Part 10

Siitä Jannen ajatukset siirtyivät jälleen nykyhetken huoliin. Varmaankin hän oli nyt kyllin kauan odottanut. Nyt heidän olisi pitänyt jo kutsua hänetkin syömään, jottei hän kokonaan myöhästyisi. Asia ei mitenkään voinut olla oikealla tolalla.

Hän nousi, astui päättävästi huoneen lattian ja eteisen poikki, nousi portaita ylös ja avasi yläkerran suuren salin oven.

Hän huomasi heti, että päivällinen oli jo täydessä käynnissä. Suuri hevosenkengänmuotoinen pöytä oli täynnä ihmisiä, ensimäinen ruokalaji oli jo tarjottu. Tarkoituksena oli sittenkin ollut jättää hänet pois ensimäisestä pöytäkunnasta. Tuossa oli pappi, ja tuossa lukkari, tuolla istui Lövdalan luutnantti rouvineen, ja tuolla kaikki ne, joiden pitikin olla siellä, paitsi hän itse.

Eräs nuorista tytöistä, joka tarjosi ruokaa, kiiruhti Jannen luo heti kun hän ilmestyi ovelle.

»Mitäs te täällä teette, Janne?» sanoi tyttö kuiskaten. »Menkää alakertaan!»

»Mutta hyvä emäntä!» sanoi Janne. »Pitäisihän Portugallian keisari Johanneksen toki päästä mukaan ensimäiseen pöytäkuntaan.»

»Vaiti, Janne!» sanoi tyttö. »Tänään teidän ei sovi tuoda esiin tyhmyyksiänne. Menkää alas, niin saatte ruokaa, kun teidän vuoronne tulee!»

Tunsihan Janne tietenkin suurempaa kunnioitusta tätä taloa kohtaan kuin mitään muuta koko pitäjässä. Ja juuri siksi hän olisi pannut niin suurta arvoa siihen, että hänet täällä olisi otettu vastaan hänen arvonsa ja kunniansa mukaisesti. Hän tunsi äkkiä suurta masennusta seisoessaan oven suussa, lakki kädessä. Hän tunsi itse, miten koko hänen keisari-arvonsa häipyi kuin tuhka tuuleen.

Mutta kesken tätä tukalaa tunnetta hän kuuli Linnart Björnssonin äkkiä huudahtavan.

»Tuossahan se mies seisookin, joka viime sunnuntaina tuli ilmoittamaan minulle isän sairaudesta!» sanoi hän. — »Mitä sinä sanot?» kysyi hänen äitinsä. »Oletko siitä aivan varma?»

»Olen kyllä, kukaan muu se ei voi olla. Näin hänet jo varhemmin tänään, mutta en tuntenut häntä, hän kun oli niin lystikkäästi puettu. Mutta nyt näen, että hän se on.»

»Niin, jos hän se todellakin oli, niin ei hänen tarvitse sen kauemmin seisoa kuin kerjäläinen oven suussa», sanoi vanha emäntä, »vaan meidän pitää tehdä hänelle tilaa tänne pöydän ääreen. Hänelle me olemme suuressa kiitoksen velassa, sillä hän se nosti kuoleman taakan vanhan Björnin hartioilta, ja minulle hän antoi ainoan lohdutuksen, mikä saattoi keventää suurta suruani, kadottaessani sellaisen miehen.»

Ja tilaa siinä tehtiin, vaikka ennestäänkin näytti olevan ahtaanpuoleista. Janne sai istua hevosenkengän sisässä, vastapäätä pappia. Sen parempaa paikkaa hänellä ei olisi voinut olla.

Aluksi hän oli hiukan ymmällä, sillä hänen oli mahdoton käsittää, miksi he pitivät niin suurta melua siitä, että hän oli juossut parin peninkulman matkan metsän halki Linnart Björnssonille sanaa viemään. Mutta sitten hän ymmärsi asian oikean laidan. Keisaria he tietenkin sittenkin tahtoivat kunnioittaa. Ehkäpä he tekivät sen tällä tavalla, jotta ei kukaan tuntisi olevansa syrjäytetty.

