Part 11

Pappi ei ollut häiriytynyt Katrinan ovella käynnistä. Kaikkien lukupakollisten suureksi iloksi hän ei ollut tehnyt montakaan kysymystä, vaan sen sijaan esitti vain kauniita ajatuksia, jotka nousivat hänen mieleensä. »Ajatelkaahan», sanoi hän, »miten viisaasti ja hyvin onkaan järjestetty rakkaiden vanhustemme suhteen, jotka istuvat kotonamme! Eikö meidän ole suloista saada tukea heitä, jotka auttoivat meitä silloin, kun me emme kyenneet mihinkään, saada keventää heidän elämäänsä, jotka ehkä näkivät nälkää ja vilua voidakseen hankkia meille leipää? Nuorelle parille on kunniaksi, jos heillä kodissaan on vanha isä tai äiti, joka onnellisena ja tyytyväisenä — —»

Juuri kun pappi sanoi tämän, kuului hiljaista itkua huoneen perimmästä nurkasta. Lars Gunnarsson, joka oli istunut pää hartaasti alaspainuneena, nousi heti paikalla. Hän astui varpaisillaan lattian poikki, jotta hän ei tuottaisi häiriötä, kietoi käsivartensa anoppinsa vyötäisille ja veti hänet mukanaan pöydän ääreen, missä pappi istui. Täällä sai vanha emäntä käydä Lars Gunnarssonin paikalle, jota vastoin hän itse asettui tuolin taakse seisomaan ja katsoi emännän puoleen. Hän antoi myös merkin vaimolleen, ja silloin tämä astui esille ja asettui tuolin toiselle puolelle. Se näytti hyvin kauniilta. Kaikki ymmärsivät, että Lars tahtoi näyttää heille, että täällä hänen talossaan olivat suhteet sellaiset, kuin papin sanojen mukaan pitikin olla.

Pappi näytti iloiselta ja tyytyväiseltä katsellessaan vanhaa äitiä ja hänen lapsiaan. Ainoa, mikä hiukan tuotti hänelle rauhattomuutta, oli se, että eukko edelleen itki, aivan sukaksensa. Papin ei koskaan ennen ollut onnistunut nostattaa sellaista liikutusta seurakuntalaistensa parissa.

»Niin», jatkoi pappi, »ei ole vaikea seurata neljättä käskyä niin kauan kuin me olemme vanhempiemme käskyjen alaiset, mutta sen jälkeen se ottaa kovalle. Kun me itse olemme tulleet aikuisiksi ja arvelemme olevamme yhtä viisaita ‒ ‒ ‒»

Nyt Janne taaskin häiritsi pappia. Hän oli vihdoinkin itse tunkeutunut ovelle ja avannut sen.

Jannella oli parempi onni kuin toisilla. Saattoi selvästi kuulla, että hän tervehti jotakuta, joka seisoi eteisessä.

Kaikki käänsivät katseensa oveen päin nähdäkseen kuka siellä koko lukukinkerien ajan oli seisonut uskaltamatta astua sisään. He kuulivat miten Janne pyysi ja kehoitti häntä tulemaan sisään ja he näkivät hänen avaavan oven selkosen selälleen, mutta varmaankin ulkona olija esteli yhä edelleen. Vihdoin Janne sulki oven ja palasi yksin sisään. Mutta hän ei mennyt entiselle paikalleen, vaan tunkeutui suurella vaivalla pöydän luo, jonka ääressä pappi istui.

»No, Janne», sanoi pappi hiukan kärsimättömästi, »saammeko nyt kuulla, kuka kaiken aikaa on meitä häirinnyt?»

»Fallan vanha isäntä seisoi eteisessä», ilmoitti Janne olematta vähääkään ihmeissään tai liikutettuna siitä mitä hänellä oli kerrottavana. »Hän ei tahtonut tulla sisään, mutta hän pyysi minun saattamaan hänen terveisensä perille ja sanomaan Larsille, että hänen pitäisi olla varuillaan juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina ensi kesänä.»

