Part 1

PULMUSPARVI

Kirj.

JOOSEPPI MUSTAKALLIO

Porvoossa, Werner Söderström, 1886.

SISÄLLYS:

I.

Syntymäni. Rintani tunteet. Suottako Suomi luottaa Luojahansa. Porthanin juhlana 9/11 1883. Puijolla 10/6 1884. Oksaselle. Neiti Iida Aalbergille 6/6 1881. Suomalaiselle teaterille 4/11 1884. Leppäkoski. Ida Basilier Magelsenille. Munkascy. Pääskyselle. Rantakalalla. Laulu tuuloselle. Päivälle. Aalto. Mökkini. Pimeässä. Piian poika. Onkijan luku. Morsiusneidoille 23/4 1883. Joutsen. Koivulle tien-poskessa. Talvi yössä. Punkaharjulla. Suomal. Seuran vuosipäivänä 17/2 1886. Oravaisten kentällä. Lävistetty raamattu. Heikinpäivänä. Tukkipoika. Noista Kekkolan kemuista, Jumalaisten juomingeista.

II. Kesämatkoilta.

Käkisalmi. Kurkijoella. Sortavalassa. Pölsövaaralla. "Andra sjön".

III.

Häälauluja. Morsian.

IV.

Pohjatar. Matkalla. Kultaseni asia. Kotimetsä. Etsijä. Minne lenti meidän lintu. Kultani. Yksin yössä. Mun onni on kuin tuomen. Mi kukkii joka huomen. Vuoret surkoon. Mitä mä tahtoisin. Anova aate. Elon tiellä. Taistohon. Kehtolauluja. Pikku siskolleni. Pääskyn hautajaisissa. Ilokivellä.

I.

Synnyntäni.

Ol sauna ensi maailmain, Se Suomen suosituinen. Ja temput tänne tultuain Ne tehtiin niinkuin muinen.

Ja kylän eukot kutsuttiin Saloa saunaan kestiin. Ja sitte mua myllättiin Ja onnen veessä pestiin.

Ja tällöin täti huudahti: Voi kuinka ruma lapsi, Vaan Herran lahja kuitenkin! Sitt muiskun soi ja kaksi.

Ja mikä mietti mitäkin Ja muuan ties jo: siitä Voi tulla vaikka pappikin -- Siis onnees äiti kiitä!

Ja hyväähän ne aattelit Kaikesta voimastansa. Mull' hampaitakin toivotit Ja puremista kanssa.

Ja saunan penkill juotihin Tään pojan varpajaiset; Ja vanhain päät ne tutisi Ja nauroi nuorempaiset.

Rintani tunteet.

Mun rintaani polttavi tunne: Sun tunnen mä impeni oi! Kun kruunu oil luotava luotuin, Sun kruunuksi Luojamme loi.

Mun rintaani polttavi tunne: Maan tunnen mä taistelevan. Kuin sankar mun Suomeni kaatuu Tai voittavi maailman.

Mun rintaani polttavi tunne: Se usko on voittamaton. Jos impeni, maanikin haihtuis, Viel taivoni tallella on.

Ne rintani tuntehet näyttää Mull tietä kuin tähtöset. Yön tuntehet muuten mun täyttää Niin ilkeä-intoiset.

Suottako Suomi luottaa Luojahansa?

Kun Kaikkivaltias loi ihmisensä, Loi Suomalaisen sydänkävyksensä Ja sanoi: "Kasva, kärsi, uudestansa! Ja ole onnees tyytyväinen kansa!" Suottako Suomi luottaa Luojahansa?

Vei vilu viljan, tuhos touon halla, Ja Suomi suri haudan partahalla; Tok ylös nosti vielä silmäilynsä, Ja taivas tuki maamme, lemmittynsä. Suottako Suomi luottaa Luojahansa?

Hyrskystä sodan sammui kotiliesi Ja voittoisana kaatui Suomen miesi Ja Pohjan maita peitti synkkä huoli; Tok sortajamme kaatoi koston nuoli. Suottako Suomi luottaa Luojahansa?

Ja vainiomme kasvoi kauniin viljan, Pääs versomahan kansan kylvöt hiljan. Ja kansa kasvoi, varttui voimakkaaksi, Ja Suomi tuli valon voittomaaksi. Suottako Suomi luottaa Luojahansa?

Porthanin juhlana 9/11 1883.

