Part 13
»Ja sunnuntai-iltana vielä lisäksi!» sanoi Katrina. »Jos olisi arkipäivä, niin voisi sitä vielä ymmärtää. Mutta kuka ajaa rattailla metsätietä sunnuntai-iltana?»
Hän vaikeni jälleen kuunnellaksensa, ja nyt kuului selvästi, miten pyörät raappivat kiviä vastaan ja hevonen laahusteli jyrkkiä mäkiä ylös.
»Kuuletteko?» sanoi Janne. »Kuuletteko?»
»Kyllä minä kuulen», sanoi Katrina, »mutta mitä minä välitän siitä, kuka siellä on. Täytyy vain laittaa sinut vuoteeseen nyt kaikkein ensiksi. Sitä minun tässä täytyy ajatella.»
»Ja minä lähden Fallaan», sanoi nuotankutoja. »Se on tärkeämpää kuin kaikki muu. Hyvästi siksi aikaa!»
Ukko kiiruhti pois niin pian kuin hän pääsi, ja Katrina meni tupaan vuodetta laittamaan. Mutta tuskin hän oli kadonnut näkyvistä, kun tuo ratiseva ääni, jonka sekä Katrina että nuotankutoja luulivat lähtevän tavallisista kärryistä, tuli aivan lähelle. Sotavaunut siinä kumahtelivat ja koko maa jyrisi niiden lähestyessä. Janne huusi ääneensä Katrinaa, ja hän kiiruhti heti hänen luokseen.
»Rakas ystävä, älä pelkää!» pyysi Katrina. »Nyt minä näen hevosen. Se on Fallan vanha Rusko. Nouse istuallesi, niin sinäkin näet!»
Hän kietoi käsivartensa Jannen niskaan ja kohotti hänet pystyyn. Pajupensaitten lomista, jotka reunustivat tietä, näki Janne vilahdukselta hevosen, joka hurjassa vauhdissa kiiti Skrolyckaan päin.
»Näetkö nyt?» sanoi Katrina. »Lars Gunnarsson vain palaa kotiin. Varmaankin hän on juonut itsensä humalaan kestikievarissa, niin ettei hän tiedä, mitä tietä hän ajaa.»
Samassa kun hän sen sanoi, kiitivät kärryt heidän veräjänsä ohi, niin että saattoi ne selvästi nähdä. Sekä Janne että Katrina huomasivat, että kärryt olivat tyhjät, hevonen ilman ajomiestä.
Katrina päästi kimakan huudon ja vetäisi käsivartensa niin nopeasti Jannen selän takaa, että tämä kumahtaen kaatui maahan.
»Herra varjele!» sanoi Katrina. »Näitkö sinä hänet, Janne? Hevonen laahasi häntä perässään!»
Hän ei odottanut mitään vastausta, vaan kiiruhti pihan poikki tielle, mistä hevonen vasta oli kiitänyt ohi.
Janne antoi hänen mennä vastustelematta vähääkään. Hän oli iloinen saadessaan olla taas yksin. Hän ei ollut keksinyt vielä vastausta kysymykseen, miksi keisarinna oli sydäntynyt häneen.
Pieni kultapaperipala oli nyt aivan hänen edessään maassa ja se kimalsi niin kirkkaasti, että Jannen täytyi vieläkin kerran katsella sitä. Ja paperipalasta ajatukset siirtyivät Hullu-Ingeborgiin sekä siihen päivään, jolloin hän oli tavannut hänet Borgin laiturilla.
Äkkiä hänen mieleensä iski ajatus, että tässähän olikin vastaus hänen kysymykseensä. Nyt hän tiesi, miksikä pikku tyttö oli ollut tyytymätön häneen kaiken talvea. Hullu-Ingeborgille hän oli tehnyt vääryyttä! Hänen ei olisi pitänyt kieltää häntä lähtemästä Portugalliaan.
