Part 2

Äärettömän etähällä, Siell on kultatähtönen, Yksinäinen, ikävällä Maata kauvan katsellen

Vaan se alenee jo hiljaa Pilven päälle istahtaa -- Siitä vielä metsän viljaa Yhä lähemmäksi saa.

Oksaselle viljan viereen Aivan asettuupi tuo; Tuossa metsänviljan mieleen Kuvat kultasimmat luo.

On kuin ois se turvan tuoja Enkel, siivet hajallaan; Tai kuin oisi sulosuoja, Oma äiti turvanaan.

Kuni lapselleen hän loisi Lämmön, levon siivillään -- Toisen vuoron on kuin oisi Oma kulta vieressään.

Oma kulta, oma kulta! Ah kun kaikk on ihanaa! On kuin oisi lemmen tulta Täynnä taivas sekä maa.

Kaikki kultaselta tuntuu -- Metsänvilja uneksuu -- Uinuu hopeaiseen huntuun Joka oksa, joka puu.

Punkaharjulla.

Sä oot kuin vesilintu Laineella lapsines, Niin oot sä Punkaharju Suloine saarines.

Ja kantelosi soipi, Ja lapses laulelee, Ja aallot hopeaiset Riemusta hyppelee.

Ja silloin kun sun kohtaa Maan kautta kulkijan Ja taivon rannat hohtaa Ja ääret maailman,

Hän pysähtyy ja muistaa Muinoista onneaan Ja lapsuutensa puhtaan Ja Eedeninkin maan.

Ja kuinka kaikki siellä Oil ihmeen ihanaa Ja kuinka kerran vielä Se meille aukeaa --

Ja Punkaharju silloin Ui matalampana, Kuin ukkosnuolen jälkeen Veslintu lakea.

Suomal. Seuran vuosipäivänä 17/2 1886.

Pieni kansa, kallis kansa, paljo, paljo kokenut, Kansa kuolemassa käynyt, kuolemankin voittanut, Missä tääll on voima suuri, joka sua johdattaa, Ylentää ja alentaa ja vielä nytkin kannattaa?

Moni käypi kerjäläisen ohi mahtavuudessaan, Moni sivu Suomen kansan, kuni kerjäläisen vaan. Mutta useasti toki repaleiss on kulta syön, Aivan kuni hajoovissa hattaroissa tähti yön.

Moni mahtavana toisen typeräksi arvajaa, Moni sunkin, Suomen kansa, työntää tyhmienkin taa. Vaan ei ennen nousuansa päivän paiste meille näy, Eikä siimehestä Suomi ennen aikaa ilmi käy.

Moni sortaa heikompansa, väkivallan, vainon suo, Kahlehisin kansammekin moni mahtavampi luo. Kahleet kätkee -- kesän tullen maakin nousee elohon, Sorron alta Suomenmaakin monesti jo noussut on.

Moni käypi ohi korven siihen katsomattakaan, Moni sivu Suomen kansan kuni kansan korpimaan; Mutta usein korvostakin kultamaita keksitään, Korven kansatkin on kultaa kylvänehet elämään.

Kerjäläisnä, typeräisnä, sorrettuna Suomenmaa, Vaikka vielä vangittuna -- Herra sua kannattaa. Hänpä henkehesi kätki voimat uudet, voitehet, Jotta tuskan tullen voisit parannella puuttehet.

Ja tuskan tunti tullut on Ja kansat alla ahdingon Jo hoiperrellen huokaa, Ja nautinnoistaan, paastoistaan, Puutteistaan, parannuksistaan Ne etsii hengen ruokaa.

Ja toiset lailla leijonan Rutistaa -- toiset hekuman Ja synnin helmaan heittyy, Ja toiset maata kiroaa, Ja toiset herruutehen saa, Orjuuteen toiset peittyy.

Näin tuskissansa temmeltää Ja aaltoo koko aika tää, On synnyintuskissansa; Vaan synnyt, syntysanat myös On kätkettynä kuni yöss, Ja niitä kaipaa kansa.

Ja kerran kansa kumminkin On löytynyt, mi sanoihin On luonnon synnyt saanut, Mi näistä syntysanoistaan Loi kielen, kantelon ja maan. -- Tuo kansa viel ei laannut.

