Part 2

Oli kaunis kuutamoyö, ja Whittinghamin kaupunki näytti perin somalta, astuessamme puistokäytävää pitkin Piazza 1871:Ile. Presidentti käveli reippaasti, äänettömänä, mutta hilpeänä; minun mieltäni painava huoli sitävastoin veti ryhtinikin hiukan luppakorvaiseksi, eikä minua suurestikaan viihdyttänyt huomautus, jolla presidentti sitten katkaisi yön hiljaisuuden:

"Olette laskenut jalkanne kunnian ja rikkauden ensimäiselle askelmalle, mr. Martin."

Pelkäsin pikemmin astuneeni hirsipuun alimmalle tikkaalle. Mutta askel oli nyt otettuna; portaiden laatu oli jätettävä kohtalon huomaan. Koetin senvuoksi rohkaistua, ja Piazzalle saapuessamme osoitin muistopatsasta:

"Tuossa on innostava esimerkkini, teidän ylhäisyytenne!"

"Niin, jumal'avita", vastasi hän, "käytän kaikkia tilaisuuksia parhaani mukaan."

Tiesin hänen pitävän minua yhtenä tilaisuutenaan, jota nyt käytettiin parhaan mukaan. Tältä näkökannalta ei ole hauska tarkastella itseään, joten muutinkin puheenaihetta, lausuen:

"Käymmekö noutamassa don Antonion?"

"Mitä varten?"

"No, ajattelin rahaministerin läsnäolon tekevän hommasta virallisemman."

"Ellei presidentin läsnäolo", vastasi valtion pää, "voi tehdä hommaa säännönmukaiseksi, niin enpä tosiaan tiedä mikä voisi. Nukkukoon hän rauhassa. Eikö hänen nimikirjoituksensa obligationeissa riitä?"

Mitäpä saatoin tehdä? Esitin vieläkin heikon vastaväitteen:

"Mitä me sanomme Jonesille?"

"Mitä _me_ sanomme Jonesille?" toisti presidentti. "Todellakin, mr. Martin, teidän tulee itse päättää, mitä puhutte palveluskunnallenne. Minun voitte tuskin odottaa lausuvan Jonesille enempää kuin että nyt on kaunis aamu."

Olimme nyt ehtineet pankin luo, joka sijaitsi Piazzalta poikkeavalla Vapaudenkadulla. Otin avaimen taskustani ja avasin oven, ja me astuimme yhdessä sisään. Menimme sisempään työhuoneeseeni, jossa kassakaappi oli.

"Missä muodossa summa on?"

"Yhdysvaltain valtio-obligationeissa ja New-Yorkin ja Lontoon pankkien maksuosoituksina", vastasin.

"Hyvä; näyttäkäähän tänne."

Avasin kassakaapin ja otin esille arvopaperit. Hän tarkasti ne huolellisesti, pistäen samalla jokaisen yksitellen pieneen käsilaukkuun, jossa hän oli tuonut minulle jätettävät obligationit. Minä seisoin vieressä, pitäen varjostettua kynttilää. Äkkiä huusi ääni ovelta:

"Jos hievahdatte, olette kuoleman omat!"

Hätkähtäen vilkaisin ylös. Presidentti katsahti ovelle säpsähtämättä. Siellä seisoi vanha kunnon Jones, joka oli tullut alas ylikerrasta, missä hän asui vaimonsa kanssa. Hän oli pelkässä yöpaidassaan ja tähtäsi hirvittävän isolla pyssyllä suoraan kohti hänen ylhäisyytensä korkeata päätä.

"Kas, mr. Jones!" virkkoi viimemainittu; "on ihana aamu."

"Herranen aika, presidenttikö!" huudahti Jones; "ja mr. Martin! Mutta, mitä ihmettä, hyvät herrat —"

Presidentti viittasi kädellään säveästi minuun, ikäänkuin sanoakseen: "mr. Martin kyllä selittää", ja jatkoi arvopaperien asettelemista salkkuunsa.