Mitenkä hän oli voinut ajatella niin pahaa suuresta keisarinnasta, ettei hän tahtoisi ottaa mukaansa Hullu-Ingeborgia! Juuri sellaisia hän kaikkein kernaimmin tahtoihin auttaa.
Eihän ollut lainkaan kumma, että hän oli ollut pahoillaan. Olisihan Jannen pitänyt ymmärtää, että köyhät ja onnettomat olivat aina tervetulleita hänen valtakuntaansa.
Asia ei ollut juuri parannettavissa enää, jollei huomis-päivää koittaisi. Mutta jos tästä ei vielä loppua tulisi! Silloin hän kaikkein ensimäiseksi lähtisi puhumaan Hullu-Ingeborgin kanssa.
Janne sulki silmänsä ja laski kätensä ristiin. Kuinka suloista, että tuo levottomuus oli nyt kadonnut. Nyt ei ollut lainkaan vaikea enää kuolla.
Hän ei tiennyt kuinka pitkä aika oli kulunut, ennenkuin hän kuuli jälleen Katrinan äänen vierestään.
»Rakas ystävä, miten sinun laitasi on? Ethän sinä vain kuole tässä minun käsiini?»
Katrinan ääni kuului niin tuskalliselta, että Jannen täytyi väkisinkin avata silmänsä.
Ja samalla hän näki Katrinan kädessä keisarikepin ja vihreän nahkahatun.
»Minä pyysin Fallan väkeä antamaan sinulle nämä. Minä sanoin, että käyköön miten tahansa, niin on sittenkin parempi, että saat ne takaisin, kuin että kadotat kaiken elämisen halun.»
Janne laski kätensä ristiin.
Pikku tyttö, suuri keisarinna oli todellakin ihmeellinen! Tuskin Janne oli päässyt selville synnistään ja luvannut sovittaa sen, niin hän antoi hänelle armonsa ja suosionsa jälleen.
Hän tunsi niin ihmeellisen suurta helpotusta. Taivaankupu kohosi jälleen ylemmäksi ja päästi raitista ilmaa virtaamaan maahan ja kuumuus hellitti. Janne jaksoi nousta pystyyn ja tavoitella käsiinsä keisariaarteitaan.
»Niin, nyt sinä voit rauhassa pitää ne ominasi», sanoi Katrina. »Nyt ei kukaan niitä sinulta enää riistä, sillä Lars Gunnarsson on kuollut.»
KEISARINVAIMO.
Skrolyckan Katrina oli tullut Lövdalan keittiöön kehruuksineen, ja rouva Liljecrona itse otti langat vastaan, punnitsi ja maksoi ne ja kehui työtä.
»Onpa se hyvä, Katrina», sanoi hän, »että te olette niin sukkela työtä tekemään. Te taidatte nykyään saada pitää huolta sekä omasta että miehenne elatuksesta.»
Katrina ojensi hiukan vartaloaan, ja puna kohosi kasvoihin, terävien poskipäiden kohdalle.
»Janne koettaa kyllä parastaan», sanoi hän, »mutta eihän hän koskaan ole ollut niin voimakas kuin tavalliset työmiehet.»
»Nykyään hän ei taida kuitenkaan mitään tehdä», sanoi rouva Liljecrona. »Olen kuullut, että hän kulkee vain talosta taloon näyttelemässä tähtiään ja laulamassa laulujaan.»
Rouva Liljecrona oli vakava ja velvollisuuksistaan kiinnipitävä ihminen, ja hän piti muistakin työteliäistä ja ahkerista ihmisistä, sellaisista kuin Katrina oli. Hänen kävi häntä sääliksi, ja sitä hän juuri halusi osoittaa hänelle.
Mutta Katrina piti yhä miehen puolta.
»Hän on vanha, ja hänellä on ollut paljon surua viime vuosina. Hän voi tarvita hiukan lepoa, sillä koko elinaikansa hän on raatanut kovassa työssä.»
