Part 2

— Pitääpä huvikseen mennä katsomaan, kuinka suomalaiset ruotsia oppivat, — sanoi hän itsekseen ja puki ylleen.

Kun hän tuli pirttiin, oli Oskari jo kouluun lähdössä. Airisto tervehti poikaa ystävällisesti ja katsoi häntä nyt tarkemmin. Hento oli varsi hänellä, mutta ikäisekseen pitkä. Kasvot olivat kapeat, melkein enemmän tyttö- kuin poikalapsen kasvot, ja silmät syvänsiniset. Otsa oli korkea ja kasvojen ilme vakava.

Hän puhutteli Oskaria tuttavan tavoin ja virkkoi, että hänkin lähtee aamukävelylle. Ehkä käypi koululla asti.

»Koulun pihalta näkee Isonkosken aaltoja, kun arvannette katsoa», sanoi emäntä.

He lähtivät.

Emäntä seurasi heitä porstuaan ja jäi portaille seisomaan, kun he kävelivät poikki pihan.

Kansakoulu oli mäenkukkulalla, komea kaksikerroksinen rakennus, jonka suuret ikkunat loistivat Suomen puolella kulkevan silmään kuin minkä kuninkaanlinnan. Tie Portaankorvasta vei mutkaisena talon säästömännikön halki koulun ohi valtatiehen.

»Onko siellä montakin oppilasta?» kysyi Airisto Oskarin puoleen kääntyen.

»Ei ole nyt neljääkymmentäkään... Talvella erosi muutamia.»

»Minkätähden?»

»Eivät oppineet ruotsia lukemaan.»

»Oskari taitaa osata?»

»Osaan minä. Mutta osaan minä suomeakin. Minulla on suomalainen lukukirjakin. Siinä on paljon kauniita suomalaisia lauluja... 'Saimaan rannalla' ja paljon muita.»

»Keneltä Oskari on niin hyvän kirjan saanut?»

»Väylänpään Eemeli antoi.»

»Vai niin. No mitä teillä nyt on läksynä?»

»Könyng Kaari ten tolftesta...»

He saapuivat lähelle koulua. Sieltä kuului lasten huutoja ja isoäänistä puhelua. Koulurakennuksen etelänpuolisessa päässä oli iso, sula täplä. Siinä olivat pojat seinärahalla ja toiset nappia kuoppaan heittämässä.

Oskari ei mennyt poikajoukkoon. Hän juoksi kirjoineen suuria rappusia kouluun, mutta Airisto kävi poikain puheille.

Oudon herrasmiehen näkemisestä taukosi ääni ja leikki ja pojat jäivät paikoilleen seisomaan. Joku tervehti lakkia nostamalla, mutta useimmat pitivät lakin päässään. Katselivat vierasta pitkin, kysyvin silmäyksin.

»Hyvää huomenta, pojat!» tervehti Airisto.

Silmänräpäyksessä tapahtui poikalaumassa muutos.

Suut menivät hymyyn, ja Airisto kuuli supatuksia:

»Ei se olekaan ummikko... suomea puhui.»

Lasten kasvot loistivat. He alkoivat keskenään puhua — selvää suomea, jokivarren murretta.

Eräs vikkelä poika rohkaisihe ja kysyi:

»Suomen puoleltako te olette?»

»Suomesta minä olen. Suomestahan tekin olette?»

Pojat tirskahtivat nauramaan. »Tuo Honkamaan poika on Suomen puolelta... Me muut olemme tästä kylästä.»

»Mutta suomeahan te puhutte kaikin...»

Kukaan ei vastannut.

Äskeinen rohkea poika sanoi:

»On täällä yksi ummikko... tuo tyttö tuossa... se ei ymmärrä vielä suomea... se on viskaalin Tyyra... vasta talvella tullut kouluun...»

»Jo se hyvän ymmärtää... Ymmärräthän, Tyyra?» puolusteli toinen poika Tyyraa.

»Jo mie vähäsen», sanoi Tyyra, mutta Airistosta näytti, että tyttö oli häpeissään.

