Part 14

Lukkari Svartlingin kasvot olivat sellaiset, etteivät ne ilmaisseet hänen ajatuksiansa, jollei hän itse sitä tahtonut, ja ne pysyivät aivan liikkumattomina Klara Gullan puhuessa. Mutta kyllä Klara Gulla sittenkin tiesi, mitä lukkari ajatteli, hän, joka oli ikäänkuin koko pitäjän isä. »Miksi vanhan miehen, jolla on sekä vaimo että tytär, täytyy joutua vieraisiin ihmisiin? Liisa on kiltti ihminen, mutta eihän hän sittenkään voi osoittaa hänelle niin suurta kärsivällisyyttä kuin hänen omaisensa.» Niin lukkari mietti. Ja oikein hän ajattelikin.

Katrina katsoi äkkiä käsiinsä. Ehkäpä hän sittenkin petti itseään syyttäessään niitä. Oikeana syynä siihen, miksi hän jätti Jannen, oli kuitenkin se, että tytär oli häntä voimakkaampi. Hän ei jaksanut häntä vastustaa.

Klara Gulla puhui yhä lukkarin kanssa. Nyt hän kertoi hänelle, miten heidän oli ollut pakko salaa lähteä kotoa, ettei Janne saisi vihiä heidän matkastaan.

Tämä olikin ollut vaikeinta Katrinalle. Klara Gulla oli lähettänyt Jannen asialle kauppapuotiin kauaksi Bron pitäjään, ja niin pian kuin Janne oli mennyt, olivat he panneet tavaransa kokoon ja lähteneet. Katrina oli mielestään ollut kuin varas ja pahantekijä, lähtiessään siten salaa kotoa, mutta Klara Gulla vakuutti, että se oli välttämätöntä. Jos isä olisi aavistanut heidän aikeensa, niin olisi hän kernaammin heittäytynyt ajopelien eteen ja antanut ajaa ylitseen, kuin sallinut heidän lähteä. — Niin, nyt piti Liisan olla häntä vastassa, kun hän palaisi kotiin, ja Liisa koettaisi kyllä lohduttaa häntä, mutta kovin vaikeata oli sittenkin ajatella, miten Janne pahastuisi, kun hän saisi tietää, että Klara Gulla oli lähtenyt hänen luotaan.

Lukkari Svartling seisoi ääneti ja kuunteli Klara Gullan puhetta. Katrina alkoi juuri ihmetellä, tokkopa hän oli tyytyväinen kuulemaansa, kun lukkari äkkiä tarttuikin Klara Gullaa kädestä kiinni ja sanoi hyvin vakavasti:

»Niin, koska minä olen Klara Gullan vanha opettaja, niin sanon ajatukseni suoraan. Klara Gulla tahtoo lähteä pois voidakseen jättää täyttämättä velvollisuutensa, mutta ei ole sanottu, että se sittenkään onnistuu. Olen nähnyt toistenkin tekevän samalla lailla, mutta se on kostanut aina itsensä.»

Katrina nousi ylös ja veti helpoituksen huokauksen, kun hän kuuli nämä sanat. Juuri samaa oli hänkin tahtonut sanoa tyttärelle.

Klara Gulla vastasi sangen nöyrästi, ettei hän tiennyt mitä muutakaan tehdä. Hänen oli aivan mahdotonta ottaa hullua ihmistä mukanaan vieraaseen kaupunkiin, eikä hän myöskään voinut jäädä Svartsjöhön. Siitä oli Janne pitänyt huolta. Niin pian kuin hän astui jonkun talon ohi, juoksivat lapset ulos ja haukkuivat häntä »keisarinnaksi» ja kirkolla viime sunnuntaina olivat ihmiset niin kiihkeästi rientäneet häntä katsomaan, että olivat juosta hänet kumoon.

Mutta lukkari pysyi sittenkin mielipiteessään.

»Kyllä minä sen ymmärrän, että se voi olla vaikeata», sanoi hän, »mutta sinun ja sinun isäsi välillä on ollut niin läheinen suhde. Älä usko, että sinä voit sitä niin helposti vain hävittää.»