»Sehän on hyvä, että te voitte kantaa onnettomuutenne niin levollisesti, Katrina», sanoi rouva Liljecrona hiukan terävästi. »Minun mielestäni muuten teidän, joka olette niin järkevä, pitäisi koettaa saada Jannen päästä nuo mielikuvittelut. Saattepa nähdä, että jos niitä jatkuu, niin hänet lopulta on lähetettävä hulluinhuoneeseen.»
Mutta nyt Katrina nousi pystyyn ja näytti varsin loukkaantuneelta.
»Janne ei ole hullu», sanoi hän. »Mutta Jumala on laskenut varjon hänen silmiensä eteen, niin ettei hänen tarvitse nähdä kaikkea sitä, mitä hän ei sietäisi nähdä. Ja siitä me voimme olla vain kiitolliset.» Rouva Liljecrona ei tahtonut väittää vastaan. Hänenkin mielestään oli oikein, että vaimo asettui miehen puolelle. »Niin, sittenhän kaikki on hyvin, Katrina», sanoi hän ystävällisesti. »Älkää unohtako, että täältä voitte saada työtä koko talven varalta.»
Samalla hän huomasi, miten nuo vanhat, pinnistyneet kasvot pehmenivät ja kirkastuivat. Kaikki, mikä piti vastaan, höltyi. Suru ja tuska ja rakkaus puhkesivat esille, ja silmät sulivat kyyneleihin.
»Minun ainoa iloni on raataa hänen hyväkseen», sanoi Katrina. »Hän on vuosien kuluessa tullut kovin ihmeelliseksi, niin että hän on enemmän kuin tavallinen ihminen. Mutta juuri sen vuoksi kai hän minulta otetaankin pois.»
IV.
TERVETULIAISTERVEHDYS.
Hän oli palannut kotiin, pikku tyttö oli palannut kotiin. Vaikea on keksiä sanoja sellaisen suuren tapauksen kuvaamiseen.
Hän ei tullut ennenkuin myöhään syksyllä, jolloin matkustajalaivat olivat jo lopettaneet kulkuvuoronsa Lövenillä ja vain pari pientä lastihöyryä välitti enää liikettä. Näillä hän ei suinkaan ollut halunnut kulkea — tai ehkei hänellä ollut tietoakaan niiden vuoroista — vaan oli ajanut kyytihevosella rautatienasemalta Askedaliin. Skrolyckan Janne ei siis saanut olla häntä vastassa Borgin laiturilla, missä hän oli odottanut häntä viisitoista vuotta. Sillä viisitoista vuotta hän oli ollut poissa kotoa. Kahdeksantoista vuotta oli Janne saanut pitää häntä ilonaan ja melkein yhtä kauan oli hän saanut olla ilman häntä.
Ei sattunut edes niin hyvin, että Janne olisi ollut kotona tuvassa vastaanottamassa Klara Gullaa, kun hän saapui kotiin. Hän oli juuri mennyt hiukan juttelemaan Fallan vanhan emännän kanssa, joka oli muuttanut suuresta rakennuksesta yksikseen asumaan pieneen kamariinsa. Hän oli noita yksinäisiä vanhuksia, joita Portugallian keisarin täytyi silloin tällöin käydä tervehtimässä ja lausumassa heille pari ystävällistä sanaa, jotta he pysyisivät reippaalla mielellä.
Katrina yksin seisoi kynnyksellä vastaanottamassa, kun pikku tyttö palasi jälleen kotiin. Katrina oli istunut kehräämässä kaiken päivää, ja oli juuri pysäyttänyt pyörän levätäkseen hetken aikaa, kun hän kuuli ajopelien ratinaa tieltä. Ani harvoin kukaan ajoi hevosella Askedalin mailla, ja siksi hän ei malttanut olla menemättä ovelle katsomaan, ja sinne tullessaan hän huomasikin, etteivät nuo ajopelit olleet tavallisia työkärryjä, vaan vieterirattaat. Samassa Katrinan kädet alkoivat vapista. Melkeinpä joka kerta ne alkoivat vapista, kun hän pelästyi tai tuli liikutetuksi. Muuten hän oli hyvinkin reipas ja työkykyinen, vaikka hän oli jo seitsemänkymmenenkahden vuoden vanha. Hän pelkäsi vain, että käsien vapiseminen voisi yltyä siinä määrin, ettei hän kykenisi enää hankkimaan elatusta Jannelle ja itselleen, niinkuin tähän asti.
