Part 6

Jos olisin kansainvälinen runoilija eikä poliittisia runoja pidettäisi vaarallisina, niin tekisinpä laulun siitä suuresta petäjästä, joka seisoo rajalinjalla Raatteenjärven rannalla ja lautuvine latvoineen niin salaperäisen suruvoittoisesti humisee sivukulkijalle. Minusta siinä suuren petäjän huminassa, leutotuulisena kevättalven iltana, kuuluu joku vinkuva, syyttävä sävel. _Ketä_ hän syyttää tuo korkea korpipetäjä, _mistä_ hän moittii tuo kohajava kokkohonka? Käykööt uteliaat sitä itse kuuntelemassa, tutkikoon kukin kulkija erämaan vanhuksen vihanvärisevää huokausta. Minulle hän vain noinikään suhahti, ajaa helskyttäessäni hänen sivutseen peuralla: "Runottomia olette te nykypolven ihmiset, arkipäiväisyyden orjia olette te kaikki, sekä suomalaiset että venäläiset, ilman omaatuntoa olette te ryöstäneet kanteleen karjalaisiltakin -- _kanteleen, jota ette itse kykene soittamaan!_"

En ollut kuulevinani tuota petäjän syyttävää suhinaa, kiiruhdin poroani -- ja ajoin Suomeen. --

Pistäysimme sisään erääseen Suomenpuoleisista pirteistä. Mikä kova vastavaikutus hempeän Karjalan jälkeen! Mikä hengen jurous ja mikä aineen raakuus! Ei yksikään pirtissä olijoista hievahda, tuskin yksikään vastaa matkamiehen tervehdykseen. Miehiä istuskelee lakit päässä, sylkemisen roiskinta kuuluu joka nurkasta, piipunnysät tupruavat tukahduttavaa savua, pirtin lattia on musta, märkä ja pahansiivoinen, russakat kihisevät seinänraoissa, ruuan jätteitä ja likaisia astioita viruu pöydällä, kahvipannun kylki on nokimusta; resuinen, haisevanlikainen virsikirja lepää akkunalaudalla -- suloinen isänmaamme! Ja näin on melkein poikkeuksetta joka talossa, olkoon talon isännällä vaikka rahoja pankissa. Ei kukaan virka niinkuin Vienan Karjalassa, "terveh vierahille"; pitkällisen, epäluuloisen vaitiolon jälkeen järähtää vasta kysymys: "kuuluuko sitä mitä?" johon ei tee mieli vastata mitään, mutta täytyy kuitenkin vastata, sillä maassa on oltava maan tavalla, taikka muuten: maasta pois.

Illan jo pimetessä ajoimme Vuokin _Parvalaan_. Talossa on liki puolen tusinaa emäntiä ja ainakin tusina nuoria ja vanhoja isäntiä ja täytyypä olla entuudesta perehtynyt huiskinhaiskisen kartanon oloihin ennenkuin löytää sen lukon ja sen komeron, joiden kanssa matkailija hyvin sentään toimeentulee tuntien avutonta sääliä, kun täytyy ajaa esimerkiksi siunatussa tilassa oleva emäntä ylös pirtin lattialta saadakseen hiukan suuhunpantavaa sekä makuusijan väsyneille jäsenilleen. Hiessä piehtaroivalle poromiehelle olisi tietysti lämmin sauna paras virvoituspaikka, mutta eipä ole Suomen puolella aulista Outia, joka ihastuisi veli Huotarin suopeaan sydämeen taikka hänen akonlahtelaisiin antimiinsa.