Ensi hetkessä ei monikaan käsittänyt, mitä noiden sanojen takana piili. Taimpana istuvat eivät voineet selvästi kuulla sanoja, mutta huomatessaan papin hätkähtävän he käsittivät, että Janne oli sanonut jotakin hirveätä. He hyökkäsivät pystyyn ja tunkeutuivat lähemmäksi kysyen oikealta ja vasemmalta, keitä ihmeessä Janne oli tuonut terveisiä.

»No mutta Janne!» huudahti pappi ankaralla äänellä. »Tiedätkö mitä sinä puhut?»

»Kyllä minä tiedän», sanoi Janne ja nyökkäsi vahvistukseksi päätään papille. »Kuulinhan minä koko ajan, että hän oli eteisessä. Minä pyysin häntä astumaan sisään, mutta hän ei tahtonut tulla, vaan läksi matkoihinsa heti lähetettyään terveiset vävylleen. 'Sano hänelle', sanoi hän, 'etten minä tahdo hänelle mitään pahaa, vaikka hän antoi minun maata lumessa surkeassa tilassani eikä tullut ajoissa apuun! Mutta neljäs käsky on ankara käsky. Tervehdi häntä ja sano, että parasta olisi, jos hän katuisi ja tunnustaisi! Hänellä on katumuksen aikaa aina juhannuksen jälkeiseen sunnuntaihin asti'.»

Janne puhui niin selvästi ja esitti ihmeelliset terveisensä niin uskottavasti, että pappi sekä kaikki muutkin hetken aikaa olivat sen ajatuksen kahleissa, että Fallan Erik todellakin oli seisonut vanhan kotinsa ovella ja puhunut Jannen kanssa. Ja he käänsivät vaistomaisesti katseensa Lars Gunnarssoniin nähdäkseen, minkä vaikutuksen Jannen sanat olivat tehneet häneen.

Mutta Lars seisoi siinä nauraen. »Minä luulin, että Janne oli tullut järkiinsä», sanoi hän, »muuten en olisi päästänyt häntä lukukinkereille. Pastori on hyvä ja suo tämän häiriön anteeksi. Hulluus puhkeaa hänessä jälleen ilmi.»

»Niin kai», sanoi pappi helpoituksen tunteella ja pyyhkäisi otsaansa. Hän oli ollut vähällä uskoa joutuneensa tekemisiin yliluonnollisten asioiden kanssa. Hyväpä todellakin, ettei tässä ollut kysymystä muusta kuin hullun miehen päähänpistoista.

»Jannella on kaunaa minua kohtaan», jatkoi Lars selittäen, »ja se puhkeaa nyt ilmi, kun hän ei voi järjellään sitä hillitä. Täytyyhän minun tunnustaa, että tarkalleen asiata punniten olen syynä siihen, että hänen tyttärensä oli pakko lähteä maailmalle rahaa ansaitsemaan. Sitä Janne ei voi antaa minulle anteeksi.»

Pappia hiukan ihmetytti Larsin kiihkeä ääni. Hän loi siniset silmänsä tutkivasti häneen. Lars ei voinut kestää hänen katsettaan, vaan kääntyi poispäin. Hän huomasi tekevänsä siinä tyhmästi ja ponnisti voimiaan voidakseen katsoa pappia suoraan silmiin, mutta se ei onnistunut sittenkään, vaan hänen täytyi kiroten kääntyä toisaalle.

»Lars Gunnarsson!» huudahti pappi. »Mikä teitä vaivaa?»