Taas Pohjolaisten päivä on, On päivä Porthanimme. Ja aina silloin muistohon Saa kaukaiset kotimme. Ja Pohjan taivas, Pohjanmaa Meit nytkin innostaa.

Siell yö ja päivä painivi Ja hempeys ja halla -- Jos voitti yö, niin kumminki On tähdet taivahalla -- Niin meissäkin on taisto myös Ja toivo vielä yöss.

Ja kyllin kun ei tähdet näy, Niin pohjan tulet syttyy; Ne roihuaa ja räiske käy, Ne eroaa ja yhtyy. Se öinen kiivas kirkkaus On Pohjan puhdistus.

Niin Pohjan tulet täälläkin Piilevi povessamme -- Kun tunteet suuret sanoihin Ja töihin puetamme, Ne tulen ottaa, tulta saa Ja puhdistuvi maa.

Vaan konsa valo vallan saa, Uus päiv on, uusi aika -- Ja kahleet kaikki irroittaa Uus vapauden taika, Niin ettei mailleen päivä mee, Vaan yötkin loistelee.

Niin valon voitto meissäkin On vapauden tuova Ja uuden tuikkeen tunteihin Ja uuden lämmön luova -- Se päivä ijankaikkinen Ei meekään maillehen.

Ja päivä Pohjaa kuohuttaa, Ja vyöryy vetten pyörteet. Ja päätä siellä huimajaa Tuhanten hyrskyin hyörteet. Ja tuiminkaan ei talviyö Niit kahleihinsa lyö.

Niin vapahasti meissäkin Vyöryypi kuumat kosket, Vuostuhansia vieläkin Mi punottavi posket. Ja niit ei sota huiminkaan Saa koskaan kuivumaan.

Päinvastoin vielä kostuttaa Ne kosket maamme mullat, Niin että äidit huokajaa Ja itkee immet, kullat, Niin että mullat lämpiää Ja haihtuu halla, jää.

Mut kylvö kallis tuommoinen Myös kasvun jalon kantaa: Se Porthania jällehen Uusia meille antaa -- Ja uus on aika, aamun koi Ja uusi soitto soi.

Puijolla 10/6 1884.

Veikot vuoristojen, Väinölän kukkulain! Täällä seisomme nyt tasalla taivahan. Sydän vankeudestaan Pyrkii sankarisiivilleen.

Kotkan luonto on näät kansalla vuoriston. Kotkakin kohoaa tasalle taivahan, Konsa korkeus valtaa Taivon tenholla sydämen.

Silloin maan rakohon ryömivi käärmehet, Laakson loukerohon lymökse jänikset; Vapisten vihapäiset Peikot piilohon pistäytyy.

Niin kun sortavi ken rauhaamme raatelee, Silloin silmäelee sorretut vuorien Huippuun, etteikö iske Sieltä kotka jo säihkyen.

Taivas silloin sä työs ankaran toimitat. Kotkan kostavan kuin polttavan pitkäisen Sortajiin sinä linkoot, Kurjat kaataen karkottain.

Veikot taivahan työ meilläkin eessä on. Täällä korkeuden kunnailla silmä, syön Etsii ilmojen rannat, Maamme maisemat rakkahat.

Täällä kaikki ne nyt löytyvi levossaan -- Katso! kaikki ne vaan taivasta tavottaa Syliin sulkeaksensa Ijäisyyden ja onnen sen.

Vaan kun syntymämaan maisemat hulmuaa, Räiske käy, kohoaa taivohon taiston ään, Ällös etsikö täältä Vuoren huipulta meitäkään.

Ellet ankarimman taistelun pyörtehess Löydä meitäkin -- niin vieressä varmahan Sankarunta jo näämme Urhoin kanss iki-totuuden.

Silloin viel sana soi voittomme kunnian! Mutta meitä et saa surra, sä Suomenmaa! Sulle liiaksi monta Kuollut ei ole koskonkaan. --

Oksaselle.

Kuusi kasosi mäellä, Kukkalatva kunnahalla, Harjulla satahavunen. Siinä Oksanen yleni, Kasvoi virpi kultavarsi, Kultalehväinen levisi. Oksaselle lintu lenti, Lintu lenti ja asettu. Ei se ollut lemmon lintu, Eikä hiien herhiläinen

Tahi tuonelan havukka, Olipahan onnen lintu, Käki kultainen sorea. Käki siinä kääntelihe, Kääntelihe, sääntelihe, Laululuontohon panihe, Kumahutti kurkustansa, Laati suustahan sävelen: "Säkeninä" sanat lenti, Kiiti laulut kipinöinä.

