sen? Olisipa minusta erään setäni jälkeen tullut ritarikunnan suurmestarikin, jollei vallankumous olisi tullut ja estänyt sitä, mikä ei kuitenkaan kieltänyt minua silloin ja tällöin kantamasta ritarikunnan nauhaa. Suurenmoista, tai kuinka!»

»Minun isäntäväkeni, jonka olin hankkinut itselleni, kun vuokrasin huoneen», pitkitti hän, »oli porvarillisimpia ihmisiä, mitä ajatella saattaa. Heitä oli ainoastaan kaksi, mies ja vaimo, molemmat vanhoja eivätkä suinkaan epämiellyttäviä käytöksessään — päinvastoin. Osoittivatpa he seurustellessaan minun kanssani sellaista kohteliaisuutta, jota ei enää tavata, ei ainakaan siinä yhteiskuntaluokassa, johon he kuuluvat, kohteliaisuutta, joka tuoksahtaa jo ammoin kadonneen ajan kohteliaisuudelta. Mutta en ollut siinä iässä, jolloin tehdään huomioita huomioitten itsensä takia, ja nämä vanhat ihmiset eivät siinä määrin kiinnittäneet huomiotani, jotta olisin yrittänyt päästä selville heidän menneisyydestään. Otin ainoastaan hyvin pintapuolisesti osaa heidän elämäänsä, yhteensä kaksi tuntia päivässä: kun me istuimme päivällis- ja illallispöydässä. Puheluissa minun läsnäollessani ei mainittu sanaakaan heidän menneisyydestään. Ne koskivat tavallisesti kaupungin henkilöitä ja tapahtumia, joihin he tutustuttivat minut. Talonisäntä käytti joskus, hyväntahtoisesti panetellen jotenkin pistävää puhetapaa, jota vastoin hänen vaimonsa, joka oli hyvin uskonnollinen, otti osaa keskusteluun paljoa varovaisemmin, joskin yhtä suurella mielihyvällä. Jollen väärin muista, mainitsi talonisäntä jossakin tilaisuudessa, että hän nuoruudessaan oli ollut matkoilla, minä en tiedä, ketä varten ja minkälaisissa olosuhteissa, sekä että hän oli palannut ja solminnut myöhään avioliiton vaimonsa kanssa, joka oli odottanut häntä. Niin paljon kuin saatoin huomata, olivat he oivallista, hyvin hiljaista väkeä, ja heidän elämänsä kului erittäin hiljaisissa ja turvallisessa oloissa. Vaimo kulutti aikaansa kutomalla sukkia miehelleen; mies oli jonkun verran soittoon hullaantunut ja kihnutteli — ullakkohuoneessa yläpuolellani — viulullaan vanhoja kappaleita Viottista. Ehkäpä he aikasemmin olivat olleet varakkaampia kuin nykyään. Ehkäpä joku vahinko, jota he tahtoivat salata, oli pakoittanut heidät ottamaan täyshoitolaisen. Mistään muusta kuin täyshoitolaisen otosta ei sitä kuitenkaan saattanut huomata. Kaikki talossa huokui sitä täysvaraisuutta, joka on ominaista vanhanaikaisille kodeille, joissa on yltä kyllin hyvältä tuoksuvia liinatavaroita ja raskasta, täyspitoista hopeata ja joissa huonekalutkin tuntuvat kuuluvan itse taloon, niin vähän huolehditaan niitten uudistamisesta. Minä voin hyvin siellä. Ruoka oli hyvää, ja minä nautin täysin siemauksin, kun sain luvan nousta pöydästä, niin pian kuin »olin kuivannut partani», kuten vanha Olive, joka tarjosi pöydässä, mainitsi. Mutta kun hän puhui »parrasta», asetti hän liian korkeaan arvoon ne kolme untuvakarvaa, jotka koristivat vielä keskenkasvuisen aliluutnantti-nappulan ylähuulta.