Lars tointui heti. »Enkö voi päästä tuosta hupsusta rauhaan?» sanoi hän, ikäänkuin hän olisi Jannelle kiroillut. »Tässä pastori ja kaikki naapurit katselevat minua kuin murhamiestä vain siksi, että hullulla miehellä on vanhaa vihaa minua vastaan. Sanoinhan minä, että hän tahtoo vahingoittaa minua tyttärensä tähden. Enhän minä tiennyt, että tyttö lähtisi pois ja joutuisi onnettomuuteen siksi, että vaadin saatavaani. Eikö kukaan täällä voisi ottaa Jannea haltuunsa, jotta saisimme jatkaa hartaushetkeä?»

Pappi pyyhkäisi uudestaan otsaansa. Larsin sanat tekivät pahan vaikutuksen häneen, mutta eihän hän voinut puhua hänelle ankaria sanoja, kun ei tiennyt mitään. Hän etsi katseillaan vanhaa emäntää, mutta tämä oli hiipinyt pois. Sitten hän silmäsi — tutkivasti seurakuntalaisiaan, mutta hän ei saanut siitäkään taholta mitään johdatusta. Hän oli varma siitä, että joka ainoa tiesi, oliko Lars rikollinen vai ei, mutta kun pappi kääntyi heidän puoleensa, sulkeutuivat heidän kasvonsa, niin etteivät ne ilmaisseet yhtään mitään. Katrina oli astunut esille ja tarttunut Jannea käsivarteen kiinni. He olivat menossa ovelle, eikä pappi tahtonut ruveta mielenvikaista kuulustelemaan.

»Tältä päivältä saa nyt riittää», sanoi pappi hiljaa. »Pitäkäämme vain loppurukous.»

Hän rukoili lyhyen rukouksen ja sitten veisattiin virsi. Sen jälkeen kaikki vieraat poistuivat.

Pappi läksi viimeisenä. Saattaessaan häntä käänsi Lars ehdoin tahdoin keskustelun äskeiseen tapahtumaan. »Huomasiko pastori, että minun piti varoa itseäni juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina?» sanoi hän. »Siitä käy selville, että Janne ajattelee tyttöä. Juuri juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina viime vuonna minä kävin Jannen luona puhumassa hänen tuvastaan.»

Pappia alkoi yhä enemmän kauhistuttaa, kun hän kuuli kaikki nämä selitykset. Äkkiä hän laski kätensä Lars Gunnarssonin olalle ja koetti katsoa häntä silmiin.

»Lars Gunnarsson!» sanoi hän lämpimällä ja kehottavalla äänellä. »Minä en ole mikään tuomari. Mutta muistakaa, jos teillä on jotain omallatunnollanne, niin voitte tulla minun luokseni! Minä odotan teitä, Lars Gunnarsson, joka päivä. Älkää jättäkö tuloanne vain liian myöhäiseen!»

VANHA PEIKKO.

Toisena talvena, Skrolyckan pikku tytön ollessa poissa kotoaan, oli hirveän kylmä tammikuun loppupuolella. Pakkanen oli niin kova, että Askedalissa oli pakko lapioida lunta pienten mökkien ympärille, jotta lämpö pysyisi sisällä, ja lehmät olivat joka yö peitettävät oljilla, jotta ne eivät paleltuisi kuoliaaksi.

Oli niin kylmä, että leipä jäätyi ja juusto jäätyi, niin, yksinpä voikin muuttui jääkimpaleeksi. Kun pakkanen oli kaikkein kovimmillaan, niin tuntui siltä, kuin ei tulikaan olisi enää kyennyt pysymään niin lämpimänä kuin muulloin. Vaikka olisi virittänyt takkaan miten suuren tulen tahansa, niin ei lämpö ottanut sittenkään levitäkseen lieden reunaa edemmäksi.

Eräänä päivänä, jolloin oli vielä tavallista kylmempi, ei Janne mennyt työhön, vaan istui sisällä ja auttoi Katrinaa tulen vireillä pitämisessä. Ei hän eikä liioin vaimokaan ollut uskaltanut pistäytyä ovesta ulos aamusta saakka, ja mitä kauemmin he istuivat sisällä, sitä enemmän heitä paleli. Kun ilta alkoi hämärtää noin viiden tienoissa, arveli Katrina, että he kernaasti voisivat laskeutua levolle. Siitä ei ollut mitään hyötyä, että he edelleen istuivat ylhäällä kiusaantumassa.

