Part 1

language: Finnish

PRESIDENTIN KILPAKOSIJAT

Kirj.

Anthony Hope

Englanninkielestä (A Man of Mark) suomentanut

Valfrid Hedman

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1916.

SISÄLLYS:

1. Valtion luoja. 2. Omintakeinen lainapuuha. 3. Väljennettyä toimivaltaa. 4. Vastustuspuolueen alotteita. 5. Oivallan aseman. 6. Kuolkaamme isänmaan puolesta! 7. Miina lasketaan. 8. Johnny Carr vikuroitsee. 9. Illatsu. 10. Kaksi yllätystä. 11. Saalista jakamassa. 12. Kahden tulen välissä. 13. Vetoan inhimilliseen heikkouteen. 14. Jäähyväiset Aureatalle. 15. Valtioviisas järjestely.

ENSIMÄINEN LUKU.

Valtion luoja.

Vuonna 1884 ei Aureatan tasavalta ollut suinkaan kukoistavassa tilassa. Maan asema Etelä-Ameriikan rannikolla oli kyllä suotuisa, ja aluettakin kuului valtioon laajalti, yhteensä vastaten useata eurooppalaista maalaiskuntaa, mutta kuitenkaan se ei vielä ollut kyennyt saavuttamaan perustajiensa toivomaa aineellista vaurautta.

Lapsuusvuosiansahan valtio yhä viettikin: toisen ja suuremman valtakunnan vesana se oli saanut vapauden ja itsehallinnon etuudet vasta v. 1871, ensin kestettyään sarjan rajuja valtiollisia mullistuksia, joista muuan ameriikkalaisen Jeremiah P. Jecks-yliopiston professori on julkaissut tyhjentävän historiallisen esityksen nimeltä "Aureata-maan luominen". Tämä perusteellinen historiankirjoittaja määrittelee epäämättömästi oikein, että siinä kansallisessa liikkeessä oli pääosuus Aureatan ensimäisen presidentin — hänen ylhäisyytensä Marcus W. Whittinghamin — tarmolla ja kyvyllä. Mielihyvällä yhdyn tähän professorin ylistyslauselmaan, minulla kun on ollut onni nauttia tuon Virginiasta syntyisin olevan, lahjakkaan miehen henkilökohtaista ystävyyttä (joka kylläkään valitettavasti ei ulottunut yleisiin asioihin).

Presidentti ei ainoastaan luonut Aureatan valtiota, vaan hän muovasi sen perustuslaitkin ja koko hallintojärjestelmän. "Hänen neronsa" (kuten professori sattuvasti huomauttaa) "haltioitui ajatuksesta luoda todella uudenaikainen, anglosaksilaisen rodun edistysmielisen hengen läpitunkema yhteiskunta. Hänen neronsa työnsi syrjään eurooppalaisen herruuden kuluneet perintäkaavat ja opetti hänen kansalaisilleen, että he olivat vapauden lapsia — joskaan eivät kaikki syntyään, niin ainakin jokainen ottolapsen oikeudella." Tämän suurenmoisen aatteen toimeenpanossa sattuneet mahdolliset erehdykset ovat katsottavat johtuneiksi siitä, että presidentin suuri kyky oli pikemmin luontainen lahja kuin opillisen kasvatuksen tulos. Tälle tosiseikalle ei hän suinkaan itsekään ollut sokea, ja hän pahoitteli usein, että Ameriikan kansalaissota syöksi hänen kotinsa kommelluksiin, jotka keskeyttivät hänen opiskelunsa. Kun minulla oli kunnia tulla hänen tuttavuuteensa vuonna 1880, oli presidentti jo vähintäänkin viidenkymmenen vanha, joten äskenmainittu selitys tuskin soveltuu vuosilukuihin, ellemme otaksu presidentin harjoittaneen opintojaan vielä sodan alkaessa, siinä suunnilleen kolmenkymmenenviiden iässä.