Huhui kerran, kuusi huojui, Kuusi huojui ja humisi -- Huhui tuosta toisen kerran, Kansi taivahan kumisi, Manner alla aaltoeli, Vavahteli Suomen vaarat, Lapin tunturit tutisi. Huhui vielä huijahutti, Kerran kolmannen kukahti. Kuuli miehet miel'hyvällä, Kuuli poiat polvillahan, Naiset kuuli naurusuulla, Tyttäret käsi posella -- Käki kukkui ääni kaikui, Kauas kaikui ja pakeni -- Tuli pilvien pihoihin, Taivahan sinitaloihin Luokse vanhan Väinämöisen, Laulajan ijänikuisen. Virkki vanha Väinämöinen, Kaiken soiton suuri luoja, Kaiken kantelon tekijä: Yks on kuusi kultiani, Toinen oksa tuttujani, Kolmas Oksasen käkönen. Kuku, kuku kultarinta, Laula Suomelle sorea! Soita syntyjä syviä, Vanhojen väkisanoja! Kuku kulta, noin nimeä: "Sitä kuusta kuuleminen, Jonka juurella asunto."

Neiti Iida Aalbergille 6/5 1881.

Lauloi sulle lasna liehuessas Kotikieltä kannel kotimetsän. Siellä missä ikihongat huojui, Kuuset kuului, koivut kohinoitsi, Missä linnut liverteli kilvan, Salo-kaarta käki kumahutti, Koko luonto lumoovainen lauloi; Siellä kuulit, haaveksien kuulit Kotimetsän kanteloisen ääntä. Eikä jäänyt soitto sormihisi Tahi huultes huvilauleloiksi; Sydämeesi sylvähti ne kaikki Sävelkullat luonnon lumosoiton.

Puhui sulle lasna liehuessas Kotikieltä kylän tuttu kansa. Siellä missä kultakutri-naiset, Kaukomieli kaihovartaloiset, Tuumaeli tuvan karsinassa; Missä miehet vanhain kieltä kertoi, Vanhain kieltä, viisautta vanhain; Siellä kuulit kultasanat, kuulit Kotikieltä kaiken kyläkunnan. Eikä kieli karsinahan jäänyt, Kadonnut ei edes kartanolle -- Eikä sanat tielle tipahelleet, Maailmaan kun majastasi läksit. Sydämeesi sanat kaikki saivat, Poves alle painui kotikieli, Alle kultapeiton puhtahimman. Sinne painui sydämeen ja sieluun --

Sydän syttyi, heräs hengen valta, Uljas nero unestansa nousi, Levostansa lemmen suuri voima -- Sydän syttyi helkkimähän hellin, Uusin kielin, hehkuvaisin mielin: Syvin sointu piti ilmi saada. Heräs henki, Suomen suuri henki, Otti olentosi orjaksensa: Ihantehet piti ilmi luoda. Nousi nero, syttyi lemmen liekki, Salamahti, suuri taikavoima: Taide piti Pohjolaankin luoda.

Soinnun saa jo ihmiskunta kuulla, Ihanteet jo näyttämölle nousee, Taide tarttuu taikasauvallansa, Uutta luoden, uutta unelmoiden.

Ja kun uusi, aaveksittu aika Tullut on ja toivomme on totta, Sunkin nimes silloin, sulo neito, Kaikukohon kahta kallihimmin, Kaikukohon kauas kaiun lailla Maasta maahan, sydämestä toiseen! Silloin vielä pojat Pohjanmaalta Kohottakoot korkealle maljan, Korkeamma kolminkertaisesti Kohottakoot kuulumahan kauan: Eläköhön Iida Aalbergimme! Eläköön!!!

Suomalaiselle teaterille 4/11 1884.

I.

Viel kannel Väinön meillä on Ja siin on kaiku verraton Ja verrattomat kielet -- Ja konsa kansa haastelee, Se kannel vastaan kaikuilee Ja kertoo kansan mielet.

Ja mitä kansa omistaa, Sen ihanteina ilmi saa Ne kielet kanteloisen, Ne kansan tuumat julki tuo, Kuin marmoriin ne maamme luo Etehen kansan toisen.