Muuta selitystä oli mahdoton keksiä. Sillä kiltti ja hyvänsävyinen ja auttavainen, sitähän Janne oli kaiken ikänsä ollut, mutta eihän häntä koskaan sen vuoksi oltu kunnioitettu eikä kestitetty.

KUOLEVA SYDÄN.

Kun insinööri Boraeus, Borgin kartanon isäntä, joka päivä käväisi laivasillalla, ei hän tietenkään voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen ihmisjoukkoon, joka alituisesti pyöri Skrolyckan pikku ukon ympärillä. Ukon ei tarvinnut enää istua yksin ja haihduttaa ikäväänsä hiljaisilla unelmilla, niinkuin hänen oli ollut pakko tehdä edellisenä kesänä. Sen sijaan kaikki ne, jotka odottivat laivaa, tulivat nyt hänen luokseen saadakseen kuulla kerrottavan keisarinnan kotiintulosta, varsinkin hänen maihinnousustaan täällä Borgin kartanon laiturilla. Joka kerta insinööri Boraeuksen kulkiessa ohitse hän kuuli puhuttavan kultatähdestä, joka kimaltelisi keisarinnan päässä, ja kultakukkasista, jotka puhkeaisivat kaikkiin puihin ja pensaisiin niin pian kun hän laskisi jalkansa rannalle.

Lokakuun loppupuolella, noin kolme kuukautta sen jälkeen kun Skrolyckan Janne juuri tällä Borgin kartanon laiturilla ilmoitti suuren uutisen Klara Gullan korotuksesta, näki insinööri eräänä aamupäivänä tavattoman suuren ihmisjoukon hänen ympärillään. Insinööri oli aikonut vain päätään nyökäten astua ohitse, niinkuin hänellä oli tapana tehdä, mutta hän muuttikin mielensä ja pysähtyi ottaakseen selkoa siitä, mitä täällä oli tekeillä.

Ensi silmäyksellä hän ei voinut huomata mitään erikoista. Janne istui odotuskivellä, niinkuin hänen tapansa oli, ja hän näytti hyvin arvokkaalta ja juhlalliselta. Hänen vieressään istui kookas naishenkilö, joka puhui niin nopeasti ja innokkaasti, että sanat ikäänkuin pursuivat hänen suustaan. Hän pudisti päätään, siristi silmiään ja kumarsi vartaloaan hitaasti eteenpäin, niin että kasvot koskettivat melkein maata hänen saatuaan sanottavansa sanotuksi.

Insinööri Boraeus tunsi tietysti heti Hullu-Ingeborgin, mutta aluksi hänen oli aivan mahdotonta ymmärtää, mitä tämä sanoi. Hänen täytyi kysyä eräältä läsnäolevalta, mistä oikeastaan oli kysymys.

»Hullu-Ingeborg pyytää saada seurata keisarinnan mukana Portugalliaan, kun tämä palaa sinne takaisin», selitti mies. »Hullu-Ingeborg on puhunut siitä Jannelle jo hyvän aikaa, mutta Janne ei tahdo suostua.»

Nyt ei insinöörin ollut enää vaikea seurata keskustelua. Mutta se ei tuottanut hänelle hyvää mieltä. Ryppy kulmakarvojen välissä syveni ja alkoi punoittaa hänen tarkasti kuunnellessansa.

Tuossa oli ainoa ihminen, joka paitsi Jannea itseään uskoi Portugallian ihanuuteen, eikä hänelle sittenkään annettu lupaa matkustaa sinne! Tuo vanha raukka tiesi, ettei siinä maassa ollut nälkää eikä köyhyyttä, ei raakoja ihmisiä, jotka pilkkasivat onnetonta, ei lapsia, jotka ajoivat yksinäisiä, avuttomia maankiertäjiä pitkät matkat takaa ja heittelivät heitä kivillä. Siellä vallitsi ikuinen rauha ja hyvät vuodet, ja sinne hän halusi päästä elämänsä kurjuutta pakoon. Hän pyysi ja itki, hän käytti koko suostuttamiskykyään, mutta hän sai vain jyrkän kiellon vastaansa.