Häpesikö hän sitä, että osasi suomea, vai sitäkö, ettei osannut? Jälkimmäinen näytti Airistosta otaksuttavammalta.

Pihan toiselta puolelta kuului samassa kouluun saapuvien toisten poikain huuto:

»Jo 'Fyyfinska' tulee!»

Se oli koulun opettajatar, pitkä, laihanlainen nainen, jolle pojat olivat antaneet »Fyyfinskan» nimeksi siitä, että hän aina häpäisi suomea puhuvia lapsia sanoilla »fy, finska!»

Airistolla meni suu nauruun.

— Taitaapa kulua aikaa, ennenkuin suomalaispojistamme on kaikki »finska» kadonnut, ajatteli hän.

Lapset juoksivat vauhdilla sisälle.

Hän kääntyi takaisin kujaa kohti ja ehti juuri ulos toisesta kujasta, kun opettajatar toisesta käveli pihaan.

Männikköön, lähelle koulua, hän seisahtui. Otti savukkeen esille ja mietiskeli. Mietti paljon semmoista, joka ei kuulunut hänen väitöskirjaansa...

Hetken kuluttua hän kuuli koulusta urkuharmonin soittoa ja erotti naisäänen, joka veisasi ruotsinkielistä aamuvirttä.

Tietämättä nousi rinnasta raskas huokaus, silmä haki etäisiä Suomen puolen vaarain lakia, ja korva kuuli kosken kohinan. Siinä kohinassa tuntui nyt kuin valituksen voihkinaa, raskaan raskasta huokausta, jota kukaan ei ymmärtänyt ja joka ei kenenkään sydämeen koskenut.

Hän käveli verkalleen Portaankorvaan viepää tietä pitkin, painava tunne rinnassaan.

Kun hän saapui takaisin taloon, havaitsi emäntä hänen miettivissä sinisissä silmissään omituisen, kaihonsekaisen katseen ja kasvoilla jäykän ilmeen.

Hän katsahti kerran vierastaan silmiin. Ja hän luuli ymmärtävänsä syyn muutokseen.

»Miltä koulu näytti?» kysäisi hän.

»Kovin on komea...»

»Mitä muuta näitte?»

»Minä näin hyvin paljon... hyvin paljon, josta tahtoisin...»

»Isännällekö puhua? Ei! Älkää millään muotoa... Veljelleni, Väylänpään isännällekin, on ikuisesti suuttunut...»

»Semmoinenko on?»

»Niin on. Ei maksa vaivaa sen hupsun kanssa puhua.»

»Olkoon niin», sanoi Airisto, mutta hänestä tuntui, ettei hän nyt ymmärtänyt emäntää.

»Minä sen tiedän, joka sen villin kanssa tässä olen kolmetoista vuotta taistellut.»

IV

Viikon päivät oli maisteri jo asunut Portaankorvassa.

Eräänä iltana, kun oli lopettanut kirjoittamisensa, hän kävi pirttiin puheille.

Isäntä kutoi nuottaa, Oskari luki historiasta Kaarle XII:n Norjan-retkestä, ja emäntä toimitteli illallista.

Hän istahti keinutuoliin, joka oli keskellä lattiaa, ja virkahti:

»Tänään on sulanselkä pitennyt paljon... nyt jo ulottuu alemmaksi taloa.»

»Viikon päästä on jäänlähtö», sanoi isäntä. »Ja minun merkkini pitävät paikkansa.»

»Nouseekohan iso tulva?» kysyi maisteri.

»Luulenpa nousevan. Ylimaassa on kerrottu olevan paljon lunta, ja lunta on vielä täälläkin, niin että kun äkkiä suveaa, niin puhaltaa siitä vettä jokeen.»

»Lienee hauska nähdä oikeaa jäänlähtöä!»

Emäntä ehti nyt vastaamaan:

»On siinä joskus semmoinen mylläkkä, että päätä huimaa, kun rannalta katsoo. Tulee joskus korkeina tulvakeväiminä kokonaisia heinälatoja. Tästä vielä eheinä pääsevät sivu, mutta Isossakoskessa murenevat yksin hirsin...»