Aureata-maa siis alotti näin lahjakkaan johtajan hoivassa ja jalon edistysinnon elähyttämänä, joten valtio oman kansallisen historiansa alkuaikoina herättikin paljon helliä ja ylpeitä toiveita. Mutta siitä kunnian hohteesta huolimatta, jossa sen aurinko oli noussut (asianmukaisesti heijastuen professorin teoksessa), ei maan menestys täyttänyt lupauksiansa, kuten jo sanottu. Seutu soveltui mainiosti maanviljelykseen ja karjanhoitoon, mutta asukkaat — hyvin omituisena rotusekoituksena — olivat velttoja ja halukkaampia pyhänviettoon ja juhlintaan kuin vakavaan uurastukseen. Enimmiten he olivat tyhmänsekaisia; järkevät ottivat elantonsa tästä enemmistöstä, mikä menettelytapa on tyydyttävä yksilön toimeentulolle, mutta ei suurestikaan kartuta kansallisvarallisuutta. Vain kaksi ihmisluokkaa kokosi joltisiakin varoja — virkamiehet ja kapakoitsijat,— eikä näidenkään vauraus ollut suurta englantilaisen tai ameriikkalaisen mittapuun mukaan. Tuotanto oli lamassa, kekseliäisyyttä puuttui, ja verot olivat rasittavia. Luulenpa että presidentti oli kykenevämpi valtion perustamiseen sodan mylläkässä ja hälinässä kuin tyynesti ja tasaisesti hoitamaan hallinnon yksityisseikkoja; ja vaikka hänellä nimellisesti oli apunaan kolmen ministerin muodostama kabinetti ja viidenkolmatta jäsenen kansalliskokous, lepäsi hallitustyön todellinen taakka hänen omilla hartioillaan. Hän siis myöskin oli siveellisesti vastuunalainen — ja sen kuormansa presidentti kantoi miltei itsetiedottomuuteen kehittyneellä hilpeydellä ja järkkymättömyydellä.

Ensi kertaa astuin jalkani Aureata-maahan maaliskuussa 1880, jolloin minut höyrylaivasta soudettiin pääkaupungin Whittinghamin laakealle hietarannalle. Olin nuori mies, kuudennellakolmatta, ja hyvin ylpeä siitä että minut niin varhaisella iällä oli lähetetty aureatalaisen konttorimme johtajan tärkeään toimeen. Pankkimme johtokunnan saattoi kohtuuttomatta arvostelutta sanoa siihen aikaan noudattaneen hieman seikkailevia harrastuksia, ja presidentin kiihkeistä pyynnöistä ja hehkuvista kehoituksista olivat he päättäneet perustaa Whittinghamiin haaraliikkeen. Minulla oli jonkun verran vaikutusta johtokunnassa, sen puheenjohtaja kun oli isälleni velkaa — liian vähäisen erän mainittavaksi, mutta liian suuren suoritettavaksi, — ja kun nuorekkaassa uutuudenhalussa hain paikkaa, onnistuinkin saamaan toiveeni täytetyksi sadan dollarin kuukausipalkalla. Ikäväkseni täytyy mainita, että myöhemmissä liikeasioissa kiitollisuudenvelka vähitellen siirtyi puheenjohtajalta isälleni, ja se onneton käänne riisti minulta etuni yhtiössä, hankalasti vaikuttaen jälkeenpäin toiminnassani. Aureataan tullessani oli pankki ollut avattuna puolisen vuotta mr. Thomas Jonesin johtelemana; tämä vakavaluontoinen vanha virkailija joutui nyt toimimaan minun määräysteni alaisena pää- (ja ainoanakin) kassanhoitajana.