Ja tuo toinen, joka oli kuuro kaikille hänen rukouksilleen, oli ikävöinyt ja surrut koko tämän viime vuoden! Ehkäpä hän ei olisi vastannut kieltävästi muutamia kuukausia sitten, jolloin hänen sydämensä oli vielä lämpimästi sykkinyt, mutta nyt varmaan myötäkäyminen oli kokonaan sen kivettänyt.

Yksinpä hänen ulkomuotonsakin ilmaisi suurta muutosta. Hänen poskensa olivat pyöristyneet, leuka tullut kaksinkertaiseksi, ja tiheä, tumma sänki peitti ylähuulen. Silmät olivat hiukan ulonneet kuopistaan, ja katse muuttunut jäykäksi ja tuijottavaksi. Niin, insinöörin mielestä nenäkin oli kohonnut ja suurennut ja saanut jalomman muodon. Tukka näytti kokonaan lähteneen, ei ainoatakaan haiventa pistänyt nahkahatun alta esiin.

Insinööri oli pitänyt häntä silmällä siitä saakka, kun he ensi kerran olivat puhelleet yhdessä viime kesänä. Miehen suuri ikävä ja kaipuu ei enää pahoittanut häntä laiturille. Hän tuskin vilkaisikaan laivaan. Hän tuli sinne vain tapaamaan ihmisiä, jotka nimittivät häntä keisariksi ja tahtoivat kuulla hänen laulujaan ja mielikuvittelujaan.

Mutta maksoiko todellakin vaivaa tuollaisesta harmitella? Mieshän oli mielipuoli.

Mutta ehkäpä hulluuden ei olisi koskaan tarvinnut niin syvälle juurtua, kuin se nyt oli tehnyt? Insinöörin mieleen juolahti, että ehkäpä hän olisi ollut pelastettavissa, jos hänet heti voimakkaasti ja armottomasti olisi syösty alas keisarinistuimeltaan.

Hän katsoi vielä kerran tutkivasti Skrolyckan Janneen. Janne näytti armollisesti valittavan asiaa, mutta pysyi yhtä jyrkästi kiellossansa.

Tuossa hienossa Portugallian maassa oli varmaan vain prinssejä ja kenraaleja, vain koreapukuisia ihmisiä. Miltä Hullu-Ingeborg olisi näyttänyt siellä pumpuliliinassaan ja kotikutoisessa nutussaan. Mutta, hyvä Jumala! Insinöörin mielestä todellakin —

Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut itse läksyttää Jannea, mutta sitten hän kohauttikin vain olkapäitään. Eihän hän ollut oikea mies sitä tekemään, hän olisi vain pahentanut asiaa.

Hän poistui ääneti ihmisjoukosta ja astui alas laiturille juuri kun laiva pilkisti esiin lähimmän niemen takaa.

VIRALTAPANO.

Jo paljoa aikaisemmin kuin Lars Gunnarsson oli joutunut naimisiin Fallan Annan kanssa, oli hän kerran sattumalta ollut huutokaupassa läsnä.

Huutokauppaa pidettiin erään köyhän miehen talossa ja varmaankaan heillä ei ollut mitään hyvää tarjottavana asiakkaille, sillä kauppa kävi aivan surkean huonosti. Heillä oli ollut syytä toivoa parempaa tulosta, sillä Kisterudin Jöns oli huutajana, ja hän oli sellainen hauskaheikki, että ihmiset menivät useinkin huutokauppaan vain saadakseen kuulla hänen juttujaan. Mutta vaikka Jöns laski tavallisia sukkeluuksiaan, niin ei hän sittenkään tällä kertaa saanut vauhtia kaupantekoon. Lopulta hän ei keksinyt muuta keinoa kuin laskea syrjään vasaransa ja sanoa, että hänen äänensä oli niin sortunut, ettei hän jaksanut enää huutaa sen kauemmin.