Tuo kansa, Suomen kansa on, On kansa soiton, kantelon Ja syntysanojenkin. Vaan kuka luonnon synnyt loi, Se syntysanat luoda voi Viel hengen, sydämenkin.

Kun kannel viel sen kajahtaa, Niin luottehet lovesta saa Ja uuden ajan alkeet. Taas lähempänä Jumalaa Maat miestyy, kukkii, kohoaa Riemusta rinnan palkeet.

Pieni kansa, kallis kansa, siispä henkinen on työs! Huoltakaan ei siitä, vaikka vangittuna oisit yöss. Usein vankkaan vankilinnaan sankar suuri suljetaan, Aattehensa yhtäkaikki kulkee kautta kaiken maan.

Siitäkään ei huolta, vaikka korpeen olet joutunut! Usein aate, sana suurin korvesta on kaikunut. Eikä köyhyytesi haittaa, köyhä oli Herraskin, Orjan kahlehista kansat vapahti hän kuitenkin.

Eikä siitä huolta, milloin, miten työsi toimitat, Kunhan Jumalaan ja armoon uudet polvet uskovat -- Niinkuin saarta aaltoloilla Luojan käsi kannattaa, Niinpä silloin sua myöskin sama käsi johdattaa.

Mutta vaikk on aika tullut ahdingon ja tuskien, Vaikka itse olet kansa soiton, syntysanojen, Kumminkaan et muuta vielä, kallis kansa, tehdä voi: Hiljakseen vaan soitto soilta, kallioilta kannel soi.

Oravaisten kentällä.

Yö peitti Oravaisten maan, Yö tappion ja tuonen. Ja mennyt oli manalaan Jo moni poika Suomen -- Vaan monta oli vieläkin, Mi riutui rinnoin verisin.

Ja vaikerteli monikin Niin vaikealla suulla Ja kyllä kiroustakin Siell taidettihin kuulla. Vaan monet eivät kuitenkaan Nyt joutanehet valittaan.

Ei valitellut muudankaan; Vaan kärsimykset kesti Ja otti kirjan povestaan Ja aukas kiirehesti Ja sormin auttoi silmiään Ja luki kuutamossa tään:

"Ei rakkautta suurempaa Oo kellään missäkänsä, Kuin että henkens uhrajaa Edestä lähimpänsä". Ne rauhan sanat huulillaan Hän taipui tyynnä kuolemaan.

Ja silloin yli seutujen Yön hallat haihtui hiljaa Ja ensi säteet aamusen Valaisi kuollon viljaa. Ja tantereelle monikin Nyt kulki huolin, kyynelin.

Vaan yksi siellä nähtihin Niin kylmänä kuin koskaan. Hän katseen heitti kuolleihin, Kuin raatoihin ja roskaan Ja kulki, kulki eellehen; Vaan kohtasi nyt kuollehen.

Se kuollut siinä ikäskuin Viel katsoi kirjanansa Ja kohtaan yhteen ihastuin Viel viittas sormellansa. Sen nähtyänsä herra tuo Jo kirjaan katsehensa luo.

"Ei rakkautta suurempaa Oo kellään missäkänsä, Kuin että henkens uhrajaa Edestä lähimpänsä". Ja herra päänsä paljastaa Ja silmäns ristii, kumartaa.

Ja nousee -- näkee tantereen Uudessa valossansa, Hän näkee kuinka taistelee Ja kaatuu Suomen kansa. Ja vihdoin korkeutehen Hän silmäns luopi, lausuen:

"Kun henkes, Herra korkehin, Saa matalinkin kansa, Se voittaa tappiossakin, Se voittaa kuolemansa -- Ja ken nyt kärsi tappion, Se voittanunna on".

Lävistetty raamattu.

(Vöyrin kirkossa.)

"Ei tässä auta asehet, Ei kuulat eikä kalvat! Nyt kaataa meitä katehet Ja hiiden koirat halvat. Tuo suomalainen lauma on Vaan velhojoukko kelvoton!

Vaan yhden taikakapineen Mä tiedän kaikkivoivan, Mi nostaa maasta kaatuneen Ja antaa hengen, hoivan, Ja miehestä mi saapi viis Ja naisestakin miehen, hiis!