Janne oli useamman kerran iltapuolen kuluessa astunut ikkunan ääreen ja kurkistanut ulos ruudun nurkasta, joka pysyi yhä kirkkaana, vaikka lasit muuten ylt'yleensä olivatkin paksujen lumikukkasten peitossa, ja nytkin hän läksi sinne. »Sinä voit kernaasti panna maata, Katrina hyvä», sanoi hän seisoessaan siinä ja katsellessaan ulos, »mutta minun täytyy vielä hetken aikaa olla jalkeilla.»

»Kyllä kai!» sanoi Katrina. »Mitä tehtävää sinulla voi olla? Miksikä sinä et voisi panna maata yhtä hyvin kuin minäkin?»

Janne ei vastannut suoraan kysymykseen. »Ihmeellistä, etten ole vielä nähnyt Agrippa Prästbergin kulkevan tästä ohi», sanoi hän.

»Häntäkö sinä odotat?» sanoi Katrina. »Eipä hän juuri ole kohdellut sinua sellaisella tavalla, että sinun kannattaisi hänen tähtensä valvoa ja palella.»

Janne teki torjuvan liikkeen kädellään. Tämä oli ainoa kaikista hänen keisariaikanaan omistamistaan tavoista, joista hän ei vielä kokonaan ollut luopunut. Eihän siitä ollut puhettakaan, että Prästberg olisi tullut heille, mutta Janne oli kuullut, että eräs Askedalin kalastajista oli kutsunut hänet juominkeihin, ja hän ihmetteli vain, ettei hän vielä ollut nähnyt hänen kulkevan tästä ohitse.

»Kai hän on ollut siksi viisas, että on pysytellyt kotona», sanoi Katrina.

Kylmä yhä yltyi, mitä pitemmälle ilta kului. Nurkissa paukkui, ikäänkuin pakkanen olisi kolkuttanut ovelle ja pyytänyt päästä sisään. Kaikki pensaat ja puut olivat niin paksujen lumi- ja huurreturkkien peitossa, että ne näyttivät aivan muodottomilta, mutta niiden oli kai pakko, samoinkuin kaikkien muidenkin, pukea ylleen mitä ikänä saattoivat irti saada, varjellakseen itseään pakkasta vastaan.

Hetken kuluttua Katrina uudisti jälleen ehdotuksensa. »Näenhän kyllä, ettei kello ole enempää kuin puoli kuusi», sanoi hän, »mutta minä panen sittenkin puuropadan tulelle ja laitan illallisen kuntoon. Sitten voit panna maata tai istua ylhäällä ja odottaa Prästbergiä, miten vain itse haluat.»

Janne ei ollut väistynyt ikkunan luota koko aikana. »Minusta tuntuu aivan mahdottomalta, että hän olisi voinut minun huomaamattani päästä tästä ohi», sanoi hän.

»Sinulle pitäisi kai olla yhdentekevää, tuleeko sellainen mies vai ei», sanoi Katrina terävällä äänellä, sillä nyt hän ei jaksanut enää kuulla puhuttavan tuosta vanhasta maankiertäjästä.

Janne veti syvältä henkeään. Katrina ei aavistanut, miten oikeassa hän oli. Janne ei välittänyt siitä vähääkään, kulkiko vanha Greppa tästä ohi vai ei. Se oli vain veruke, jonka nojalla hän saattoi seisoa ikkunassa.