»Valtiopäivämies saa panna jonkun muun huutamaan», sanoi hän Karl Karlssonille, joka oli huutokaupanpitäjänä. »Minä olen huutanut ääneni niin sorruksiin näiden kivinaamojen vuoksi, jotka seisovat tässä ympärilläni, että saan lähteä kotiin ja istua tuppisuuna viikkokausia, ennenkuin ääneni taas selvenee.»

Vakava asia tosiaankin, jos valtiopäivämies jäisi ilman huutajaa, kun suurin osa tavaroita oli vielä myömättä, ja siksi hän koetti yhä uudestaan kehottaa Kisterudin Jönsiä jatkamaan, mutta olihan aivan luonnollista, ettei hän voinut antaa myöten. Hän ei tahtonut huonoilla huutokaupoilla pilata hyvää mainettaan, ja äkkiä hänen äänensä sortui siinä määrin, ettei hän voinut edes kuiskaamalla puhua. Hän vain kähisi.

»Niin, ehkäpä joku muu osaisi huutaa sillä välin kun Jöns hiukan levähtää?» sanoi silloin valtiopäivämies.

Hän katseli juuri ympärilleen epäillen tokko hän voisi löytää auttajaa, kun Lars Gunnarsson samassa astui hänen luokseen ja sanoi olevansa halukas koettamaan. Lars näytti siihen aikaan niin nuorelta, että Karl Karlsson vain nauroi hänelle ja sanoi, ettei hänellä ollut apua ripillekäymättömistä pojista. Mutta Lars Gunnarsson vastasi palvelleensa jo sotamiehenäkin ja pyysi niin kiihkeästi saada heiluttaa vasaraa, että valtiopäivämies suostui vihdoin. »No, annetaan sinun vähän aikaa yrittää», sanoi hän. »Huonommin ei juuri voi käydä kuin tähänkään asti.»

Lars nousi Kisterudin Jönsin paikalle, otti vanhan voipytyn käteensä tarjotakseen sitä kaupaksi, mutta malttoikin mielensä ja sen sijaan alkoi sitä tarkastaa. Hän käänsi sen ylös-alaisin, naputti sekä pohjaa että sivuja, näytti ihmettelevän, kun ei keksinyt siinä ainoatakaan vikaa, ja tarjosi sitä sitten kaupaksi surkealla äänellä, ikäänkuin hän olisi ollut kovin pahoillaan, kun oli pakko myödä tällainen kalleus.

Omasta puolestaan hän toivoi, ettei kukaan siitä tarjoaisi mitään. Hän arveli edullisimmaksi omistajalle, ettei kukaan ymmärtäisi sen arvoa, sillä silloin tämä saisi pitää sen omanaan.

Kun nyt toinen toisensa jälkeen teki tarjouksiaan, saattoi selvästi huomata, miten pahoillaan Lars siitä oli. Kävihän se vielä laatuun niin kauan kuin tarjoukset olivat niin alhaisia, ettei hänen tarvinnut ottaa niitä varteen, mutta kun ne nousivat nousemistaan, vääntyivät hänen kasvonsa surusta. Suuri oli uhraus hänen puoleltaan, kun hän vihdoin iski vasaransa pöytään, ja vanha hapan voipytty oli myöty.

Sen jälkeen seurasi ämpärien, korvojen ja sammioiden vuoro. Lars Gunnarsson oli jokseenkin myöntyväinen, kun vanhemmista astioista oli kysymys, ja möi ne osoittamatta suurempaa surua. Mutta uudempia hän töin tuskin tahtoi tarjota kaupaksi. »Ne ovat liian hyviä», sanoi hän omistajalle. »Ne ovat niin vähän käytettyjä, että voisitte myödä ne uusina markkinoilla.»