Oskarikin näytti kuuntelevan heidän puheitaan.

»Luepas, Oskari, ääneesi, jotta tämä maisterikin kuulee, että lähtee sieltä ruotsia kuin vettä...»

Oskari näytti tulevan hämilleen.

»Olen minä kuullut», ehätti vieras Oskarin puolesta vastaamaan. »Hyvin lukee!»

»Onkos kumma! Paras oppilas koko koulussa», sanoi isäntä ja lisäsi sitten Airistoon kääntyen:

»Siitä on tullut minun velivainajaani lahjainsa puolesta.

Niin hyvä muistin lahja on Oskarillakin. Velivainaja osasi raamatun ulkoa...»

»Osasipa se... vai ulkoa!»

Airisto myönteli kaikkeen. Emäntä kääntyi selin ja toimitti jotakin, joelle katsellen.

»Menisi tässä useampikin poika näin isossa talossa», sanoi Airisto.

Aapeli hymähti.

»Mitäpä niistä niin monesta! Kun on yksi ja hyvä, niin se riittää.»

Sen sanottuaan hän ratkesi nauramaan.

»Onpa niinkin», hymähti Airisto.

Isäntä pyyhkäisi vesiherneen nenänsä päästä ja puhui, muka ainoastaan Airistolle, vaikka sen muutkin kuulivat:

»Minä sanoin heti, kun poika syntyi, että jopa tuli minun näköiseni ja velivainajani lahjainen. Karoliina väitti silloin vastaan, vaan jo on aikoja sitten uskonut.»

Ja sille hän taas nauroi niin, että vesiherne ilmausi nenänpäähän.

Airisto näki emännän punastuvan ja hänen silmiensä iskevän tulta.

»Piispa kun kävi mennä kesänä täällä, niin tulkin kautta minulle käski sanoa, että kouluta Oskari papiksi. 'Siitä tulee hyvälahjainen pappi tänne rajalle', oli sanonut. No minä sanoin, että ei tarvitse taloa liikuttaa, jos poika papiksikin koulutetaan. Karoliina muka sanoo, että ei kouluteta, että kuka talon perii, vaan mieleistä on Karoliinallekin... niinkuin maisteri hyvin ymmärtää... Se on vähän juonikko, tämä Karoliina... Ja saatan minä vieraalle sanoa, että kauan kesti, ennenkuin suostui tulemaan emännäksi tänne Portaankorvaan... Mutta jopa viimein tuli, melkein pyytämättä...»

Nyt ei emäntä enää hillinnyt itseään. Hän oli muuttunut, niin että oli aivan kalpeana ja ääni värähteli, kun hän tiuskaisi:

»Ole tuossa lörpöttämättä...»

Oli siihen sanomaisillaan lisääkin, mutta isäntä ehti kivahtaa:

»Pidä sinä suusi! Minä puhun maisterille, en minä sinulle puhu.»

Isännän naama muuttui tulipunaiseksi, ja niska notkahti taaksepäin. Airisto huomasi, että Oskari kalpeni ja katsoi isäänsä pelokkain silmin, vapisevin huulin.

Emäntä poistui kiireesti pirtistä, ja isäntä virkkoi:

»Tässä nyt vaimoväki rupeaa vastaan tinkaamaan ja juonittelemaan!»

Airiston tuli paha olla. Häntä iletti ja hänen tuli sanomattoman sääli emäntää ja Oskaria, joiden hän nyt ymmärsi olevan isännän orjia. Hän nousi ja meni sanaakaan puhumatta kamariinsa.

Yksi asia häntä ihmetytti. Että emäntä oli alistunut tuommoisen puolihupsun miehen käskettäväksi! Semmoinen selväjärkinen, roteva ihminen!

Mutta toinen taisi olla peto, peto sydämeltään ja peto voimiltaan. Kuinka täytyikään emäntäparan kärsiä tuommoisen raa'an miehen parissa!

Vastahakoisesti hän alkoi syödä illallista, jonka emäntä hänelle oli huoneeseen toimittanut.