Ja sivistyksen saleihin Käy itse kansan kielikin Sen kanteloisen kautta, Ja yhä sievemmäksi saa Ja maailmoita valloittaa Jo sointujensa tautta.

Niin Väinön kannel kaikuileis, Kun kansa sitä soitteleis, Vaan vait on vielä kansa, Ja kannelkin se verraton On kulkumielel koditon, Ja pois on puoltajansa.

Ja kolkutellen sydämiin Käy kaupungista kaupunkiin Nyt kantelomme kallis, Etteikö kansa polvilleen Taas ottais oman kanteleen ja kaikua sen sallis.

II.

Muinaiset laulut kantelon Ja soitot suuret koossa on Lönnrot ne koota tiesi. Vaan kanteleesta itsestään Ei tiennyt vielä yksikään, Ennenkuin nousi miesi,

Ja kaivoi esiin soittimen, Teaterimme kultasen, Vaienneen kanteleemme. Ja kannel kaikuu jällehen Ja innon uuden soitto sen Sytyttää sydämeemme.

Ja mielet melkein eronneet Jo yhdistää, ja säveleet Sen kaukana jo kaikuu, Ja elon erämaihin luo Ja itse salon kansa tuo Jo kuulemahan taipuu.

Ja miehet miettii: muodoltaan On kannel muuttununna: vaan Viel sama on sen kieli, Ja into myös on entinen, Ja sydänpäivän lämpönen Ja kansallinen mieli.

Vaan aarnupuhtohessa maa Ei taida oikein eroittaa Viel vanhaa kanneltansa; Mut kumminkin se haamuaa Soitintaan, sille ojentaa Jo käsiänsä kanssa. --

Ja kämmenillään kannella Se tahtois taasen kannelta, Kuin ennen aikoinansa; Mut tuost on vielä kummissaan, Kun muuttunut on muodoltaan Se kannel kokonansa.

III.

Terve sä temppeli taiteen, Kunnia kansan ja maan! Kantelon mahdin ja maineen Temppeli, terve sä vaan!

Rakkaus suuri sun nosti, Keksi ja kuntohon loi; Hengellään moni osti Henkes ja ilmi sen toi.

Rakkaus viel sua johtaa, Etsien mielt' kotimaan. Maltas! Jo kansasi kohta Saa sua varjelemaan.

Kas, kätöset sulavimmat Suo jo sull kannatustaan! Ylhäiset, maan matalimmat Saat sä jo liittoutumaan!

Kohta sun ympäri muuri Vahva ja valtava on; Silloin sun työs jalo, suuri Kansamme kirkastakoon.

Niin että mahdin ja maineen Muinaisen kantelo saa, Saa sanan orjaksi aineen Taas sulo Suomemme maa!

Terve sä siis, jalo laitos! Terve sun tärkeä työs! Nouskohon tenhosi, taitos! Nouskohon kansasi myös!

Leppäkoski.

Niinkuin temppelihin tänne mä astun ain. Juhlatunteissa taas tässä mä seison nyt. Terve seutu sä kallis, Kahta kalliimpi kerran viel!

Sillä suojan sä oot helmahas kätkenyt, Jolle suo koko maa kunnian kerran viel. Nyt se tuntematonna Syliis suljettu hellin on.

Niin se kätketty on, kuin salometsähän Ruusu koskematon raitis ja riemuinen, Ettei maine ja maire Puhuis päälle sen myrkkyjään.

Kaukaa vaan minäkin kotia katselen, Alanteessa mi tuoll hempeenä hymyää, Enkä ees nimeänsä Raahdi kuiskata kellekään.

Kaukaa katson mä vaan, nään miten puronen Sille aaltosiaan viileitä tarjoaa, Kukkarantaset luoden Kodin kynnyksen etehen.

Kuinka vieressä sen kunniavahti on Koivuin joukko -- mi öin tähtiä oksillaan Kantaa, lintuja päivin Laulattaa -- nekin kaikki nään.

Näänpä neitosen myös keskellä kukkien Kotikoivusilleen haastavan halujaan, Tunnen kuinka sen mieli Nousee, korkealentoinen.

Täältä tahtovi hän syömmestä synnyinmaan Ilmi loihtea tään kansamme kultasen Luonteet lempeän hienot, Puhtaat, pontevat ilmoittaa.