Ostajat eivät ymmärtäneet itsekään mistä se johtui, mutta he alkoivat kohottaa hintoja yhä enemmän. Lars Gunnarsson näytti niin huolestuneelta joka kerta, kun uusi tarjous tehtiin, etteivät he ainakaan hänen mielikseen huutaneet. Mutta jollakin tavalla heille oli selvinnyt, että nuo tavarat, joita he huusivat, todellakin olivat arvokkaita. He tulivat ajatelleeksi, että moni tavara oli heille tuiki tarpeellinen kotona. Nyt oli oikea tilaisuus kaupan tekoon, nyt he eivät ostaneet vain huvin vuoksi, niinkuin Kisterudin Jönsin ollessa huutajana.

Tuon mestarikokeen jälkeen Lars Gunnarssonia käytettiin alituisesti huutajana. Yhtä hauskaa huutokaupoissa ei enää ollut sen jälkeen kun hän oli ruvennut heiluttamaan vasaraa, mutta ei kukaan voinut niin hyvin herättää ihmisissä halua omistaa kaikenlaista vanhaa roskaa eikä kukaan osannut yllyttää ukkoja kilpaa huutamaan sellaisia tavaroita, joita he eivät vähääkään tarvinneet, ainoastaan saadakseen näyttää mihin heidän varansa riittivät.

Lars Gunnarssonilla olikin tapana myödä kaikki puhtaaksi niissä huutokaupoissa, joissa hän oli toimihenkilönä. Yhden ainoan kerran hänen oli käydä huonosti, nimittäin Storstugan Sven Österbergin pesän huutokaupassa Bergvikissä. Siinä oli erinomaista tavaraa kaupan, paljon väkeäkin oli saapunut paikalle, ja vaikka olikin jo myöhäinen syksy, niin oli ilma siksi kaunis, että huutokauppaa voitiin pitää taivasalla, mutta kaupanteko ei sittenkään tahtonut luonnistua. Lars ei voinut saada väkeä innostumaan eikä kohottamaan tarjouksia. Näyttipä siltä kuin hänen ei kävisi sen paremmin kuin Kisterudin Jönsin sinä päivänä, jolloin Lars oli saanut ottaa haltuunsa vasaran hänen asemestaan.

Mutta Lars Gunnarssonin ei tehnyt mieli jättää virkaansa toiselle, vaan sen sijaan hän koetti ottaa selkoa siitä, minkä vuoksi ihmiset olivat niin hajamielisiä, etteivät halunneet tehdä kauppaa. Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin hän pääsi syyn perille.

Lars oli asettunut seisomaan pöydälle, jotta kaikki voisivat nähdä mitä hänellä oli tarjona, ja siitä paikaltaan hänen ei ollut vaikea huomata, että vastikään valtaistuimelleen noussut keisari, joka asui pienessä mökissään Fallan naapurina ja kaiken ikänsä oli käynyt siellä päivätöissä, kierteli väkijoukossa. Lars näki hänen armollisesti hymyillen tervehtivän oikealle ja vasemmalle ja näyttävän kaikille komeaa keppiään ja tähtiään. Suuri liuta lapsia ja nuorta väkeä seurasi hänen kintereillään minne ikänä hän meni, eivätkä vanhemmatkaan ihmiset pitäneet itseään liika hyvinä vaihtaakseen pari sanaa hänen kanssaan. Kummako se, vaikka huutokauppa kävikin huonosti, kun sellainen suurmies oli läsnä, joka veti kaikkien huomion puoleensa.

Lars ei heti keskeyttänyt huutokauppaa. Hän seurasi vain silmillään Skrolyckan Jannea, kunnes tämä oli ennättänyt tunkeutua aivan ensimäiseen riviin, huutokaupanpitäjän eteen. Turhaa oli pelätä, että Portugallian Johannes jäisi syrjäiseen paikkaan. Hän tervehti kädestä kaikkia tuttaviaan ja lausui heille pari ystävällistä sanaa, mutta samalla hän tunkeutui heidän ohitseen, niin että hän hetken kuluttua seisoi aivan piirin keskellä.