Parvavaaralta karttui vielä 3 peninkulmaa kirkonkylään ja olipa meillä tekemistä sitä taivaltaessamme yhteen menoon mitä lauhimmalla säällä ja kelvottomammalla suksikelillä nuutuneilla kevätporoilla, jotka olivat täynnä permoja ja joista toverini härkä lyyhäsi. Talvipakkasella moiset taipalet olisivat leikintekoa! Edessämme vaelsi pitkä jono karjalaisia, jotka rekineen, hevosineen soluivat tavanmukaista reittiään Kajaaniin asti ja onnistuipa meidän sälyttää mekkomme ja laukkumme peninkulman verran heikäläisten rekeen. Tuontuostakin sattui heikäläisiä jonottain myös vastaan -- näin jauho ja suola Suomesta nousee kauvas Sydän-Vienaan. Tämä kuormain kuljetus Vuokin Parvalan kautta on kerrassaan suurenmoinen kansanliike, joka ansaitseisi asiallisempaa huomiota uusia _rautateitä_ suunnitellessa. Jokaisen talven kuluessa vierii edestakaisin Vienan Karjalan, Suomussalmen ja Kajaanin välisillä teillä _kymmeniä tuhansia_ hevoskuormia! Tällaisia kaupunkimatkoja voidaan tehdä kymmenkunta talvessa yksillä hevosilla ja jokaisen edestakaisen matkan keskimääräiseksi pituudeksi saapi hyvin laskea 400 kilometriä, siis voipi _yhden_ hevosparan osaksi joskus karttua _neljätuhatta kilometriä_ yhden talven kuluessa. On siinä vuovaamista yli mäkien ja soiden. Mutta hevoset laihtuvat laihtumistaan ja kansa köyhtymistään köyhtyy!

-- -- --

Matkakertomukseemme ei enää ole muuta lisättävää kuin että 7:ntenä päivänä huhtikuuta Saukon ja Haukilan talojen kautta vaivoin pääsimme perille, viimeisellä peninkulmalla kiskoen poroja perässämme, eivätkä ne sittenkään perille asti jaksaneet, vaan toinen täytyi jättää naavametsään voimistumaan. Virvoittavan vaikutuksen meihin kaikissa tapauksissa oli tehnyt tämä viikkoinen kiertomatka, jota oli karttunut lähes 20 peninkulmaa. Tekisi mieli sanoa muillekkin: mene ja tee samoin, taikka: koetelkaat kaikki ja pitäkää se kuin hyvä on.

Vapunpäivä korvessa.

Tunnelma v:lta 1907.

Lunta, lunta, lunta! Mitäpä muutakaan toivoa voisi -- kaukana korvessa? Sinistä taivastako -- huikean valkoisia ylioppilaslakkejako -- kukkarintaisia neitojako vaaleine kesäpukuineen? Liehuvia lippujako -- jyriseviä rattaitako -- hymyileviä huuliako kuohuvien simapullojen ääressä... Alppilan aamulaulujen raikuessa?

Ei, ei, ei!

Täällä korvessa on vappu toisenlainen kuin Helsingissä. Siellä vilahtelee vain valkoisia pilkkuja viheriän kentän keskessä -- täällä on kaikki valkoista. Vapun aamuna anivarhain levittää korven kuningatar helmiheleän samettivaippansa yli metsän ja maan, yli siintävän järven jään. Kaikkialle tämä pehmoinen peite kietoutuu, kääriytyy, pienimmänkin lokeron löytää ja täyttää. Kattojen harjat hohtavat kuin lumivuoret häikäisevän valkoisina.

Mikä ääretön hiljaisuus! Mikä kuoleman rauha! Korkeat partakuuset seisovat kuni tuomitut syvällä rämelaaksossa. Ei risahdusta missään, ei heilahda oksa luminen, ei nuojahda Tapion kruunattu pää -- ainoastaan joku naavaisen partansa haituva ilmojen virissä vipajaa...

Ah! tämä korven kangistunut rauha on melkein sietämätöntä -- elävälle ihmiselle. Mutta siihen on pakko tyytyä, sillä korven Vappu sen niin on säätänyt.

Siispä tyydyn -- tyytyä täytyy. Valjastan poroni, ainoan leikkitoverini korvessa, valjastan kuusamolaisen ahkioni eteen: ann' huhkia vaan! Näin sitä vappua vietetään. Kas jo virkeni metsän reuna: kulkuset helisevät, tiuvut soivat, kotiharakka nauraen pakoon lentää huilottaa...

On elämää ja liikettä kaukana korvessakin.

Järven jää, ulappa uljas... hop hop ja hei hei! riipase nyt rikeneen, oi luomus Jumalan! Ilahduta takatalvista mieltäni, riemastuta yksinäistä sydäntäni sydänmailla! Näin on hyvä, näinpä hyvä olla ja eleä. Täys laukka siis! Tierat sinkoilevat silmilleni, iskevät iloisesti ylioppilaslakkani kultaista lyyryä vasten ja solahtavat sulaen turkkini avoimeen kaulukseen. Hauskaa vappua!

Kuka välittää siitä että Apollon poika ajaa karahuttaa ypöyksikseen pitkin salojärven hyistä pintaa? Nythän on "mokraattien aika", "rakutaattorien" vuosisata. Herrat prrr...

"Ei muuta johtajaa, ei luojaa kuin kansa kaikkivaltias --"

Bravo! Bis! Dacapo! Mutta mustalainen, joka Puolangalla asuu, sanoisi: Haidjaa! Hiiteen kaikki unelmat.

Pääasia on se että nyt on vappu ja että minä tässä ajan porolla -- ylioppilaslakki päässä. Se on faktum, jota ei sovi tyhjäksi tehdä.

Paholainenko puhuu pommeista rauhan korvessa? Tietysti olemme vallankumouksellisia kaikki, me nuoret poromiehet, mutta hulluko pommeja heittää? Ei täällä ole muita pommeja kuin ne, jotka poron kavioista pompahtelevat vasten ajajan kasvoja. Niihin me tyytykäämme. "Ei muuta johtajaa, ei lumenluojaa kuin peura virma valtias!"

Seis, hepo harmaja! Kuka se tuolla törmällä laulaa, ken petäjikössä soittelee? Kuunnelkaamme! Huutavan ääni korvessa -- varis. Kuraa! kuraa! kuraa!

Ja minä väitän vielä kerran että seis, hallava orit, ja hauskaa vappua neitosille!

Talviretki Näljängälle.

Kotiseutukuvauksia vuodelta 1911.

Kiehkurasarvinen porohärkäni, mihin maan ääriin sinulla pääsisikään, jos oikein lujille ottaisi, ja mihin sinulla _ei_ pääse, miten huimasti hyvänsä hihnaa huiskuttaa! Sinä kestät usein siinä, missä parhaat konkarihevoset eivät kestä, sinä viet voiton Suomen koirista, joilla ei voi ajella erämaiden halki, sinä huristat huohottaen lumipintoja, joissa Amerikan paras automobiili tarttuisi kinokseen, ja jalkamiehen jätät sinä ikuisesti jälkeesi, vieläpä myös hilpeän hiihtäjän. Mutta pohjoisnapaveturiksi sinusta ei olisi, sillä lihansyöjäksi sinusta, jäkälänmärehtijästä, ei liene kuuna päivänä, vaan siellä, äärimäisillä jääkentillä, sinut ehdottomasti voittavat eskimoiden sudensukuiset koirat. Kiitos sinulle siitäkin, mitä olet, kelpaathan ainakin ajokkaaksi Pohjoissuomen saloilla, Kainuun jylhillä takamailla!

-- Älä hulluttele mies, nythän on lumimyrsky ja tiet peittyvät umpeen! varoitin minä toveriani, joka tammikuun 9:ntenä päivänä ajaa karahutti porollaan pihaan periäkseen minut retkelle, josta ennen oli sovittu. Mutta toveri, pienenläntä pielisjärveläinen liikemies, läiskäytti porokintaitaan, pyristeli itseään lumesta kuin riekko ja äännähti:

-- Vaikka akkoja satakoon, päästä pitää!

Hän oli näet noita nykyajan propsipäälliköitä joka kirjaimellisesti osasi ottaa miestä kiinni sanasta ja härkää sarvesta. Epäillen valjastin poroni lumipyryssä ja me läksimme pihasta.