Whittinghamin havaitsin miellyttäväksi pikku kaupungiksi; asukkaita oli noin viisituhatta. Se sijaitsi sievästi luonnonkauniin lahden rannalla, missä Marcus-joki laski valtamereen. Tuntuvana osana kaupunkia olivat hallitusrakennukset ja hotellit, mutta olipa siellä melkoisen muhkea kauppakatukin ja uhkea tori nimeltä "Piazza 1871", jota somisti presidentin ratsupatsas. Tämän kansallisen muistomerkin ympärillä oli runsaasti istuinpenkkejä sekä lähellä kahvila ja soittolava. Pian huomasin, että tänne keskittyi kaupungin elämä ehtoopäivin ja illoin.

Kilometrin mittaista komeata puistokäytävää kulkien tultiin "Kultaiseen taloon", presidentin viralliseen asuntoon. Se oli mahtava valkoisesta kivestä rakennettu huvila, jota koristi Aureatan kullattu vertauskuva: naisolento istumassa aurankurjella, pitäen oikeassa kädessään miekkaa ja vasemmassa runsaudensarvea. Jalkojen juuressa lepäsi näköjään huonosti valettu kanuunankuula; sain kuulla sen esittävän kultamöhkälettä, ja sen olemassaolosta sekä maan ja palatsin nimestä ["Auraata" merkitsee kultainen kullattu] tiesin päätellä, että presidentti oli aikoinaan toivonut laskevansa nuoren tasavaltansa vaurauden kivennäisrikkauden vankalle perustalle. Tästä unelmasta oli kuitenkin jo kauan sitten luovuttu.

Olen aina kammonnut hotelleja. Niinpä heti kiirehdin etsimään varojeni mukaista yksityisasuntoa ja sain hyvällä onnella parihuoneet katolilaisen papin, isä Jacques Bonchrétienin talossa. Hän oli mukaisa mies, ja vaikka välillemme ei syntynytkään likeistä tuttavallisuutta, saatoin aina luottaa hänen kohteliaisuuteensa ja ystävälliseen apuunsa. Täällä asuin mitä mukavimmin viidelläkymmenellä dollarilla kuussa, ja pian huomasin, että säästyneet viisikymmentä tekivät minusta vakavaraisen miehen Whittinghamissa.

Siten pääsinkin vapaasti seurustelemaan parhaissa huonekunnissa, näihin luettuna myöskin Kultainen talo, ja pieni seurapiiriänne oli varsin mieluisa. Tansseja pidettiin toisinaan, päivälliskutsuja saatiin tuon tuostakin, ja lisäksi ahkera verkkopallo- ja biljardi-urheilu esti minua kokemasta hieman aavistelemaani yksitoikkoisuutta. Whittinghamin nuoret naiset tekivät parhaansa maanpakolaisuuteni viihdytykseksi. Mitä liiketoimintaan tuli, oli pankkimme tosin pieni, mutta edistyi välttävän tyydyttävästi, ja jos meille sattui muutamia huonojakin saatavia, saimme sensijaan korkeata korkoa hyvissä tapauksissa, joten joka tapauksessa kykenin lähettämään laadullisia raportteja kotimaahan. Ja aika kului hyvin tasaisesti, vaikka väestön keskuudessa ilmeni joitakin nurkumisen merkkejä. Nämä häiritsevät ilmiöt pistivät erityisesti silmääni ensi kertaa silloin, kun sotkeusin Aureatan valtiovelan vaiheisiin, ja koska koko kertomukseni kiertyy tähän seikkaan, lienee se sopiva uuden luvun aihe.

TOINEN LUKU.

Omintakeinen lainapuuha.