Täältä terveyden uhkuvat lähtehet Heittää heikontuneen Euroopan etehen, Maita uudistavaiset Luotteet lovesta nostaltaa.

Ah, en häiritä siis tahdo ma milläkään Tyyntä tienohon tään, impeä ihantein -- Terve vaan, koti kallis, Kahta kalliimpi kerran viel!

Ida Basilier Magelsenille.

(Hänen laulajaisissaan Hämeenlinnassa 1/10 1883.)

Ain rakkahin se lintu on, Mi ensin laulahtaapi: Nyt suvi Suomeen tulkohon, Mi luonnon uudistaapi! Se laulu meille kesän tuo Ja lauluparvet ilmi luo.

Ja aamun alkaessa on Myös rakas lintu ratki, Mi laulaa uuden auringon Ja uudet laulajatki, Mi koko luonnon kohottaa Ja lauluhun sen lumoaa. --

Vaan kuka kansan suvikoin Ja aamun aloittaapi Ja tuhansitten lauleloin Ens tunteet arvajaapi Ja sanan viepi maailmaan: Nyt Suomi nousee laulamaan!

Se rakkahista rakkahin, Se kansan kultarinta! Se alkaa saapi sävelin Aamua armahinta! Se onni, Ida, sulla on Ja onni tuo on verraton.

Sä ensin aamun kotimaan Aloitit mesimielin Ja sanan siitä maailmaan Veit sitte satakielin. Niin säveleillä Suomenmaan Sä nostit kansain kunniaan.

Vaan aamuäänes sävelet On Suomen suussa aina. Niit laulajamme tuhannet Jo kertoo onnekkaina. Ne säveleesi loihtevat Viel kerran laulut suuremmat.

Munkascy.

Hän istui istuimella, Oli taitehen kuningas. Ken sai hymyn, lauseen hältä, Oli ainiaks onnekas.

Hän istui ja vastaan otti Jumaloivien suosion -- Ja maailman ääret kaikui: Munkascy on verraton!

Ja vihdoin päätti hän tehdä, Mi tehty on kerta vaan: Hän päätti Kristuksen luoda Ristillehen uudestaan.

Ja ristinpuussa jo rippui Rakas Herramme tuskissaan, Kyljestään verta jo tippui; Vaan vait Hän oi yhä vaan.

Ja pääkin jo kallistuupi Ja kuollo jo lähenee -- Vaan Kristus se ristin päällä Yhä vieläkin vaikenee.

Munkascy se silloin sieppaa Taas pensselin pivohon -- "Mun Herrani täytyy myöskin Sanoman: Se täytetty on!"

Ja huulet jo liikkuu, liikkuu "Nyt huuda jos milloinkaan!" Munkascy niin kiljahtaapi; Ja vaipuvi lattiaan.

Ja päivät ja yöt Munkascy Nyt valvoo ja vuottelee -- Munkascyn Kristus se ain vaan Ja ijäti vaikenee. --

Pääskyselle.

Et silloin, pieni pääsky, Sä laula riemuiten, Kun meill on kylmä talvi Ja maa on valkonen --

-- -- Vaan silloin Niilin luona Sä surren oksalla, Siipeesi peität pääs ja -- Näät unta Suomesta.

Rantakadulla.

Paan ympäri istuvi immet Paan ympäri poiatkin Ja nuotion liekit himmeet Ne hohtavi hellemmin.

Ja syödessä rantakalaa Puhe sujuu sukkelakin Ja vilkasta saapi salaa Tytön sievimmän silmihin.

Tuoss istuvi Hämeen impi, Se kaino ja kaunoinen, Vaan Karjalan kaunihimpi Ja vilkkaampi vieressä sen.

Toki kaunihin tuoss on tyttö Tulen polttava Pohjanmaan, Mi Väinönkin elähytti, Lumos Lemminkin kerrassaan

Sulosilmänen, tyyni ja vieno Savon tyttö on tuossa taas. Sen sointuva kiel, äly hieno Saa kunnian Suomenmaass.

Sitä silmäävi Pohjan miesi, Tuo ryhdikäs, rajupää --: Tuost vaimon sais kukatiesi, Hyvä tyttö on tyynempää.

Savon poikakin siihen liittää Syvämielisen lausehen -- Vaan suunsa hän kiinni pitää Tuo mies jalo Hämehen.

Mut Karjalan poiat pyörii Vaan ympäri pohjattaren, Sanat sukkelat suustaan vyörii, Koko seuraa naurattaen.