Samassa kun hän oli ennättänyt niin pitkälle, hypähti Lars Gunnarsson alas pöydältä, hyökkäsi suoraan hänen kimppuunsa, riisti nahkahatun ja keisarikepin hänen kädestään ja seisoi taas saaliineen pöydällä ennenkuin Janne oli ennättänyt tehdä vähintäkään vastarintaa.

Janne huusi ääneensä ja tahtoi nousta pöydälle anastaakseen takaisin ryöstetyt aarteensa, mutta Lars uhkasi häntä kepillä, niin että hänen täytyi vetäytyä kauemmaksi. Samalla kuului paheksumisen ja vastenmielisyyden murinaa väkijoukosta, mutta Lars ei siitä pelästynyt.

»Käsitän hyvinkin, että te ihmettelette minun käytöstäni», huusi hän vahvalla huutokauppaäänellään, joka kajahti yli koko pihan. »Mutta tämä lakki ja keppi kuuluvat Fallan kartanoon. Minun appiukkoni, Erik Ersa, omisti ne, ja hän peri ne vanhalta isännältä, joka hoiti taloa ennen häntä. Näitä tavaroita on kotona aina pidetty suuressa kunniassa, enkä minä voi sitä sietää, että hullu mies saa niitä käyttää. En voi sanoa, miten ne ovat joutuneet hänen haltuunsa, mutta sen tiedän, ettei hän saa kopeilla enää tavaroilla, jotka ovat meidän omamme.»

Janne oli nopeasti rauhoittunut, ja Larsin pitäessä puhettaan seisoi hän kädet ristissä rinnalla ja kasvoillaan välinpitämätön ilme, ikäänkuin hän ei vähääkään olisi välittänyt Larsin puheista. Niin pian kuin Lars vaikeni, kääntyi Janne läsnäolevien puoleen tehden arvokkaan liikkeen kädellään.

»Nyt, hyvät hoviherrat», sanoi hän, »nyt te saatte luvan hankkia minun omaisuuteni takaisin.»

Mutta ei ainoakaan liikahtanut auttaakseen häntä. Useat joukosta vain nauroivat. Kaikki pitivät nyt Larsin puolta.

Yksi ainoa näytti säälivän Jannea. Hän kuuli erään naisen joukon keskeltä huutavan huutokaupanpitäjälle: »Antakaa hänen pitää keisarikoreutensa, Lars! Ettehän te itse voi kuitenkaan käyttää tuota keppiä eikä hattua.»

»Minä annan hänelle jonkun omista lakeistani heti kun pääsen kotiin,» sanoi Lars, »mutta näitä perintökaluja, sen minä sanon, hän ei enää saa käyttää eikä saattaa niitä pilkan esineeksi.»

Näitä sanoja säesti väkijoukon äänekäs nauru, ja Janne tuli siitä niin ymmälle, että hän jäi liikkumatta seisomaan paikalleen ja katseli vain ympärilleen. Hän kääntyi toisesta toiseen eikä voinut tointua hämmästyksestään. Hyvät ihmiset! Eikö ainoakaan kaikista niistä, jotka ovat kunnioittaneet ja juhlineet häntä, tahtonut auttaa häntä hädän hetkenä? Kaikki seisoivat liikkumattomina. Janne huomasi, ettei hän merkinnyt heille mitään eikä kukaan tahtonut mitään hänen hyväkseen tehdä. Hän kävi niin pelokkaaksi, että koko hänen keisariarvokkuutensa karisi hänestä, ja hän näytti aivan lapselta, joka on purskahtaa itkuun siksi, että hän on kadottanut leikkikalunsa.

Lars Gunnarsson kääntyi suuren tavarapinon puoleen, joka oli hänen vieressähän, ja alotti myönnin uudestaan. Silloin Janne yritti tulla toimeen omin voimin. Valittaen ja ruikuttaen hän lähestyi pöytää, jolla Lars seisoi, ja päästyään sen ääreen hän kumartui nopeasti maahan ja koetti kaataa sen kumoon.