Kun haaraosastomme perustettiin Whittinghamiin, oli meidän ja hallituksen kesken tehty sopimus, jonka mukaan me saimme välittää hallituksen raha-asiat; tulimme siten jokseenkin samanlaiseen puoliviralliseen asemaan kuin Englannin Pankki kotimaassaan. Pankin puolestaan piti lainata tasavallalle 500,000 dollaria kuuden prosentin korolla. Presidentti järjesti silloin liikkeeseen miljoonan dollarin lainaa Whittinghamin satamatöitä varten. Tämä teräväpäinen valtias nähtävästi keksi laajaperäisiä yleisiä töitä kansan tyytymättömyyden tyrehdyttämiseksi, toivoen täten sekä kehittävänsä liikennettä että samalla toimittavansa työtä lukuisille henkilöille, jotka joutessaan olivat kiihoitukselle alttiina. Tällainen oli ainakin hänen politiikkansa virallinen selitys, jonka todenperäisyyttä minulla myöhemmin oli syytä epäillä. Minun tehtäväni tässä lainapuuhassa oli ainoastaan muodollinen. Asianmukaiset sopimukset tehtiin, riittävät takuut annettiin, ja kesäkuussa 1880 minulla oli ilo luovuttaa presidentille nuo puoli miljoonaa dollaria. Sain häneltä samassa tilaisuudessa kuulla, että laina hänen suureksi mielihyväkseen oli jo toisellakin osaltaan merkitty.

"Ryhdymme heti hommiin, sir", lausui presidentti tavallisella luottavaisella, mutta tyynellä sävyllään. "Kahden vuoden kuluttua on Whittinghamin satama tunnettu maailman markkinoilla. Älkää olko huolissanne koronmaksusta. Johtokuntanne ei ole milloinkaan tehnyt parempaa sijoitusta."

Kiitin hänen ylhäisyyttään, sytytin hänen tarjoomansa sikaarin ja poistuin levollisin mielin. Eihän minulla ollut asiassa vastuuta ja välitin viisi siitä, saivatko pankin johtajat korkonsa vai eivätkö. Olin sentään hiukan utelias tietämään, kuka oli Merkinnyt lainan toisen puoliskon, mutta siitä en vähiin aikoihin saanut vihiä.

Työt alettiin ja korot maksettiin, mutta enpä voi sanoa satamarakennusten edistyneen nopeasti. Epäilenpä tosiaan, kertyikö kaikkiaan sataatuhatta dollaria enempää urakoitsijain ja työmiesten taskuihin koko hankkeesta. Presidentti kaivatti muutamia kuoppia ja rakennutti joitakuita valleja; tällä kannalla olivat asiat, kun hän parin vuoden kuluttua yllämainitusta kohtauksestamme äkkiä kutsutti pois loputkin työmiehistä, ja rakennuspuuha pysähtyi kerrassaan.

Vähän aikaa tämän tapauksen jälkeen sain kunniakseni kutsun päivällisille Kultaiseen taloon. Oltiin heinäkuussa 1882. Sanomattakin on selvää, että noudatin kutsua, enkä vain siksi että se tavallaan oli käsky, vaan myöskin koska presidentti tarjosi erinomaisia päivällisiä; vaikka hän oli poikamies (ainakin Aureatassa), oli hänen taloutensa parhaimmin järjestettyjä, mitä olen nähnyt. Tyydytykseni kasvoi vielä suuremmaksi, kun saapuessani huomasin olevani ainoa vieras ja näin presidentin siis pitävän pelkästään minun seuraani illanvieton arvoisena. Mieleeni juolahti, että tämä saattoi merkitä liikeasioita, eikä se selitys ollenkaan häirinnyt mielihyvääni.

Nautimme päivällisen kuuluisalla verannalla, monien whittinghamilaisten loistohetkien näyttämöllä. Ruoka oli mainiota, viinit verrattomia. Presidentti osoittausi herttaiseksi seuratoveriksi. Olen jo vihjannut, että hän ei ollut saanut suurtakaan koulutusta, mutta hänellä oli laaja elämänkokemus ja hän oli kehittänyt itselleen tyynen ja samalla sydämellisen esiintymistavan, joka poisti minusta kaiken ujostelun ja epäröimisen. Lisäksi hän kohteli minua maailmanmiehenä, jollainen huomaavaisuus aina on niin imartelevaa nuorille. Alentuvan tuttavallisesti kertoili hän minulle monta juttua aikaisemmasta elämästään; ja koska hän oli ollut kaikkialla, missä miehen ei olisi pitänyt olla, ja tehnyt kaikkea, mitä olisi tullut jättää tekemättä, oli hänen puhelunsa tietysti mitä mielenkiintoisinta.