Tässä ratkaisevassa käänteessä epäröimiseni haihtui.

"Olen saanut kaapelisanoman Euroopasta, Jones, — määräyksen lainasta hänen ylhäisyydelleen. Toimitan hankkeen tässä kuntoon."

"Sähkösanomanko?" kysyi Jones. "Missä se on?"

"Taskussani", vastasin tunnustellen. "Ei, kas, se varmaan unohtui Kultaiseen taloon."

Presidentti tuli avukseni.

"Näin sen pöydällä juuri ennen lähtöämme. Vaikka arvatenkaan ei mr. Jonesilla ole mitään _oikeutta_...!"

"Ei laisinkaan", sanoin minä ripeästi.

"Mutta sopiihan mr. Martinin silti näyttää se hänelle huomenna?"

"Ehkäpä pelkästään mieliksi, mutta minun täytyy ihmetellä teidän sävyänne, mr. Jones."

Jones näytti olevan pahoin ymmällä.

"Tämä on niin säännötöntä, sir", änkytti hän.

"Tuskinpa säännöttömämpää kuin teidän pukunne"; huomautti presidentti leikkisästi.

Jones oli sävyisä mies, ja kun hänelle täten vihjaistiin, miten ovesta tunkeutuva ilmavirta liehutteli hänen ohutta vaatekappalettaan, sulki hän joutuin oven ja sanoi minulle anovasti:

"Kaiketi on kaikki kunnossa, sir?"

"Aivan kunnossa", rauhoitin minä.

"Mutta tarkoin salassa pidettävää", lisäsi presidentti. "Saatattekin minut omakohtaisesti kiitollisuudenvelkaan, mr. Jones, ja samalla täytätte velvollisuutenne isännistöänne kohtaan, jos visusti vaikenette asiasta, kunnes lainahanke julkaistaan virallisesti. Ken tekee minulle palveluksen, hän ei sitä kadu."

Tässä käytti presidentti parhaansa mukaan toista tilaisuutta — tällä kertaa Jonesia.

"Jo riittää", sanoin minä. "Aamulla tarkemmin selitän asian, ja nyt olisi kai parasta teidän mennä takaisin —"

"Mrs. Jonesin luo", ehätti presidentti puheeseeni. "Ja muistakaa pysyä vaiti, mr. Jones."

Näin sanoessaan hän astui Jonesin luo ja katsoi häneen tiukasti.

"Vaiteliaat miehet menestyvät parhaiten ja elävät kauimmin, mr. Jones."

Kohdatessaan presidentin teräksiset silmät Jones alkoi äkkiä vapista.

Presidentti oli tyytyväinen. Hän työnsi virkailijan rivakasti huoneesta, ja me kuulimme laahustavien askelten nousevan portaita.

Hänen ylhäisyytensä kääntyi minuun ja virkkoi närkästyneen näköisenä:

"Te jätätte minun tehtäväkseni melkoisen paljon, mr. Martin."

Hän oli todellakin tehnyt enemmän kuin vain lausunut Jonesille, että oli kaunis aamu. Mutta minä olin liian huolissani kiittääkseni häntä; ajattelin sähkösanomaa. Arvaten pulani presidentti jatkoi:

"Teidän on valmistettava se sähkösanoma."

"Niin", vastasin, "se saisi hänet varmistumaan. Mutta minulla ei ole ollut paljoakaan kokemusta sellaisesta, enkä oikein tiedä..."

Presidentti kyhäsi muutamia sanoja paperiliuskalle.

"Viekää tämä sähkölennätintoimistoon, niin ne antavat teille sieltä virallisen lomakkeen, jonka sitten täytätte."

Monet hommat sujuvat helposti, jos valtion pää on rikostoverina.