Mutta Lars ei antanut yllättää itseään. Hän heilautti keisarikeppiä ja iski niin kovasti Jannea selkään, että tämän oli pakko vetäytyä kauemmaksi.

»Kuulehan», sanoi Lars, »nämä tavarat minä pidän nyt itse. Minun mielestäni sinä olet jo hukannut kylliksi aikaa tähän keisariuteesi. Nyt voit mennä kotiin ja ruveta taas ojaa kaivamaan. Sellaisilla kuin sinulla ei ole mitään tekemistä huutokaupoissa.»

Eipä näyttänyt siltä, että Janne olisi aikonut totella, mutta silloin Lars heilautti jälleen keppiään. Eikä muuta tarvittu, jotta Portugallian keisari kääntäisi selkänsä ja lähtisi pakoon.

Ei kukaan liikahtanut seuratakseen ja lohduttaakseen häntä, ei kukaan kutsunut häntä takaisin. Niin, useimmat eivät malttaneet olla nauramatta, kun he näkivät, miten surkeasti ja kunniattomalla tavalla koko hänen suuruutensa katosi.

Mutta sekään ei ollut Lars Gunnarssonin mieleen. Hän tahtoi, että hänen huutokaupoissaan olisi yhtä juhlallista kuin kirkossa.

»Minun luullakseni on parempi puhua vakavasti Jannelle kuin nauraa hänelle», sanoi hän. »Monet yhtyvät hänen hullutuksiinsa, vieläpä nimittävät häntä keisariksikin, mutta siinä he eivät tee oikein. Parempi on koettaa saada häntä käsittämään mikä hän on, vaikkei se olisikaan mieluista. Minä olen ollut hänen isäntänsä siksi kauan, että minun velvollisuuteni on kehoittaa häntä taas työtä tekemään. Muuten hän hyvinkin pian joutuu pitäjän rasitukseksi.»

Sen jälkeen Lars piti oikein komeat huutokaupat, ja hinnat kohosivat korkealle. Eikä hänen tyytyväisyytensä siitä vähentynyt, kun hän kotiin palattuaan seuraavana päivänä sai kuulla, että Skrolyckan Janne oli taaskin pukenut ylleen työvaatteensa ja alkanut ojittaa kesantoa.

»Ei puhuta enää koskaan hänen hulluudestaan», sanoi Lars Gunnarsson, »niin ehkäpä hänen järkensä palaa jälleen. Se ei koskaan ole ollut niin suuri, ettei hän sitä sellaisenaan olisi tarvinnut.»

LUKUKINKERIT.

Ei mistään Lars Gunnarsson ollut niin hyvillään kuin siitä, että hän oli keksinyt ottaa kepin ja nahkahatun pois Skrolyckan Jannelta. Näyttipä suorastaan siltä, että hän samalla oli riistänyt hänestä hulluuden.

Pari viikkoa Bergvikin huutokaupan jälkeen oli määrä pitää lukukinkereitä Fallassa. Ihmisiä kerääntyi sinne joka taholta Duvsjön lähiseuduilta, ja Skrolyckan väki tuli muiden mukana. Ja kas kummaa, oli aivan mahdoton huomata Jannesta, ettei hänen järkensä olisi paikallaan!

Kaikki penkit ja tuolit, mitä vain Fallassa oli, oli siirretty suureen tupaan. Sinne kinkeriväki asettui istumaan tiheihin riveihin, ja Janne heidän mukanaan, mutta hän ei tunkeutunut nyt paremmalle paikalle kuin mikä hänelle kuului. Lars piti häntä silmällä koko ajan, ja hänen täytyi myöntää, että totta totisesti hulluus oli kadonnut. Janne käyttäytyi aivan kuin kuka muu hyvänsä.

Hän oli varsin hiljainen, ja ken tervehti häntä, ei saanut muuta kuin lyhyen nyökäyksen vastauksekseen, mutta saattoihan se riippua siitäkin, ettei Janne tahtonut häiritä hartautta, sillä lukukinkerithän olivat tavallaan jonkinlaista jumalanpalvelusta.