Mi loihdullansa lauman on Tuon vihattuin ja vääräin Ennenkin vienyt voittohon Ja surmaks satamääräin, Mi nytkin surm on siunattuin, Vaan voitto Luojan kirottuin.

Se kirja on -- sisältäen Taikoja kauheoita, On lemmon kielet lehdet sen Ja sanat saatanoita! Ja kirja tuo on tässä tää. Mies ken sen ensin lävistää!"

Niin kasakoista muudan huus Ja kirjan maahan mätkäs Ja sylki, polki. -- Peistä kuus Sen läpi pistää sätkäs. Ja kiroellen kirjan tuon He työnti sitte suuhun suon.

Vaan kuka voipi totuuden Ja Herran sanan peittää? Ja voiko hävittäjät sen Kostotta Herra heittää? Ei! Suosta kirja kohottiin Ja kirkkoon sieltä kannettiin.

Vaan nimetöinnä, haudattai On raastajat sen ratki -- Niist raiskalinnut ruuan sai Ja sutten penikatki. Sill Herra tuhontekijän Pyyhkäisee kirjast elämän.

Heikinpäivänä.

Heikki on meidän miehiämme, Heikki hauska ja hupanen: Puhtehet puhuvi kaikki, Illat pitkät pilpattavi Noita lasten laulupäitä, Nuorten saamia sanoja, Vanhojen iki-runoja, Ijän kaiken kaskuloita -- Niin ne laulut laukeavi, Sanat suustahan tulevi. Kuin on säihkyen säkenet, Takasta tulikipunat!

Heikki on meidän miehiämme, Talon vartia vakanen: Tasan Heikki heinät lyöpi, Konnut kahtia jakavi, Jotta karja kaikellainen Erkin päivihin eläisi; Tasan talvenkin jakavi Taitaltavi talven seljan, Kylmän kynnet poikki lyöpi, Pahoin pakkasen panevi: Tukan tuulehen ajavi, Hampahat hajottelevi.

Heikki on meidän miehiämme, Heikki veljistä väkevin: Karhunkin se kallistavi, Kääntää toiselle kylelle; Taikka nostavi neneä Tasakärseä taluvi Oksan alta, oksan päälle Honkahan havun sisästä Ihmisten ihattavaksi, Kansan katsaheltavaksi; Itsenkin iki-iloksi, Ijän kaiken kauneheksi.

Heikki on meidän miehiämme, Heikki poiista parahin -- Varsinkin vakanen poika, Itse Heikki Heikkalassa: Heikki ei herrana elele, Eikä katso kakkuloilla Yli olkansa oloja; Eik ole tuota turhamaista Sivukulkijan sukua. Ain on hällä antamista, Ainap on avun varoa -- Viljon vierahat pitävi, Tarjoten talossa käyvät, Tuopi köyhätkin tupahan, Lämpimähän läylemmätkin, Suopi leivän suuttomalle, Palan paljo tahtovalle, Siihen kaljat, petran taljat, Levon lempeän lisäksi.

"Heikki on meidän miehiämme, Poika poiista parahin!" Niin jo huonotki hokevi, Tunnustavi tuhmemmatki; Vaan ei myönnä meidän neiot, Immet tunnusta ikänä, Vanhat piiat varsinkana, Noin ne neitoset nimevi, Vanhat piiat pistelevi: Yksin tuppelo tuhersi; Itseksensä ijän kaiken. Yksin söi, makasi yksin, Yksin vanheni varatta -- Yksin kurja kuolkohonki Saunahan savun sekahan Kuiva vasta kainalohon!

Vaan mikäpä meidän olla, Mikä poikana eleä Valmihissa maailmassa Valmihin elon varalla. Niin on poian oleskella, Kera impien eleä, Niinkuin päivän taivahalla Tähtien tuhanten kanssa, Tai kuin kuusen kunnahalla Sulo koivujen kesellä -- Kenpä silloin kehtoaisi Yhen ottaa omaksi, Kun on kullekin käelle, Joka sormelle satoja!

Tukkipoika.

Soi kutsut kaukoa metsiin maan Ja latvoissa honkain huiski Ja honkain latvoista lattiaan Mont tietoa kummaa kuiski. Ja oksien alta nyt innoissaan Nous miehiä matkaan ja maailmaan.

