Part 1
PORTAANKORVAN EMÄNTÄ
Kuvaus Ruotsin rajoilta
Kirj.
VÄINÖ KATAJA
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1911.
I
Taloa ylempänä olivat jo kevätvirrat leikanneet pitkän railon keskijoelle, mutta Portaankorvassa ulottui vielä rykelmä talven jäätämiä jääneliöitä venevalkamasta sulan syrjään saakka. Mutta alempaa, joen niemen takaa, kuului yötä päivää kesät talvet suuren kosken pauhu, vaikkei itse koski sopinutkaan taloon näkymään. Talviaamuin huokui se höyryjään niemen nenää korkeammalle, ja sen läpi kimalteli aurinko etelän taivaanrannalta pirtin peräikkunaan kuin maasta nousevan usvan läpi.
Talo oli korkealla törmällä, kalliorantaisen joen korvassa, jossa kulki syvin uoma, ollen lohien ylösnousureittinä ja tukkilauttojen alasvienti-tienä. Päärakennus, punaiseksi maalattu, oli joen suuntaisena törmällä, joka jyrkkänä ja kivisenä laskeutui virtavaan jokeen. Ulkohuoneiden päädyt sitävastoin olivat joelle päin. Sauna oli etempänä, kiviseen törmänlohmuun salvettu, lehtipuut tukenaan joen puolella. Saunan sivu vei polku jyrkkänä rantapadolle, joka talon rantaan joka vuosi rakennettiin.
Kesäisin oli talossa vilkasta liikettä lauttojen kuljetuksen ja lohenpyynnin aikana, mutta talvisin tuntui kuin jähmettyisi elämäkin samoin kuin jäätyi joki talon kohdalta. Suuren kosken pauhu kuului kuitenkin aina, pakkastalvinakin, yötä päivää... yötä päivää. Talvisin oli sen pauhussa voimattoman vaikerrusta, ja sen ulvonta kuului kuin ahdistetusta rinnasta, jossa liikkuivat pauhaavat tunteet ja villit halut, mutta jonka voimattomana täytyi kärsiä.
Talvi-iltoina varsinkin tuntui siltä. Emäntä seisahtui usein keskelle pihaa navettaan mennessään ja kuunteli... Talven taivas oli pimeän pilven peitossa, ei tähtien välkettä, ei kuun kumotusta, ei revontulten loimoa... silloin se kuului suuren kosken pauhu niin kummalta valitukselta... Ah, se oli aivan kuin emännän oman rinnan tukehtunut kiljaiseminen, niinkuin hänen oman sydämensä tuskanhuuto, jonka täytyi aina vaieta, silloinkin, kun se väkisin pyrki ilmoille pääsemään.
Pimeä oli pihakin, eikä kukaan nähnyt hänen siinä seisovan navettapolulla ja kuuntelevan. Tuntui että helpotti. Noin se ulvoi ja pauhasi hänenkin rinnassaan, noin väliin karjaisi ja tuskaisena kiljahti... noin vihlaisi väliin ja noin vaikeroi... Niin se koski kahleissaan huusi, usvaansa työnsi ja uikutti...
Mutta keväällä se pääsee täysin keuhkoin huutamaan... keväällä se puhaltaa pois tuskansa ahdistetusta rinnastaan ja riemumielin kohisee kauas pois... kauas pois... suureen ihanaan maailmaan...
Mutta hän ei koskaan saa tuskaansa huutaa!
Yhä hän seisoi, kasvot koskelle päin.
Pirtin ovi narahti. Tuliko kukaan! Ei kukaan. Siellähän tuo istui takan ääressä nuottaa kutoen, pitkässä nenänpäässä vesiherne...
— Jos se tietäisi, mitä täällä liikkuu ja mitä ajattelen! Vaan eipä tiedä, eikä koskaan saa tietääkään! Hölmö! Siellä se nauraa ja hyvittelee poikaa... Ah, sinä vanha houkka! Hyvä, että olet parhaiksi hupsu!
Silloin taas koski ulvahti, ja kuului kuin sen ääni nousisi niemen yli ja pyrkisi vastavirtaa taloon päin.