Näihin aikoihin oli Katrina jo lakannut melkein toivomasta, että hän koskaan enää saisi nähdä tytärtään, eikä hän ollut ajatellut häntä kertaakaan tämän päivän kuluessa. Mutta perästäpäin hän väitti, että siitä hetkestä alkaen, jolloin hän kuuli ulkoa pyörien ratinaa, hän myöskin tiesi, kuka oli tulossa. Hän aikoi ottaa arkusta esille esiliinan, mutta kädet vapisivat niin kovasti, ettei hän saanut avainta lukkoon. Hänen oli aivan mahdotonta korjata pukuansakin, vaan hänen täytyi mennä vastaan sellaisena kuin hän oli.
Pikku tyttö ei tullut kultavaunuissa, hän ei edes istunut kärryillä, vaan kulki vieressä jalan. Tie Askedaliin oli yhtä huonoa kuin siihenkin aikaan, jolloin Fallan Erik ja hänen vaimonsa olivat ajaneet pikku tytön kera pappilaan saadakseen hänet kastetuksi, ja nyt pikku tyttö ja ajomies astuivat kumpikin omalla puolellaan ajopelejä ja pitelivät kiinni parista taakse asetetusta suuresta arkusta, jotta ne eivät putoaisi ojaan. Sen suuremmalla komeudella hän ei saapunut, eikä sen enempää suinkaan voinut vaatiakaan.
Katrina oli parhaiksi saanut eteisen oven auki, kun kärryt pysähtyivät veräjälle. Olisihan hänen pitänyt kiiruhtaa avaamaan, mutta sitä hän ei tehnyt. Hän tunsi äkkiä niin kovaa ahdistusta rinnassaan, ettei hän voinut astua askeltakaan.
Klara Gulla siinä tuli, sen Katrina tiesi, vaikka se, joka nyt työnsi veräjän auki, näyttikin aivan herrasnaiselta. Hänellä oli sulkia ja kukkia hatussa sekä ostovaatteet yllä, mutta sittenkin hän oli vain Skrolyckan pikku tyttö.
Klara Gulla kiiruhti pihalle ennen ajopelejä ja astui Katrinan luo käsi ojossa. Mutta Katrina seisoi liikkumatta ja sulki silmänsä. Jotain katkeraa kohosi hänen mieleensä juuri samassa hetkessä. Hänestä tuntui niin vaikealta antaa anteeksi tyttärelle sitä, että Hän eli ja tuli noin terveenä ja reippaana kotiin, vaikka hän oli antanut heidän turhaan odottaa itseään näin monta vuotta. Hän toivoi miltei, ettei tytär koskaan olisi välittänyt tullakaan.
Varmaankin hän oli kaatumaisillaan kumoon, koska Klara Gulla äkkiä kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja puolikseen kantoi hänet tupaan. »Rakas, rakas äiti, älkää pelästykö näin pahoin!» sanoi tytär. »Ettekö te tunne minua?» Katrina avasi silmänsä ja katseli häntä tarkemmin. Hän oli järkevä ihminen, eikä hän koskaan ollut olettanut, että se, joka viisitoista vuotta oli ollut poissa kotoa, palaisi samanlaisena takaisin kuin mennessään, mutta sittenkin se, mitä hän näki, kauhistutti häntä.