Vaan tukkipoika se hongan kaas Ja hongalle itse nousi Ja poikaa ei koko Pohjanmaass, Mi niin hyvin virrat sousi. Niin hongalla huilas nyt poikanen, Kuin kaakkuri kuohuissa koskien.

Ja tukkipoika se lauloi vaan, Vaikk veet kuni vuoret vyöri -- Vaikk lenti koskissa koppinaan, Vaikk honkakin alla pyöri, Ja kivissä pirstoja puusta lens, Mut laulaen poika vaan eelleen ens.

Vaan Pällin korvassa kuitenkin Se lakkasi poian laulu: Puu pystyyn lensi ja aaltoihin Jo poikasen paiskas pauhu. Ei Pällistä päästynä ennenkään, Siis poiankin peitti se vyöryillään.

Vaan pauhun pohjassa kumminkin Se poika ja honka yhtyi, Ja kohta nousi ne ilmoihin Ja poika taas lauluun ryhtyi -- Ja matka se taas meni laulain vaan, Kuin Pälliä ei olis ollutkaan.

Mut poian laulaissa kerran niin, Mies hongalle nous, lylyhammas Ja siinä tuimasti taisteltiin; Vaan poika sen koskeen ampas. Ja koskesta mies kiros: vie sun hiis! Vaan poika se vastasi: tulkoon viis!

Ei poikaa kaatanut mahtavat Maan loihtijat, lylyhampaat. Ja aallot hyppeli vaahtoisat Vaan ympärillään kuin lampaat. Jos koskessa käytihin toisinaan, Sielt urhoutta saatihin uutta vaan.

Niin matka ain yhä laskeutuu. Jo tultihin virran suuhun. Siin laivan mastoksi nousi puu, Mermieheksi poika puuhun -- Ja laiva jo purjehti laulaen, Vaan ään oli ylinnä poikasen.

Ja laiva ehti jo kauaskin, Kun nous meri vimmahansa. Se maston matkasi aaltoihin Ja pyyhkäsi poian kanssa. Laiv upposi pohjahan, niinkuin paas; Mut poik oli honkansa päällä taas.

Ja vuoroin aalloissa Atlantin Nyt poika ja honka peittyi Ja vuoroin nousi ne ilmoihin Ja koppina hyrskyn heittyi -- Ja vihdoin he rantahan viskattiin Ja kuolleena poikanen korjattiin.

Ja huone hongasta Pohjolan Jo tehtihin tumma tuonen Ja kaikki tyttäret Hispanian Nyt itkivät poikaa Suomen. Mut kuolleena poika ei ollutkaan, Kuin karhu hän vaineessa nukkui vaan.

Ja laulun helkkeestä heräten Hän katsahti ympärilleen Ja parven huomasi neitosten Ja hautaus jäikin silleen. "Ei", kuiskasi, "hautahan lähtäkään! Vaan häitä nyt tästlähin vietetään!"

Ja hongan laudoista lattian Hän veisteli varten häitä Ja sillä tanssitti Hispanian Hiushienoja kassapäitä. Ja tanssi ja lempi ja lauloi vaan Ja häistä ei loppua tullutkaan.

Ja neidot tanssi hän miehelään Vaan itse hän ilman riehui Ja impein parvessa yhtenään. Kuin perhonen lämmin liehui -- Nuolt ukkosen perhokin pelkää ain; Mut poika ei pelkää -- hän lempii vain.

Niin koston tunti ja kuollon yö Yhtäkkiä päälle hyökkää Ja permannollehen poian lyö Ja tikarin rintaan työkkää -- Vaan viel vihamiehens hän suin ja päin Lyö maahan ja lausuvi kuollen näin:

"Nyt tukkipoika jo kuolkohon, Kun maassa on vastustajansa Ja kaikki tyttäret Hispanian Niin hehkuvat omanansa, Kun honkansa laudat on allaan viel Ja talless on Pohja ja poiat siell!"

Noista Kekkolan kemuista, Jumalisten juomingeista.

Jo otan kynän käteeni, Pännän peukalon etehen, Piirteäkseni hyviä, Parahia pannakseni Noista Kekkolan kemuista, Jumalisten juomingeista.

Hyvä viljon veljyeni, Kaunis kasvinkumppalini! Jo on päästy pään menoista, Vatsan vaaroista eritty, Päästy piispan tutkinnosta, Piispan eineistä eritty.