Ennenkuin varsinainen luetus alkoi, oli kaikkien läsnäolevien nimet merkittävä, ja kun pappi mainitsi Skrolyckan Jannea nimeltä, vastasi Janne siihen empimättä, ikäänkuin Portugallian keisari Johannesta ei koskaan olisi ollutkaan.

Pappi istui pöydän ääressä huoneen perällä ja hänen edessään oli valtava lukukinkerikirja. Hänen vieressään istui Lars Gunnarsson ja auttoi häntä ilmoittamalla ketkä vuoden kuluessa olivat muuttaneet pois tältä lukukin kotialueelta ja ketkä olivat menneet naimisiin.

Kun Janne nyt vastasi niin oikein ja selvästi, huomasivat kaikki läsnäolijat, että pappi kääntyi Larsin puoleen ja kysyi häneltä jotain kuiskaavalla äänellä.

»Se ei ollut niin vaarallista kuin miltä se näytti», vastasi Lars. »Minä sain sen hänestä lähtemään. Hän käy joka päivä täällä työssä, niinkuin ennenkin.»

Lars ei ymmärtänyt alentaa ääntään niinkuin pappi. Kaikki käsittivät, kenestä hän puhui, ja monet katseet etsivät Jannea, mutta hän istui niin rauhallisena kuin ei hän olisi kuullut mitään.

Sitten, kun kuulustelu oli käynnissä, kääntyi pappi vapisevien nuorten puoleen, joilta kristinuskoa oli kysyttävä, ja pyysi yhtä joukosta mainitsemaan neljännen käskyn.

Pappi ei vain sattumalta valinnut tätä käskyä puheensa aineeksi tänä iltana. Kun hän istui täten vankassa ja komeassa vanhassa tuvassa, jossa oli kiinteät penkit ja muutenkin vanhanaikuinen sisustus ja kaikkialla, minne vain katseensa kiinnitti, selviä varallisuuden jälkiä, niin piti hän velvollisuutenaan muistuttaa ihmisille, miten hyvin niiden käypi, jotka pysyttelevät yhdessä polvesta polveen, jotka antavat vanhojen hallita niin kauan kuin he jaksavat, ja sitten kunnioittavat ja pitävät heitä arvossa koko heidän loppuikänsä.

Hän oli juuri alkanut puhua niistä suurista lupauksista, joita Jumala antaa niille, jotka kunnioittavat isää ja äitiä, kun Skrolyckan Janne kohosi pystyyn.

»Joku seisoo oven takana uskaltamatta tulla sisään», sanoi hän.

»Katsoppas sinä, Börje, joka olet lähimpänä!» pyysi pappi.

Börje nousi, avasi oven ja kurkisti eteiseen.

»Ei täällä ole ketään», sanoi hän. »Janne kuuli väärin.»

Kuulustelu alotettiin uudelleen. Pappi selitti kuulijoilleen, ettei tämä käsky oikeastaan ollut mikään vaatimus, vaan hyvä neuvo, kehoitus, jota oli tarkasti seurattava, jos tahtoi menestyä elämässä. Hän oli vain nuori mies, sanoi hän, mutta sen verran hän oli jo ehtinyt nähdä maailmaa voidakseen todistaa, että vanhempien halveksuminen ja heidän käskyjensä vastustaminen laski varmimman pohjan kaikille elämän onnettomuuksille.

Papin puhuessa käänsi Skrolyckan Janne vähä väliä päätään oveen päin. Hän antoi merkin Katrinalle, joka istui reunimmaisesssa tuolirivissä ja helpommin saattoi päästä liikkumaan kuin hän itse, ja käski häntä avaamaan ovea. Katrina istui alallaan niin kauan kuin suinkin, mutta hän ei kernaasti myöskään näinä päivinä ollut vastustanut Jannea, ja siksi hän lopulta totteli häntä. Mutta saatuaan oven auki ei hän, enempää kuin Börjekään, nähnyt eteisessä ketään. Hän pudisti päätään Jannelle ja palasi paikalleen.