Niin hohteessa himmeässä Ilo, riemu on rajaton, Sill ympäri paan nyt tässä Kaikk kuppikumppanit on.

On ystävät, sisarukset Ja siksipä lopulla Viel liitot ja lupaukset Lujat tehdähän riemulla.

Ja kalasta kotiansa Jo seurue soutelee Ja rannalle tultuansa Viel taaksensa katselee.

Siell kaukana liekit himmeet Yhä hohtavi hellemmin. Siell istui poiat ja immet, Siell liitotkin tehtihin.

Laulu tuuloselle.

Tuuli taivahinen, luokseni liitele! Kuiskaa kusta sa tuut, minne sun matka vie! Turhaan! Kyllä sä tuut, kuiskaset myöskin; mut Nimes et sano milloinkaan.

Vaan kun kyynelen näät poskella kalpean, Luokse lempeenä käyt, kyynelen sijahan Ruusun luot, hymyhyn huuloset sovitat, Suuta suikkaat ja lennät pois.

Tai kun eksynehen, tiettömän laivan näät, Itse käyt perähän, puhallat purjeisiin -- Silloin riemutahan, kantele kajahtaa. Laiva laskevi satamaan.

Tai kun murheessa mies maatansa katselee, Yö kun kolkoksi käy, halla kun lähenee; Silloin läsnä sä oot, kerta vaan pyyhkäset. Haihtuu halla ja murehet.

Elon henkäys oi, tuulonen taivahan! Näin mä miettinyt oon: maasta sa lienetkin, Kussa kyyneltä ei, kussa ei eksytä, Eikä kuoleman kättä käy.

Tänne, tänne sä siis luokseni tullos mun! Eksyksissä mä oon, kyynel on silmissäin, Kuollon yö lähenee. -- Tuulonen taivahan, Siivin sieluni maasta vie!

Päivälle.

Kirkas kultanen koi, kannella taivahan, Uskollisna sä ain loistat ja lämmität, Jotta lämpenis kerran Ihmisyönkin ja kirkastuis.

Niinkuin vierivä vuo ihmiset kumminkin Jättää päivän ja koin loiston ja lämmönkin, Jättää uskollisimman Ystävänsä ja lemmen sen.

Konsa kuollo ja yö silmämme ummistaa, Silloin ystävät jää, silloin me jätämme Sunkin, kultanen koitto, Taivon korkea kulkijan.

Mutta hautoja viel lempesi lämmittää, Jotta kuollo ja yö haihtuisi, jotta viel Kerran kuollehienkin Povi syttyisi sykkimään. --

Aalto.

Näätkö merellä sä laivan! Tyynt on aivan. Mutta tuolla toivon ranta Ois vihanta! Silloin aalto, vaahtopää Heräjää.

Laine vyöryy, laivaa myöntää, Rantaan työntää. Aallollekin armo aukee: Raukka raukee -- Ja nyt aalto, vaahtopää Levähtää.

Mökkini.

Suoja ois minunkin mökki, Pirtti lämpimän pitävä, Kun ei katto kylmä oisi, Seinät kylmemmät sitäi, Permanto perin viluinen, Silta hallan huurtehinen: Pilvi pään on kattehena, Suojana salo sumuinen, Mätäs muina lattioina.

Pimeässä.

Pimeässä pitkän korven, Salon sankean sisässä Äiti pientähän piteli, Nunneroistahan nukutti, Tuuti tuota enkeliksi, Siiven kahen kantajaksi, Helmahan hyvän Jumalan, Hyvän Herran hulpilohon.

Pimeässä pitkän korven, Salon sankean sisässä Kasvoi lapsi kauheaksi, Korven kolkoksi yleni: Kaas enskymmenellä kasken, Karhun toisella kaotti, Kolmannella miehen murhas.

Pimeässä pitkän korven, Salon sankean sisässä Emo vielä on elossa, Vanhusparka valvehilla. Emo syöntähän pitävi, Mieltähän nukuttelevi -- Syön on surusta haleta, Mieli murheesta mureta, Musta on sälöinen sauna, Synkkä saunassa elämä: Ei ole päivästä puhetta, Huolta huomen koittehesta.

Piian poika.