Kyllä täällä kysyttihin, Tutkittihin tuhmemmatki; Onko Aata ahkeroittu, Onko Ootakin opittu, Onko mieltä miehen päässä, Suussa hammasta hyveä.

Tuli näet tuonnempata Piispa tutkinnon pitohon; Tuo on tuomiorovasti, Hippakunnan kuulu herra. Tuli vaunuissa ajaen, Tuli keisin keikutellen -- Eess oli hepoa kaksi, Ohjissa oma ajaja, Oma passari perissä; Rinnalla ripeä herra, Assessori aivan virkku.

Tultihin tuvan etehen, Porras päähän päädyttihin: Pappi portailla pokaten, Papin rouva rappusilla.

Siinäpä jo tutkittihin, Keksittihin, kysyttihin Papin niskan niveleitä, Selkärangon rakennusta; Sekä rouvan notkeutta, Naisen niiausmenoja.

Tultihin tupahan tuosta, Saatihin salin perähän, Silloin sikarit etehen, Piiput, rassit, paperossit, Kaikki Kekkolan tupakat!

Hyvin, jos hyvät olivat, Muuten suuta murrettihin. Sittekös sisähän ruoka, Pöytä etehen pönäkkä! Siin oli sian lihoa, Linnun, lampahan lihoa, Härän lihavan lapoa, Oli ryypyt ryhtyäksi, Palan painoksi olutta; Oli keittoa hyveä, Senkin seitsemän lajia, Oli suun sulatus vettä, "Ruokaviinejä" nimellä, Oli marjat, vehnässarjat, Rääpiäistä puitten päistä, He'elmää hyvän makuista, Siihen monta siunausta, Monta kiitosta lisäksi; Vaan ei puuroa pietty, Tarjottuna talkkunata Noissa Kekkolan kemuissa, Jumalisten juomingeissa.

Tuli sitte toinen aika, Toinen tutkimus tapahtu, Kellot kun kehoitti soien, Vasket vankuen kumisi, Ilmi ihmisten julisti, Sanan kerto Kekkolalle: Nyt on kirkossa keräjät, Piispan luvut Luojan eessä, Eessä Jumalan jutelmat.

Astui piispa alttarille, Pyhän pöyän pyörtehelle -- Evankeljumist esitti, Raamatun lopusta lausu; Ei se laista lausununna, Herran päivästä puhunut.

Tuli sitte tutkimahan, Tietämään tilasta kansan. Kysyi kinkeriluvusta, Rippilasten laskennasta; Kysyi paljokin papilta, Kirkkoraadilta enemmän. Kysyi kyllä kirkon seinät, Hirret huonehen Jumalan, Sisus jäi kyselemättä, Templin henki tietämättä, Vaikk ois ollut tuulta täynnä, Tahi kuolleitten romua.

Sitte taas pian takasin, Heti herkuille hyville! Otettihin oiva ryyppy, Sitte syötihin lujasti, Juotihin jotakin taasen, Taasen syötihin tavasta, Syötihin syänlihoja, Aivan maksan maimenia. Oli herkkuja ololta, Ratki paljo rasvaksia, Pullot pulputti olutta, "Karahviinit" viinivettä.

Jo piispa pikarin otti, Pullon sormihin sovitti, Lausueli lasin luota, Pullon äärestä puheli: "Hyvin on, hyvä isäntä, Menot teiän tienohilla! Tulin tänne tutkimahan, Tilastanne tietämähän. Oon nyt tuota tutkinunna, Tismallehen tietänynnä. Hyvin on, hyvä isäntä. Menot teiän tienohilla!"

Siinä se keräjän kärki, Päätös piispan tutkintojen, Loppu herrojen lukusten! Hyvä viljon veljyeni, Kaunis kasvinkumppalini, Jo on päästy pään menoista Vatsan naaroista eritty!

II.

Kesämatkoilta 1883.

I. Käkisalmi.

Käkisalmi, Käkisalmi, Itäilman vankka vahti, Vanhastaan jo sulla seisoi Suomalainen sotamahti.

Kohos tornit, vallit varttui, Sotasankareita nousi -- Pitkin itäilman äärtä Tottui torjumahan jousi.