"En asetu miksikään esikuvaksi", virkkoi hän erään tavattomimman kaskunsa lopuksi. "Voin ainoastaan toivoa, että yhteiskunnalliset palvelukseni arvioidaan vastapainoksi vaakaan yksityisten heikkouksieni rinnalla." Tämän lausui hän jonkunlaisella liikutuksella.

"Teidän ylhäisyytennekin", sanoin minä, "tyytynee tässä suhteessa odottamaan samaa suvaitsevaisuutta kuin Caesar ja Henrik IV."

"Aivan niin", myönsi presidentti. "Hepä eivät liene olleet juuri — hm?"

"Tuskin", vastasin ihaillen presidentin mukautumiskykyä, sillä hänellä varmaankin oli sangen hämärä aavistus, keitä mainitsemani henkilöt olivat.

Päivällinen oli syöty ja pöytä korjattu, ennenkuin presidentti näytti taipuvaiselta vakavaan keskusteluun. Sitten hän käski tuoda Sikaareja ja työntäen ne minua kohti lausui:

"Ottakaahan näistä, ja täyttäkää lasinne. Älkää välittäkö niistä, jotka kieltävät juomasta ja tupakoimasta yhtaikaa. Viini on parempaa tupakatta ja tupakka parempaa viinittä, mutta niiden yhdistelmä on parempi kuin kumpikaan erikseen."

Tottelin hänen käskyjään, ja niin istuimme kotvasen äänettöminä vedellen haikuja ja maistellen laseistamme. Sitten virkahti presidentti äkkiä:

"Mr. Martin, tämä maa on vaarallisessa tilassa."

"Taivaan nimessä, teidän ylhäisyytenne", huudahdin, "tarkoitatteko maanjäristystä?" (Oli sattunut heikko tärähdys muutama päivä sitten.)

"En, sir", hän vastasi, "vaan raha-asioita. Satamatyöt ovat käyneet paljoa kalliimmiksi kuin edellytin. Minulla on hallussani insinöörin todistus, että 903,000 dollaria on jo käytetty niihin, eivätkä työt vielä ole lopullaan — eivät millään muotoa lopullaan."

Sitä ne tosiaankaan eivät olleet; olivathan tuskin alussa.

"Hyväinen aika", rohkenin huomauttaa, "sehän on melkoinen summa siihen nähden, mitä sen vastineeksi on näytettävissä."

"Te ette saata epäillä todistuspaperia, mr. Martin", virkkoi presidentti.

Minäpä epäilin todistusta ja olisin mielelläni kysynyt, minkä palkkion insinööri oli saanut. Mutta pikaisesti sanoin, että se tietystikin oli kaiken epäilyn yläpuolella.

"Niin", lausui hän vakaasti, "kaiken epäilyn yläpuolella. Nähkääs, mr. Martin, minun asemassani täytyy olla sunsaskätinen. Hallitus ei saa näyttää muille työnantajille huonoa esimerkkiä, kiusaamalla ihmisiä nälkäpalkoilla. Mutta syyt sikseen, kylmä tosiasia on tämä: emme voi jatkaa töitä lisärahoitta. Ja kuitenkin, meidän keskemme sanoen, valtiollinen tilanne tekee välttämättömäksi, että niitä jatketaan. Ei ainoastaan omakohtainen kunniani ole kysymyksessä, vaan everstinnan johtama vastustuspuolue alkaa käydä hävyttömäksi — niinpä niin, hyvinkin hävyttömäksi."

"Eversti on heittiö, sir", tokaisin päivällisnautinnon nostattamalla vapaapuheisuudella.