Ei minkäänlaista merkkiä eikä sanaa hän ollut saanut suurelta keisarinnalta, Skrolyckan pikku tytöltä, aina siitä päivästä saakka, jolloin Lars Gunnarsson oli riistänyt häneltä kaiken vallan ja ihanuuden. Janne tiesi, ettei se ollut voinut tapahtua hänen tietämättänsä, ja siitä hän, Janne, saattoi päättää, että hän oli jollakin tavalla pahoittanut hänen mieltään. Mutta mitä hän oli tehnyt, sitä hänen oli mahdoton selittää. Hän tuumi sitä pitkinä talvi-iltoina, hän tuumi sitä pitkinä, pimeinä aamuina puidessaan riihtä Fallassa, hän ajatteli sitä lyhyen päivän kuluessa ajaessaan halkoja korpimetsästä.

Jannen oli mahdotonta uskoa, että hän olisi pannut hänen keisariuttaan pahakseen. Kaikkihan oli käynyt niin onnellisesti ja hyvin kolme kokonaista kuukautta. Hän ei ollut koskaan voinut uneksiakaan, että hän, köyhä mies, saisi kokea mitään sellaista, kuin tuo aika oli ollut, eikä Klara Gulla mitenkään voinut olla sitä vastaan.

Ei, Janne oli varmaan sanonut tai tehnyt jotain, joka oli herättänyt Klara Gullan tyytymättömyyttä. Siksi rangaistus oli kohdannut häntä.

Mutta ei suinkaan Klara Gulla voinut olla niin pitkävihainen, ettei hän koskaan antaisi hänelle anteeksi? Jospa hän vain olisi tahtonut sanoa hänelle, mistä hän oli sydäntynyt! Mitä ikänä Janne voisi tehdä lepyttääkseen häntä, sen hän kernaasti valittamatta tekisi. Näkihän Klara Gulla, että hän oli ottanut ylleen työvaatteensa ja mennyt päivätöihin niin pian kuin hän oli ilmoittanut hänelle haluavansa sitä.

Janne ei tahtonut ilmaista mielentilaansa Katrinalle eikä liioin nuotankutojallekaan. Hän tahtoi olla kärsivällinen ja odottaa, kunnes saisi varman merkin Klara Gullalta. Monta kertaa hänestä tuntuikin siltä, kuin se olisi ollut niin lähellä, ettei olisi tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä ulottuakseen siihen.

Juuri tänään, istuessaan koko ajan sisällä, Janne oli tuntenut aivan selvästi, että tietoja oli Klara Gullasta tulossa. Ja näitä hän nyt väijyi tuon pienen kirkkaan ruudun takana. Hän tunsi myöskin, että jolleivät ne nyt pian saapuisi, niin ei hän enää jaksaisi elää.

Nyt oli joka tapauksessa tullut niin pimeä, ettei Janne voinut nähdä veräjää kauemmaksi, eikä siis tältä päivältä voinut enää mitään toivoa. Janne ei vastustellutkaan enää makuulle menoa. Katrina pani puuron kiehumaan, illallinen tuli syödyksi, ja ennenkuin kello oli neljänneksen yli kuuden olivat he jo levolla.

He nukahtivat myöskin, mutta pitkältä ei unta riittänyt. Töin tuskin suuri taalalaiskello oli ennättänyt puoli seitsemään, kun Janne hypähti ylös vuoteesta. Hän kiiruhti lisäämään puita takkaan, sillä tuli ei ollut vielä aivan sammunut, ja sitten hän alkoi pukea ylleen.

Hän yritti liikkua niin hiljaa kuin suinkin, mutta Katrina heräsi sittenkin. Hän nousi istualleen vuoteessaan ja kysyi oliko jo aamu.

Ei, aamu ei vielä ollut. Mutta pikku tyttö oli puhunut Jannelle unessa ja käskenyt hänen heti paikalla mennä metsään.

Nyt Katrina vuorossaan huokaili. Mielenhäiriö oli varmaan puhjennut jälleen. Hän oli odottanut sitä joka päivä viime aikoina, sillä Janne oli ollut kovin alakuloinen ja levoton.