Ihminen, jonka hän näki edessään, näytti paljoa vanhemmalta kuin hänen tyttärensä olisi pitänyt olla, sillä eihän hän ollut kuin hiukan päälle kolmenkymmenen; Katrina ei pelästynyt kuitenkaan sitä, että hiukset olivat harmaantuneet ohimoilta ja että otsa oli noussut täyteen pieniä ryppyjä, vaan se tuntui niin kauhealta, että Klara Gulla oli tullut rumaksi. Ihon väri oli ihmeellisen harmaankeltainen ja suun ympärillä oli jotain paksua ja karkeaa. Silmien valkuainen oli muuttunut harmaaksi ja veristynyt ja iho niiden alla riippui suurina pusseina.
Katrina oli vaipunut alas tuolille, ja siinä hän nyt istui puristaen käsiään kovasti yhteen, jotta ne eivät vapisisi, ja hän tuli ajatelleeksi nuorta, kahdeksantoista-vuotiasta tyttöä punaisessa leningissään. Sellaisena hän oli säilynyt hänen mielessään tähän saakka. Hän ihmetteli, tokko hän koskaan voisi iloita siitä Klara Gullasta, joka nyt oli palannut takaisin.
»Sinun olisi pitänyt kirjoittaa», sanoi Katrina. »Sinun olisi ainakin pitänyt lähettää meille terveisiä, jotta olisimme tienneet, että olit vielä elossa.»
»Niin, sen minä kyllä tiedän», sanoi tytär. Ääni oli ainakin entinen, se oli yhtä reipas ja iloinen kuin ennenkin. »Mutta minun kävi huonosti alussa ‒ ‒ ‒ Niin, ehkäpä olette siitä kuulleet?»
»Kyllä, kyllä, sen verran me tiedämme», sanoi Katrina huoaten.
»Sen vuoksi minulta kirjoittaminenkin jäi», sanoi Klara Gulla ja naurahti. Hänessä oli jotain voimakasta ja reipasta niinkuin ennenkin. Hän ei suinkaan kiusannut itseään katumuksella eikä itsesyytöksillä.
»Älkää ajatelko sitä nyt, äiti!» sanoi hän, kun Katrina yhä oli vaiti. »Nyt minun on oikein hyvin käynyt. Minä olen ollut ravintoloitsijattarena, keittäjättärenä piti minun sanoa, suuressa laivassa, joka kulkee Malmöön ja Lybeckin väliä, ja nyt syksystä olen vuokrannut itselleni asunnon Malmööstä. Joskus ajattelin kyllä kirjoittaa teille, mutta oli niin vaikea päästä alkuun. Jätin kaikki siksi, kunnes pääsisin niin pitkälle, että voisin ottaa teidät ja isän mukaani. Ja nyt, saatuani kaikki sellaiseen järjestykseen, että voin ottaa teidät vastaan, oli minusta hauskempi tulla itse teitä hakemaan kuin vain kirjoittaa.»
»Meistä sinä et suinkaan ole kuullut mitään?» sanoi Katrina. Kaikki nuo tyttären uutiset olivat omansa ilahduttamaan häntä, ja sittenkin hän yhä oli alakuloisella mielellä.
»En», vastasi Klara Gulla ja lisäsi, ikäänkuin anteeksi pyytäen: »Tiesinhän minä, että saisitte apua, jos elämä kävisi liian vaikeaksi.»
Samassa tytär huomasi, miten Katrinan kädet vapisivat, vaikka hän puristikin niitä lujasti yhteen. Hän käsitti, että heidän täällä kotona oli ollut vaikeampi tulla toimeen, kuin hän oli aavistanutkaan, ja hän yritti selittää käytöstänsä. »En tahtonut lähettää teille pikkusummia, niinkuin muut. Tahdoin säästää, kunnes saisin oikean kodin itselleni ja voisin ottaa teidät luokseni.»
»Emme me ole tarvinneet rahoja», sanoi Katrina. »Siinä olisi ollut kyllin, jos vain olisit kirjoittanut.»
Klara Gulla koetti nyt karkoittaa äidin surumielisyyttä niinkuin hän oli ennenkin tehnyt.