Todellakin oli hän sattunut omituisiin oloihin ja kummallisten ihmisten pariin.

* * * * *

Syötyään hän istahti ikkunan ääreen ja katseli joelle, jonka jää oli alkanut muuttua vedenväriseksi. Siitä luisti silmä Suomen puolelle, kylälle ja kyläntakaisiin vaaroihin. Joki oli Portaankorvan kohdalta kapea, niin että selvään erotti Suomen puolen maantiellä kulkijat. Hänen silmänsä viivähti vaarain lakien huipuilla, joiden lumi vielä pohotti sinisen valkoisena vaaleampaa taivasta vasten, kierteli kylää, jonka ohi tie kulki, nyt mustalta nauhalta näyttäen, mutta lopulta jäi katse Väylänpään taloon, joka oli kylän upein... Siitä taas ajatukset lensivät tämän talon emäntään, joka oli Väylänpäästä kotoisin.

»Tuli melkein pyytämättä», oli isäntä sanonut.

Ainakin täytyi olla niin, ettei Oskarin isä ollut tämän talon isäntä. Saattoi olla emännällä joku nuoruudenunelma, josta...

Hän ei ajatellut sen pitempään, mutta sanomaton sääli hänen oli emäntää. Ja mielessään hän päätti, että kun hän on jäänlähdön nähnyt, siirtyy hän Suomen puolelle ja matkustaa Lappiin. Hän olikin saanut jo sanavarastoonsa paljon lisiä ja toivoi ylempänä jokivarrella löytävänsä enemmän.

Hän ei ollut kuullut emännän tulevan takaisin.

Ehkä meni johonkin itkemään! Ei ollut hän kertaakaan nähnyt emäntää itkeneen näköisenä, mutta ehkä nyt...

V

Emäntä juoksi suoraan navettaan, häveten itseään ja miestään. Viha, joka kauan oli kytenyt isäntää kohtaan, nousi nyt semmoiseen voimaan, että hänen täytyi molemmin käsin painaa rintaansa.

— Se häpäisee itsensä ja minut!

Hänen kätensä pusertui nyrkkiin, ja sama ajatus, sama toivomus, joka aina salaisena oli rinnassa kytenyt, nytkin sinne tuli. Kun se kuolisi... hukkuisi... suistuisi pää edellä padolta koskeen!

— Mutta ei sen loppu ole likellä, ei! Ennen rääkkää minut ja poikaparan, jonka on puolikuoliaaksi pelottanut... Haa! Sinä vanha, pirullinen ilkimys!

Hän puristi nyrkkiään ikäänkuin toivoen siitä helpotusta... Se helpottikin. Hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan.

— Kyllä maisteri nyt on selvillä, nyt ymmärtää! Minä näin sen hänen silmänluonnistaan, että ymmärsi... ymmärsi, ettei Aapeli sopinut _minun_ poikani isäksi... Mutta olipa viisas! Ei vastaan pannut, ei sanallakaan!

— Ensimmäisestä sanastani jo pääsi käsitykseen, kuinka hupsua on kohdeltava! Ei olisi moni niin vähästä ymmärtänyt! Mutta tämä hoksasi, ei ollut suotta maailmaa kulkenut ja oppinut...

— Mitä ajatelleekaan!

— Helsingistä on kotoisin! Sieltä on hänkin! Tietäisikö? Tuntisiko? Uskaltaisinko kysyä?

— Uskallan... uskallan. Siivo ja viisas mies! Ehkä hyvinkin tuntee... ehkä tietää jotakin. Samanikäiseksi mieheksi uskoisin tämänkin, mutta ei ole tämän katse niin kirkas ja kiehtova, ei otsa niin kaareva eikä käynti niin uljasta kuin oli hänellä...

— Jos huomisaamuna... kun miehet menevät metsään... Manta navettaan... Oskari kouluun... jos silloin suoraan kysyn... Luulisikohan hulluksi!

— Ei luule, sen uskon. Hänen katseensa on ystävällinen, hän ymmärtää, että kärsin... Oi, ihanaa olisi tietää, että hän elää!

Hän joutui navetasta pihalle ja seisahtui siihen.

Koski ulvoi, tohisi niin, että korvissa soi, kun lisäksi myötätuuli auttoi sen ääntä taloon päin.

— Ulvo nyt siellä ja uikuta, huuda ja riehu... tulen minä. Kohta on kevät ja kohta on kesä! Ah sentään! Huomisaamuna minä kysyn... kysyn minä. Se on viisas ja pitkämielinen mies. Ei laverra tietojaan... ei sanallakaan kenellekään hiisku... menee menojaan takaisin omaan maahansa... Ei kukaan saa tietää, mitä Portaankorvan emäntä jutteli ja mitä kysyi...

— Aamulla kysyn!

Silloin hän näki Oskarin tulevan portaille ja heräsi kuin unesta. Ikkunan läpi hän näki isännän pistelevän käpyä.

»Maisteri kysyi äitiä», sanoi Oskari.

»Lapsi kulta... minä tulen.»

Hän pyyhkäisi kerran kasvojaan, jotka tuntuivat palavan kuin tulenliekissä.

Kun hän tuli pirttiin, murahti isäntä:

»Paneppa illallinen pöytään ja sitten levolle joka sorkka!» Emäntä alkoi sanaa puhumatta toimittaa.

Seuraavana yönä ei häntä nukuttanut.

Kun miehet aamulla varhain nousivat metsään lähteäkseen, oli hänellä jo kahvi valmiiksi keitettynä ja eväs pantuna metsämatkaa varten.

Hän toivoi vain, että miehet pian lähtisivät.

Isäntä oli nyt hyvällä tuulella. Maisteri oli illalla, kun hän iltasen jälkeen oli käynyt puheilla, kehunut taloa hyväksi, poikaa hyväoppiseksi ja isäntää erinomaisen toimeliaaksi.

»Se kirjoittaa kaikenlaisia sanoja, joita sanoi tarvitsevansa», jutteli isäntä rengeilleen aamukahvia juotaessa. Oppinut mies on ja sanoi, että 'hyvä on, että poika oppii ruotsia, hyvä että oppisi vaikka viittä kieltä'. Ei tämä maisteri hauku koulua eikä kummastele, että Ruotsissa ruotsia opetetaan ja puhutaan.»

Emäntä kuunteli toisella korvalla isännän puhetta, mutta toisella, kuuluiko maisterin kamarista liikettä.

Miehet läksivät metsään. Kevätaamu oli kylmähkö, ilma kirkas, ja aurinko oli noussut kuin hymyten itäisten vaarojen takaa.

Kun kulkusten kilinä lakkasi kuulumasta, riensi emäntä takaisin pirttiin.

Oli aina kuin paino olisi pudonnut sydämeltä, kun isäntä lähti kotoa. Nyt tuntui vielä enemmän kuin koskaan ennen.

Oskari nukkui vielä sängyssään. Emäntä meni vuoteen viereen ja katseli kostein silmin poikaansa.

— Oma poikani... oma poikani... ei ole isäsi se, jota isäksi sanot... Kaukana on sinun isäsi. Rakastaisi sinua ja pois kutsuisi tuon pedon pesästä, jos tietäisi... Mutta kasva ja vartu vielä! Silloin... silloin puhkeaa rintani koski pauhaamaan, silloin saat tietää isäsi, ja silloin tämäkin täällä, joka itseään luulee isäksesi, saa kuulla, ettet ole hänen poikansa... Ah sentään! Kunpa rientäisi aika!

Hän veti vielä peitettä pojan päälle. — Se raukka pelkää tuota koljattia ja laihtuukin... poikaparka, raukkani! Mutta onpa sinulla oman isäsi kauniit silmät ja korkea otsa, ja vartesi vielä varttuu yhtä norjaksi kuin on isälläsikin...

Hän laittoi kahvitarjottimen reilaan ja kävi oven takana kuuntelemassa.

Hereillä jo oli. Emäntä kuuli hänen rykäisevän ja vetävän tulitikkuun tulta.

— Nyt... nyt!

Hän melkein vapisi sisällisestä innosta, kun hän kahvitarjotin kädessään astui maisterin huoneeseen.

Airisto huomasi heti, että emäntä oli joko valvonut tai itkenyt. Kasvotkin olivat kalpeammat, ja jonkunmoinen hermostuminen, jota hän ei ennen ollut huomannut, näytti emäntää vaivaavan.

Karoliina oli käskemättä istahtanut luolille. He olivat puhuneet ilmasta, pian tapahtuvasta jäänlähdöstä ja siitä, että isäntä oli renkeineen mennyt metsään nyt loppuja patoneuvoja noutamaan.

Emäntä istui pitkän aikaa ääneti. Näkyi, että hän taisteli... sanoisiko vai eikö sanoisi. Vihdoin hän kysyi:

»Helsingistähän maisteri sanoi olevansa?»

»Sieltä olen. Kuinka niin?»

Maisterin koko olemus, vakava katsanto ja äänen sointu herätti emännässä luottamusta.

»Tunsin kerran erään helsinkiläisen... Se oli silloin kun olin kotona Väylänpäässä... Ajattelin kysyä, tuntisitteko hänen nimistään herraa...»

»Tunnenhan minä monenkin nimellisiä...»

Hän loi emäntään pitkän, kysyvän katseen.

»Kaarlo Laukka oli nimeltään...»

Emännän ääni värähti sitä sanoessa.

Airistokin näytti hämmästyvän. Ja hänen ajatuksensa lensivät sinne tänne, niin ettei hän heti ehtinyt vastaamaan.

»Ylioppilas oli silloin... pitäisi olla teidän ikäisenne mies, mutta pitempi...»

Hän huomasi emännän silmäin sädehtivän, poskille kohosi puna, ja hän nousi istumasta ikäänkuin ilon pakottamana.

»Eläneekö vielä?»

Emännän katse oli melkein rukoileva.

»Elää... on isossa virassa...»

Hän katsahti emännän silmiin ja ymmärsi, että emäntä aavisti hänen ajatuksensa, ja ikäänkuin he jo ennen olisivat asiasta keskustelleet sanoi hän:

»Toden totta! Kaarlo Laukkahan oli täällä Pohjolassa ensimmäisenä ylioppilasvuotenaan...»

Taas hän katsoi emäntään.

»Ja Oskari on hänen poikansa...?»

Airiston ääni oli ystävällinen, ja hän katsoi emäntää suoraan silmiin.

»Kuinka minun poikani voisikaan olla... tuommoisen...»

He olivat kumpikin pitkän aikaa ääneti.

»Kyllä minä sitten kaiken muun arvaan», virkahti Airisto.

Emännän silmät kostuivat, mutta itkua ei tullut. Hän oli näinä vuosina oppinut kaikki salaamaan.

»Jos se aavistaisi, että... että Oskari ei ole hänen poikansa... niin tappaisi minut. Mutta minä olen hänet pettänyt, ja senvuoksi onkin elämäni... niinkuin olette nähnyt...»

Airisto ei osannut mitään sanoa. Emäntä näytti arvaavan toisen ajatuksenjuoksun, koska virkkoi:

»Teille puhuin... kun teki mieleni kysyä hänestä.. En ole muille sanonut enkä kohtalostani kertonut. Mutta luotan teihin... Viette salaisuuteni mennessänne?»

Emännän silmät etsivät Airiston katsetta.

»Siitä saatte olla varma. Otan osaa kärsimiseenne ja ymmärrän teidät hyvin...»

Silloin sai emäntä kuin uusia voimia ja sanoi hehkuvin poskin:

»Kerran se saapi kuulla, kenen poika on... vaan vielä ei sovi... poika on vielä nuori maailmalle, mutta jahka varttuu... Odotan ja kärsin...»

Hän nousi lähteäkseen.

»Kuinka kuitenkin rupesitte vaimoksi... tuommoiselle...?» kysyi Airisto.

»Kas siinä se onkin! Muka kunniaani pelastaakseni... vaikka silloin jo tunsin miehen ja tiesin hänet pedoksi...»

»Ja hän todella uskoo Oskaria omaksi pojakseen?» Airisto vähän hymähti.

»Uskoo. Olen hänet saanut siihen uskoon... Sen verran hän on löyhä...»

»Ja Oskari?»

»Uskoo myöskin. Mutta hän saa kerran tietää isänsä... eikä tule hänestä koskaan pappia Ruotsin puolelle... Siitä asiasta minä kyllä huolen pidän...»

Emäntä meni. Airisto jäi miettimään, mitä oli kuullut.

Ja nyt hän muisti, että Kaarlo Laukka oli kerran kertonut, että hän pohjoisella matkallaan tapasi reippaan Pohjolan tyttären... Silloin oli kestikievari Väylänpäässä... Laukka oli kylässä ollut puolen kesää.

»Se on vanha tarina... vanha tarina... Mutta sääli on poikaa, joka näyttää niin surumieliseltä... Aivanhan hänellä onkin samanlaiset silmät ja päänmuoto ja hiukset...»

Ja hän päätti mielessään, että viepi kuin viepikin terveiset Laukalle...

* * * * *

Kun emäntä tuli pirttiin, oli Oskari jo noussut ja luki läksyjään.

Kuinka liekin emännän silmään nyt erittäin kiintynyt se, että Oskari oli tänä talvena tullut yhä enemmän isänsä näköiseksi. Tuossa kun istui pöydän päässä lukien, oli kuin olisi _hän_ ollutkin. Vaaleat hiukset, jotka olivat vähän kiharat, olivat kammatut pystyyn taaksepäin, niin että korkea otsa oli näkyvissä. Ne olivat _hänen_ hiuksensa, _hänen_ otsansa ja silmänsä. Koko olento, päänmuoto ja vartalon asento muistutti hänestä, semmoisena kuin Karoliina hänet usein näki. Hän istui Väylänpään vieraskamarissa kirkkaana kesäaamuna juhannuksen jälkeen ja kirjoitteli... Karoliina hommaili pihasalla... Hän nosti katseensa kirjoituksestaan, huomasi Karoliinan pihalla... Silloin hän hymyili...

Ah! Se kesä ei koskaan mielestä hälvene!

Hän lähestyi Oskaria, kaulaan kätensä laski, otsalle suuteli ja sanoi:

»Äidin oma poika! Rakastathan äitiäsi?»

Oskari katsoi vähän oudoksuen äitiinsä, joka hyvin harvoin näinä aikoina oli suudellut.

»Rakastan minä», sanoi hän ja otti äitiään kaulasta.

»Enemmänkö rakastat kuin isää?»

Hetken päästä Oskari vastasi:

»Isä on välistä niin kova... On sentään hyväkin...» Karoliina suuteli kerran vielä ja sanoi lämpimästi: »Rakasta sinä äitiäsi... Äiti rakastaa sinua niin... kyllä sen kerran saat nähdä...»

Isän poissa ollessa liikkui Oskarikin vapaammin. Uskalsi leikkiäkin ja puhella iloisemmin. Hän oli oppinut pelkäämään isää ja säpsähti joka kerta, kun äänen kuuli, vaikkei isä hänelle koskaan kova ollut. Mutta hän muisti aina, kuinka isä äidille karjui ja vähän viistoon katsovilla silmillään tähtäsi. Ja silloin hän aina mielessään suuttui isälle äidin puolesta. Joskus muisti hän itkeneensäkin, kun isä torui äitiä.

Nyt semmoiset tapaukset johtuivat hänen mieleensä, ja hän kysäisi:

»Minkätähden isä aina karjuu äidille? Eipähän karju piika-Mantalle.»

»Se on sen luontoinen, isä...»

»Minun laulukirjani on kadonnut, äiti. Näinä päivinä on kadonnut kirjain joukosta... Onkohan isä ottanut niinkuin otti senkin ‘Pohjolan piltin', jonka Väylänpään Eemeli antoi, ja heitti uuniin...»

»Ehkä on ottanut. Ei se salli sinun suomalaisia kirjoja lukevan...»

»Minkätähden ei? Jos se tietäisi, mitä maisteri sanoi, kun kouluun menimme yhdessä eilen aamulla.»

»Mitä sanoi?»

»Sanoi, että rakasta vain Suomea ja suomenkieltä... se on äidinkielesi, sanoi...»

»Niinkö sanoi! Oikein puhui! Rakasta vain Suomea ja suomenkieltä... se onkin äidinkielesi, ja isäsikin kieli...»

Ja emäntä suuteli vielä kerran pojan pehmoisia vaaleita hiuskiharoita.

* * * * *

Koko päivän tuntui hänestä olo keveämmältä. Hän teki töitään hyräillen, mutta mielessä poltti ja pakotti kummallisia, outoja ajatuksia, ja rohkeita tuumia, joista ei ennen ollut mitään tiennyt, risteili hänen aivoissaan.

VI

Yhtäkkiä loppuivat kirkkaankylmät aamut. Taivaan vaalea sini muuttui harmaaksi, pohjatuulen palkeet väsyivät. Eteläinen alkoi liehua, lauha tuuli puhalteli, ja harmahtava taivas viskoi vettä.

Koski tiesi aikansa tulleen. Yhtenä ainoana yönä puhdistui jäistä Portaankorva ja muuttui virtavaksi ränniksi Isoonkoskeen asti.

Tulva alkoi nousta, jäälauttoja vihkaisi ohi Airiston ikkunan, ja virran viri kierteli törmän tasalla.

Isokoski riemuitsi. Sen uikuttava ulvominen oli muuttunut vapauden riemulauluksi, ja sen äänessä kajahteli kuin irralleen päässeen jättiläisen karjunta. Se ei tohissut enää, eikä tukahtuneesta rinnasta noussut sen ääni, joka paisui ja koveni yötä päivää. Valkoisena vaahtona myllersi koko koski, nieli kuin nälkäinen jalopeura ränniä pitkin tulevia jäitä. Ne murenivat sen hampaissa pieniksi hileiksi, ja sen suupielistä roiskui vaahto molemmille rannoille, roivi yli niemen nenän ja näytti nousevan korkeuteen. Pihalle saattoi nyt tulvan noustua nähdä Isonkosken pyörteet ja valkoharjaiset laineet.

Airisto käveli pitkin rantoja luonnon mahtavia voimia ihaillen. Hän seisoi saunan luona, jonka porraskiven editse nyt virta vieri, ja katseli joelle, joka törmäin tasalta vei vettä Isoonkoskeen, käveli joskus Isonkosken äyräällekin nähdäkseen, kuinka koski ruhjoi pirstoiksi kaiken mitä Portaankorva jaksoi sen kitaan kuljettaa. Se oli kamalaa leikkiä ja tuntui puistattavan koko olemusta.

Usein hän tapasi emännän joelle ja koskelle päin katselemassa. Kerran osui emäntä rannalle, kun hänkin sinne käveli. He eivät olleet _siitä_ asiasta sittemmin puhuneet. Ei ollut emäntä aloittanut, eikä tahtonut Airistokaan mitään puhua. Hän oli jälestäpäin tavannut emännän yksin miettimässä, milloin talon miesväki oli poissa.

Emäntä oli pessyt vaatteita ja huuhtoi nyt niitä väkevässä virrassa saunan porraskivellä seisoen.

Jäät olivat menneet menojaan, tulvakin oli tänään hiukan laskenut. Portaankorvassa virtasi vesi kuin rauhallisempana, eikä Isonkosken pauhu kuulunut nyt niin villin riemukkaalta kuin niinä päivinä, joina jäät sen kitaan murenivat.

Emännän käsivarret olivat paljaat kyynärpäihin asti, hän oli avopäin, tuuhea tukka vähän epäjärjestyksessä.

Airisto käveli viereen.

»No nyt ovat jäät menneet», sanoi hän. »Näin suurenmoista luonnon leikkiä en ole koskaan nähnyt.»