Voiton kieltä Vuoksi huusi, Kunniata kuulan ääni, Kannel soitti, laulu raikui, Kaikui kaukanenkin ääri.

Niin sä nousit rautarinta, Vankka vihamiestä vasten -- Nostit sankarinnon, kunnon, Kantelonkin Väinön lasten.

Käkisalmi, Käkisalmi, Miss on miehuus mainehikas? Missä itä, missä länsi? Missä kannel kielirikas?

Missä sankarisi suuret, Voitot, vahvat voiton suojat, Laulut sekä laulun luojat? Mitäs Vuoksesta sä kuulet?

Vuoksen voiton ääni lakkaa, Naakat naukuu, muurit maatuu, Tornit kahdenpnolen kaatuu -- -- Itätuul sun nurin nakkaa.

Itätuuli, itkun tuoja, Sokea ja synkkä valat, Sun on vuoros! Älä säästä! Porota vaan pohjemmalta!

Ken ei täällä muuta tunne, Tuntekohon tuskiansa! Olkoon herra, miss on orja! Missä raato, kotka kanssa!

II. Kurkijoella.

"Sun maasi kukkatarhain Ja onnen olkohon! Ja kotis koti parhain Ja vieno, viaton!

Vaan kansallesi korvet Ja kosket pauhatkoot, Tuhannet tuulet, torvet Ja huilut huutakoot:

Ei Kalevalan kansa Nyt jouda maatakaan! Sen täytyy voimiansa Jo käydä koittamaan!"

Niin huusin kukkulalla Mä kauno-Karjalan. -- Vaan silloin alahalla Mä kuulin soitannan.

Ja laaksohon mä astuin, Sen soiton soidessa; Ja ensikerta kastui Mun silmän riemusta. --

Ja "Nouse, riennä!" kaikui Ja täytti maailman, Ja taivon rannat raikui Ja tuntui kertovan:

"Ja sointuu Suomen kieli, Ja kannel heläjää Ja Karjalankin mieli Ja kansa heräjää!"

III. Sortavalassa.

1. Maalla.

Ryysyisenä kulki miesi kumartaen ohitsein: Silloin silmihinsä katsoin ja mä kysymyksen tein:

Turvemökki, olkikatto, kansa myöskin ryysyissään! Näinköhän mä uskon tuota, näinköhän mä totta nään?

Tyynehesti miesi työnsi kätens laihan kätehein -- Totta siis! Ja sillä kertaa kuohahti mun sydämmein.

Mutta mies sen huomasi ja huoahti ja lausui nyt: "Tiedon puute, pulskat herrat meitä näin on nylkenyt.

Maatonna me oltihin jo tuskin oli taivastai -- Pamppu heilui, ryysyt siitä selkähänsä kansa sai.

Majojamme maata vasten alas aivan painettiin, 'Turpeen alta tulematta mies on!' sananparsi soi --

Mutta turpehenkin alta tämä kansa nousta voi. Huoneemmekin vihdoin vietiin, siitä tultiin turpeisiin.

Ja se nousee, uus on aika, kaikki vielä paranee: Herrain huoneiden ja meidän harjat näät jo lähenee.

Ryysyistämme paikka paikan perästä jo putoaa. Kansa varttuu, vilja karttuu, kohoaapi koko maa!"

2. Kaupungissa.

Tääll toisella puolen salmen Osa uusi on kaupungin, Vaan vanha on toisella puolen Ja huonehet vanhatkin.

Niin toisella puolen myöskin Uus aate ja aika on, Vaan toisella puolen vanhuus Ja puolue ponneton.

Tääll uudet ja vanhat miehet Ja aikakin vanha ja uus Kahen puolen aatetta riehuu Ja se aate on: kansallisuus.

Se aate on niinkuin salmi, Syvä salmi se taivahinen, Mi rantojen ahtaudesta Mereks aukevi väikkyen.

Ja rannat ne silloin haipuu, Ei esteitä missään näy -- Mekin poistumme rantojen lailla, Vaan suurra se aatteemme käy.

Kuin meri se aarteita kantaa Tai taakkansa musertaa, Kuin meri se aarteita antaa Tai vimmassa kaikk upottaa.

IV. Pötsövaaralla.

On Karjalan taivas yllä Ja allamme Karjalan maa, Vaan välillä kumpaisenkin Tääll olla on lumoavaa.