"Niin", myönsi presidentti suvaitsevasti hymähtäen, "eversti ei valitettavasti ole mikään todellinen isänmaanmies. Mutta hän on vaikutusvaltainen, hän on rikas, ja ainoastaan minua alempana hän on armeijan komentaja. Sitäpaitsi uskon hänen olevan hyvissä väleissä signorinan kanssa. Asema on tosiaan aivan kireä. Minun täytyy saada rahaa, mr. Martin. Myöntänevätkö pankkinne johtajat minulle uutta lainaa?"

Tiesin varsin hyvin, mikä kohtalo odottaisi sellaista anomusta. Johtokunta oli jo hyvin levoton ensimäisenkin lainansa tähden; osakkaat olivat tehneet kiusallisia kysymyksiä, ja puheenjohtajan oli ollut jokseenkin tukala todistella, että sijoitus epäilemättä oli sekä turvallinen että tuottava. Ja vain pari viikkoa sitten oli taasen hallitus virallisesti kääntynytkin puoleeni samassa asiassa. Sähkötin pankin johtajille, ja nopeasti tuli vastaukseksi yksi ainoa sana _tootsums_, joka käyttämässämme lyhennyskielessä merkitsi: "täytyy ehdottomasti ja lopullisesti kieltäytyä kaikista anomuksista". Ilmoitin sähkösanoman sisällön rahaministerille, sennor don Antonio de la Casablancalle, joka tietysti vuorostaan oli sen esittänyt presidentille.

Rohkenin muistuttaa hänen ylhäisyyttään näistä seikoista. Hän kuunteli sanojani tarkkaavaisesti vaieten.

"Pelkäänpä siis", lopetin, "että minun on mahdoton millään tavoin auttaa teidän ylhäisyyttänne."

Hän nyökkäsi ja huokaisi kevyesti. Näköjään luopuakseen tästä puheenaiheesta hän sitten virkkoi:

"Arvattavasti johtajiinne eivät järkisyyt pysty. Kaatakaa itsellenne konjakkia ja soodaa."

"Sallikaa minun sekoittaa lasillinen teillekin, sir", vastasin.

Sekoittaessani juomiamme hän pysyi vaiti. Jälleen istuuduttuani hän virkkoi:

"Teillä on nuoreen ikäänne nähden täällä sangen vastuunalainen virka — vaikka eipä suinkaan ansioitanne suurempi."

Minä kumarsin.

"Teille on jätetty jokseenkin vapaa toimivalta, vai mitä?"

Vastasin juoksevissa asioissa menetteleväni melkoisesti oman harkintani mukaan.

"Juoksevissa asioissa? Siis esim. rahojen sijoituksissa?"

"Kyllä", vastasin, "tavallisissa liikesijoituksissa — vekselien diskontauksissa sekä lyhytaikaisten lainojen myöntämisessä velkakirjaa tai kiinnitystä vastaan. Minä sijoitan rahat ja ilmoitan vain isännilleni, mitä toimenpiteitä olen tehnyt."

"Sellaisen luottamuksen olettekin hyvin ansainnut", suvaitsi presidentti arvostella. "Luottamus on liiketoiminnan elinehto; on uskottava väkeänsä. Olisi järjetöntä panna teidät lähettämään kotiin vekselit, asiakirjat, todistukset ja muut sellaiset. Tietysti eivät ne voi sellaista vaatia."

Kun tämä huomautus samalla kuulosti kysymykseltä, vastasin:

"Ylimalkaan he mielihyväkseni uskovat pelkkää sanaani.. Tosi on, kuten teidän ylhäisyytenne mainitsi, että heidän täytyy uskoa jotakuta."

"Aivan niin. Ja toisinaan teillä on suuria summia sijoitettavananne."

Tässä kohdassa keskusteluamme aloin — presidenttiä kohtaan tuntemastani kunnioituksesta huolimatta — haistaa käryä.