Hän juoksi silloin aina navettaan, ajatuksiaan säikähtäen.
II
Emäntä Karoliina istui karsinanpuolisen ikkunan luona kehräten. Siitä sopi näkymään ylempänä oleva sula, joka näinä viimeisinä paisteisina päivinä oli levinnyt ja pitennytkin. Se näytti mustalta valkoisten jäiden keskellä, ja virta siinä jo kiehui valkoista vaahtoa keräten railon alapäähän. Päivän, kahden kuluttua, kolmen korkeintaan, puhkeaa koko selkäjää Isoonkoskeen asti. Pian rantajäät sitten lohkeilevat... tulva alkaa nousta... kevät tulee ja kesä...
Hän ei oikein hyvin nähnyt työnsä äärestä joelle. Hän heitti hetkeksi rukkinsa ja kävi ikkunan luo, kyynärpäillään ikkunan kynnyslautaan nojaten ja kasvot ruudussa kiinni. Nyt hän näki paremmin ja etemmäksi.
Tänä päivänä oli sulanperä jatkunut melkoisen matkaa alaspäin. Jos olisi mennä törmälle katsomaan, niin olisi jo saunan kohdalla, väkevimmän korvan yläpuolella...
Minkätähden hän aina vartoi ja odotti kevättä ja jäiden lähtöä? Minkätähden toivoi ja eli kuin tuskassa, kun kylmä kevään tuloa hidastutti?
Niin hän aina oli toivonut, ensi keväänä jo, kun tuli emännäksi Portaankorvaan. Toista kymmentä vuotta oli siitä kulunut...
Emäntä kuuli jonkun tulevan pirttiin. Askeleista hän tunsi, että tulija oli Manta piika, joka vasta oli karttaamasta lähtenyt pihasalle. Hän ei viitsinyt kääntyä katsomaan, virkkoi vain, kasvot yhä kiinni ikkunassa:
»Suvea tietää... sulanperä on paljon pitennyt tänä päivänä...»
»Kohisevan kuuluu koskikin niinkuin suven edellä kohisee», hän kuuli Mantan vastaavan.
»Vai jo kohisee... suvea tietää!» sanoi hän, ja hänen silmänsä kirkastuivat.
Mutta sitten hän ikäänkuin katui vilkastumistaan, katsoi taas joelle ja kysyi välinpitämättömällä äänellä:
»Mihinkähän se meni, koska ei näy olevan patovaajoja kolomassa?»
»Kuului puhuvan kirveen pajoittamisesta.»
Taas vilkastui emäntä, ja silmissä leimahti ilo.
»Vai niin», hän sanoi ja heitti pitkän, vaalean palmikon olkansa taakse.
Manta alkoi kartata.
»Tässähän nämä nyt ovatkin menossa viimeiset talvivillat... saamme kaikki valmiiksi... talvityöt pois ja rukki ullakolle... kevät ja kesä tulevat... Eikö olekin hauskaa, Manta, kun tulee kesä taas!»
»Hauskaa on...»
»Voi, se talvi on pitkä ja ikävä... Ei näy monta ihmistä koko talvena... Ei näkisi kulkijatakaan, ellei tästä näkyisi Suomen puolen maantielle...»
»Ikävää ja pakkastahan se on talven aika», puhui kartatessaan Manta, keski-ikäihminen. »Taitaa olla emännänkin joskus ikävä, vaikka tämmöinen talo on.»
»On minun joskus hirveän ikävä. Mistä Manta sen arvaa?»
»On näyttänyt siltä... Suomen puolelle taitaa olla ikävä...»
Karoliina oli taas asettunut ikkunaan eikä näyttänyt muistavan rukkiaan eikä kuulevan mitä Manta puhui.
Hänen katseensa luisti yli valkoisen joen jään vastaiselle rannalle, jossa oli suuri kylä pitkin joen kaarena juoksevaa törmää. Viistoon ikkunasta näkyi Väylänpää kylän ylipäässä, hänen syntymä- ja lapsuudenkotinsa. Siinä oli Suomi, ja tuo ranta tuossa, noin lähellä, oli Suomen ranta...