"Ja nyt, mr. Martin, alkaa tulla myöhä. Minulla on arvopaperit ja teillä obligationit. Olemme voittaneet puolellemme Jonesin. Kaikki käy hyvin. Aureata on pelastettu. Teistä on tullut varakas mies, sillä tuossa ovat 65,000 dollarianne. Ja olen teille vielä suuressa kiitollisuudenvelassa. En tahdo vaivata teitä kotiinsaattamisella. Hyvää yötä, mr. Martin."

Hän läksi ulos, minä viskausin konttorituolilleni ja istuin tuijottaen hänen jättämiinsä obligationeihin. Vaivasin aivojani miettimällä, oliko hän tehnyt minut ainoastaan kätyrikseen, saatoinko luottaa häneen ja olinko menetellyt järkevästi uhraamalla rehellisyyteni hänen lupaustensa varassa. Mutta tuossahan oli joka tapauksessa palkkioni; ja koska pelkästään siveelliset arvelukset eivät minua kiusanneet, nousin piankin, asetin hallituksen obligationit ja 65,000 dollariani kassaholviin, lukitsin kaikki ja menin kotiin asuntooni. Sinne saapuessani oli kirkas päivä, sillä kello oli lyönyt viisi, ja minä tapasin isä Jacquesin juuri uloslähdössä. Hän oli jo syönyt aamiaisensa ja oli menossa viemään aikaisia lohdutuksen sanoja Piazzan kukkaismyyjättärille. Hän pysähdytti minut huolestuneen näköisenä ja pahoitteli:

"Ah, ystäväni, tähän aikaan liikkeellä!"

Huomasin joutuneeni kohtuuttoman epäluulon alaiseksi — ja se tuntuu kovin ilkeältä.

"Olen juuri tullut pankista", vastasin. "Olin päivällisillä Kultaisessa talossa ja jälkeenpäin palasin lopettamaan erään työn."

"Kas, sillä tavalla!" huudahti hän. "Tapaankin siis uutteran oppilaan enkä joutilasta?" Näillä sanoillaan hän viittasi erääseen kuuluisain taulujen jäljennösryhmään, jolla huoneeni oli somistettu. Ne oli isäni lahjoittanut minulle lähtiessäni.

Nyökäten kuljin edelleen, ajatellen itsekseni: "Hiton uutteran, tosiaankin! Eipä moni ole yössä suorittanut sellaista työtä kuin minä!"

Ja täten oli kohtaloni kietoutunut Aureatan valtiovelan yhteyteen.

NELJÄS LUKU.

Vastustuspuolueen alotteita.

Edellä kerrottujen tapausten jälkeen sujuivat asiat kylläkin tasaisesti jonkun aikaa. Olin puhunut vakavasti Jonesille, moittien häntä perin röyhkeästä käyttäytymisestään. Hän alistui orjamaisen nöyrästi, näyttäessäni hänelle presidentin hyväntahtoisesti neuvomalla tavalla valmistetun sähkösanoman. Viimemainittu oli ehkä liian pikaisesti tuonut raskaan tykistönsä tantereelle, sillä hänen viittauksensa väkivaltaan oli pikemmin herättänyt kuin tyynnyttänyt Jonesin arveluita. Ellei ollut mitään salattavaa, niin minkätähden ei hänen ylhäisyytensä kavahtaisi murhaakaan sen peittämiseksi? Mutta minä selitin hänelle, miten korkeamman valtioviisauden näkökohdat vaativat ehdotonta salaamista ja oikeuttivat jonkun verran mielivaltaisenkin menettelyn luotettua virkailijaa kohtaan, ja se erityisen ystävällinen kohtelu, jolla presidentti otti vastaan Jonesin, tavatessaan tämän rahaministeriössä jollakin pikku asialla, osaltaan suuresti häivytti ikäviä muistoja kassanhoitajan mielestä. Minä edelleen kiinnitin hänet omiin kohtaloihini, hankkimalla hänelle palkankorotuksen johtokunnalta "sen suosiollisen raportin johdosta, jonka mr. Martin oli hänestä lähettänyt".