Minkäs luulet, minkäs luulet Piian poiasta tulevan? Se on saatu saunan alta, Kiven alta, kannon alta, Alta olkien otettu: Saunahan sanattomaksi, Kivelle kivuttomaksi, Kannolle katottomaksi, Muitten orjaksi olille. Minkäs luulet, minkäs luulet Piian poiasta tulevan.

Onkijan luku.

Anna akka ahvenia, Ukko uhventa lujasti! Anna tulla tuntemahan, Siimoa silittämähän, Painon puolta painamahan. En minä pahoin pitele, Enkä pieksä pieniäsi: Suuta vähän siivoelen, Vähän kutkutan kuvetta, Kulmaluita kuihuttelen.

Sitte nostan silkkinuorin, Kultalangoin lapsiasi, Nostan nuorimman syliini, Vanhimman vasun varahan Imanteeksi ilmallisten, Maallisten iki-iloksi -- Anna akka ahvenia, Ukko uhventa lujasti!

Morsiusneidoille 29/4 1883.

Kevätpäivät kirkkahat, kauniit Taas tulleet on Pohjolaan. Kuin helmivyössä ne siintää Yli luonnon ja ympäri maan.

Niin ympäri morsiamemme Kevätpäiviä meillä on myös Ja ne on nuo morsiusneidot Tuoss seisten kuin helmivyöss.

Ja näin kevätpäivistä kansa Ilomielin miettinyt on: Nuo kun kesäpäiviksi muuttuu, Suvi meillä on verraton.

Ja turha se toivo ei ookaan: Kevätpäivät jo hiljalleen -- Likilämpeevi kesäpäiviks, Hääpäiviksi omilleen.

Vaan vastapa sais sanoamme: Toki nyt kesä on ihanin! Kun muuttuis nuo morsiusneidot Kesäpäiviksi kohtakin.

Palajais itse Väinökin sitte Ja kantelo taas kajahtais Ja laululintuset kaikki Kadonneet kotiaan palajais.

Siis toivo se ainoa, armas, Toki kohta jo täyttäkää! Kesäpäiviksi, kevätpäivät Te kirkkahat, lämmetkää!

Joutsen.

Palomaihin valkorinta, Jalo joutsen entänyt, Yli-ilmoissa pilvien päällä Kohti kirkkautta lentänyt.

Vaan koiviston kultarantaan Toki viikoksi viehtynyt, Ja lempeänsä siinä Kesätyynessä kylpenyt.

Ja siinä se kirkkautta Sulo-Suomen nauttinut -- Ja se kirkkaus ihmeenlainen Sinisilmiinsä sulanut.

Ja kukille kaisloille suuta Supukaistahan antanut, Ja suunsa niin laulavaiseks, Myheväiseksi muuntunut.

Ja eestähän aallot armaat Povellensa painanut, Ja aavaksi, aaltoavaksi, Kuin meri, se paisunut.

Ja lempehen maan matalaisen Niin ihmeesti vaipunut -- Ja seurahan meidän miltei Ikipäiviksi taipunut.

Vaan kerran kun valon kirkkaan Taas taivaasta huomannut, Poveaan punastellen silloin Korkeutehen kohonnut.

Koivulle tien poskessa.

Halpa koivu, harva sullen Suopi silmäystäkään; Mutta kaukomailta tullen Tuuli lähtee lentämään; Oksillasi lauleleepi, Sua suuteleepi.

Halpa koivu, harva sullen Suopi silmäystäkään; Mutta kultamailta tullen Pilvi kohtaa koivun tään, Kultaheiniin kaunistaapi, Viljon virvoittaapi.

Halpa koivu, harva sullen Suopi silmäystäkään; Mutta kultamailta tullen Päivä nousee suvi sään, Sädetulvan sulle tuopi, Sydämmeesi luopi.

Halpa koivu, harva sullen Suopi silmäystäkään; Mutta kesämailta tullen Linnun lentävän mä nään, Ja se oksillesi jääpi, Sulle visertääpi.

Halpa koivu, harva sullen Suopi silmäystäkään: Mutta päivän toisen tullen Laulajan mä vielä nään, Kantelona hällä koitat, Muistojasi soitat.

Talvi yössä.

Kuuhut kulkee taivahalla, Hopeoiden metsät maan -- -- Metsänvilja oksan alla Asettuupi nukkumaan.

Kertomaan ei luotu kielin Metsävilja mieliään, Vait se katsoo kaukomielin Yöhön suureen, välkkyvään.