Hänen katseensa pysähtyi entisen kodin katselemiseen. Päärakennus oli korkealla kivijalalla, ikkunat kiiltäen ilta-auringon valossa kuin kulta. Silloin se oli punainen, nyt oli laudoitettu ja maalattu valkoiseksi. Lapsuuden koti!
Hänen mieleensä tulvi lapsuuden ja nuoruuden muistoja niin, että hän alkoi laulella. Siellä oli ollut ilon ja onnen hetkiä... siellä oli ollut pettymystä ja katkeraa surua... Siellä oli ollut koko elämän ihanin ja muistorikkain hetki...
Jos vielä saisi sen ajan takaisin! Ei tänne tulisi, ei rupeaisi vaimoksi vastenmieliselle miehelle, vaikka kuninkaan linnaan asumaan pyytäisi! Ennen kärsisi häpeänsä, kärsisi sukunsa vihat ja elättäisi poikansa vaikka kuinka raskaalla työllä...
Mutta se aika ei enää tule takaisin! Eikä tule hänkään, jota rakasti ja joka lupasi tulla... Mutta jäipä poika muistoksi, ja rakas oli vieläkin hän, jonka kanssa elonsa ihanimman kesän vietti...
Hän unohtui siihen Suomen puolen rantoja katselemaan ja kuluneita vuosia muistelemaan. Mutta kun katse palasi Suomen puolelta, pysähtyi se taas sulaan, joka jo näytti pitenneen saunan kohdalle asti. Silloin muisti hän erään tapauksen, joka tuossa virtavimmassa korvassa oli sattunut samana kesänä, jona hänetkin tänne Portaankorvaan emännäksi tuotiin. Hän ajatteli sitä niin vilkkaasti, että omien tunteittensa käskystä kiljaisi...
»Herra Isä!» huudahti Manta. »Mikä tuli?»
»Ei mikään!»
Karoliina kääntyi naurusuin Mantaan päin.
»Muistin tässä taas, kun tuohon sulaan katsoin, sitä Kivi-Santeri vainajaa.»
»Niin häntäkö, joka hyppäsi rantapadolta koskeen?»
»Niin! Huuh! Kun kuuluu juosseen pitkin saunapolkua ensin saunalle ja siitä padolle ja patoa pitkin... ja potkaisemalla potkaissut. Onhan Manta sen kuullut?»
»Olen minä kuullut... Jumalaton mies, mikä lienee ollut...»
»Nuori ja vankka mies kuuluu olleen... Pää edellä kertovat hypänneen, eikä ollut kertaakaan pinnalle noussut... Ja vasta syksyllä löydettiin Isonkosken alta ruumis...»
»Kirjaton kulkuri kuuluu olleen... Hautaamatta kuuluu olevan vieläkin.»
Karoliina oli poistunut ikkunasta, yritti jo kerran istumaan rukkinsa ääreen, mutta kävikin keskilattialle ja virkkoi:
»Padon päästä on monta syltä veteen... Pohjaan painui, kun hyppäsi...»
»Taisipa painua...»
»Näin sillä olivat olleet kädet... katsos, Manta... ja näin se oli vauhdissa juossut...»
Emännän poskille nousi puna, ja silmät leimusivat.
»Juoksipa tuo nyt miten hyvänsä», sanoi Manta ylenkatseellisesti.
»Oli nähty Suomen puoleltakin, Väylänpäästäkin... Mutta ei ehtinyt kukaan apuun.»
»Perkele vei omansa.»
»Oli jäänyt morsian johonkin Lapin rajoille.»
»Niin lie.»
»Ensi syksynä, kun tähän taloon tulin, kummitteli se tapaus mielessäni, ja öilläkin välistä heräsin... Onkin niin kaamea ja vaarallinen tuo pato... Minä pelkään siihen katsoakin... Huimaa päätäni, kun lautatkin sivu vilistävät... Syysiltoina olen kuulevinani kuin avunhuutoja, aina Isostakoskesta asti...»
»Joutavia...»
»Ja kun kerran tuli unissa ja otti kädestä...»
»Emännän ei kannattaisi semmoisia miettiä...»
»Johtuvat väkisinkin mieleen...»
»Ei saa antaa johtua. Pitää ajatella muuta.»
»Kumma se on, ettei siinä ole kukaan patomiehistä tai lohenpyytäjistä hukkunut!»
»Eivät pyri omasta halusta, niinkuin Kivi-Santeri teki. Ja tottuneet kun ovat... niinkuin tämänkin talon isäntä...»
»Niin! Kun välistä Aapelikin uskaltaa ihan vaarallisimpaan paikkaan... Kyllä Mantakin näkee, jahka korvapatoa ruvetaan lyömään. Niin, kesä tulee! Lauttojen lasku alkaa... tulee liikettä ja elämää... Sattuu sieltä tukkilaisten joukosta tulemaan Mantankin hyvä...»
»Pyh...»
»On siellä joukossa sorjaa ja norjaa, hyviä soittajiakin...»
»En minä enää... Ikäihminen jo. Emäntä puhuu kuin nuorelle tytölle. Pian suutun.»
»Leikkiä minä lasken. Kyllä Manta leikin ymmärtää.»
Manta ei siihen vastannut, karttasi vain, huulet pitkänä kuin ruomat.
Kauheata, kuinka ruma tuo Manta olikin, ajatteli emäntä. Nuorempi oli emäntää, mutta niin vanhan näköinen kuin voiteeton saapasvarsi.
»Leikkiä se oli...»
»En minä välitä semmoisesta leikistä.»
Manta näytti todella suuttuneelta. Ei sentään malttanut olla hymyilemättä, kun emäntä ratkesi raikkaaseen nauruun.
»Niin on tuo emäntä kuin hulliaiset tyttäret luonnoltaan», sanoi hän.
»Ei tässä nyt vielä niin vanhoja olla, ettei leikkiä joskus saa laskea.»
Emäntä aikoi taas kehrätä, mutta äkkiä hän muisti jotakin ja meni ulos.
Manta jatkoi karttaamistaan.
Sen oli Manta ennenkin pannut merkille, että emäntä isännän poissa ollessa oli erilainen kuin muulloin: oli iloisempi, puheliaampi ja sanoi paljon semmoista, jota ei isännän kuullen sanoisi. Kuinka lienevät heidän suhteensa? Puhuihan maailma yhtä ja toista. Ja vikaa kai siinä oli, koska emäntä aina pyrki miehestään loitommaksi. Eri huoneessa nukkuivatkin...
Mikä tiennee?
Manta oli vasta pyhäinpäivänä tullut Portaankorvaan palvelukseen, mutta yhtä ja toista oli jo kuluneen talven aikana ehtinyt huomata. Isännässä ei mitään erikoisempaa havainnut. Se oli aina työssä ja liikkeellä. Ja milloin pirtissä nuottaa kutoi, hän kehui poikaansa, joka oli paras kansakoulun oppilaista. Mutta emäntä, Karoliina, näytti joskus omituiselta. Manta oli monta kertaa nähnyt emännän pimeinä iltoina pysähtyvän pihalle ja ikäänkuin jotakin koskelta päin kuulostelevan. Kerran sattui hän kaivon kannelle eikä emäntä häntä huomannut.
Silloinkin seisahtui navettaan tullessa ja kuulosteli. Ja itsekseen höpisi:
»Ah, kuinka se ulvoo ja huutaa... näkee se kerran, kenen poika on, vaan pitäköön, hupsu, omanaan vielä.... ja kehukoon...»
Nytkin oli tullut kuin villiksi, kun tiesi isännän menneen pajaan. Mutta annahan kun saapuu kotia, jo on emännän suu lukossa ja silmissä leimahtelee... Soisi kai kuolevan, hukkuvan...
Hän jatkoi karttaamistaan. Mihin se nyt jäi, kun ei joudu kehräämään!
Portailla seisoi Karoliina avopäin ja katseli niemelle päin, jonka takaa Isonkosken pauhu kuului. Hän hengitti täysin keuhkoin kirkasta, leutoa kevätilmaa, jossa jo tuoksahti pihkan lemua. Hän oli tukeva ihminen, pitkä ja jäntevä, parhaassa iässään vielä. Kasvoissa oli välistä lapsellinen ilme, mutta joskus leimahtivat suuret ruskeat silmät kuin vihaisinta vihaa, ja silloin kasvoillekin ilmausi kova, katkera piirre.
Melkein kuin tietämättään jäi hän siihen seisomaan ja havaitsi pihalla kuusiriukuja, joita isäntä oli ollut nitomassa patovaajoiksi.
»Pian kai tulee siihen taas naputtelunaan ja nenäänsä niistämään!... Viipyisi vielä hetkenkään!»
Hän kävi pihalle ja joutui rakennuksen nurkalle, josta näki jäälle ja Suomen puolelle. Silloin hän huomasi Väylänpään rannassa kaksi miestä, jotka näyttivät pehminnyttä tietä pitkin pyrkivän Ruotsin puolelle. Edellä kulkeva näytti olevan poikanen, joka veti kelkkaa perässään.
»Keitä lienevät. Väylänpäästä ne näkyvät lähteneen. No, eipä heillä mitään vaaraa ole tarjona... vastahan aamupäivällä on hevosellakin poikki ajettu...»
Hän huomasi olevansa avopäin ja riensi sisälle.
»Aikoiko kauankin olla pajamatkalla?» kysyi hän, mutta riensi vastausta odottamatta joenpuolisen ikkunan pieleen tulijoita katsomaan.
»Tuolta tulee kaksi miestä poikki, toinen vetää kelkkaa, jossa näyttää olevan kapsäkkejä vai mitä lie... Tule katsomaan, Manta!»
»Mitäpä minä heistä. Kun eivät vaan tuone tullinalaista tavaraa... menettävät kuin se tavallinen vieraskin...»
»Eivät ne noin rohkeasti päivän aikana tulisi, jos luvatonta kelkassa olisi... Tulehan katsomaan!»
Tie, jota pitkin tulijat Suomen puolelta lähenivät, nousi maihin ylempänä Portaankorvaa, melkein keskikylälle. Tien kohdalle oli siinä rantatörmään kaivettu loivempi kuja, josta tie nousi törmälle.
Tulijat olivat jo hyvin lähellä ruotsinpuolista rantaa, kun emäntä, joka koko ajan oli katsonut heidän tuloaan, huudahti Mantalle:
»Nyt minä tunnen kelkkaa vetävän pojan. Se on Väylänpään Eemeli... Luultavasti on toinen joku matkustavainen, joka kyydillä on tullut Väylänpäähän ja siitä tahtonut poikkisaattajaa...»
»Lienee joku kaupustelija», arveli Manta, mutta nousi hänkin ikkunaan katsomaan.
Kun poikkitulijat olivat nousseet maihin ja kadonneet näkyvistä, ryhtyivät naiset työhönsä, Manta karttaamaan, emäntä kehräämään.
* * * * *
Manta oli jo mennyt iltalypsylle ja emäntä oli yksin pirtissä, kehräten kartanpaloja, jotka Mantalta olivat jääneet. Hän alkoi jo odotella poikaansakin, Oskaria, jonka tiesi olevan koululla ja viipyvän tänään voimistelun vuoksi kauemmin. Mutta nyt olisi jo pitänyt sieltäkin ehtiä.
— Kaiketi on Aapeli laittanut luunsa koululle, koska ei kuulu tulevaksi, — mietti emäntä. — Sinne on mennyt viivyttämään opettajaa ja poikaa kehumaan... Hupsu! Se toivoo Oskarista pappia tänne rajalle...
Samassa kuului askeleita porstuasta, mutta emäntä tunsi heti, ettei tulijain joukossa ollut isäntää.
Tulijat olivatkin äskeiset miehet, hänen veljensä poika Väylänpään Eemeli ja laihanlainen, siivon näköinen herrasmies, hieno turkki yllään.
Vieras herra tervehti ystävällisesti käyden kättä antamaan emännälle. Saatuaan kuulla, että vieras oli Helsingistä, maisteri Airisto, ja että hän pyysi asumaan taloon lyhemmäksi aikaa, tutkiakseen kielimurretta, vilkastui emäntä ja kävi vieraan kanssa keskusteluun.
»Vai Helsingistä... Se on Suomen pääkaupunki...»
Emäntä tarkasteli vierasta suurilla ruskeilla silmillään, ja jokin salainen ilo leimahti hänen mieleensä.
»Vai Väylänpäästä tänne opastettiin», hän puheli työntäen uunin luo karttapenkkiä ja rukkia. »Se on minun syntymäkotini. Veljeni on siinä nyt isäntänä... Vieras riisuu turkin ja käy istumaan...»
»Jo minä kuulin, puhui vieras hiljaisella äänellä. »Väylänpään isäntä jo kertoi ja tämä Eemeli lisää tullessamme. Taitaakin olla täällä tavallista, että Suomesta emäntiä haetaan...»
»Sattuu joskus...»
»Vaikka suomalaistahan on asutus tälläkin puolen rajan ja suomalaisia asukkaat...»
»Niin kai ovat, koska samaa suomea puhuvat, mutta tämä uusi polvi oppii aivan ruotsinkieltä... koulussa aivan ruotsia opetetaan... Siellä on meidänkin Oskari...»
»Vai niin...»
Vieraan kasvot synkkenivät.
»Suomeahan ne puhuvat kaikki koulun pihalla», sanoi Eemeli. »Eivätkä sano ymmärtävänsä mitä lukevat...»
»Tjaa», arveli vieras ja kysyi sitten, ikäänkuin haluten puhua muusta:
»Niin, miten käy, emäntä? Saanko jäädä taloon?»
»No jo toki. Kun nyt vain ette olisi liian vaativa. Ei ole Aapeli tässä kotona, vaan mitäpä hänelläkään olisi... ja pian kai hänkin tulee... On tässä porstuakamari, jossa kyllä saatte rauhassa olla... Mutta ei ole näin talonpoikaisessa talossa...»
»Vielä mitä, kyllä toimeen tulemme... Minä tyydyn ihan samaan ruokaan kuin te itsekin...»
»Kun rantapato saadaan pyyntiin, niin saatte lohta... Ei ole enää pitkää aikaa jäänlähtöön...»
Karoliina oli jutellessa keittänyt kahvit ja käski vieraan ja Eemelin vierashuoneeseensa. Hänellä oli hopeiset kahvivehkeet, kannut, kerma- ja sokeriastiat.
Vieras ihmetteli.
»Ne ovat minun matkassani tulleet», sanoi emäntä. »Isävainaja antoi ne minulle, kun olin vireäjalkainen palvelemaan matkustavaisia, joita myötäänsä silloin kulki Väylänpäässä.»
»Oliko silloinkin kestikievari Väylänpäässä?»
»Siinä on ollut monta kymmentä vuotta.»
Kahvia juotaessa sanoi vieras:
»Vai ei ole kuin yksi lapsi, tai ymmärsinkö äsken väärin...»
»Ei ole kuin se yksi... eikä ole ollutkaan useampaa... Kolmentoista jo on... pian on koulunsa käynyt läpi...»
Vieras ja emäntä jäivät juttelemaan. Eemeli läksi kelkkoineen takaisin Suomen puolelle.
»Vie terveisiä Väylänpäähän!» evästi Karoliina, ja kun Eemeli oli painanut oven kiinni, hän lisäsi vieraalle:
»Tästä pojasta veljeni toivoo maamiestä... Heillä on vanhin poika lyseossa... Tämä Eemeli on kahta vuotta vanhempi meidän Oskaria.»
»No kuinka Oskarinne oppii ruotsinkieltä?» kysyi vieras.
Emäntä laski äänensä melkein kuin supatukseksi:
»Hyväoppinen kun on, niin oppii. Isänsä on kuin hullu, että ruotsia pitää oppia, ja papiksi aikoo kouluttaa, ja Oskarin lahjoilla papiksi kyllä tuleekin. Vaan minä tahtoisin, että Suomeen pitäisi pojan pyrkiä...»
Emäntä innostui puhumaan Suomen puolesta ja kertoi sinne ikävöivänsä. »Hyvin usein käyn Väylänpäässä Suomen sanomalehtiä lukemassa», hän sanoi.
Hän läksi noutamaan kuumempaa kahvia, mutta tulikin äkkiä takaisin, unhottaen tarjottimenkin pirttiin. Hänen kasvoilleen oli ilmaantunut jotakin pelonsekaista. Hän kumartui vieraan puoleen ja kuiskasi, huulet aivan vieraan korvan ääressä:
»Sanokaa poikaa isänsä näköiseksi... siitä se pitää... älkääkä muutenkaan panko vastaan sen puheita... tuossa ne tulevat nyt kujalla... se on semmoinen... semmoinen vähän niinkuin — löyhä...»
Vieras näytti ymmärtävän, nyykäytti päätään ja nousi hänkin mennäkseen isäntää vastaan.
»Hyvä, hyvä», kuiskasi emäntä, joka seurasi vierasta porstuaan.
III
Vieraalle annettiin huone porstuan perältä. Se oli talon siistein huone, emännän vierashuone, jossa huonekalut ja kaikki muu irtain oli emännän myötäjäisinä seurannut Väylänpäästä.
Maisteri Airisto laskeusi levolle valkoisten lakanain väliin hyvin pehmoiselle vuoteelle. Oli vielä valoisaa ulkona, vaikka ilta oli jutellessa kulunut myöhäiseen. Hänen maatessaan sopi suomenpuolinen ranta näkymään, suuri, siististi rakennettu kylä ja sen takaa korkeita, lumipeitteisiä vaarain lakia. Hän ei ollut koskaan käynyt näin kaukana Pohjolassa eikä ollut tätä tämmöiseksi osannut kuvitella.
Ja hän unohti unta odotellessaan, että oli tullut tänne rajalle kielimurretta tutkimaan, valmistaakseen väitöskirjaansa »Tornion murteesta».
Omituisiin oloihin hän tunsi tulleensa.
— Sama lännessä kuin idässäkin, — ajatteli hän. — Suomen kieli, ainoa omamme...
Mutta sitten hänen ajatuksensa siirtyivät tähän taloon ja talon väkeen.
Hänen mielestään olivat emäntä ja isäntä vastakohtia. Emäntä vilkas ja puhelias, avomielinen, isäntä kuiva kalanpyytäjä, itara ja pöyhkeä. Ei näyttänyt emäntä isosti miehestään pitävän... Rumakin oli noin komean emännän mieheksi... Mikä lieneekään hänessä ollut puoleensavetävää, kun emäntä hänet oli miehekseen ottanut? Ehkä tavara? Mutta emäntä ei tuntunut olevan tavarassa kiinni...
Sitten muisti pojan, joka oli kotiintunut isän mukana. Poika oli kaunis. Ei ollut mistään paikasta isänsä näköinen, ei ollut äitiinsäkään. Hänessä oli jotakin aivan vierasta, varsinkin silmissä ja takaraivolla.
»Sanokaa poikaa isänsä näköiseksi, siitä se pitää...»
Ehkäpä olikin niinkuin hän oli arvellut. Poika ei ollut _tämän_ isännän, vaikka mies näytti siinä uskossa olevan...
Ja hänen tuli kuin sääli emäntää, joka vielä oli pulska ja punakka ihminen, vilkas, kohtelias ja puhelias. Isäntä ei osannut muuta kuin kehua poikaa ja sen ruotsinkielen taitoa.
Hän muisti halveksivan katseen, jonka emäntä loi mieheensä, kun tämä alkoi nauraa räkättää saatuaan kuulla, että vieraskin piti poikaa isänsä näköisenä.
»Hä-hä... vieraan silmään se juuri pystyykin, hä-hä!» räkätti hän, ja pitkän nenän päässä heilui vesiherne.
Vihdoin vieras päätti olla ajattelematta muuta kuin sitä, mitä varten oli tänne rajalle tullut ja pyrkinyt ruotsinpuoliselle rannalle asumaan.
Ja siihen hän nukkui.
Kun hän aamulla heräsi, oli kirkas päiväpaiste. Aurinko paistoi suoraan idästä hänen ikkunastaan huoneeseen.
Talossa oltiin jo toimessa. Hän kuuli ovien käyvän ja porstuasta askeleita. Ja kun hän tarkemmin kuunteli, kuului Isonkosken pauhukin yksitoikkoisena kohinana kuin maan alta. Hän oli nukkunut hyvin, oli tyytyväinen kaikin puolin ja päätti heti ryhtyä työtänsä aloittamaan. Nyt ensiksi piti nousta ylös ja lähteä kevätaamuun tuulettumaan.
Silloin ovelle koputettiin ja emäntä tuli kahvitarjottimineen sisälle.
»Kuulin, että maisteri oli valveilla... Olette tainnut herätä, kun tästä ovat miehet aamukylmässä metsään lähteneet...»
Emäntä asetti tarjottimen tuolille vuoteen viereen.
Airisto kehui nukkuneensa mainiosti.
Emäntä näytti melkein nuoremmalta nyt kuin eilen. Puku oli siistimpi, näytti uudelta, ja hän oli avopäin, niin että runsas tukka oli näkösällä.
»Onko isäntäkin mennyt?»
»Meni se. Patoneuvoja pian tarvitaan... Tänään tulee lämmin päivä... Pian tulee jäille lähtö... Terveiset käski sanoa. Piti teistä kovasti...»
»Vai niin, kiitoksia...»
»Te kun ette pannut vastaan... ja sanoitte Oskarin olevan hänen näköisensä...»
Emännän silmissä vilahti veitikkaa.
Maisteri hymähti. Hän ymmärsi emännän erinomaisen hyvin.
»Oskari! Miksi juuri semmoisen nimen panitte?»
»Hänen on panemansa. Kuninkaan kaima siitä piti tehtämän: Oskar Gustaf Adolf.»
»Jopa... jopa... Koreaapa piti olla.»
»Niin tietenkin.»
Airisto joi kahvia ja sanoi laskiessaan tyhjää kuppia takaisin tarjottimelle:
»Maata pannessani en kuullut kosken kohinaa, mutta nyt kuuluu kuin vierestä... Sehän onkin tämän joen suurin koski tuossa talon alapuolella.»
»Niin on... Kuuluu se selvään pirttiin talvellakin... Se on kaunis koski... Tässä ihan ikkunan alla on virtavin korva... Mutta rantapato lyödään aina saunan kohdalle... Ja tästä vilahtavat tukkilautat sivu Isoonkoskeen niin nopeasti, ettei miehiä tunne, vaikka kuinka tuttuja olisivat.»
Emäntä vilkastui puhuessaan ja meni ikkunaan.
»Pian tässä on avovesi... ehkä huomenna... Oikein ikävöitsee jo silmä virran juoksua nähdä ja korva kuulla kesäisen kosken pauhua», sanoi hän.
»Minä en ole koskaan asunut kosken partaalla. Tämä lienee suurenmoinen kesäisin.»
»Niinkö? ⁻Vai ette ole asunut... Minusta on kosken kohina niin hauskaa... Kyllä te nyt näette...»
»Niin... siitä tulee hauskaa.»
Hetken kuluttua tokaisi taas emäntä:
»Se luuli teitä semmoiseksi, joka on ryssäin asialla... vaan uskoi sentään minua...»
Airiston huomio kiintyi.
»Onko täällä sitten semmoisia kulkenut?»
»Sitä en tiedä, vaan opettaja kuuluu varoittaneen semmoisista, jotka sahoja viilaavat...»
»Vai niin. Onko se koulu kaukana tästä?»
»Tässä se on ihan tuon sakean männikön takana. Yhdeksältä menevät kouluun.»
»Meneekö Oskarikin?»
»Jo tietenkin. Pirtissä lukee läksyjään.»
Kun emäntä poistui, nousi Airisto sukkelaan sängystä.