Katrina ei yrittänyt pidättää häntä kotona. Sen sijaan hän nousi ylös ja puki myöskin päälleen.

»Odotahan hiukan!» sanoi hän, kun Janne seisoi valmiina ovella lähteäkseen ulos. »Jos sinun täytyy mennä yön selkään metsään, niin tulen minä sinun kerallasi.»

Katrina oli pelännyt, että Janne estelisi, mutta sitä hän ei tehnyt, vaan odotti ovella kunnes Katrina oli valmis. Hänellä näytti tosin olevan kovin kiire, mutta samalla hän oli selvempi ja rauhallisempi kuin päivemmällä.

Olipa tämäkin ilta ulos menoa varten! Pakkanen oli kuin repivistä ja pistelevistä lasisiruista kokoonkyhätty muuri, joka kynnyksellä nousi heitä vastaan. Se pisteli ihoa, se oli riistää nenän kasvoista, se kirveli sormenpäissä, ja varpaat olivat kuin poishakatut; niiden olemassaoloa ei voinut lainkaan huomata.

Mutta Janne ei päästänyt valituksen ääntä, eikä Katrina liioin. He astuivat vain edelleen. Janne poikkesi talvitielle, joka johti kukkulan yli, samalle tielle, jota he eräänä jouluaamuna olivat kulkeneet Klara Gullan kanssa, jolloin tyttö oli niin pieni, että häntä oli vielä kannettava.

Taivas oli pilvetön, ja kapea, valkea kuunsirppi loisti lännessä, niin ettei ollut lainkaan pimeä. Mutta sittenkin oli vaikea pysyä tiellä, se kun oli lumivalkea. Kerta toisensa jälkeen he joutuivat liian kauaksi reunalle ja vajosivat syvälle kinokseen.

He ponnistelivat sittenkin eteenpäin aina suuren kiven luo, jonka jättiläinen kerran oli heittänyt vasten Svartsjön kirkkoa. Janne oli ennättänyt jo sen ohi, kun Katrina, joka astui jäljessä, päästi huudon.

»Janne!» huusi hän, eikä Janne ollut kuullut hänen puhuvan niin pelästyneellä äänellä siitä saakka, kun Lars oli käynyt heillä vaatimassa heidän tupaansa. »Etkö näe, että tuossa istuu joku?»

Janne kääntyi ja palasi Katrinan luo, ja vähälläpä he molemmat olivat lähteä käpälämäkeen, sillä totta totisesti, siinähän istui kiveen nojautuneena ja melkein valkean huurteen peittämänä suuri vanha peikko, jolla oli takkuinen parta ja käyrä, suuri nenä.

Se ei liikahtanut vähääkään, varmaankin se oli niin kangistunut kylmästä, ettei se ollut voinut paeta maakuoppaansa tai missä se milloinkin piileskeli.

»Kummallista, että tuollaisia vielä on olemassa!» sanoi Katrina. »Enpä olisi sitä uskonut, niin paljon kuin olen niistä kuullut puhuttavankin.»

Se, joka ensimäiseksi tointui sen verran, että käsitti mikä otus tuo oli, ei ollut Katrina, vaan Janne.

»Ei se mikään peikko ole, Katrina», sanoi Janne. »Sehän on Agrippa Prästberg.»

»Hyvänen aika, mitä sinä sanot?» huudahti Katrina. »Niin, onhan hän sen näköinen, että helposti hänestä voi erehtyä!»

»Hän on istahtanut tähän ja nukahtanut. Kunpa hän ei olisi kuollut!»

He huusivat ukkoa nimeltä ja pudistelivat häntä, mutta hän istui aivan hiljaa ja liikkumatta.

»Juokse sinä kotiin kelkkaa hakemaan, jotta saamme hänet pois täältä!» sanoi Janne. »Minä jään hänen luokseen ja hieron häntä lumella, kunnes hän herää.»

»Kunhan et sinäkin paleltuisi!» sanoi Katrina.