Kun tämä oli sanottu, läksivät he molemmat ulos tavara-aitasta, ja Katrina seurasi heidän mukanaan. Hän oli muuttanut mielensä ja tahtoi nyt kernaasti puhua lukkarin kanssa, mutta ennenkuin hän astui hänen luokseen, katsahti hän mäkeen päin. Hän tunsi selvästi, että Janne pian saapuisi paikalle.

»Pelkäättekö te, että isä tulee?» kysyi Klara Gulla ja astui lukkarin luota äidin rinnalle. — »Pelkäänkö!» sanoi Katrina. »Minä vain rukoilen Jumalaa, että hän ehtisi tänne, ennenkuin olen päässyt lähtemään.» Hän kokosi kaiken rohkeutensa ja jatkoi: »Minusta tuntuu, tiedätkö, ikäänkuin olisin tehnyt jotakin pahaa. Luullakseni saan kärsiä tämän johdosta kaiken ikäni.»

»Sen te sanotte vain siksi, että olette saanut istua pimeydessä ja kurjuudessa niin monta vuotta», sanoi Klara Gulla. »Toista se on, kun pääsee ulos maailmaan. Eihän isä missään tapauksessa voi tulla, kun hän ei edes tiedä, että me olemme lähteneet pois», lisäsi hän.

»Älä ole niin varma siitä», sanoi Katrina. »Janne tietää mitä hänen tarvitsee tietää. Sellaista se on ollut siitä saakka kun sinä meiltä hävisit, ja vuosi vuodelta se on vain lisääntynyt. Herra Jumala arveli kai, että kun hän oli kadottanut järkensä, niin piti hänen saada uutta valoa millä valaista itseänsä.»

Katrina kertoi nyt muutamin sanoin Klara Gullalle Lars Gunnarssonin kuolemasta ja muutamia muitakin tapauksia viime vuosilta osoittaakseen hänelle, että Janne näki näkyjä. Klara Gulla kuunteli hyvin tarkkaavaisesti. Aikaisemmin oli Katrina koettanut puhua hänelle siitä, miten hyvä Janne oli kaikille köyhille, mutta siitä ei tytär ollut suuriakaan välittänyt.

Tämä sen sijaan näytti tekevän häneen niin valtavan vaikutuksen, että Katrina toivoi hänen saavan toisen käsityksen Jannesta, niin, ehkäpä hän vielä seuraisi hänen mukanaan kotiinkin.

Kauan hän ei kuitenkaan saanut tuossa toivossaan olla. »Nyt, äiti, laiva tulee!» huudahti Klara Gulla iloisella äänellä. »Kyllä meidän sittenkin käy hyvin, niin että pääsemme lähtemään.»

Katrinan silmiin nousi kyyneleitä, kun hän näki laivan laskevan rantaan. Hän oli aikonut pyytää lukkari Svartlingia puhumaan itsensä ja Jannen puolesta Klara Gullalle, niin että hän olisi antanut heidän jäädä vanhaan kotiinsa, mutta siihen ei ollut enää aikaa. Hän ei nähnyt enää mitään keinoa millä pelastua tästä matkasta.

Laiva oli varmaan myöhästynyt, koska sillä oli niin kova kiire päästä taas liikkeeseen. Ei ennätetty edes laskea laivaporrasta maihin. Laivamiehet miltei heittivät sillalle pari matkustajaa, joiden oli määrä nousta maihin. Klara Gulla tarttui Katrinaa käsipuoleen, eräs mies otti hänet vastaan, ja niin hän oli laivassa. Hän itki ja tahtoi palata maihin, mutta armoa ei ollut.

Juuri kun Katrina oli päässyt kannelle, kiersi Klara Gulla käsivartensa hänen ympärilleen ikäänkuin tukeakseen häntä. »Mennään toiselle reunalle!» sanoi hän.

Mutta se oli jo myöhäistä. Vanha Katrina näki miehen juoksevan mäkeä alas, ja hän tunsikin jo hänet.