"Eipä suinkaan, sir", vastasin, "tavallisesti ne ovat varsin pieniä. Liikkeemme ei ole niin laaja kuin kernaasti soisimme."

"Miten lieneekin", lausui presidentti katsahtaen minua suoraan silmiin, "miten lieneekin tavallisesti laita, tällä hetkellä on teidän pankkinne kassaholvissa suuri summa — peräti huomattava rahasumma — odottamassa sijoitusta."

"Mistä hitosta sen tiedätte?" huudahdin.

"Mr. Martin! On kyllä omaa syytäni, että olen liian taipuvainen luopumaan muodollisuuksista; mutta te unohdatte seuranne."

Kiirehdin pyytämään anteeksi, vaikka olin jotensakin varma, että presidentti tuumaili omituista liikehommaa, elleipä suoranaista murtovarkautta.

"Pyydän tuhannesti anteeksi kovin sopimatonta sävyäni, mutta saanko kysyä, miten olette saanut tuon tiedon?"

"Jones kertoi minulle", vastasi hän mutkattomasti.

Ei olisi ollut kohteliasta lausua kummastustani Jonesin yksinkertaisuudesta sellaisen uskotun valitsemisessa, joten en virkkanut mitään.

"Niin", jatkoi presidentti, "pankkinne on äskettäin myynyt täkäläisiä kiinteimistöjään, mikä valitettavasti osoittanee puutteellista luottamusta minun hallintojärjestelmääni, ja noiden toimenpiteiden tuloksena on teillä tällähaavaa 300,000 dollaria pankkinne kassakaapissa. No niin — pyydän, älkää keskeyttäkö minua, — puuhakkaan elämän kokemus on opettanut minulle, että liike-elämässä maine ja kunto arvostellaan tuloksista eikä menetelmistä. Teidän johtokuntanne on ennakkoluuloinen minua ja hallitustani kohtaan. Teillä on parempi tilaisuus päätellä asioista, joten ette saata olla samaa mieltä. Palvelette isännistöänne parhaiten tekemällä mitä he itse eivät älyä ja rohkene tehdä. Ehdotan, että otatte vastuullenne tuon rahasumman lainaamisen minulle. Siitä toimenpiteestä koituu pankillenne hyötyä. Ja teidänkin hyödyksenne se kääntyy", lisäsi hän hitaasti.

Asia alkoi valjeta. Mutta siinä oli vaikeuksia.

"Mitä sanoisin sitten päämiehilleni?" kysäisin.

"Teette tavanmukaiset tilit sijoituksista ja saatavista — kiinnityksistä — takuulainoista — mutta sen te osaatte paremmin kuin minä."

"Väärät tilit, tarkoittaa teidän ylhäisyytenne?"

"Epäilemättä ne tulevat muodollisesti epätäsmällisiä", myönsi presidentti.

"Entä jos kysytään todistuksia?"

"Se on sen ajan murhe."

"Olette jonkun verran kummastuttanut minua", sir, virkoin, "mutta olen hyvin halukas palvelemaan ja edistämään Aureatan vaurastumista. Johtuu kuitenkin mieleeni kaksi seikkaa. Ensiksi, miten voin olla varma korkojen saamisesta? Ne minun täytyy saada."

"Aivan niin", hän keskeytti. "Ja toisen kohdan arvaan ennakolta. Tarkoitatte, mitä kiitollisuuden osoitusta teidän sopivalla ajalla antamastanne avusta pyytäisin saada teille tarjota?"

"Teidän ylhäisyytenne tuntee ihmisluontoa ihmeteltävän hyvin."