Mutta vaikka asiat näyttivätkin rauhallisilta, en tuntenut itseäni aivan levolliseksi. Ensiksikään ei uusi laina ollenkaan näyttänyt parantavan Aureatan raha-asioita. Autiona oli yhä työmaa satamassa; entistä pulailua jatkui palkkojen ja juoksevien menojen suorituksessa. Presidentti ei ottanut minua uskotukseen kassojensa käyttämisessä, päin vastoin huomasin ennen pitkää huolestuksekseni, että hän käyttäytyi minua kohtaan yhä kylmemmin. Pidin tätä sävyä sekä kiittämättömyytenä että uhkaavana enteenä. Ja kun puoli vuotta oli kulunut, kieltäytyi hän lujasti suorittamasta puolta enempää jälkimäisen lainan koroista, siten pakoittaen minut käymään käsiksi 45,000 dollarin vararahastooni. Hän esitti minulle montakin hyvää syytä menettelynsä tueksi, pääasiallisesti vedoten valtion töiden välttämättömään kannattamattomuuteen niiden alkuasteella, ja vakuutti ensi kerralla maksavansa määrän täyteen. Aloin kuitenkin ymmärtää, että minun oli valmistauduttava jatkuvasti tyhjentämään vararahastoa, jonka olin jo toivonut ainakin melkoiseksi aikaa jäävän omiksi käyttövaroikseni. Täten moniaat seikat vieroittivat hänen ylhäisyyttään ja minua toisistamme, ja vaikka hänen yksityinen seuransa aina tenhosi minua, kasvoi epäluottamukseni häneen hallitusmiehenä ja — saattanen lisätä — salaliittolaistoverina yhä vain syvemmäksi.

Muita vaikutteita oli tähän aikaan — sillä olemme nyt ehtineet vuoden '83 alkuun — tuntumassa samaan suuntaan. Palkkiostani rikastuneena olin syöksynyt entistä huimemmin Whittinghamin iloisen elämän pyörteisiin, ja missä olin ennen ollut tervetullut, siellä olin nykyisin kaksin verroin arvossapidetty vieras. Olin myös innostunut pelaamaan jokseenkin avokätisesti, ja maineeni uskalikkona pelurina juuri hankkikin minulle kunnian päästä signorinan tuttavuuteen, sen naisen, josta presidentti oli maininnut keskustellessamme. Tämä tuttavuuteni johti hyvin moninaisiin seurauksiin.

Tuo nainen oli presidentin jälkeen ehkä Aureatan parhaiten tunnettu henkilö — parhaiten tunnettu nimeltään, ulkomuodoltaan ja maineeltaan, tarkoitan, sillä hänen entisyytensä ja olosuhteensa olivat verhotut läpitunkemattoman salaperäisyyden hämärään. Saapuessani maahan oli Signorina Christina Nugent asustanut siellä vuoden ajan. Hän oli alkuaan kuulunut erääseen oopperaseurueeseen, joka oli Yhdysvalloista tullut vierailemaan "Kansallisteatterissamme". Seurue jatkoi keskinkertaisen menestyksellistä kiertomatkaansa, mutta Signorina jäi tänne. Hänen sanottiin mieltyneen Wbittinghamiin ja ammatistaan riippumattomana päättäneen oleskella täällä pitempään. Joka tapauksessa hän oli täällä; oliko hän viehättynyt Whittinghamiin vai joku whittinghamilainen häneen, se jäi epätietoiseksi. Hän otti asunnokseen sievän huvilan, Kultaisen talon naapuristossa; se sijaitsi vastapäätä presidentin aluetta, jonka uhkeaan aitaukseen sieltä oli hyvä näköala Täällä asui hän "tädiksi" puhuttelemansa rouvasihmisen hoidossa, joka muille oli tunnettu rouva Carringtonina.