»Se on Janne!» sanoi hän. »Voi, voi, mitä hän nyt tekee? Kunhan hän ei vain heittäytyisi järveen!»

Janne pysähtyi aivan laiturin reunalle. Hän seisoi siinä niin pienenä ja kurjana. Hän näki Klara Gullan poistuvan laivan kannella, eikä sen suurempaa epätoivoa ja surua mitkään kasvot olisi voineet ilmaista kuin hänen sillä hetkellä.

Mutta muuta ei tarvittu, kuin että Katrina näki hänet, niin hän sai voimaa vastustaa tyttären tahtoa. »Sinä saat matkustaa», sanoi hän, »mutta minä nousen maihin ensi sillalla ja menen kotiin.»

»Te saatte tehdä niinkuin tahdotte, äiti», sanoi Klara Gulla pahoillaan. Hän käsitti kai, ettei hän voinut sitä estää. Ehkäpä hänelle selvisi sekin, että he olivat olleet liian julmia isälle.

Mutta heille ei suotu hyvitykseen aikaa. Toistamiseen ei Janne tahtonut kadottaa koko elämänsä iloa. Hän hyppäsi alas laiturilta ja heittäytyi järveen.

Ehkäpä hänen tarkoituksensa oli uida laivan luo, ehkäpä hän yksinkertaisesti tunsi, ettei hän jaksanut enää elää.

Sillalta kuului huutoja, vene laskettiin heti paikalla vesille, pieni lastilaivakin pysähtyi ja lähetti avuksi soutuveneen, mutta Janne oli jo vajonnut pohjaan. Hän ei kertaakaan enää noussut vedenpintaan.

Keisarikeppi ja vihreä hattu vain uiskentelivat järvellä, mutta keisari itse oli kadonnut niin hiljaa, niin jäljettömiin, että ellei näitä aarteita olisi ollut, niin tuskinpa olisi voinut uskoa hänen kadonneen.

PIDÄTETTY.

Ihmisten mielestä oli omituista, että Skrolyckan Klara Gullan oli pakko päivät päästään seisoa Bron sillalla ja odottaa erästä, joka ei koskaan tullut.

Klara Gullan odottaessa siellä eivät päivät olleet kauniita ja kesäisiä, vaan hän odotti koko pimeän ja myrskyisen marraskuun ja pimeän ja kylmän joulukuun ajan. Hän ei uneksinut myöskään kauniita ja hienoja unia pitkämatkaisista matkustajista, jotka suurella komeudella ja loistolla nousisivat maihin. Hänen katseensa seurasivat vain venettä, joka sousi edestakaisin järvellä laiturin edustalla ja harasi hukkunutta. Alussa hän oli luullut, että niin pian kuin alettaisiin harata, löydettäisiin se, jota hän odotti, mutta niin ei käynytkään. Päivän toisensa jälkeen harasi kaksi vanhaa, kärsivällistä kalastajaa, mutta he eivät löytäneet mitään.

Lähellä Borgin laituria tiedettiin olevan pari syvää koloa järvenpohjassa, ja monet luulivat Jannen hukkuneen sellaiseen. Toiset sanoivat, että niemen nenässä oli kova virta, joka kulki suureen Kirkkolähteen käsin. Ehkäpä hän oli ajautunut sinne. Klara Gulla antoi pidentää harausnuoria, niin että ne ulottuivat Löven-järven kaikkein syvimpiinkin kohtiin, ja hän antoi harata kaikkialta Kirkkolahdestakin, mutta ei sittenkään hänen onnistunut saada isäänsä päivän valoon.

Heti onnettomuustapahtuman jälkeisenä päivänä Klara Gulla oli tilannut ruumisarkun, ja kun se oli valmis, kuljetutti hän sen laiturille, jotta ruumis voitaisiin heti panna siihen, kun se vain löytyisi. Se seisoi senjälkeen siellä koko ajan, eikä Klara Gulla antanut sitä nostaa edes tavara-aittaan. Tavara-aitta suljettiin pehtorin poistuessa laiturilta, mutta arkun täytyi aina olla käsillä, jotta Jannen ei tarvitsisi sitä odottaa.

