Part 6
»Kuulehan Janne», sanoi Katrina, »mikä sinun on?»
Janne ei vastannut, viittasi vain kädellään häntä vaikenemaan.
Heti sen jälkeen hän kohosi hiukan pystyyn, ja saattoi huomata, että hän katseellaan seurasi jotakuta, joka poistui aaltoja pitkin, mikä se nyt sitten mahtoikaan olla.
Se katosi nopeasti samaan suuntaan kuin laivakin äsken. Janne suoristi nyt myös selkänsä ja varjosti silmiään kädellään paremmin nähdäksensä.
Siten hän seisoi, kunnes hän varmaankaan ei nähnyt enää mitään. Silloin hän kääntyi Katrinan puoleen. Hän astui aivan hänen eteensäkin.
»Sinä ehkä et nähnyt mitään?» sanoi hän.
»Mitäpä muuta tässä olisi ollut nähtävänä kuin järven laineet?» kysyi Katrina.
»Pikku tyttö palasi soutuveneellä takaisin», sanoi Janne ja alensi samalla äänensä kuiskaavaksi. »Kapteeni oli lainannut hänelle veneen. Siinä oli sama merkki kuin laivassakin. Hän sanoi unohtaneensa erään asian lähtiessänsä. Hän tahtoi puhua meille jostakin.»
»Hyvä ystävä, oletko sinä täysissä tajuissasi!» sanoi Katrina. »Jos tyttö olisi palannut takaisin, niin kai minäkin olisin nähnyt hänet.»
»Ole hiljaa, niin kerron mitä hän tahtoi!» kuiskasi Janne yhtä salaperäisesti ja juhlallisesti. »Niin, katsos, hän oli huolissaan siitä, miten meidän kahden nyt kävisi. Ennen aikaan, sanoi hän, oli hän kulkenut meidän keskellämme, taluttanut minua toisesta ja sinua toisesta kädestä, ja siten kaikki oli käynyt hyvin. Mutta nyt kun hän ei voinut enää kulkea meidän keskellämme ja pitää meitä yhdessä, niin hän ei tiennyt, miten tässä voisi käydä. Ehkäpä isä ja äiti astuvat nyt kumpikin omalle tahollensa, sanoi hän.»
»Kas kummaa, että hän tuli sitä ajatelleeksi!» sanoi Katrina. Nuo sanat, jotka paljastivat Katrinan omat ajatukset, iskivät häneen niin voimakkaasti, että hän unohti kerrassaan, ettei tyttö mitenkään ollut voinut palata laiturille ja puhua hänen kuulemattaan Jannen kanssa.
»Sen vuoksi minä tulin takaisin laskeakseni teidän kätenne yhteen, ettekä te saa päästää otettanne, vaan teidän täytyy pitää kiinni toisistanne minun tähteni, kunnes minä palaan kotiin ja tartun taas kummankin käteen, niinkuin ennen vanhaan», sanoi hän. »Ja niin pian kun hän sen oli sanonut, sousi hän taas pois.»
Laiturilla vallitsi hetken aikaa hiljaisuus.
»Ja tässä on nyt minun käteni», sanoi Janne epävakavalla äänellä, ikäänkuin hän olisi sekä hävennyt että pelännyt, ja ojensi kätensä, joka oli pysynyt niin ihmeellisen pehmeänä, vaikka hän tekikin kovaa työtä. »Koska tyttö niin tahtoo», lisäsi hän.
»Ja tässä on omani», sanoi Katrina. »Minä en ymmärrä, mitä sinä näit, mutta jos sinä ja tyttö tahdotte, että meidän tulee pitää yhtä, niin kyllä minäkin tahdon.»
Sitten he astuivat käsi kädessä kaiken matkaa aina kotiin saakka.
KIRJE.
Kun Skrolyckan Klara Gulla oli ollut pari viikkoa kotoa poissa, korjasi Janne, hänen isänsä, eräänä aamupäivänä laidunhaan aitaa lähellä korpimetsää. Metsä oli niin lähellä, että hän saattoi kuulla kuusten huminan ja nähdä koppelon kävelevän puiden juurella koko liuta poikasia perässään.
Kun hän oli saanut työnsä miltei valmiiksi, kuuli hän äkkiä mylvinää yläpuoleltaan. Se kuului niin kamalalta, että häntä miltei peloitti.
Hän seisoi hiljaa kuunnellen, ja pian mylvinä uudistui. Mutta kuultuaan sen toistamiseen, Janne käsitti, ettei siinä ollut mitään pelon syytä. Päin vastoin joku varmaan huusi apua.
Hän heitti vitsat ja seipäät maahan ja kiiruhti koivuhaan läpi synkkään kuusikkoon. Pitkälle hänen ei tarvinnutkaan samota, ennenkun hän huomasi mikä oli hätänä. Täällä oli suuri ja vaarallinen suo, ja aivan niinkuin hän oli pelännytkin, yksi Fallan lehmistä oli uponnut liejuun.
Lehmä oli paras koko karjasta, sen Janne huomasi heti, Lars Gunnarssonille oli kerta tarjottu siitä kaksisataa riksiä.
Lehmä oli tarttunut niin lujasti liejuun ja oli niin peloissaan, että se pysytteli nyt aivan hiljaa ja ammui vain heikosti silloin tällöin. Mutta Janne saattoi nähdä, miten ankarasti se oli ponnistellut. Aina sarviin saakka se oli liejussa, ja vihreät turpeet yltympärillä olivat raastetut rikki.
Lehmä oli mylvinyt niin kovasti, että Jannen mielestä sen äänen olisi pitänyt kuulua kaikkialle Askedalissa. Mutta ei kukaan muu kuin hän ohut kiiruhtanut paikalle. Hän ei vitkastellut hetkeäkään, vaan heti kun hän oli selvillä asiasta hän kiiruhti taloon hakemaan apua.
Kauan siinä saatiinkin tehdä työtä, ennenkuin lautoja ja seipäitä oli saatu suohon ja nuora kiedottu lehmän alle ylösvetämistä varten. Se oli vajonnut aivan selkää myöten ja vain pää oli liejun yläpuolella väen saapuessa paikalle.
Kun se vihdoin oli saatu kuivalle maalle ja kuljetettu Fallan kartanoon, pyysi emäntä sisään kahville kaikkia niitä, jotka olivat olleet lehmää auttamassa.
Ei kukaan ollut niin innokkaasti ottanut osaa pelastustyöhön kuin Skrolyckan Janne. Hänen ansiotaan oli kerrassaan, että lehmä oli saatu pelastetuksi. Ja ajatelkaahan, että tuo lehmä oli vähintään kahdensadan riksin arvoinen!
Olipa se erinomainen onnenpotkaus Jannelle, sillä ei kenenkään mieleen voinut juolahtaakaan, ettei uusi isäntäväki kiinnittäisi huomiota sellaiseen urotyöhön.
Kerran oli tapahtunut jotakin samankaltaista entisen isännän aikana. Silloin hevonen oli pahasti loukannut itseään aitaa vasten. Se, joka oli löytänyt hevosen ja huolehtinut sen kotiin saattamisesta, oli palkakseen saanut Fallan Erikiltä kymmenen riksiä, vieläpä vaikka hevonen oli niin pahasti vioittunut, että Erikin täytyi se ampua.
Mutta tämähän lehmä eli eikä ollut saanut mitään vammaa. Olihan päivän selvää, että Janne huomispäivänä saisi mennä lukkarin tai jonkun muun kirjoitustaitoisen miehen luo ja pyytää häntä kirjoittamaan Klara Gullalle ja kutsumaan hänet kotiin.
Kun Janne astui Fallan suureen tupaan, niin hän hiukan oikaisi selkäänsä. Vanha emäntä hääräili tuvassa kahvia tarjoten, eikä Janne lainkaan ihmetellyt, että hän ojensi hänelle kahvikupin ennenkuin itse Lars Gunnarssonkaan oli saanut osansa.
Kahvia juodessa kaikki kehuivat Jannen reippautta. Isäntäväki yksin ei sanonut sanaakaan. Uusi omistaja ei enempää kuin hänen vaimonsakaan avannut suutaan lausuakseen kiittävää sanaa.
Mutta kun Janne nyt niin varmaan tiesi, että huono aika oli voitettu ja onni tulossa hänen mökkiinsä, niin ei hänen ollut vaikea keksiä jotain lohdutuksekseen. Ehkäpä Lars oli vaiti vain siksi, että hänen sanansa sittemmin tekisivät sitä suuremman vaikutuksen.
Kovin kauan Lars kuitenkin vitkasteli, ennenkuin hän lausui julki kiitoksensa. Muutkin vaikenivat ja näyttivät hiukan noloilta.
Kun Fallan vanha emäntä tarjosi lisätilkkaa, kursailivat monet ja Janne heidän mukanaan. »Juokaa te vain, Janne!» sanoi emäntä. »Jos te ette tänään olisi ollut sukkela toimissanne, niin me olisimme menettäneet lehmän, joka oli vähintään kahdensadan riksin arvoinen.»
Tämän jälkeen seurasi syvä hiljaisuus. Kaikkien silmät kääntyivät isäntään, sillä mitäpä sitä saattoi nyt muuta odottaa, kuin että hänkin kiittäisi.
Isäntä rykäisi pari kertaa, ikäänkuin voidakseen kyllin painokkaasti tuoda esiin sanottavansa.
»Minusta tämä asia tuntuu hiukan omituiselta», sanoi hän. »Kaikkihan tietävät, että Janne on minulle velkaa kaksisataa riksiä, ja kaikki tietävät myöskin, että keväällä minulle tarjottiin juuri saman verran tästä lehmästä. Olipa se melkein liian mukavaa Jannelle, että lehmä joutui suohon ja että hän sai pelastaa sen.»
Lars vaikeni ja rykäisi vielä kerran. Janne nousi pystyyn ja astui lähemmäksi, mutta yhtä vähän hän kuin kukaan muukaan osasi vastata siihen mitään.
»En tiedä miksikä juuri Janne sattui kuulemaan lehmän ammunnan suolta», jatkoi Lars Gunnarsson. »Ehkäpä hän onnettomuuden sattuessa oli lähempänä kuin mitä hän tahtoo myöntää. Ehkäpä hän arveli voivansa vapautua velastaan ja sen vuoksi itse ajoi lehmän — — —»
Samassa Janne iski nyrkkinsä pöytään niin kovalla voimalla, että kupit hypähtivät korkealle lautasiltaan.
»Sinä tuomitset muita itsesi mukaan», sanoi Janne. »Sellaista sinä voit tehdä, mutta en minä. Vaikka tiedä se, kyllä minä sinun ketunkonstisi huomaan. Kerrankin viime talvena ‒ ‒ ‒»
Mutta juuri kun Janne aikoi sanoa jotakin, joka olisi nostattanut leppymättömän vihan hänen ja isäntäväen välille, nykäisi Fallan vanha emäntä häntä takinhihasta.
»Katsokaapas ulos, Janne!» sanoi emäntä.
Janne totteli, ja silloin hän näki Katrinan astuvan pihan poikki kirje kädessä.
Tuo kirje oli varmaan Klara Gullalta, jota he olivat odottaneet aina hänen lähdöstään saakka. Katrina tiesi, miten Janne siitä iloitsisi, ja siksi hän oli tullut sitä hänelle tuomaan.
Janne katsoi hämmentyneenä ympärilleen. Monet vihaa uhkuvat sanat polttivat hänen kieltään, mutta nyt ei sellaiseen ollut aikaa. Mitäpä hän olisi viitsinyt kostaa Lars Gunnarssonille? Mitäpä hän olisi huolinut puolustaa itseään? Kirje veti häntä vastustamattomalla voimalla puoleensa, ja hän oli hyökännyt ulos tuvasta Katrinan luo ennenkuin väki, joka kauhulla odotti, mistä rikoksesta Janne aikoi syyttää talon isäntää, oli ennättänyt pelostaan tointua.
NOLIN AUGUST.
Kun Skrolyckan Klara Gulla oli ollut poissa kotoa noin kuukauden verran, tuli Nolin August eräänä iltana Prästerudista Askedaliin.
Hän oli ollut Klara Gullan koulutoveri monta vuotta ja oli päässyt esille samana kesänä kuin hänkin. August oli vakava, kelpo ja hyvämaineinen poika. Vanhemmat olivat varakkaita, eikä kenenkään tulevaisuus voinut näyttää sen rauhallisemmalta ja paremmalta kuin hänen.
Viimekuluneena puolena vuotena hän oli ollut poissa paikkakunnalta, ja vasta kotiin palattuaan hän oli saanut kuulla, että Klara Gulla oli lähtenyt maailmalle ansaitsemaan kahtasataa riksiä.
Augustin äiti sattui tämän kertomaan hänelle, ja ennenkun poika oli kuullut asiata loppuunkaan, oli hän ottanut lakkinsa ja lähtenyt ulos. Hän kulki pysähtymättä kunnes saapui pienen vihreän pihamaan veräjälle Skrolyckaan.
Mutta kun hän oli päässyt niin pitkälle, ei hän jatkanutkaan kulkuaan, vaan jäi siihen seisomaan katsellen tupaa.
Katrina huomasi hänet ja keksi asiaa lähteelle Mutta August ei tervehtinyt eikä vähimmälläkään tavalla osoittanut tahtovansa puhutella häntä.
Hetken kuluttua saapui Janne metsästä kantaen halkoja sylissään. Kun Nolin August huomasi hänen lähestyvän veräjää, vetäytyi hän syrjään, mutta niin pian kun Janne oli astunut pihalle, palasi poika entiselle paikalleen.
Hänen seisottuaan siinä hetken aikaa, avautui pienen mökin ikkuna, joka oli vain parin askeleen päässä hänestä. Hän näki Jannen istahtavan piippuaan polttamaan ikkunan ääreen ja Katrinan sukankutimineen hänen viereensä.
»Niin, Katrina hyvä», sanoi Janne, »näin illan suussa meidän on oikein hyvä olla. Yhtä ainoaa asiaa minä vain toivoisin.»
»Minä toivon paljon enemmän», sanoi Katrina, »ja vaikka kaikki toiveeni täyttyisivät, niin en sittenkään olisi tyytyväinen.»
»Minä toivoisin vaan, että nuotankutoja tai joku muu lukutaitoinen mies pistäytyisi meille», sanoi Janne, »ja lukisi Klara Gullan kirjeen ääneen.»
»Sitä kirjettähän on sinulle luettu niin monta kertaa siitä saakka kun sen sait, että varmaankin osaisit itse lukea sen ulkoa sanasta sanaan», vastasi Katrina.
»Voihan se olla», sanoi Janne, »mutta sittenkin sitä on niin hauska kuulla. Silloin tuntuu minusta aina, kuin pikku tyttö juttelisi minun kanssani ja minä näen hänen silmänsä koko ajan loistavan.»
»Niin, kyllä minä kernaasti kuulisin sen vielä kerran», sanoi Katrina ja katsoi ulos ikkunasta. »Mutta näin valoisana ja kauniina iltana ihmisten tiet kulkevat muuanne. Mitenkä joku eksyisi meidän mökillemme.»
»Paljoa paremmalta kuin vehnäleipä kahvin kanssa maistuisi minusta, jos tässä tupakoidessani saisin kuunnella Klara Gullan kirjettä», sanoi Janne. »Mutta varmaan olen väsyttänyt kaikki Askedalin asukkaat pyytämällä heitä lukemaan sitä kirjettä. En tiedä enää kenenkä puoleen kääntyä.»
Janne hätkähti hämmästyksestä. Tuskin hän oli saanut suustaan nuo sanat, niin ovi avautui ja Nolin August seisoi kynnyksellä.
»Jo nyt jotakin, sinähän tulet kuin käskystä, August hyvä», sanoi Janne tervehdittyään ja pyydettyään vierasta istumaan. »Minulla on täällä kirje, jota pyytäisin sinua lukemaan ääneen meille vanhuksille. Se on sinun entiseltä koulutoveriltasi. Ehkä Sinäkin kernaasti tahdot tietää, mitä hänelle kuuluu.»
Nolin August otti kirjeen ääneti käteensä ja alkoi lukea. Hän lausui sanat hitaasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut imeä itseensä joka ainoan niistä.
Kun hän oli lopettanut, sanoi Janne:
»Ihmeellistä, miten hyvin sinä luet, August hyvä. Eivät Klara Gullan sanat ole koskaan kaikuneet niin kauniina kuin sinun suussasi. Etkö tekisi minulle sitä iloa, että lukisit kirjeen vielä kerran?»
Poika luki kirjeen uudestaan yhtä suurella hartaudella. Aivan kuin hän janoon nääntymäisillään olisi saapunut lähteen reunalle.
Kun hän oli lopettanut, käänsi hän kokoon kirjeen ja silitteli sitä kädellään. Ja juuri kun hän aikoi antaa sen takaisin, huomasi hän varmaan, ettei se ollut kyllin tarkasti käännetty kokoon, vaan hänen täytyi tehdä se uudestaan.
Sitten hän jäi ääneti istumaan. Janne koetti saada keskustelua käyntiin, mutta se ei onnistunut. Vihdoin poika nousi lähteäksensä.
»On niin hyvä saada joskus hiukan apua», sanoi Janne. »Erästä toistakin asiaa minun tekisi mieleni pyytää. Se koskee tätä kissanpoikasta, joka on Klara Gullan oma. Varmaankin se kuolee nälkään, sillä meillä ei ole varaa pitää sitä, mutta en mitenkään henno ottaa sitä hengiltä, eikä Katrinallakaan ole sydäntä hukuttaa sitä. Me puhuimme tässä juuri, että meidän täytyy tarjota se jollekin vieraalle.»
Nolin August mutisi jotain, jota ei kukaan voinut kuulla.
»Panepas kissa koriin, Katrina», jatkoi Janne, »niin August ottaa sen mukanaan ja pitää huolta siitä, ettei meidän tarvitse sitä enää nähdä.»
Vaimo otti kiinni pienen valkean kissanpoikasen, joka makasi vuoteessa, pisti sen vanhaan koriin, sitoi kankaan sen yli ja antoi sen poika rukalle.
»Olen hyvilläni, kun pääsen tästä kissasta eroon», sanoi Janne. »Se on niin iloinen ja sukkela, aivan liiaksi Klara Gullan itsensä kaltainen. Parasta että se joutuu täältä pois.»
Nolin August astui ovelle sanomatta mitään, mutta äkkiä hän kääntyi takaisin, tarttui Jannea käteen ja puristi sitä.
»Kiitos!» sanoi hän. »Te annoitte minulle enemmän kuin te aavistattekaan.»
»Sitä sinun on turha luulla, August hyvä», mutisi Skrolyckan Janne itsekseen, kun poika oli lähtenyt. »Tuommoiset asiat minä ymmärrän. Kyllä minä tiedän, mitä minä sinulle annoin, ja minä tiedän myöskin, kuka minulle sen on opettanut.»
LOKAKUUN ENSIMÄINEN PÄIVÄ.
Lokakuun ensimäisenä päivänä Skrolyckan Janne makasi kaiken iltapäivää pukineissaan vuoteella kasvot seinään päin kääntyneinä, eikä hänestä parhaalla tahdollakaan voitu saada ainoatakaan sanaa.
Aamupäivällä hän oli Katrinan kanssa käynyt laivasillalla pikku tyttöä vastassa. Ei sen vuoksi, että tyttö olisi ilmoittanut tulevansa, sitä hän ei ollut tehnyt. Janne vain oli tuuminut, että niin pitäisi käydä.
Lokakuun ensimäisenä päivänähän rahat olivat maksettavat Lars Gunnarssonille, ja Klara Gullan piti siis niine rahoineen tulla sinä päivänä kotiin. Että hän saapuisi jo aikaisemmin, sitä Janne ei ollut odottanut. Täytyihän tytön viipyä Tukholmassa niin kauan kuin mahdollista saadakseen kokoon niin suuren summan. Mutta että hän viipyisi vielä senkin jälkeen, sitä ei Janne uskonut, sillä vaikka hänen ei olisikaan onnistunut haalia rahoja kokoon, niin eihän hänellä sitten enää olisi ollut mitään syytä olla poissa, kun määräpäivä oli mennyt ohitse.
Odottaessaan laiturilla tuumi Janne mielessään, että kun pikku tyttö näkisi heidät laivasta, niin hän varmaan katsoisi heihin surullisesti ja päästyään maihin sanoisi, ettei hän ollut saanut kylliksi rahoja kokoon.
Ja kun tyttö sen olisi sanonut, niin sekä Katrina että hän itse olisivat uskovinaan hänen sanojansa ja hän ihmettelisi, miten tyttö lainkaan oli uskaltanut palata kotiin, koska hän kuitenkin tiesi, ettei Katrina eikä Janne välittäneet mistään muusta kuin rahoista.
Janne oli varma siitä, että Klara Gulla vielä laiturilla vetäisi esille paksun lompakon taskustansa ja laskisi sen heidän käteensä.
Hän oli tuuminut, että silloin hän antaisi Katrinan ottaa vastaan setelit ja laskea ne. Hän itse ei tekisi muuta kuin katselisi Klara Gullaa.
Tyttö aivan varmaan huomaisi, ettei hän, Janne, välittänyt mistään muusta, kunhan hän vain saisi Klara Gullan takaisin, ja Klara Gulla sanoisi hänelle, että hän oli yhtä mieletön nyt kuin hänen lähtiessäänkin.
Siten Janne oli kuvitellut mielessään ensimäistä kohtausta. Mutta tuo unelma ei ollut täyttynyt.
Sinä päivänä ei heidän, Katrinan eikä Jannen, tarvinnut kovinkaan kauan odottaa laiturilla. Laiva oli tullut hyvissä ajoin. Mutta se oli ollut niin täynnä tavaraa ja väkeä, joiden oli määrä joutua Brobyn markkinoille, että ensi hetkessä oli ollut aivan mahdotonta huomata, oliko Klara Gulla mukana vai ei.
Janne oli odottanut, että Klara Gulla kaikkein ensimäisenä hyppäisi rantaportaalle, mutta laivasta tulikin vain pari miestä. Kun häntä ei sittenkään näkynyt, läksi Janne häntä laivasta etsimään. Mutta hän ei päässyt pitkälle tungoksessa. Joka tapauksessa hän oli niin varma siitä, että tyttö oli laivassa, että kun rantaporrasta alettiin vetää pois, hän huusi kapteenille, ettei hän mitenkään vielä antaisi laivan lähteä. Laivassa oli vielä eräs, jonka piti päästä maihin.
Kapteeni kysyi laivamiehiltä, mutta he vastasivat, ettei ollut sen useampia matkustajia Svartsjön laiturille, ja laiva läksi rannasta. Katrina ja Janne olivat saaneet astua yksin kotiin, ja niin pian kun Janne oli päässyt tupaan, oli hän heittäytynyt vuoteeseen. Hän oli niin väsynyt ja mennyttä kalua, ettei hän käsittänyt, miten hän koskaan jaksaisi enää nousta pystyyn.
Askedalin asukkaat olivat nähneet heidän palaavan rannasta ilman Klara Gullaa, ja he alkoivat suuresti ihmetellä, miten asiat nyt kääntyisivät. Naapureista toinen toisensa jälkeen keksi asiaa Skrolyckaan kuullakseen miten siellä jaksettiin.
Oliko se totta, ettei Klara Gulla ollut laivalla? Ja oliko se totta, etteivät he olleet saaneet kirjettä eikä terveisiä häneltä koko syyskuun ajalla?
Janne ei vastannut sanaakaan kaikkiin näihin kysymyksiin. Hän makasi äänettömänä vuoteellaan, tulipa sitten kuka hyvänsä tupaan.
Katrina sai luvan antaa heille tietoja niin hyvin kuin osasi. Naapurit luulivat Jannen makaavan vuoteellaan tuolla tavalla siksi, että hän suri tupansa kadottamista. Luulkoot vain kernaasti hänen puolestaan. Siitä hän ei vähääkään välittänyt.
Vaimo itki ja valitti, ja ne, jotka kerran olivat tulleet tupaan, arvelivat velvollisuudekseen jäädä, voidakseen osoittaa surkutteluaan sekä lohduttaa heitä.
Eihän se ollut mahdollista, että Lars Gunnarsson saisi riistää heidän tupaansa. Vanha Fallan emäntä ei sitä sallisi. Hän oli aina ennen ollut oikeuttarakastava ja rehellinen ihminen.
Eikä päivä vielä ollut loppunut. Ehkäpä Klara Gulla antaisi kuulla itsestään ennenkuin oli liian myöhäistä. Kyllä kai se oli kovalle ottanut, jos hänen oli onnistunut ansaita kaksisataa riksiä vajaassa kolmessa kuukaudessa. Mutta hänellä oli aina niin sanomattoman hyvä onni, sillä tytöllä.
He punnitsivat asiaa puoleen ja toiseen. Katrina huomautti, ettei Klara Gulla ensi viikkoina ollut voinut ansaita mitään. Hän oli asunut erään Svartsjöstä kotoisin olevan perheen luona, joka oli muuttanut Tukholmaan, mutta siellä hänen oli ollut pakko puolestaan maksaa.
Mutta sitten tyttö kaikeksi onneksi oli tavannut kadulla saman kauppiaan, joka oli lahjoittanut hänelle punaisen leninkikankaan, ja tämä oli auttanut häntä ja hankkinut hänelle paikan.
Eikö tuo kauppias mahdollisesti olisi voinut hankkia hänelle rahatkin? Eihän se mikään mahdottomuus ollut.
Ei, mahdotonta se ei olisi ollut, sanoi Katrina, mutta eihän tyttöä itseään ollut kuulunut eikä hän myöskään ollut kirjoittanut. Siitähän saattoi päättää, ettei hän ollut onnistunut yrityksessään.
Kaikki tuvassaolijat kävivät yhä levottomammiksi ja pelokkaammiksi sitä myöten kuin aika kului. He tunsivat, että mökin asukkaille pian tapahtuisi jotain hirveää.
Kun surkeus oli kohonnut kaikkein korkeimmilleen, avautui ovi vielä kerran ja sisään astui mies, jota tuskin koskaan ennen oli nähty Askedalissa, sillä tällaisiin sopukkoihin ei hänellä ollut tapana ohjata askeleitansa.
Tuvassa vallitsi äkkiä yhtä syvä hiljaisuus kuin joskus metsässä talvi-öinä, ja kaikkien silmät kiintyivät häneen, paitsi Jannen, joka ei liikahtanut, vaikka Katrina kuiskasi hänen korvaansa, että valtiopäivämies Karl Karlsson Storvikistä oli tullut heidän luokseen.
Valtiopäivämiehellä oli kokoonkääritty paperi kädessään, ja kaikki pitivät luonnollisena asiana, että Fallan omistaja oli lähettänyt hänet ilmoittamaan Skrolyckan väelle, mikä heitä nyt kohtaisi, koska he eivät olleet kyenneet maksamaan hänen saataviansa.
Monet huolestuneet katseet kiintyivät Karl Karlssoniin, mutta tämä näytti yhtä arvokkaalta kuin tavallisestikin, eikä kukaan voinut arvata, miten kovasti hän tämän iskun singahuttaisi.
Hän ojensi kätensä ensin Katrinalle ja sitten kaikille muille. He nousivat ylös tervehtimään, kukin vuorossansa. Ainoa, joka ei liikahtanut, oli Janne.
»En ole erikoisen perehtynyt näihin seutuihin», sanoi valtiopäivämies. »Mutta kai tämä paikka täällä Askedalissa on Skrolycka nimeltään?»
Niinhän se oli. He nyökkäsivät kaikki myöntävästi päätään, mutta ei kukaan koko tuvassa kyennyt saamaan ääntä suustaan. He ihmettelivät, että Katrinalla oli sen verran älyä, että hän nykäisi Börjeä, niin että tämä nousi paikaltaan, ja valtiopäivämies sai istua.
Valtiopäivämies nosti tuolin pöydän ääreen ja laski paperikäärönsä pöydälle. Sitten hän otti esille nuuskarasiansa ja asetti sen paperikäärön viereen. Sitten silmälasit otettiin ulos kotelosta ja pyyhittiin siniruutuisella nenäliinalla.
Kun hän oli päässyt näin pitkälle valmistuksissaan, katsoi hän vielä kerran toisesta toiseen. Tuvassaolijat olivat kaikki pikkueläjiä, niin ettei hän ollut oikein varma heidän nimistäänkään.
»Minä tahtoisin puhua Skrolyckan Janne Anderssonin kanssa», sanoi hän.
»Hän makaa tuolla noin», sanoi nuotankutoja ja osoitti vuodetta.
»Onko hän sairas?» kysyi valtiopäivämies.
»Ei toki», vastasivat monet yhteen ääneen.
»Eikä hän ole juovuspäissäänkään», lisäsi Börje.
»Ei hän myöskään nuku», sanoi nuotankutoja.
»Hän kulki tänään niin pitkältä ja väsyi», sanoi Katrina. Hänen mielestään oli parasta selittää asia sillä tavalla.
Samalla hän kumartui miehen puoleen ja koetti saada hänet nousemaan ylös.
Mutta Janne makasi liikkumatta.
»Ymmärtääkö hän mitä minä sanon?» kysyi valtiopäivämies.
»Kyllä, kyllä hän ymmärtää», vakuuttivat kaikki läsnäolijat.
»Eipä hän taida odottaa hyviä uutisia, kun valtiopäivämies Karl Karlsson tulee Storvikistä hänen luokseen käymään», sanoi nuotankutoja.
Valtiopäivämies käänsi päätään ja tarkasteli nuotankutojaa pienillä, punoittavilla silmillään.
»Tokkopa Ljusterbyn Ol’Bengtsa on aina pelännyt Storvikin Karl Karlssonin käyntejä», sanoi hän.
Sitten hän kääntyi jälleen pöytään päin ja alkoi lukea kirjettä.
Toiset olivat kovin ihmeissään. Hänen äänensä oli kuulunut ystävälliseltä, niin, voisipa melkein väittää hänen vetäneen suunsa nauruun.
»Asian laita on näet sellainen», sanoi valtiopäivämies, »että pari päivää sitten sain kirjeen eräältä Klara Fina Gulleborg Jannentyttäreltä Skrolyckasta, ja siinä kirjeessään hän mainitsee lähteneensä kotoaan ansaitsemaan kahtasataa riksiä, jotta hänen vanhempansa voisivat maksaa velkansa Lars Gunnarssonille, Fallan isännälle lokakuun ensimäisenä päivänä ja lunastaa omakseen sen maan, jolla heidän mökkinsä seisoo.»
Hän pysähtyi hetkeksi, jotta kuulijat helpommin voisivat seurata esitystä.