Nimitys "signorina" oli yksinomaan ammatillinen, ja myöskin Nugent saattoi olla vain teatteria varten tekaistu nimi. Hän itse ei koskaan tekeytynyt muuksi kuin englantilaiseksi ja sanoi avoimesti säilyttävänsä italiankielisen puhuttelunimensä vain siksi, että se oli sointuvampi kuin "miss". Molemmat naiset elivät keskenään nähtävästi erinomaisessa sovussa ja varmastikin mitä suurimmassa mukavuudessa, sillä he tuhlasivat luullakseni enemmän rahaa kuin kukaan muu kaupungissa, ja sitä näytti riittävän ehtymättömästi. Mistä sitä riitti, se kysymys luonnollisesti herätti suurta uteliaisuutta seurapiireissä; ja kun mainitsen, että signorina nyt oli noin kahdenkolmatta vuotias ja harvinaisen viehättävän näköinen, niin ei voitane väittää meidän whittinghamilaisten olleen muita ihmisiä pahempia, jos meissä syntyikin muutamia ilkeitä epäluuloja. Signorinasta ei vain ollut helppo päästä selville.

Melkein heti tuli hänestä seuraelämän johtava henkilö; hänen "salonkinsa" tuli kaikkien puolueiden ja useimpien piirien kokoontumispaikaksi; hän sai monta armollista huomionosoitusta Kultaisen talon taholta, mutta ei mitään sentapaista, että panettelu olisi voinut siihen vakavasti pystyä. Olipa hän myös usein vastustuspuolueen jäsenten emäntänä, eikä kukaan vieraillut hänen luonaan useammin kuin juuri sen johtaja, eversti George McGregor, skotlantilaissyntyinen herrasmies, jolta kuitenkin puuttui kansallisuutensa huomattavimpia omituisuuksia.

Eversti oli uudessa kotimaassaan päässyt korkeaan asemaan, sillä hän ei ainoastaan johtanut vastustuspuolueen politiikkaa, vaan oli lisäksi armeijan toinen päällikkö. Hän pääsi edustajakamariin presidentin nimittämänä (sillä tämä oli varannut itselleen oikeuden määrätä viisi jäsentä), mutta sittemmin oli eversti luopunut aikaisemmasta päämiehestään ja sotilasten suosioon luottaen uhmasi hän miestä, jonka avulla oli kohonnut kunniaan. Tietysti presidentti häntä inhosi, johon tunteeseen minä sydämestäni yhdyin. Mutta hänen ylhäisyytensä pahaksuminen ei estänyt signorinaa vastaanottamasta McGregoria suurella sydämellisyydellä, vaikka hän ei tässäkään ilmaissut enempää suosiollisuutta kuin everstin asema näkyi vaativan.

En ole vähemmän utelias kuin naapurinikaan ja sen vuoksi olin suuresti mielissäni, kun signorinan "Mon Repos"-huvilan ovet aukenivat minulle. Tunnustaa täytyy, että uteliaisuuteeni yhtyi muitakin tunteita, sillä mieleltäni olin nuori mies, vaikka tapaukset olivat minulle tuottaneet vakavustuttavaa vastuunalaisuutta, ja signorinan näkeminen tavanmukaisilla ajeluillaan kykeni sykähdyttelemään pankinjohtajankin sydäntä.

Hän oli kieltämättä hyvin kaunis — pitkä vaaleaverinen tyttö, piirteet virheettömät ja silmissä naurava ilme. En tahdo yrittää häntä tarkemmin kuvailla, koska sellaiset määrittelyt tuntuvat kuluneilta ja jokapäiväisiltä, ja signorina ei hänen vihamiestensäkään puheen mukaan ollut ainakaan jokapäiväinen ilmiö. Sanon vain lyhyeen, että hänen tenhonsa taivutti meidät Aureatan miehet — nuoret ja vanhat, köyhät ja rikkaat kaikki lankeamaan hänen jalkojensa juureen tai olemaan pienimmästäkin rohkaisusta valmiina sen tekemään. Hän oli minun silmissäni terveyden, kauneuden ja iloisuuden oikea hengetär; ja hänen viehätystään enensi se hilpeä avomielisyys, jolla hän kiihoitti ihailuun ja piti näitä saavutuksiansa arvossa. Sillä perältäkin hurmautuvat vain poikkeukselliset miehet vaikeasti voitettavaan kauneuteen; useimmille meistä on arkojen lähentelyjemme suopea vastaanotto paholaisen viekkain viettelys.