"Suokaa minulle hetkiseksi huomionne, mr. Martin, niin yritän tyydyttää kumpaistakin varsin kohtuullista vaatimustanne. Teillä on 300,000 dollaria; ne te annatte minulle, saaden samalle määrälle hallituksen 6 prosentin obligationeja. Sitten luovutan teille takaisin 65,000 dollaria: 45,000 pidätte korkojenne takuuna, — siinä tapauksessa, että Aureata jotenkuten laiminlöisi täyttää rehellisesti sitoumuksensa, maksatte siitä summasta koko 300,000 dollarin korot. Se turvaa teidät enemmäksi kuin kahdeksi vuodeksi täydellistä koronmaksun pysähdystä vastaan, jota teidän toki ei todellisuudessa tarvitse peljätä. Siksi kun rahat tarvitaan, saatte ne pitää käytettävinänne. Loput 20,000 taasen pyydän teitä vastaanottamaan välityspalkkiona eli oikeammin sanoen ystävyyteni ja kunnioitukseni todisteena: 20,000 siis kokonaan ja 45,000 niin kauan kuin Aureata maksaa korkoja! Te myöntänette, että esitykseni on herrasmiehen järjestelyä toisen herrasmiehen kanssa, mr. Martin. Tuloksena on, että johtokuntanne saa korkonsa, minä saan lainani ja te saatte palkkionne. Kaikki voitamme, eikä kukaan kärsi! Ja se kaikki tulee kuntoon viattoman sotajuonen avulla."

En saattanut olla ihailematta hänen neroaan. Suunnitelma oli varsin soma, ja mitä presidenttiin ja itseeni tuli, oli hän ihan oikein osoittanut hankkeen edut. Pankin johtajat taasen luultavasti saisivat korkonsa, — joka tapauksessa kahdelta vuodelta. Olipa siinä kyllä vaaraa; todistusten vaatiminen uskotelluista sijoituksistani tai äkillinen määräys muuttaa lyhyessä ajassa suurempi pääoma käteiseksi rahaksi luhistaisi talon päälleni. Mutta tällaista vastoinkäymistä en edellyttänyt, ja pahimman varalle oli minulla 20,000 dollaria, joilla voisin tehdä itseni näkymättömäksi. Nämä laskelmat olivat aivan oikeat sillä hetkellä, mutta minä kumosin ne myöhemmin tuhlaamalla dollarit ja solmimalla liiton, joka teki pakoni Aureata-maasta vastenmieliseksi vaihtoehdoksi.

"Kas niin, mr. Martin", lausui presidentti, "suostutteko?"

Epäröitsin vielä. Oliko se siveellinen tunnonpistos? Luultavasti ei, elleivät varovaisuus ja moraali ole samaa.

Presidentti kohosi seisaalleen ja laski kätensä olkapäälleni.

"Parempi myöntyä. Tiedättehän, että saattaisin ottaa nuo rahat ja toimittaa teidät pois tieltä — tosin kovin vastahakoisesti, sen vakuutan. En kernaasti ryhtyisi sellaiseen voimakeinoon. Se kenties tekisi asemani täällä sietämättömäksikin. Mutta rahan puute tekee sen varmasti mahdottomaksi."

Ymmärsin tämän perustelun voiman, ja nielaisten konjakkini ja soodani lausuin:

"En voi kieltää teidän ylhäisyydeltänne mitään."

"Ottakaa sitten hattunne ja menkäämme pankkiin", sanoi hän.

Nopeata toimintaa.

"Ei kai teidän ylhäisyytenne aio ottaa rahoja nyt — tän'yönä?" huudahdin.

"En ottaa, mr. Mariin — vaan vastaanottaa ne teiltä. Olemme sopineet kaupasta. Mikä estää panemasta sitä heti toimeen?"

"Mutta minun pitää saada obligationit. Ne on valmistettava, sir."

"Ne ovat tässä", ilmoitti hän, ottaen paperikäärön kirjoituspöydän laatikosta; "300,000 dollaria 6 prosentin korolla, minun allekirjoittamiani ja don Antonion varmentamia. Ottakaa hattunne ja tulkaa mukaan."

Tein työtä käskettyä.

KOLMAS LUKU.

Väljennettyä toimivaltaa.