»Älkää pilatko tätä hetkeä minulta, äiti!» sanoi hän. »Olenhan minä jälleen kotona. Tulkaa, niin nostamme matka-arkut sisään ja katsomme mitä niissä on! Siellä on ruokatavaroita. Me panemme toimeen kestit, kunnes isä tulee kotiin.»
Klara Gulla meni auttamaan matkatavaroita alas kärryiltä, mutta Katrina ei seurannut hänen mukanaan.
Klara Gulla ei ollut kysynyt isän vointia. Hänen mieleensä ei muuta juolahtanut, kuin että Janne kävi työssä Fallassa, niinkuin ennenkin. Katrina tiesi, että hänen oli pakko kertoa Klara Gullalle, miten asian laita oli, mutta hän siirsi sen yhä tuonnemmaksi. Pikku tytön mukana oli sittenkin tullut raittiita tuulahduksia tupaan. Hän ei tahtonut heti paikalla hävittää hänen iloaan, kun hän nyt kerrankin oli kotona.
Sillä aikaa kuin Klara Gulla auttoi tavaroita alas kärryiltä, huomasi hän, että kuusi, seitsemän lasta lähestyi veräjää ja kurkisti pihalle. He eivät sanoneet mitään, nauroivat vain, osoittivat häntä sormella ja juoksivat tiehensä.
Mutta hetken kuluttua he palasivat jälleen ja tällä kertaa heidän mukanaan oli pieni ukko, joka oli kellastunut ja käpristynyt kokoon, mutta kulki sittenkin suorana, pää taaksepäin heitettynä ja astua kopisteli aivan kuin sotilas.
»Onpas tuo lystikäs ukko», sanoi Klara Gulla ajomiehelle, juuri kuin tämä lapsilauman saattamana tunkeutui pihalle. Klara Gullalla ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, kuka tuo ukko oli, mutta eihän hän voinut olla panematta huomiota mieheen, jolla oli niin paljon koruja. Päässä hänellä oli korkea nahkahattu, jossa suuri höyhentöyhtö rehenteli, ja kaulassa sekä pitkin rintaa riippui jäykästä kultapaperista tehdyissä ketjuissa tähtiä ja ristejä. Näyttipä siltä, kuin hänellä olisi ollut kultainen kaulus.
Lapset eivät pysytelleet enää vaiti, vaan huusivat: »Keisarinna, keisarinna!» niin paljon kuin kerkesivät. Ukko raiska ei koettanut edes hillitä heitä. Hän astui eteenpäin, ikäänkuin nuo huutavat ja nauravat lapset olisivat muodostaneet hänen kunniavartionsa.
Kun joukko oli ennättänyt aivan tuvan ovelle, huudahti Klara Gulla ja pakeni Katrinan luo.
»Kuka se on?» sanoi hän näyttäen kovin pelokkaalta. »Onko se isä? Onko hän tullut hulluksi?»
»On», sanoi Katrina. Hän alkoi itkeä liikutuksesta ja peitti kasvonsa esiliinaansa.
»Minunko tähteni?»
»Hyvä Jumala teki sen armeliaisuudesta», sanoi Katrina. »Hän näki, että se oli Jannelle liian raskasta.»
Sen enempää hän ei ennättänyt selittää, sillä nyt Janne seisoi kynnyksellä koko lapsiliuta kintereillään, sillä nämä halusivat nyt itse nähdä sitä kohtausta, josta he niin usein olivat kuulleet kerrottavan.
Portugallian keisari ei astunut aivan tyttärensä eteen. Hän pysähtyi jo kynnykselle ja lausui tervetuliaistervehdyksensä.
Oi terve, oi Klara, sä rakas, sä hieno, sä rikas Gullborg!
Nämä sanat hän lausui niin hillityn arvokkaasti, kuin korkeasukuinen juhlallisena hetkenä ainakin, mutta samalla nousi oikeita ilonkyyneliä hänen silmiinsä ja hänen oli vaikea hillitä vapisevaa ääntään.