Tietysti pidin rahojani peräti hyvin käytettyinä, kun ne toimittivat minulle kutsun "Mon Repos"-huvilaan, missä suvaittiin kohtuullista peluuta herrasmiesten kesken. Signorina ei koskaan itse pelannut, vaan ainoastaan tarkkaili suurella mielenkiinnolla muiden onnea. Juuri joskus koetti hänkin jonkun valitun edustajan välityksellä, eikä mikään saattanut olla sirompaa ja taidehikkaampaa kuin hänen käyttäytymisensä näissä tilaisuuksissa. Hän oli juuri niin innokas kuin tämänlaatuiseen kiihoitukseen tottumaton ja voitonriemua kaipaava tyttönen ainakin, ja juuri kyllin välinpitämätön osoittaakseen pelinsä olevan pelkkää ajanviettoa, jossa panoksen rahamäärä ei mitään merkinnyt. Voi, signorina, sinä olit suuri taiteilijatar!

Pian tuli minusta Mon Repos'n jokapäiväinen ja uskoakseni mieluinen vieras. Mrs. Carrington, joka oli kovin epäluuloinen Aureatan tavoille ja vallattomuudelle, suvaitsi kohdella minua erittäin kunnioitettavana nuorena miehenä, ja signorina taasen osoittautui mitä herttaisimmaksi. Minulla oli pääsy siihen valittuun päivällisseuraankin, joka tavallisesti kokoontui ennen hänen keskiviikko-iltaisia vastaanottojaan, ja olin alituisesti mukana pienen _roulette_-pöydän ääressä, jota peiliä nuori emäntämme parhaiten suosi. Eversti oli, mielipahakseni kylläkin, yhtä säännöllisesti saapuvilla, ja itse presidenttikin usein kunnioitti seuraa läsnäolollaan. Se kunnia kuitenkin kävi meille verrattain kalliiksi, sillä hänen onnensa kaikissa sekä taito- että uhkapeleissä oli ihmeteltävä.

"Olen aina luottanut Onnettareen", oli hänellä tapana sanoa, "ja minulle hän ei ole huikentelevainen."

"Kukapa olisi epävakainen, jos teidän ylhäisyytenne vain suvaitsisi luottaa häneen?" vastasi tällöin signorina, luoden puhuteltuun miltei hellää ihailua ilmaisevan katseen.

Tällainen ei miellyttänyt McGregoria. Hän ei salannut pitävänsä itseään etumaisimpana signorinan ihailijain joukossa, kieltäytyen millään muotoa luovuttamasta sijaansa edes presidentille. Jälkimäinen suhtautui hänen jöröyteensä hyvin säveästi, ja minä en voinut tästä päätellä muuta kuin että presidentillä ainakin omasta mielestään oli valtit kädessään. Tietysti olin äärimäisen mustasukkainen noille molemmille suuruuksille, ja vaikka en voinut valittaa kohtelustani, äkäännytti minua kuitenkin hiukan ajatus, että lopultakin olin vain sivullinen ja suljettu ottamasta osaa todelliseen näytelmään, jota parhaillaan esitettiin. Tyytyväisyyttäni häiritsi edelleen se seikka, että onni alati pysyi minulle nurjana, niin että palkkiorahani hyvin nopeasti hupenivat. Voin tässä tunnustaakin, että ne tyyten loppuivat jo kuuden kuukauden kuluessa siitä kun ensi kerran käväisin signorinan huvilassa, ja havaitsin pakolliseksi turvautua siihen "korkorahaston" tilapäiseen käytäntöön, jonka presidentti oli huomauttanut minulle luvalliseksi sopimuksemme perusteella. Levottomuuteni tämän johdosta keventyi kuitenkin, kun seuraava korkoerä suoritettiin täsmällisesti; ja nuorekkaalla luottamuksella uskoin onnen jo piankin kääntyvän.