Kun taivohon silmän luopi, Niin sinne jo miel halajaa, Vaan maan tämän nähtyänsä, Jo taivahan taas unohtaa.

Sini lomassa pilvien tuolla, Sini lomassa saarien tääll, Veslintujen lailla saaret Tääll väikkyvi vetten pääll.

Tuoll pilvien kultaset kunnaat, Tääll päiväset kukkulat myös. Kuin vihreät smaragdi-helmet, Nää vuoret on, -- helmivyöss.

Ja tuolla on päivä yksi, Tääll päiviä tuhansin: Joka paikassa pinnalla vetten On aurinko hohtoisin.

Jokapaikassa päiviä päilyy, Jokapaikassa taivas ja koi, Jokapaikassa Karjala koittaa, Ja Karjalan kannel soi.

Jokapaikassa riemun ääni, Hymysuu, sydän lämpöinen, Suvimieli ja tuntehet taivaan Tääll keskellä korkeuden.

V. "Andra sjön".

1. Iltasonetti.

On ihanainen kultameri tässä, Kun lainehilla laulun hyminässä Ui vesilinnut venosien kanssa Ja päivä paistaa korkeudessansa!

Vaan illan tullen vast on ihanainen Tää Ahden linna, suur ja sointuvainen, Kun koko taivas pinnallansa päilyy Ja ruusunhohde rantehilla häilyy!

Ah, silloin aalto rantahansa raukee Ja veno löytää lempi valkamansa Ja vesilintu ruusupensahansa. --

Ja illan kultaan, öiseen hopeahan Jo mesimielin vallan vaivutahan Ja uusi maa ja uusi taivas aukee.

2. Juuttaan tantereella.

Kuules, hei, hyvä mies, joka jälkiä vanhojen poljet, Näytä nyt jäljet nuo kiitetyt sankaries! Missä ne Suomenmaan urohot jalot taisteli, voitti? Muistopatsahiaan en minä missänä nää.

"Missä mun jalkani vaan oman maan sulopintahan koskee, Urhomme taistelleet siell on ja voittanehet. Muistopatsahiaan on muokattu maa sekä kansa, On joka mies _sanan, työn_; eessäskin yhden sä näät!"

3. Meren ranta.

Muut sisämaata suuresti kiittäköön, Sen vetten kultaa, kuusien huminaa, Vaan merenrantaa kernahammin Lempeni, lauluni nostakohon!

Sä ranta runsas ruusuja kasvava Ja kulta-aaltoin aartteista hyllyvä, Ah, mainingit kun nostaa rintaas, Rintasi alla on maa ja taivas.

Ja rintas alle silloin sä kokoat Sun levotonten lastesi parven taas: Sun helmaas hellin tuulet nukkuu Nauttien povesi pehmeyttä.

Ja järvet, lammet, lähtehet, kaikki nuo Nyt ikävöiden virtoina vierivi Ja äidillisten rintais alle Taipuvi taivahan unelmihin.

Ja konsa lemmen sylisi levität Etäiset aallot lauhtuen lähenee Ja, peittyen sun povehesi, Kullalla lastatut laivat tuopi.

Vaan konsa rintas aartehet aukaset Ja ihmislasten nauttia niitä suot, Niin rikkahiksi köyhät kääntyy, Terveeksi surkeat, sairahatki.

Ja munkin hurjan hyllyvä rintas tuo Jo tuutii lemmen mielehen viehkeään, Niin on kuin hellin povelleni Sulkisin impeni ihanaisen.

Ah haihtuvainen huumaava hetki tuo, Kun kullan rinnan rintaansa painaltaa Ja rinta onkin meren pinta, Pohjaton nielu se pettäväinen!

Niin onkin rintas, ranta sä rakkahin, Kuin äidin runsas, armas kuin impyen -- Vaan köyhäkin ja julma on se, Kuin suden raatelevainen rinta. --

Kun meri kuohuu, murskaksi hieraltaa Sen ranta kaikki. -- Rannasta tuosta, oi, Sä hirmumyrskyjenkin Herra, Varjele merellä kulkijoita!

4. "Nouse riennä".

Me lauloimme: "nouse riennä!" Siell vesillä veljien Ja he kuunteli rantoja pitkin, Vaan ken heistä ymmärsi sen?