»Katrina rakas», sanoi silloin Janne, »minun ei ole moneen vuoteen ollut niin lämmin kuin tänä iltana. Minä olen niin onnellinen pikku tytön vuoksi. Eikö se ollut kaunista, että hän lähetti meidät pelastamaan sitä, joka on levittänyt niin paljon valheita hänestä?»

* * * * *

Pari viikkoa myöhemmin, juuri kun Janne oli menossa kotiin työstään, kohtasi hän Agrippa Prästbergin.

»Nyt minä olen terve kuin pukki», sanoi Greppa, »mutta jollet te sinä ja Katrina olisi auttaneet minua, niin ei ymmärtääkseni Johan Utter Agrippa Prästbergistä näihin aikoihin olisi paljoakaan jäljellä, ja siksi olen tuuminut, että tahtoisin tehdä teille jonkun vastapalveluksen.»

»Sitä teidän ei yhtään tarvitse ajatella, Agrippa hyvä», sanoi Janne ja teki valtavan liikkeen kädellään.

»Maltahan, niin saat kuulla!» sanoi Prästberg. »Kun minä sanon, että aion tehdä teille vastapalveluksen, niin se ei ole vain turhaa suun pieksemistä, vaan täyttä totta. Ja nyt se onkin jo tehty. Minä tapasin tässä vastikään sen kauppiaan, joka antoi teidän tytöllenne punaisen leninkikankaan.»

»Kenenkä?» kysyi Janne ja hän kiihottui siinä määrin, että alkoi läähättää.

»Sen miehen, joka antoi tytölle leningin ja joka sitten oli syynä siihen, että hänen kävi niin huonosti Tukholmassa. Minä annoin hänelle ensin niin lujasti selkään teidän puolestanne, kuin vain hän saattoi sietää, ja sitten sanoin hänelle, että jos hän milloin vielä näyttää naamaansa tässä pitäjässä, niin saa hän yhtä paljon lisää.»

Janne ei ollut uskoa korviaan.

»Mutta mitä hän sanoi? Ettekö te tiedustellut häneltä Klara Gullaa? Eikö hän tuonut terveisiä?»

»Mitäpä hän olisi voinut sanoa! Hän otti vastaan selkäsaunan ja oli vaiti. Ja nyt minä olen tehnyt teille vastapalveluksen, ja me olemme kuitit. Johan Utter Agrippa Prästberg ei tahdo olla kellekään velassa.»

Hän marssi eteenpäin, mutta Janne jäi tielle seisomaan ja valitti ääneensä. Pikku tyttö, pikku tyttö! Hän oli tahtonut lähettää hänelle sanaa. Kauppiaalla oli varmaankin terveisiä häneltä. Mutta nyt Janne ei saanut, mitään tietää. Mies oli ajettu pois. Janne väänteli käsiään. Hän ei itkenyt, mutta hän tunsi kipua koko ruumiissaan, kovempaa kuin jos hän olisi ollut sairas.

Nyt hän ymmärsi Klara Gullan tarkoittaneen, että Prästberg, joka aina oli liikkuvalla jalalla, ottaisi vastaan kauppiaan terveiset ja veisi ne Jannelle. Mutta Prästbergin laita oli aivan sama kuin peikkojenkin, yhdentekevää aikoivatko he auttaa tai vahingoittaa, onnettomuutta he sittenkin vain saivat aikaan.

JUHANNUKSEN JÄLKEINEN SUNNUNTAI.

Juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina kutsuttiin kaikki Askedalin asukkaat nuotankutojan luo suuriin kesteihin, joita hänellä ja hänen miniällään oli tapana panna toimeen joka vuosi näihin aikoihin.

Saattoihan sitä kummeksia, miten kaksi niin rutiköyhää ihmistä pani toimeen kestejä joka vuosi, mutta ei kukaan, joka oli asiasta perillä, sitä ihmetellyt.