Täten kului aika, ja alkuvuosi 1884 tapasi meidät kaikki viettämässä näköjään iloista ja huoletonta elämää. Julkisuuden näyttämöllä oli mieliala kuitenkin aivan toisenlainen. Rahanpuutetta tuntui kipeästi, ja vakavaa nurinaa oli kuulunut presidentin "tuhlattua" käteiset varansa korkojen maksuun, jättäen sekä virkamiesten että sotaväen palkat maksamatta. Tämä oli yleisenä puheenaiheena sanomalehdistössä siihen aikaan, kun eräänä maaliskuun iltana saavuin signorinan vieraaksi. Olin viivähtänyt pankissa ja tapasin pelin jo täydessä käynnissä. Signorina ei ottanut siihen osaa, vaan istui yksinään matalalla leposohvalla kuistin akkunan ääressä. Astuin kumartaen hänen luokseen.

"Ettepä te suo meille paljoa ajastanne, mr. Martin", virkkoi hän.

"Mutta minä omistan teille kaikki ajatukseni", vastasin, sillä hän näytti hurmaavalta.

"Ajatuksistanne en niin suuresti välitä", lausui hän. Oltuaan tovin vaiti hän jatkoi: "Täällä on hyvin kuuma; tulkaa kasvihuoneeseen."

Näytti melkein siltä kuin hän olisi odottanut minua, ja minä seurasin ihastuksissani pitkään, kapeaan, "salongin" kanssa yhdensuuntaiseen lasisuojaan, jossa korkeat, vihreät kasvit kätkivät meidät vieraitten näkyvistä. Kuulimme tänne selvästi vain presidentin äänen, kun hän peräti suopeasti virkkoi everstille: "Kas vain, teillä täytyy olla onnea lemmessä, eversti!" — josta päättäen viimemainittu oli hävinnyt pelissä.

Kepeä hymy vilahti signorinan huulilla tämän huomautuksen johdosta. Sitten hän taittoi valkoisen ruusun, käännähti ja seisoi katsellen minua, vienon punan noustessa kasvoilleen ikäänkuin jonkun sisäisen kiihtymyksen tuottamana.

"Pelkään että nuo kaksi herrasmiestä eivät pidä toisistaan", sanoi hän.

"Tuskin", myönsin minä.

"Entä te, pidättekö te heistä — tai jommastakummasta?"

"Minä rakastan ainoastaan yhtä henkilöä Aureata-maassa", vastasin niin kiihkeästi kuin rohkenin.

Signorina puraisi ruusuaan, katsahtaen minuun teeskentelemättömän huvitettuna ja hyvillään. Muistaakseni olen maininnut, että hän ei hylkinyt rehellistä ihailua.

"Onko mahdollista, että tarkoitatte minua?" vastasi hän, tehden kevyen kumarruksen. "Ajattelen niin vain senvuoksi, että useimmat Aureatan naiset eivät tyydyttäisi teidän vaateliasta makuanne."

"Ei kukaan nainen maailmassa voisi tyydyttää minua, paitsi yksi ainoa", vastasin ajatellen hänen ottavan asian liian kevyesti.

"Ah, niin te sanotte!" virkkoi hän. "Ja kuitenkaan en usko, että tekisitte mitään minun tähteni."

"Se vasta olisikin suurin onneni", huudahdin.

Hän ei puhunut mitään, vaan seisoi siinä pureskellen ruusuaan.

"Antakaa se minulle", pyysin; "olkoon se palvelukseni vakuutena."