Vanhan keisarin ympärillä oli aina ollut hyviä ystäviä, jotka lyhensivät hänen odotusaikaansa, mutta Klara Gulla sai miltei aina olla yksin. Hän ei puhutellut ketään, ja varmaankin hänen kernaasti annettiin olla rauhassa, sillä ihmisten mielestä hänessä oli jotakin pelottavaa, hän kun oli syypää isänsä kuolemaan.

Joulukuussa laivaliike loppui, ja sen jälkeen sai Klara Gulla pitää laiturin aivan omanaan. Ei kukaan häirinnyt hänen rauhaansa. Kalastajat, jotka harasivat järvellä, olisivat myös tahtoneet lopettaa työnsä, mutta siitä Klara Gulla joutui aivan epätoivoon. Hänen ainoa toiveensa ja pelastuksensa oli se, että isä löydettäisiin. Niin kauan kuin järvi oli jäätönnä, täytyi heidän jatkaa etsimistään. Heidän täytyi harata Nygårdin niemestä, Storvikin lahdesta, kaikkialta koko Löven-järvestä.

Klara Gullan into löytää isänsä kasvoi päivä päivältä yhä kiihkeämmäksi. Hän oli asettunut asumaan erään Borgin torpparin luo ja alussa hän edes jonkun hetken päivästä malttoi pysyä sisällä. Mutta vähitellen kasvoi tuska niin suureksi, että hän tuskin saattoi syödä ja nukkua. Hän oleskeli alituisesti laiturilla, seisoi tai liikkui siellä ei yksin koko lyhyttä päivää, vaan myöskin kaiket pitkät, pitkät illat, kunnes tuli makuullemenon aika.

Kahtena ensimäisenä päivänä Jannen kuoleman jälkeen oli vanha Katrina seisonut Klara Gullan vieressä laiturilla ja odottanut Jannea. Mutta sitten hän oli mennyt kotiin Skrolyckaan.

Välinpitämättömyydestä hän ei poistunut laiturilta, vaan siksi, että hänen oli mahdotonta olla siellä yhdessä tyttären kanssa ja kuulla hänen puhuvan Jannesta. Sillä Klara Gulla ei teeskennellyt, Katrina tiesi, ettei Klara Gulla rakkaudesta eikä omantunnonvaivojen vuoksi niin innokkaasti halunnut saada Jannen ruumista siunattuun maahan, vaan siksi, että hän pelkäsi niin kauan kuin se, jonka kuolemaan hän oli ollut syypää, lepäsi hautaamatta järven pohjalla. Jos hän saisi isänsä haudatuksi hautuumaan multaan, niin hän ei olisi hänelle enää yhtä vaarallinen. Mutta niin kauan kuin hän oli siellä, missä hän oli, tunsi Klara Gulla sanomatonta kauhua häntä kohtaan ja pelkäsi sitä rangaistusta, jota isä tulisi vaatimaan hänelle.

Klara Gulla seisoi Borgin laiturilla ja katseli järvelle, joka alituisesti oli levoton ja harmaa. Hänen katseensa eivät voineet tunkeutua pintaa syvemmälle, mutta sittenkin hänestä tuntui, että hän saattoi nähdä edessään avaran järvenpohjan.

Siellä hän istui, Portugallian keisari. Hän istui kivellä kädet polvien ympärillä ja silmät tuijottivat harmaanvihreään veteen odottaen Klara Gullaa.

Kaiken keisarikomeutensa hän oli riisunut yltään. Keppi ja nahkahattu eivät olleet seuranneet mukana järven pohjaan, ja vedessä pahvitähdet olivat kai liuenneet. Hän istui siellä vanhassa kuluneessa takissaan tyhjin käsin. Mutta sen sijaan ei hänessä ollut enää mitään väärää eikä naurettavaa. Nyt hän oli vain voimakas ja peloittava.

Täydellä syyllä hän oli nimittänyt itseään keisariksi. Niin suuri valta oli hänellä elämässä ollut, että se vihollinen, jota hän oli vihannut, oli tullut tuhotuksi, ja hänen ystävänsä autetuiksi. Se voima oli hänellä yhä vieläkin tallessa. Se ei jättänyt häntä, vaikka hän olikin kuollut.

Vain kaksi ihmistä oli tehnyt hänelle vääryyttä. Toiselle hän oli jo saanut kostetuksi. Toinen oli Klara Gulla, hänen tyttärensä, joka ensin oli ollut syynä hänen mielenhäiriöönsä ja sitten hänen kuolemaansa. Häntä hän nyt odotti alhaalla syvyydessä.

Jannen rakkaus tytärtänsä kohtaan oli nyt sammunut. Hän ei odottanut häntä enää kiittääkseen ja kunnioittaakseen häntä. Mutta kuoleman synkkään maahan hän tahtoi viekotella hänet rangaistukseksi kaikesta siitä, mitä tytär häntä vastaan oli rikkonut.

* * * * *

Eräs asia viekotteli Klara Gullaa. Hän olisi tahtonut poistaa suuren, raskaan kannen arkusta ja laskea sen veteen kuin veneen tähän laiturin edustalle. Sitten hän olisi tahtonut itse astua siihen, työntää sen vesille ja laskeutua varovaisesti lastuvuoteelle.

Hän ei tiennyt, uppoaisiko hän heti pohjaan, vai ajelehtisiko hän jonkun aikaa järvellä, kunnes aallot tunkeutuisivat hänen veneeseensä ja painaisivat sen syvyyteen.

Hän arveli myöskin, ettei hän ehkä lainkaan vajoaisi, vaan joutuisi vain järven selälle ja ajautuisi maihin johonkin vihantaan niemeen.

Hän tunsi suurta kiusausta koettaa sitä. Hän aikoi maata aivan hiljaa koko ajan, olla liikuttamatta jäsentäkään. Hän ei aikonut käyttää käsiään eikä käsivarsiaan saadakseen arkkua liikkeelle, vaan heittäytyisi kokonaan tuomarinsa valtaan. Hän saisi vetää hänet alas luokseen tai antaa hänen pelastua, ihan niinkuin hänen mielensä teki.

Jos Klara Gulla siten saavuttaisi hänen mielisuosionsa, niin ehkäpä suuri rakkaus jälleen heräisi. Ehkäpä hän säälisi häntä ja ottaisi hänet armoihinsa.

Mutta hänen pelkonsa oli liian suuri. Hän ei uskaltanut enää luottaa Jannen rakkauteen. Hän ei uskaltanut työntää arkkua vesille.

* * * * *

Eräs Klara Gullan vanha tuttava ja ystävä tuli näinä päivinä häntä tervehtimään. Hänen nimensä oli August ja hän asui yhä edelleen Nolin talossa Prästerudissa vanhempiensa luona.

Hän oli levollinen ja viisas mies, jonka kanssa Klara Gullan oli hyvä puhua. Hän kehoitti Klara Gullaa matkustamaan pois ja ryhtymään entiseen työhönsä. Hänen ei ollut hyvä kulkea tällä yksinäisellä laiturilla ja odottaa kuollutta. Klara Gulla vastasi, ettei hän uskaltanut matkustaa, ennenkuin isä oli päässyt vihittyyn maahan, mutta sitä ei August tahtonut ottaa uskoakseen.

Ensi kerran, kun August puhui Klara Gullan kanssa, ei mitään päätöstä vielä tehty, mutta seuraavalla kerralla, kun hän palasi jälleen, lupasi Klara Gulla seurata hänen neuvoansa. Erotessaan he päättivät, että August seuraavana päivänä tulisi omalla hevosella hakemaan häntä saattaakseen hänet asemalle.

Jos August olisi niin tehnytkin, niin ehkäpä kaikki olisi käynyt hyvin. Mutta hän ei voinut itse tulla, vaan lähetti renkipojan hevosen mukana. Klara Gulla kävi kuitenkin rattaille istumaan ja läksi matkaan. Mutta tiellä hän alkoi jutella renkipojan kanssa isästään ja kehoitti häntä kertomaan isän näyistä, samoja juttuja, joita Katrinakin oli kertonut laiturilla, ja vielä useita muitakin.

Kuunneltuaan hetken aikaa pyysi Klara Gulla pojan kääntämään hevosen. Hän oli niin pelästyksissään, ettei hän uskaltanut jatkaa matkaa. Tuolla vanhalla Portugallian keisarilla oli kovin suuri valta. Ja Klara Gulla tiesi, miten kuolleet, joita ei oltu saatu hautaan, hätyyttivät ja ajoivat takaa vihollisiaan. Hänen täytyi saada isä ylös järvestä, hänen täytyi saada hänet arkkuun. Jumalan siunaus oli luettava hänen ylitsensä, muuten ei Klara Gulla saisi hetkenkään rauhaa.

JÄÄHYVÄISSANAT.

Joulun tienoissa lähetettiin Klara Gullalle sana, että Katrina oli kuolemaisillaan, ja tämä tapahtuma vihdoinkin sai hänet riistetyksi pois laiturilta.

Hän astui jalkaisin kotiin, sillä se oli mukavin kulkuneuvo sille, joka oli menossa Askedaliin, ja hän kulki tavallista tietä Lobyn kautta ja sieltä korpimetsän ja Snipavaaran halki.

Astuessaan talon ohi, jossa vanha Björn Hindriksson aikoinaan oli asunut, näki hän kookkaan ja vakavan näköisen miehen seisovan tiepuolessa korjaamassa aitaa. Mies tervehti lyhyesti päätään nyökäten, kun Klara Gulla astui ohi, mutta sitten hän katsoi hänen jälkeensä ja vihdoin kiirehti hänen peräänsä.

»Se on varmaan Skrolyckan Klara Gulla», sanoi mies. »Olisin kernaasti puhunut pari sanaa. Olen Linnart, Björn Hindrikssonin poika», lisäsi hän huomatessaan, ettei Klara Gulla tuntenut häntä.

»Minulla on hiukan kiire», sanoi Klara Gulla, »ehkäpä se voisi jäädä toiseen kertaan. Olen saanut sanan, että äiti on kuolemaisillaan.»

Mutta Linnart Björnsson ehdotti sen sijaan, että hän saattaisi Klara Gullaa vähän matkaa. Hän oli monta kertaa aikonut tulla laiturille häntä tapaamaan, eikä hän nyt tahtonut päästää hyvää tilaisuutta käsistään. Oli hyvinkin tärkeätä, arveli hän, että Klara Gulla saisi kuulla, mitä sanottavaa hänellä oli.

Klara Gulla ei estellyt sen enempää. Mutta hän huomasi, että miehen oli vaikea tuoda esille asiaansa, ja siksipä hän ei odottanut mitään hyvää. Mies yskäsi useampaan kertaan ja etsi sanoja.

»Klara Gulla ei taida tietää, että minä olin viimeinen, joka puhui Klara Gullan isän, keisarin kanssa, niinkuin meillä oli tapana häntä nimittää.»

Klara Gulla vastasi, ettei hän sitä ollut kuullut. Ja samalla hän kiirehti askeleitaan. Hän olisi kernaasti tahtonut niin pian kuin suinkin päästä tästä keskustelusta eroon.

»Minä seisoin pihalla eräänä päivänä syksyllä ja valjastin hevosta, sillä aioin lähteä kauppiaaseen», jatkoi Linnart Björnsson, »kun näin keisarin tulevan juoksujalkaa tietä pitkin. Hänellä oli hyvin kiire, sen saatoin arvata, mutta hän pysähtyi sittenkin huomatessaan minut, ja kysyi, olinko nähnyt keisarinnan ajavan tästä ohi. Sitähän minun oli mahdoton kieltää, ja silloin kyyneleet alkoivat valua hänen silmistään. Hän oli ollut menossa Bron pitäjään, sanoi hän, mutta äkkiä hän oli tuntenut niin suurta levottomuutta, että hänen oli täytynyt kääntyä takaisin. Ja kun hän oli tullut kotiin, oli tupa ollut tyhjänä. Katrinakin oli poissa. He aikoivat varmaan matkustaa laivassa, eikä hän tiennyt miten hän pääsisi Borgin laiturille ennen laivan lähtöä.»

Klara Gulla pysähtyi. »Hän sai kai ajaa teidän mukananne», sanoi hän. — »Niin», vastasi isäntä. »Janne oli tehnyt minulle kerran suuren palveluksen, ja nyt minä tahdoin palkita sen hänelle. Ehkäpä tein pahasti auttaessani häntä?» — »Ei, syy on kokonaan minun», sanoi Klara Gulla. »Minun ei olisi koskaan pitänyt pyrkiä pois hänen luotaan.»

»Hän itki kaiken matkaa kuin pieni lapsi», sanoi Linnart Björnsson, »enkä minä tiennyt oikein miten lohduttaa häntä, ja siksi pysyttelin ääneti. 'Kyllä me ennätämme ajoissa, Janne', sanoin minä vihdoin. 'Älä itke noin kovasti. Nuo pikku laivat, jotka syksyisin kulkevat, eivät ole kovin nopeakulkuisia'. Mutta tuskin olin sen sanonut, kun hän tarttui käsivarteeni kiinni ja kysyi luulinko minä, että ne, jotka olivat ryöstäneet keisarinnan, kohtelisivat häntä pahasti.»

»Ne, jotka olivat ryöstäneet minut!» toisti Klara Gulla ihmeissään.

»Minäkin hämmästyin, aivan kuin Klara Gulla nyt, ja kysyin, keitä hän tarkoitti. Niin, hän tarkoitti niitä, jotka olivat väijyneet keisarinnaa koko ajan hänen ollessaan täällä. Kaikki ne viholliset, joita Klara Gulla oli pelännyt niin kovasti, ettei hän ollut uskaltanut panna päähänsä kultakruunua eikä edes sanallakaan mainita Portugalliaa, kaikki ne, jotka nyt olivat hyökänneet Klara Gullan kimppuun ja vieneet hänet vankeuteen.»

»Vai niin, silläkö tavalla», sanoi Klara Gulla.

»Juuri niin, Klara Gulla», sanoi Linnart Björnsson painokkaasti. »Klara Gulla kai ymmärtää, ettei Janne itkenyt sen vuoksi, että hänet oli hyljätty ja jätetty yksin, vaan siksi, että hän luuli Klara Gullan joutuneen vaaraan.»

Linnart Björnssonin oli ollut vaikea saada viimeisiä sanoja suustaan. Ne olivat takertua hänen kurkkuunsa. Ehkäpä hän ajatteli vanhaa Björn Hindrikssonia ja itseään. Juuri tämä hänen oma kokemuksensa auttoi häntä ymmärtämään, miten suurta arvoa oli pantava rakkauteen, joka ei koskaan pettänyt.

Mutta Klara Gulla ei ymmärtänyt sitä vieläkään. Hän oli ajatellut isäänsä ainoastaan inhoten, aina siitä saakka kun hän oli tullut kotiin. Hän mutisi itsekseen jotain sellaista, että isä oli hullu.

Linnart Björnsson kuuli mitä hän sanoi, ja se loukkasi häntä. »Enpä tiedä, oliko Janne niinkään mieletön», sanoi hän. »Minä sanoin hänelle, etten ollut nähnyt vanginvartijoita Klara Gullan mukana. 'Eikö Linnart Björnsson todellakaan nähnyt', vastasi hän, 'miten ne vartioivat häntä, kun hän ajoi tästä ohi. Siinä oli Ylpeys ja Kovuus, siinä oli Pahe ja Huvitus, kaikki ne, joita vastaan hänen täytyy taistella keisarikunnassaan'.»

Klara Gulla pysähtyi ja kääntyi Linnartiin. »Entäs sitten?» sanoi hän vain.

»Minä vastasin hänelle, että ne viholliset minäkin olin nähnyt,» vastasi Linnart Björnsson tylysti.

Klara Gulla naurahti.

»Mutta minä kaduin heti sanojani», jatkoi isäntä.

»Sillä nyt Janne alkoi aivan epätoivoisesti itkeä. 'Rukoilkaa Jumalaa, kiltti Linnart Björnsson', sanoi hän, 'että voisin pelastaa pikku tyttöni kaikesta pahasta. Mitä minusta itsestäni vähä, kunhan hän vain pelastuu'.»

Klara Gulla astui rivakammin eteenpäin eikä vastannut mitään. Jokin tunne alkoi repiä ja raastaa hänen sydäntänsä, mutta hän pakotti sen vaikenemaan. Jos se, mikä piileksi sisällä, pääsisi valloilleen, niin mitenkä hän silloin voisi sitä kestää.

»Nämä olivat siis ikäänkuin hänen jäähyväissanansa», sanoi Linnart Björnsson. »Eikä kauan kestänytkään, ennenkuin hän sai näyttää tarkoittaneensa totta. Klara Gullan ei pidä koskaan luulla, että Janne hyppäsi järveen vapautuakseen omasta surustaan. Hän teki sen vain pelastaakseen Klara Gullan vihollisten vallasta.»

Yhä nopeammin ja nopeammin Klara Gulla kiiruhti eteenpäin. Isän rakkaus, joka oli kestänyt ensi hetkestä aina viimeiseen saakka, alkoi käydä hänelle selväksi. Mutta hän tahtoi vain paeta pois. Hänen oli mahdoton kantaa sitä.

»Me pidämme hiukan toisiamme silmällä tässä pitäjässä», jatkoi Linnart Björnsson seuratessaan Klara Gullaa ilman vähintäkään ponnistusta. »Mielet olivat hyvinkin Klara Gullaa vastaan heti keisarin hukuttua. Enkä minä puolestani pitänyt Klara Gullaa sen arvoisena, että olisin tahtonut ilmaista Klara Gullalle Jannen viimeisiä ajatuksia ja sanoja. Mutta me olemme nyt muuttaneet mielemme. Me olemme hyvillämme siitä, että Klara Gulla seisoo laiturilla ja odottaa isäänsä.»

Klara Gulla pysähtyi. Hänen poskiansa punoitti ja silmät säihkyivät vihaa.

»Minä seison siellä vain siksi, että pelkään häntä», sanoi hän.

»Klara Gulla ei ole koskaan tahtonut tehdä itseänsä paremmaksi kuin hän on. Sen me tiedämme. Mutta ehkäpä me ymmärrämme paremmin kuin hän itsekään, mitä tämän odotuksen alla piilee. Meilläkin on ollut vanhemmat. Emmekä mekään ole kohdelleet heitä oikealla tavalla.»

Klara Gulla oli niin suutuksissaan, että hän aikoi sanoa jotakin hirveää, mutta siitä ei tullut mitään. Hän tahtoi polkea jalkaansa Linnart Björnssonilie saadakseen hänet vaikenemaan, mutta hän ei kyennyt siihenkään. Hänellä ei ollut siis muuta neuvoa kuin kääntyä pois ja juosta tiehensä.

Linnart Björnsson ei seurannut hänen jäljessään. Hän oli sanonut, mitä hän oli tahtonut saada sanotuksi, eikä hän ollut tyytymätön aamupäivän työhönsä.

KATRINAN KUOLEMA.

Kun Klara Gulla astui Skrolyckan pieneen tupaan, makasi Katrina vuoteessaan, kalman kalpeana ja silmät ummessa. Näyttipä siltä, kuin loppu jo olisi lähestynyt.

Mutta niin pian kuin Klara Gulla seisoi hänen vieressään ja siveli hänen kättään, katsoi hän eteensä ja alkoi heti puhua.

»Janne kutsuu minua luokseen», sai hän suurella vaivalla sanotuksi. »Hän ei kanna minulle kaunaa sen johdosta, että läksin hänen luotaan.»