Asian laita oli näet sellainen, että nuotankutoja rikkaana ollessaan oli antanut kummallekin pojalleen talon. Vanhempi poika oli hoitanut omaisuuttaan jokseenkin samalla tavalla kuin Ol'Bengtsa itse ja oli kuollut perin köyhänä. Toinen poika oli vakavampi ja huolellisempi. Hänellä oli lahjansa tallessa, olipa vielä kartuttanut sitä, niin että hän nyt oli varakas.

Mutta hänen omaisuutensa oli kovin vähäinen siihen verraten mitä se olisi voinut olla, jollei isä olisi elänyt niin kevytmielisesti ja huolimattomasti ja hävittänyt sekä rahaa että kiinteää omaisuutta aivan pilan päiten. Jos poika nuorena ollessaan olisi saanut niin suuren rikkauden käsiinsä, niin on mahdotonta sanoa, miten pitkälle hän olisi päässyt. Hän olisi voinut omistaa kaikki Lövsjön pitäjän metsät, kaupan Brobyssä ja laivan Löven-järvellä. Niin, olisipa hän voinut olla vaikkapa tehtaanisäntänä Ekebyssä.

Pojan oli tietenkin ollut vaikea antaa anteeksi isän tuhlaavaisuutta, mutta hän oli aina hillinnyt itseään, niin ettei hän koskaan ollut päästänyt harmiaan puhkeamaan esille. Kun Ol'Bengtsan asiat olivat menneet kumoon, olivat ihmiset ja samoin isäkin odottaneet, että hän olisi auttanut häntä, mutta mitä hyötyä siitä olisi ollut? Kaikkihan olisi vain mennyt velkojille. Poika ei pannut omaa omaisuuttaan likoon juuri sen vuoksi, että isällä, kadotettuaan kaikki, olisi jotakin, johon turvautua.

Poika oli aivan syytön siihen, että Ol'Bengtsa oli asettunut asumaan vanhemman veljen lesken luokse ja koetti elättää häntä ja itseänsä kutomalla verkkoja. Poika oli pyytänyt isäänsä muuttamaan hänen kotiinsa ei vain kerran, vaan monta monituista kertaa. Tämä oli miltei uusi vääryys isän puolelta, sillä poika joutui huonoon huutoon niiden silmissä, jotka tiesivät, miten tukalaa ukon elämä oli.

Mutta ei edes siitä syystä heidän välillään ollut syntynyt mitään eripuraisuutta, ja osoittaakseen isälleen ystävyyttään ponnisteli poika joka kesä hengenvaarallista tietä myöten Askedaliin vaimoineen ja lapsineen ja vietti siellä kokonaisen päivän.

Jospa ihmiset olisivat tienneet, miten heidän mieltään ahdisti, sekä pojan että hänen vaimonsa, joka kerta, kun he näkivät tuon pienen mökin ja kurjat ulkohuoneet ja kivikkoisen perunamaan ja kälyn kaikki repaleiset lapset, niin he olisivat käsittäneet, miten hän helli isäänsä, koska hän saadakseen tavata häntä saattoi kestää tätä tuskaa vuosi vuodelta yhä uudestaan.

Kaikkein vaikeinta sekä hänen että vaimon mielestä oli se, että heidän kunniakseen aina pidettiin kestit. He pyysivät ja rukoilivat joka kerta poislähtiessänsä, että isä ensi vuonna heittäisi kestit pitämättä, mutta ukkoa oli mahdoton saada taipumaan. Hän ei tahtonut luopua kesteistään, vaikkei hänellä ollut siihen varaa. Eipä olisi luullut paljoakaan olevan jäljellä entisestä Ljusterbyn Ol'Bengtsasta, kun näki hänen kulkevan vanhana ja sammuneena mäellään, mutta komeiluhaluaan hän ei silti ollut kadottanut. Se oli saattanut hänet onnettomuuteen, eikä hän näyttänyt koskaan voivan päästä siitä eroon.