Kun nämä suuret, tarkoinmietityt tervehdyssanat olivat lausutut, iski keisari kolmasti keisarikepillään lattiaan vaatien hiljaisuutta ja hartautta, ja sitten hän alkoi laulaa ohuella, narisevalla äänellä.
Klara Gulla oli asettunut äidin viereen seisomaan. Näytti siltä kuin hän olisi yrittänyt piiloutua, hiipiä äidin taakse piiloon. Tähän saakka hän oli ollut ääneti, mutta kun Janne alkoi laulaa, huudahti hän kauhusta ja yritti estää häntä.
Mutta silloin Katrina tarttui häntä lujasti käsivarteen.
»Anna hänen olla! Hän on niin hartaasti toivonut saavansa laulaa tätä laulua sinulle aina siitä saakka kun sinua ei enää kuulunut.»
Silloin Klara Gulla pysytteli hiljaa ja antoi Jannen laulaa.
Keisarinnan isä säteilee, hän sydämessään iloitsee. Kuten lehdet kertovi. Itävalta, Portugal, Metz, Japani, niinkuin oli. Bum, bum, bum, ja kieri, bum, bum.
Mutta sen enempää ei Klara Gulla kestänyt. Hän hyökkäsi esiin, sai lapset nopeasti ajetuksi ulos ja sulki oven heidän jälkeensä.
Sitten hän kääntyi isän puoleen, vieläpä polki jalkaansakin hänelle. Hän oli vihoissaan toden perästä.
»Olkaa vaiti kaikin mokomin!» sanoi hän. »Onko teidän tarkoituksenne saattaa minut naurunalaiseksi sanomalla minua keisarinnaksi?»
Janne näytti hiukan nololta, mutta tyyntyi pian. Olihan hän suuri keisarinna! Mitä ikänä hän teki, oli hyvin tehty. Kaikki mitä hän sanoi oli hunajaa ja palsamia. Janne oli ilossaan aivan unohtanut katsoa, oliko hänellä kultakruunua ja kultaista valtaistuinta sekä kultapukuisia sotaherroja mukanansa. Jos keisarinna tahtoi tekeytyä köyhäksi ja avuttomaksi tullessaan heidän luokseen, niin oli se hänen oma asiansa. Olihan siinä jo iloa, että hän oli palannut takaisin kotiin.
PAKO.
Viikkoa myöhemmin Klara Gullan palattua kotiin seisoi hän eräänä aamuna äitinsä kera Borgin laiturilla valmiina lähtemään pois ikipäiviksi. Vanha Katrina oli puettuna hattuun ja lämpimään päällystakkiin. Hänen oli määrä seurata tyttärensä mukana Malmööseen ja tulla hienoksi kaupunkilaisrouvaksi. Ei koskaan enää hänen tarvitsisi ahertaa leipänsä edestä. Hän saisi istua kädet ristissä sohvassa ja viettää levollista ja surutonta elämää koko loppuikänsä.
Mutta huolimatta kaikesta siitä hyvästä, mikä hänellä oli luvassa, hän ei koskaan ollut mieleltään ollut niin kurja ja onneton kuin seisoessaan nyt tällä laiturilla. Klara Gulla huomasi kai jotain, sillä hän alkoi kysyä, pelkäsikö äiti laivamatkaa. Ja sitten hän rupesi selittämään hänelle, ettei siinä ollut mitään vaarallista, vaikka tuulikin niin kovasti, etteivät ihmiset voineet pysytellä sillalla. Olihan hän, Klara Gulla niin tottunut merellä kulkemaan, että hän tiesi, mitä hän sanoi. »Eiväthän nämä mitään laineita ole», sanoi hän äidilleen. »Näenhän tosin, että järvi on valkopäänä, mutta en sittenkään pelkäisi soutaa vanhassa ruuhessamme järven toiselle rannalle.»