"Tahdotteko siis palvella minua?" kysyi hän, "Mistä palkkiosta?"

"Ruususta tietenkin!"

"Haluaisin saada sen omistajattarenkin", rohkenin huomauttaa.

"Ruusu on kauniimpi kuin sen omistajatar", sanoi hän, "ja joka tapauksessa vain yksi asia kerrallaan, mr. Martin! Maksatteko te palvelijoillenne koko palkan etukäteen?"

Menettelyni oli siksi päinvastaista, etten tosiaankaan voinut kieltää hänen perustelunsa pätevyyttä. Hän ojensi minulle ruusun. Tartuin siihen ja puristin sitä rajusti huulilleni, niin että se melkolailla runneltui.

"Hyväinen aika!" huudahti signorina. "Näinköhän olisitte käsitellyt yhtä kovakouraisesti sitä toistakin, jos olisitte sen saanut."

"Näytänpä heti", virkoin innoissani.

"Kiitos, ei juuri nyt", esteli hän, mitään hätäännystä ilmaisematta, sillä hän tiesi olevansa turvassa minun seurassani. Sitten virkkoi hän äkkiä:

"Oletteko perustuslaillinen vai vapaamielinen, mr. Martin?"

Minun on selitettävä, että tavanomaisessa kilpajuoksussa ensinmainitusta nimityksestä oli Presidentin puolue päätynyt ensimäisenä perille, ja everstin joukkio (kuten sitä yksityisesti määrittelin) oli saanut tyytyä jälellejääneeseen valittavaan. Kumpaisellakaan nimityksellä ei ollut mitään todellista merkitystä.

"Rupeammeko puhumaan politiikkaa?" kysäisin moittivasti.

"Kyllä, hiukan; jouduimmehan umpikujaan äskeisessä puheenaiheessamme. Sanokaa."

"Kumpaan puolueeseen te itse kuulutte, signorina?"

Halusin todellakin tietää; sama kysymys oli jännittänyt monen muun mieltä.

Hän ajatteli hetkisen ja lausui sitten:

"Pidän suuressa arvossa presidenttiä. Hän on ollut kovin hyvä minulle, osoittanut todellista hellyyttä."

"Sitä juutasta!" murahdin.

"En tarkannut", sanoi hän.

"Mitäs muutakaan, sanoin; presidentillä on silmät päässä, kuten toisillakin."

Signorina hymyili taas, mutta jatkoi sitten niinkuin en olisi mitään sanonut:

"Toiselta puolen en voi salata itseltäni, että monet hänen toimenpiteensä eivät ole viisaita."

Sanoin, että minä en ollut koskaan kyennyt sitä salaamaan itseltäni.

"Eversti on tietysti samaa mieltä", pitkitti hän. "Esimerkiksi valtiovelkaan nähden. Teidän pankillanne lienee siinä etuja valvottavana?"

Tämä ei ollut mikään salaisuus, joten vastasin:

"On kyllä, melkoisia."

"Ja teillä itsellänne?" kysyi hän hiljaa.

"Ka, minä en ole rahamies; minun varojani ei ole siinä lainassa."

"Ei teidän varojanne kylläkään. Mutta eikö teillä ole siinä etuja valvottavana?" tivasi hän.

Tämä kuulosti omituiselta. Saattoiko hän tietää jotakin?

Hän vetäysi lähemmäksi ja laskien kätensä kevyesti käsivarrelleni lausui moittivasti:

"Rakastatteko henkilöitä, heihin kuitenkaan luottamatta, mr. Martin?"

Sellaisetpa juuri olivat tunteeni signorinaa kohtaan, mutta sitä en voinut tunnustaa. Aprikoitsin, miten pitkälle saattaisi olla viisasta antaa hänelle luottamukseni, ja tämä riippui suureksi osaksi siitä, missä määrin hänen ylhäisyytensä oli katsonut sopivaksi uskoa hänelle minun salaisuuksiani. Vihdoin sanoin: