Part 5

Olipa joukossa rikkaiden talojen poikia, jotka sanoivat aivan suoraan, että jos tyttö olisi ollut sellaista sukua, että olisi käynyt päinsä naida hänet, niin olisi hän ollut jo kihloissa kirkolta kotiin palatessansa.

Ja olipa talontyttäriä, rikkaiden tilojen ainokaisia perijättäriä, jotka tuumivat itsekseen, että he olisivat olleet valmiit antamaan koko vuoden tulon väliä, jos he olisivat voineet saada omakseen tytön punoittavat, nuoruutta ja terveyttä loistavat kasvot.

Mutta sattuipa nyt siten, että sinä sunnuntaina olikin Bron rovastilla saarnavuoronsa Svartsjössä, eikä tavallisella papilla. Ja rovasti oli ankara vanhanajan mies, joka paheksui kaikenlaista ylellisyyttä, niin hyvin puvuissa kuin muussakin.

Kun hän näki nuoren tytön punaisessa leningissänsä, luuli hän varmaan sitä silkiksi, ja lähetti lukkarin kutsumaan sekä tytön että hänen vanhempansa puheillensa.

Huomasihan hänkin, että leninki ja tyttö sopivat erinomaisesti yhteen, mutta siitä huolimatta herätti se hänen paheksumistaan.

»Kuulehan, tyttöseni, minäpä sanon sinulle jotakin», sanoi hän Klara Gullalle ja laski kätensä hänen olkapäälleen. »Ei mikään estäisi minua pukeutumasta piispan pukuun ja ripustamasta kultaristiä kaulaani, jos mieleni tekisi. Mutta sitä minä en tee, sillä en tahdo näyttää enemmältä kuin mitä olen. Ja samoin ei sinunkaan pitäisi pukeutua yhtä hienoksi kuin herraskartanon neidit, koska olet vain köyhän mäkitupalaisen tytär.»

Ne olivat ankaria sanoja, ja Klara Gulla tuli niin ymmälle, ettei osannut vastata mitään. Mutta Katrina kiiruhti kertomaan, että tyttö oli saanut kankaan lahjaksi.

»Niin, voihan se olla», sanoi rovasti. »Mutta ettekö te vanhemmat ymmärrä, että jos te sallitte tyttärenne koreilla tuolla tavalla kerran tai kaksi, niin ei hän sitten enää tyydy sellaisiin yksinkertaisiin vaatteihin, joita te voitte hänelle hankkia?»

Rovasti kääntyi pois heistä, sillä nyt hän oli selvästi lausunut mielipiteensä. Mutta Jannella oli vastaus valmiina, ennenkuin rovasti ennätti poistua.

»Tämän tytön pitäisi olla hieno kuin aurinko, jotta hän olisi sopivasti puettu, sillä meidän aurinkomme ja ilomme on hän ollut aina syntymästään saakka.»

Rovasti palasi takaisin ja katseli vakavasti kaikkia kolmea. Sekä Janne että Katrina näyttivät vanhoilta ja kuihtuneilta, mutta heidän silmänsä loistivat keskellä ryppyisiä kasvoja, kun he kääntyivät katsomaan kukoistavaa tyttöä keskellänsä.

Silloin rovasti varmaan tuumi mielessänsä, että olisi sääli häiritä noiden vanhusten iloa.

»Jos sinä todellakin olet ollut köyhien vanhempiesi valona ja ilona, niin voit kantaa koreuttasi kunnialla», sanoi rovasti lempeällä äänellä. »Sillä lapsi, joka voi tuottaa onnea isälleen ja äidilleen, on parasta mitä me silmiemme edessä voimme nähdä.»

UUSI ISÄNTÄ.

Kun Skrolyckan väki palasi kotiin kirkosta sinä samana sunnuntaina, jolloin rovasti oli lausunut nuo kauniit sanansa Klara Gullalle, istui kaksi miestä aidan harjalla aivan veräjän luona.

Toinen oli Lars Gunnarsson, joka nyt oli perinyt isännyyden Fallan Erikin jälkeen, toinen kauppapalvelija eräästä Brobyn kauppapuodista, josta Katrinalla oli tapana ostaa sokeria ja kahvia.

He näyttivät niin välinpitämättömiltä ja vierailta istuessaan siinä, ettei Janne uskonut heillä olevan asiaa hänelle. Hän nosti vain lakkiansa ja astui heidän ohitseen tupaan sanaakaan sanomatta.

Miehet istuivat edelleen paikoillansa, ja Janne toivoi, että he pian olisivat valinneet jonkun muun istumapaikan, jotta hänen ei olisi tarvinnut nähdä heitä. Hän tunsi vaistomaisesti, että Lars Gunnarsson kantoi kaunaa häntä kohtaan metsässä tapahtuneen onnettomuuden jälkeen. Useampia kertoja hän oli kuullut hänen sanovan, että Janne alkoi jo olla vanha eikä tehnyt enää täyttä hyötyä päiväpalkastaan.

Katrina asetti esille päivällisruoan, ja pian syöminen olikin suoritettu. Lars Gunnarsson ja puotilainen viipyivät edelleen pihalla vilkkaasti keskustellen keskenänsä. Jannen mielestä he istuivat siellä kuin kaksi haukkaa. He odottivat siinä aikaansa ja tekivät pilaa pikkulinnuista, jotka luulivat voivansa päästä heitä karkuun.

Nyt he vihdoinkin laskeutuivat alas aidalta, avasivat veräjän ja lähestyivät tupaa. Jannelle heillä siis sittenkin oli asiaa.

Janne aavisti aivan selvästi, että heillä oli paha mielessä, ja hän katsoi ympärilleen ikäänkuin etsien paikkaa, jonne hän olisi voinut piiloutua. Mutta sitten hänen silmänsä osuivat Klara Gullaan, joka myös katseli ulos ikkunasta, ja hän sai jälleen rohkeutta.

Mitäpä syytä hänellä oli pelätä, kun hänellä oli sellainen tytär? Klara Gulla oli viisas ja neuvokas eikä pelännyt mitään. Ja onni häntä kaikessa suosi, mihin ikänä hän tarttui. Lars Gunnarssonin ei olisi helppo saada häntä taipumaan.

Kun Lars ja puotilainen astuivat sisään, näyttivät he taaskin yhtä välinpitämättömiltä ja vierailta kuin äskenkin. Lars sanoi, että he istuessaan ulkona olivat niin kauan katselleet tuota sievää pikku mökkiä, että heidän lopulta teki mieli tulla sisään.

He kehuivat kaikkea, mitä siellä oli, ja Lars sanoi, että Jannen ja Katrinan tulisi olla kovin kiitollisia Fallan Erikille, sillä hän se kai oli pitänyt huolta siitä, että tupa oli tullut rakennetuksi ja että he olivat menneet naimisiin.

»Tulin ajatelleeksi erästä asiaa», sanoi hän heti sen jälkeen ja käänsi pois silmänsä, niin ettei hän nähnyt Jannea eikä liioin Katrinaa. »Kyllä kai Fallan Erik oli siksi viisas, että hän kirjallisesti luovutti teille tämän maan, jolla mökkinne seisoo?»

Ei Janne enempää kuin Katrinakaan vastannut tähän mitään. He ymmärsivät heti, että nyt Lars oli tullut varsinaiseen asiaansa. Parasta oli antaa hänen ensin selittää kaikki perin juurin.

»Olen kuullut sanottavan, ettei teillä ole papereita», sanoi Lars, »mutta en tahtoisi uskoa, että asiat olisivat niin huonolla kannalla. Sillä silloin voisi sattua, että koko tupa lankeaakin maan omistajalle.»

Janne ei sanonut vieläkään mitään, mutta Katrina suuttui niin silmittömästi, ettei voinut enää olla vaiti.

»Fallan Erik on antanut meille sen maan, jolla mökki seisoo», sanoi hän, »eikä kellään voi olla oikeutta anastaa sitä meiltä.»

»No, eihän se tarkoitus olekaan», sanoi uusi omistaja sovinnollisella äänellä. Hän tahtoi vain saada asian järjestetyksi. Ei mitään muuta. »Jos Janne voisi antaa hänelle sata riksiä lokakuun markkinoihin mennessä ‒ ‒ ‒»

»Sata riksiä!» huudahti Katrina, melkein kirkuvalla äänellä.

Lars ei sanonut sen enempää. Hän kohotti vain päätään taakse ja puri huulensa yhteen.

»Sinä et sano sanaakaan, Janne!» sanoi Katrina. »Etkö kuule, että Lars tahtoo ottaa meiltä sata riksiä?»

»Ehkäpä ei Jannen ole niinkään helppoa saada sata riksiä irti», sanoi Lars Gunnarsson. »Mutta täytyyhän minun tietää, mikä on omani.»

»Ja siksikö teidän pitää varastaa meidän tupamme?» huusi Katrina.

»Ei, sitä en minä suinkaan halua. Mökki on teidän. Minä tahdon vain saada maan takaisin.»

»No, silloinhan on mökki myös siirrettävä teidän maaltanne pois», sanoi Katrina. — »Tokko teidän kannattaa siirtää pois sellaista, jota ette kuitenkaan voi pitää.» — »Vai niin», sanoi Katrina, »te tahdotte siis sittenkin anastaa sen itsellenne?»

Lars Gunnarsson teki kädellään torjuvan liikkeen.

»Ei, en minä tahdo anastaa teidän mökkiänne, mitä vielä?» Olihan hän jo sanonut, ettei hän sitä halunnut tehdä, mutta Brobyn kauppias oli lähettänyt tänne puotilaisensa kera muutamia laskuja, jotka olivat vielä maksamatta.

Puotilainen otti nyt esille laskut. Katrina työnsi ne Klara Gullan eteen ja pyysi häntä katsomaan, minkä verran velkaa oli.

Velka ei ollut sen vähempi kuin sata riksiä, ja Katrina aivan kalpeni penkillänsä. »Teidän tarkoituksenne on karkoittaa meidät talosta, sen minä näen», sanoi hän. — »Ei suinkaan», vastasi Lars, »se ei ole lainkaan meidän tarkoituksemme, jos te vain maksatte velkanne ‒ ‒ ‒». — »Teidän pitäisi toki ajatella vanhempianne, Lars», sanoi Katrina. »Heillä ei ollut niinkään hyviä päiviä ennenkun te pääsitte talolliseksi.»

Katrina johti puhetta kaiken aikaa. Janne ei sanonut mitään. Hän katseli vain Klara Gullaa, katseli ja odotti. Hän oli aivan selvillä siitä, ettei koko tällä asialla ollut muuta tarkoitusta, kuin että tyttö saisi näyttää mihin hän kelpaisi.

»Kun köyhältä riistetään hänen tupansa, on hän myös mennyttä kalua», sanoi Katrina.

»Enhän minä tahdo ottaa tupaa», puolusteli Lars Gunnarsson itseään. »Minä tahdon vain, että asia tulisi selväksi.»

Mutta Katrina ei kuunnellut häntä. »Niin kauan kuin köyhällä on mökkinsä, tuntee hän olevansa yhtä hyvä kuin kaikki muutkin. Mutta se, jolla ei ole omaa kotia, ei ole edes ihminen.»

Jannen mielestä kaikki, mitä Katrina sanoi, oli aivan oikein. Tupa oli rakennettu hylkyhirsistä ja oli kylmä talvella, sen perustus oli kallellaan, ja ahdas ja pieni se oli, mutta sittenkin heistä tuntui, että he olisivat mennyttä kalua, jos he sen menettäisivät.

Janne puolestaan ei hetkeäkään voinut epäillä niin huonosti käyvän. Tuossahan Klara Gulla istui, ja hän huomasi, miten tytön silmät alkoivat loistaa. Pian hän varmaankin sanoisi jotain, joka karkoittaisi pois nuo kiusanhenget.

»Niin, te tarvitsette kai aikaa tehdäksenne päätöksenne», sanoi uusi omistaja. »Mutta muistakaa, joko te muutatte pois täältä lokakuun ensimäisenä päivänä, tai maksatte velkanne Brobyn kauppiaalle! Ja minä olen saapa sata riksiä tontista!»

Katrina väänsi vanhoja, työssä kuluneita käsiänsä. Hän oli niin poissa suunniltaan, että hän puhui itsekseen välittämättä siitä, kuunteliko kukaan hänen sanojaan.

»Miten minä menen kirkkoon, miten minä näyttäydyn muitten ihmisten parissa, jos minun käy niin huonosti, etten omista enää omaa tupaakaan?»

Jannen ajatukset olivat muualla. Hänen mieleensä muistuivat kaikki ne kauniit muistot, jotka liittyivät tupaan. Täällä kätilö oli laskenut lapsen hänen syliinsä. Tuossa kynnyksellä hän oli seisonut, kun aurinko kurkisti esiin pilvien lomasta antaakseen tytölle nimen. Tupa oli kasvanut kiinni häneen, Klara Gullaan ja Katrinaan. He eivät voineet menettää sitä.

Hän huomasi, miten Klara Gulla puristi nyrkkiin toisen kätensä. Kyllä hän varmaan nyt aivan heti tulisi heidän avuksensa.

Lars Gunnarsson ja puotilainen nousivat penkiltä ja lähestyivät ovea. He heittivät hyvästit poistuessansa. Mutta ei kukaan tupaan jääneistä vastannut heidän tervehdykseensä.

Niin pian kuin he olivat menneet, heitteli nuori tyttö kopeasti päätään ja nousi ylös.

»Kunpa antaisitte minun lähteä maailmalle!» sanoi hän.

Katrina lakkasi mutisemasta ja vääntelemästä käsiään. Nuo sanat olivat herättäneet hiukan toivoa hänessä.

»Eiköhän sitä voisi ansaita kaksisataa riksiä lokakuun ensimäiseksi päiväksi», sanoi Klara Gulla. »Jos vain saan lähteä Tukholmaan ja hankkia itselleni palveluspaikan, niin lupaan teille, että saatte pitää tupanne.»

Kun Skrolyckan Janne kuuli nämät sanat, kalpeni hän ja pää painui taaksepäin, ikäänkuin hän olisi mennyt tainnoksiin.

Miten kaunista se oli pikku tytön puolelta. Tätä hän koko ajan oli odottanutkin. Mutta miten, miten hän saattaisi elää, jos tyttö lähtisi pois hänen luotaan?

STORSNIPA.

Skrolyckan Janne asteli samaa metsäpolkua pitkin, jolla hän pari tuntia sitten oli kulkenut naisväkensä kanssa iloisin ja onnellisin mielin palatessaan kotiin kirkosta.

Katrina ja hän olivat kauan neuvotelleet ja tulleet siihen päätökseen, että ennenkuin he lähettäisivät tytön pois kotoa tai ryhtyisivät johonkin muuhun toimenpiteeseen, lähtisi Janne Storvikiin kysymään valtiopäivämies Karl Karlssonilta, oliko Lars Gunnarssonilla oikeutta riistää heiltä heidän tupansa.

Ei kukaan koko Svartsjön pitäjässä tuntenut niin hyvin lakia ja säädöksiä kuin Storvikin valtiopäivämies. Ken vain ymmärsi pyytää hänen apuaan jakoasioissa ja kaupanteoissa, pesäkirjoituksissa ja huutokaupoissa sekä testamenttien laatimisessa, se saattoi olla varma siitä, että kaikki kävi laillisesti ja oikeudenmukaisesti, ja ettei jälkeenpäin ollut mitään mahdollisuutta rettelöihin eikä oikeudenkäynteihin.

Mutta Karl Karlsson oli ankara ja arvostaan kiinnipitävä mies, joka näytti kovin tylyltä ja puhui kovalla äänellä, eikä Jannesta ollut lainkaan mieluista mennä hänen puheillensa. »Kaikkein ensimäiseksi, kun astun sisään, pitää hän minulle nuhdesaarnan sen johdosta, ettei minulla ole minkäänlaisia papereita», tuumi hän. »Useita hän heti alussa on niin pahasti peloittanut, etteivät he ole lainkaan uskaltaneet tuoda esiin varsinaista asiataan.»

Janne oli lähtenyt kotoa niin kovalla kiiruulla, ettei hän ensinkään ollut ennättänyt ajatella, miten peloittavan miehen puheille hän aikoi mennä. Mutta astuessaan Askedalin hakamaiden poikki korpimetsää kohti, sai entinen pelko hänessä vallan. Miten tyhmää, ettei hän ollut ottanut Klara Gullaa mukanaan.

Hän ei ollut nähnyt koko tyttöä kotoa lähtiessään. Ehkäpä hän oli mennyt metsään johonkin yksinäiseen paikkaan itkemään suruaan. Hän ei koskaan tahtonut näyttäytyä kellekään ollessaan alakuloisella mielellä.

Juuri kun Janne aikoi poiketa metsään, kuuli hän jonkun rallattelevan ja laulavan vuorella hänen oikealla puolellaan.

Hän pysähtyi ja kuunteli. Nainen siellä lauloi. Mutta ei suinkaan se voinut olla se ääni, jota se hänen mielestään muistutti?

Joka tapauksessa hän tahtoi ottaa asiasta selkoa, ennenkun astui edemmäksi. Laulu kuului aivan selvästi, mutta laulaja oli metsän peitossa. Janne poikkesi tieltä ja tunkeutui pensaikkojen läpi tullakseen häntä vastaan.

Mutta hän ei ollutkaan niin lähellä kuin Janne oli luullut. Ei hän seisonut myöskään paikoillaan, vaan siirtyi yhä kauemmaksi pois, mitä pitemmälle Janne kulki. Yhä kauemmaksi ja korkeammalle, joskus Janne oli kuulevinaan laulun äänen aivan yläpuoleltaan.

Varmaankin laulaja pyrki ylös Storsnipan laelle.

Janne arvasi, että hän astui tietä myöten, joka nousi vaaran rinnettä pitkin melkein äkkijyrkkänä ylös. Tien reunoilla kasvoi niin tiheää koivumetsää, että sen takaa oli tietenkin aivan mahdotonta häntä nähdä. Mutta vaikka tie olikin kovin jyrkkä, niin reippaasti hän sittenkin astui ylöspäin. Jannen mielestä hän kohosi kuin lentävä lintu yhä ylemmäksi kaiken aikaa laulaen.

Janne sen sijaan kulki viistoompaan vuoren rinnettä ylös. Mutta innossaan hän oli eksynyt tieltä ja puut hidastuttivat hänen kulkuaan, niin että hän tietenkin jäi kauaksi jälkeen. Sitä paitsi hän tunsi raskaan painon rinnallaan ja hengitti yhä vaivalloisemmin kuunnellessaan tuota laulua.

Lopulta hän astui niin hitaasti, että hän töin tuskin liikkui paikaltaan.

Mutta ei ole niinkään helppoa tuntea ääniä, ja metsässä on se vieläkin vaikeampaa kuin muualla, sillä siellä on niin paljon suhisevaa ja rasahtelevaa, joka ikäänkuin laulaa mukana. Hänen täytyi välttämättä päästä niin pitkälle, että hän saattoi nähdä tuon nuoren ihmisen, joka oli niin iloinen, että miltei lensi jyrkkää rinnettä ylös, muuten ei hän ikinä voisi vapautua epäilyksistään.

Tiesihän hän pääsevänsä selvyyteen, niin pian kuin hän ennättäisi ylös vaaralle, sillä se oli aivan paljas ja tyhjä, siellä ei kukaan voinut hänen katseiltaan piiloutua.

Olihan aikoinaan Storsnipan laellakin kasvanut metsää, mutta parikymmentä vuotta sitten oli metsäpalo riehunut siellä ja sen jälkeen oli leveä vuorenharju paljaana. Kanervaa ja variksenmarjanvartta ja jäkälää oli hiljalleen levinnyt paasien yli, mutta ei ainoatakaan varjostavaa puuta ollut kasvanut sijalle.

Korea näköala avautui sieltä ylhäältä, sen jälkeen kuin metsä oli kadonnut. Sieltä näkyi Lövenin pitkä järvi koko pituudessansa, järveä ympäröivä vihreä laakso, kaikki laaksoa suojaavat sinertävät vaarat. Kun Askedalin nuoriso nousi ahtaasta laaksostansa Snipavaaralle, tuli heidän mieleensä se vuori, jolle kiusaaja johdatti Herramme Jeesuksen näyttääkseen hänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden loiston.

Kun Janne vihdoin oli selviytynyt metsästä ja saapui vuoren laelle, näki hän heti laulajan. Kaikkein korkeimmalle nystyrälle, josta näköala oli avarin, oli pystytetty kivistä rajapyykki, ja korkeimmalla kivellä Klara Fina Gulleborg seisoi punaisessa leningissään. Hän kohosi selvästi vaaleaa iltataivasta vasten, ja jos ihmiset alhaalla laaksoissa ja metsissä hänen jalkojensa juuressa olisivat kohottaneet katseensa Storsnipaa kohti, niin olisivat he varmaan voineet nähdä hänet korkealta paikaltaan.

Tyttö silmäsi kauas avaruuteen peninkulmien laajuisten maitten yli. Hän näki valkeita kirkkoja järvien jyrkillä rantatörmillä, hän näki tehtaita ja herraskartanolta puistojen ja puutarhojen siimeksessä, talonpoikaistaloja pitkissä riveissä metsien reunassa, peltomaita, pitkiä, kiemurtelevia teitä, loppumattomia metsiä.

Aluksi hän lauloi, mutta pian hän vaikeni ja katseli vain lakkaamatta avaraa, aukeaa maailmaa edessään.

Lopulta hän levitti käsivartensa. Näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut syleillä kaikkea, koko suurta, mahtavaa rikkautta, josta hän aina tähän saakka oli ollut erossa.

* * * * *

Vasta myöhään yöllä Janne palasi kotiin, eikä hän tullessaan kyennyt tekemään mistään selkoa. Hän väitti käyneensä valtiopäivämiehen luona ja puhuneensa hänen kanssaan, mutta minkä neuvon tämä oli antanut, sitä hän ei enää muistanut.

»Ei maksa vaivaa tehdä mitään», sanoi hän yhä uudestaan. Muuta ei Katrina saanut hänestä lähtemään.

Janne kulki kumarassa ja näytti kuoleman sairaalta. Takki oli sammalten ja mullan tahrassa. Katrina kysyi oliko hän kaatunut ja loukannut itseään.

Ei, sitä hän ei ollut tehnyt, hän oli vain levännyt hetken aikaa maassa.

Sitten hän oli varmaan sairas?

Ei, ei sitäkään. Jokin vain oli pysähtynyt.

Mutta mikä oli pysähtynyt sinä hetkenä, jolloin hän käsitti, ettei pikku tyttö ollut tarjoutunut pelastamaan tupaa rakkaudesta heihin, vaan siksi, että hän ikävöi ulos maailmalle, sitä hän ei tahtonut sanoa.

LÄHTÖILTA.

Iltaa ennen kuin Skrolyckan Klara Gullan oli määrä lähteä Tukholmaan, oli Jannella, hänen isällänsä, niin paljon puuhaa, ettei hän mitenkään tahtonut saada kaikkia töitään tehdyksi. Palattuaan päivätyöstään hänen täytyi heti lähteä metsään polttopuita hakemaan. Sitten hän rupesi laittamaan uutta sälettä veräjään, joka puoli vuotta oli ollut rempallaan, ja kun se oli tehty, alkoi hän korjata ja järjestää kalakojeitaan.

Koko ajan hän ajatteli vain sitä omituista seikkaa, ettei hän tuntenut oikeaa surua. Nyt hänen laitansa oli aivan sama kuin kahdeksantoista vuotta sitten. Hän ei voinut iloita eikä surra. Aivan kuin kello saadessaan kovan sysäyksen, oli sydän pysähtynyt sinä hetkenä, jolloin hän näki Klara Gullan ojentavan käsivarsiaan Snipavaaralla ja syleilevän koko maailmaa.

Kaikki oli nyt aivan kuin kerran ennenkin. Sillä kertaa ihmiset tahtoivat, että hän iloitsisi pikku tytön tulosta. Mutta hän ei ollut välittänyt siitä hituistakaan. Ja nyt he kaikki odottivat, että hän olisi epätoivoissaan ja suruissaan. Mutta ei hän sitäkään ollut.

Sisällä tuvassa oli paljon väkeä, sillä kaikki tahtoivat jättää hyvästi Klara Gullalle. Janne suorastaan häpesi mennä sisään ja näyttää toisille, ettei hän itkenyt eikä valittanut. Parasta hänen olikin pysytellä ulkona.

Joka tapauksessa oli hänelle parasta, että näin oli käynyt. Jos kaikki olisi ollut ennallansa, niin mitenkä hän olisi kestänyt niin suurta surua ja ikävää.

Kulkiessaan äsken ikkunan ohi hän näki, että tuvan lattialle oli sirotettu lehtiä. Ja pöydällä oli ollut kahvikuppeja aivan kuin sinäkin päivänä, joka oli nyt hänen mielessänsä. Katrina oli tahtonut panna toimeen pienet kestit tyttärensä kunniaksi, jonka oli määrä lähteä maailmalle ja pelastaa kotinsa.

He itkivät varmaan tuvassa, sekä ne, jotka olivat tulleet jättämään hyvästi, että kotiväki. Janne kuuli Klara Gullan itkun aina pihalle saakka, mutta se ei liikuttanut häntä vähääkään.

»Hyvät ihmiset», mutisi hän seisoessaan ulkona, »kaikkihan on niinkuin pitääkin olla. Katsokaa linnunpoikasia! Heidät viskataan pois pesästä, jolleivät he lähde hyvällä. Ja oletteko nähnyt käenpoikasta? Ei mitään sen pahempaa ole olemassakaan, kuin tuollainen lihava ja suuri poikanen, joka huutaa ruokaa kasvatusvanhempien ahertaessa henkensä edestä hänen tähtensä.»

»Ei, kaikki on hyvin niinkuin nyt on. Nuoret eivät voi istua kotona ja jäädä vanhempiensa vaivaksi. Heidän täytyy lähteä maailmalle, hyvät ystävät.»

Vihdoin tuvassa hiljeni. Nyt varmaan kaikki naapurit olivat poistuneet, Janne uskaltaisi siis yrittää sisään.

Mutta hän järjesteli sittenkin vielä hetken aikaa kalastuskojeitaan.

Kun hän ei hyvään aikaan kuullut sisältä minkäänlaista melua, hiipi hän hiljaa kuin varas tuvan edustalle.

Naisväki ei ollut kuitenkaan vielä mennyt levolle. Astuessaan avonaisen ikkunan ohi hän näki Klara Gullan. Tyttö istui kädet pöydälle ojennettuina ja pää oli painunut niitä vasten. Hän näytti itkevän.

Katrina seisoi peremmällä tuvassa. Hän kääri paraikaa saaliaan Klara Gullan vaatteiden ympärille.

»Antakaa olla, äiti», sanoi nuori tyttö nostamatta päätään. »Näettehän te, että isä on matkastani pahoillaan.»

»Hän saa luvan tulla hyvilleen jälleen», sanoi Katrina levollisesti.

»Niin, sen te voitte sanoa, sillä te ette välitä hänestä», jatkoi Klara Gulla nyyhkyttäen. »Te ajattelette vain tupaa. Mutta nähkääs, isä ja minä olemme yksi. Minä en matkusta pois hänen luotaan!»

»Entäs mökki?» sanoi Katrina.

»Mökin käyköön miten hyvänsä, kunhan isä taas on hyvä minulle.»

Janne poistui hiljaa ovelta ja istahti kynnykselle. Hän ei uskonut Klara Gullan jäävän kotiin. Ei, hän tiesi paremmin kuin kukaan muu, että hänen täytyi päästä lähtemään. Mutta sittenkin hänestä tuntui, ikäänkuin toistamiseen hänen syliinsä olisi laskettu pieni, pehmeä mytty. Ja sydän oli alkanut jälleen sykkiä. Se tykytti niin kiihkeästi, kuin olisi se ollut pysähdyksissä vuosikausia ja olisi tahtonut nyt ottaa takaisin kaiken kadotetun ajan.

Samalla hän tunsi olevansa kaikkea suojaa ja turvaa vailla.

Nyt suru ja ikävä lähestyivät häntä. Hän näki niiden piileksivän mustina varjoina puiden alla.

Hän ojensi käsivartensa ja levitti sylinsä, ja hänen kasvoilleen kuvastui onnellinen hymy.

»Tervetuloa, tervetuloa, tervetuloa!» sanoi hän.

LAITURILLA.

Kun höyrylaiva »Anders Fryxell» läksi Borgin kartanon laiturilta vieden mukanaan Klara Gullan, tuijottivat Janne ja Katrina sen jälkeen niin kauan, ettei laivasta eikä tytöstä näkynyt enää hitoistakaan. Kaikki muut ihmiset, joilla oli ollut asiaa laivarantaan, olivat jo menneet. Pehtori veti lipun alas ja sulki tavara-aitan, mutta he seisoivat yhä sillalla.

Olihan aivan luonnollista, että he seisoivat siellä niin kauan kuin he luulivat näkevänsä laivaa. Mutta miksi he eivät sen jälkeen lähteneet kotiinsa, sitä he tuskin itsekään tiesivät.

Ehkäpä he pelkäsivät mennä kotiin ja astua kahden tyhjään tupaan.

»Nyt ei tarvitse laittaa muille kuin Jannelle ruokaa», tuumi Katrina, »häntä yksin saan odottaa kotiin. Mutta mitä minä hänestä välitän? Hänkin olisi yhtä kernaasti voinut lähteä matkoihinsa. Tyttö ymmärsi häntä ja hänen lorujaan, mutta en minä. Parempi olisi olla yksin.»

»Helpompi minun olisi mennä kotiin suruineni, jollei tuo vanha, äreä Katrina istuisi tuvassa», tuumi Janne. »Tyttö tuli niin hyvin hänen kanssaan toimeen, hän sai hänet pehmenemään ja heltymään. Mutta tokkopa siltä taholta tämän jälkeen enää koskaan saa kuulla ainoatakaan ystävällistä sanaa.»

Kesken kaikkea Janne säpsähti. Hän kumartui eteenpäin ja löi polviinsa ihmeissään. Eloa syttyi hänen silmiinsä ja hänen kasvonsa alkoivat loistaa ja säteillä.

Hänen katseensa kiintyi veden pintaan, ja Katrinan täytyi väkisinkin uskoa, että Janne näki jotain ihmeellistä, vaikkei hän itse sitä eroittanutkaan. Hän ei nähnyt kerrassaan mitään, paitsi pieniä, harmaanvihertäviä aaltoja, jotka ajoivat toisiaan takaa vedenpinnalla, leikin koskaan lakkaamatta.

Janne astui niin lähelle laiturin reunaa kuin mahdollista ja kumartui alas, kasvoillaan samanlainen ilme, joka syttyi niihin joka kerta, kun hän puhui Klara Gullan kanssa, mutta jota ei kukaan muu voinut loihtia esille.

Suu avautui, huulet hytkähtelivät, mutta Katrina ei kuullut vähintäkään ääntä. Toinen hymyily toisensa jälkeen kulki kasvojen yli, aivan niinkuin joka kerta, kun tyttö piti peliään hänen kanssaan.