Klara Gulla ei välittänyt myrskystä, vaan jäi sillalle seisomaan. Mutta Katrina meni suureen tavara-aittaan, jotta tuuli ei puhaltaisi häntä aivan mäsäksi, ja hiipi pimeään nurkkaan parin pakkalaatikon taakse. Tänne hän aikoi jäädä, kunnes laiva tulisi, sillä hän ei tahtonut kernaasti tavata ketään pitäjäläisiä ennen matkalle lähtöään. Samalla kertaa hän tuumi, ettei hän suinkaan tehnyt oikein, koska hän häpesi näyttäytyä muille ihmisille.
Yhdessä suhteessa hän oli aivan syytön. Hän ei lähtenyt Klara Gullan mukana siksi, että hän olisi halunnut päästä paremmille päiville, vaan ainoastaan sen vuoksi, etteivät kädet enää pystyneet mihinkään. Mitäpä muuta hän saattoi tehdä, kun hän tunsi niiden käyvän niin huonoiksi, ettei hän jaksanut niillä enää kehrätä?
Katrina näki lukkari Svartlingin tulevan aittaan, ja hän rukoili Jumalaa, ettei tämä vain tulisi hänen luokseen ja kysyisi minne hän oli matkalla. Mitenkä hän voisi kertoa hänelle, että hän aikoi lähteä pois Jannen luota, jättää tuvan ja kaikki entiset olot?
Katrina oli koettanut järjestää asiat siten, että hän ja Janne olisivat jääneet edelleen asumaan Skrolyckaan. Jos tytär vain olisi lähettänyt heille hiukan rahoja, vaikkapa kymmenen riksiä kuussa, niin olisivat he joten kuten voineet tulla toimeen. Mutta turhaan hän oli puhunut Klara Gullan kanssa tästä asiasta. Tytär ei tahtonut antaa heille ainoatakaan äyriä, jollei Katrina tulisi hänen mukanaan.
Katrina ymmärsi kyllä mistä se johtui, sillä Klara Gulla ei pahuudesta kieltänyt. Hän oli vuokrannut itselleen asunnon ja laittanut kaikki kuntoon molempia vanhempiaan varten. Hän oli niin suuresti iloinnut siitä hetkestä, jolloin hän saisi osoittaa heille, miten hän oli pitänyt heitä mielessään ja tehnyt työtä heidän hyväkseen. Ja hän tahtoi nyt saada ainakin toisen heistä luokseen, jotta hän saisi jonkunlaista hyvitystä vaivannäöstään.
Epäilemättä hän etupäässä oli ajatellut Jannea, kun hän järjesti kotiaan, sillä olihan hän ollut niin hyvä ystävä isänsä kanssa ennen vanhaan, mutta häntä hänen nyt oli mahdoton viedä mukanaan.
Siinähän koko onnettomuus olikin. Klara Gulla tunsi kovin suurta vastenmielisyyttä isäänsä kohtaan. Hänen oli suorastaan mahdotonta tulla hänen kanssaan toimeen. Isä ei saanut puhua hänelle Portugalliasta, niin, töin tuskin hän sieti häntä keisarikojeissaankaan. Yhtä paljon Janne hänestä sittenkin iloitsi ja tahtoi alati olla hänen läheisyydessään, mutta Katrina oli aivan varma siitä, että päästäkseen Jannea näkemästä tytär ei ollut viipynyt kotonaan muuta kuin viikon.
Nyt Klara Gullakin tuli tavara-aittaan. Hän ei pelännyt lukkari Svartlingia, vaan meni heti juttelemaan hänen kanssaan. Ensi työkseen hän kertoi lähtevänsä kotiin ja ottavansa Katrinan mukaansa.
Lukkari kysyi silloin, mikä olikin aivan luonnollista, minnekä hänen isänsä sitten joutuisi. Ja yhtä levollisesti, ikäänkuin hän olisi puhunut ventovieraasta, Klara Gulla kertoi, miten hän oli järjestänyt Jannen elämän. Hän oli saanut hänet asumaan Liisan, vanhan nuotankutojan miniän luo, joka Ol'Bengtsan kuoltua oli rakentanut itselleen uuden talon, ja hänellä oli huone vapaana, jossa Janne sai asua.