Tällä kertaa ajoimme alas Karhulan pappilan läntisestä portista päinvastaiseen suuntaan kuin mihin väylä vetää Vuokkiin tai Vienan-Karjalaan -- meillä oli meno Näljängälle, jossa harvoin käydään.

Kärrysahon ("Värjän") sivu päästyämme olimme heti hempeässä tuiskun tuprakassa ja porot kulkivat laiskasti, sillä sää oli lauha. Emme kuitenkaan malttaneet poiketa Ämmän ruukin viimeiseen mohikaaniasunoon (Lastenkotiin), vaan ajoimme sillatse yli mustan sulan virran surkutellen ja naureskellen taaksemme jääpää tiiliröykkiötä korkealla ilmassa törröttävine rautapiippuineen, joka ikäänkuin mikä Baabelin torni tai egyptiläinen pyramiidi kohosi kosken korvalla kuiskien muinaisista loistoajoista. "Suomussalmen renesanssi-aikakauden viimeinen taideteos!" Täällä oli 60-luvulla eletty pulskasti, hyrrät pyörivät, jättiläismoukarit jyskyttivät, ahjot hehkuivat punaisina ja suuri vellikello korkeudessa pompatti kuin Jerikon kymbaali kutsuen kansaa kokoon, mutta nyt, puolen vuosisadan mentyä, ei tuosta miljoonanrakennuksesta, erämaan rautatehtaasta, ollut jälellä kohta kiveä kiven päällä. Tosin Bisi vielä eli ja piti hauskaa -- "ukko Pisi", joka oli ollut tuon laitoksen viimeinen "vörvalttari", hän joka oli istunut korkealla ruuvituolilla jättiläispulpetin edessä ja tehnyt tiliä kuin isä jumala ratkaisten työläisten elämää ja kuolemaa. Jaa, veli Pisi eli vielä tuolla kurjalla Kanervavaaralla ja sen miehen ihmeellisissä aivoissa kohoaa vielä tänä päivänä Ämmän ruukki täydessä kukoistuksessaan, ja totisesti hän on mahtavampi kuin joku nykyajan Antti, joka nyt jauhomyllyä pyörittää Ämmäkoskessa, tai itse patruuni Lumma, joka nämät rauniot omistaa.

Me ajoimme sakenevassa tuiskussa uhkean Syväyksen (Jalon) sillan ylitse ja käänsimme poromme valtatieltä kaitaloiselle metsätielle. Veturimme sukelsivat nyt läpi satojen kaariporttien, sillä metsän solakat koivut ja näreet olivat tänä talvena paljon lumen painosta taipuneet luokeiksi, valkoisiksi vempeliksi, joiden köynnökset ainoastaan heinähäkki tai poronsarvi joskus karisteli alas. Mutta pian alkaa metsä harveta ja puunkannot juoruavat kulkijalle nykyajan maalaishistoriaa -- me lähestymme taloa, joka on myönyt metsänsä tukkiyhtiölle. Pistäydymme _Kurimon_ pirtissä, siellä häärii seitsemän poikaa reenjalasten teossa, mutta partainen isäntä alakuloisena miettii mailman häviötä -- mies, joka ikänsä kaiken on raatanut raskaissa töissä eikä kuitenkaan pysty pääsemään entiselleen armottoman tulipalon jälkeen, jota oli luultu murhapoltoksi. Oli häntä aikanaan parooni "Reete" armahtanut antamalla rakennuspuut ilmaiseksi kruunun metsästä ja nyt menivät omat metsät puulaakille, mutta sittenkään ei talo päässyt puhtaaksi suomalaisen naapurikoston saastaisista kiroista.

-- Eikö sitä vieraille kahvia keitetä? kysyy ystävällinen puolankalais-syntyinen emäntä, mutta me kieltäydymme, sillä harva tuttu kulkija pysähtyy pakotta Kurimoon virvoituksia nauttimaan. Ja tähän kai juuri on syynä eräänlainen puolankalaisuus, jonka vain paikkakuntalainen älyää. Isäntä ikäänkuin salaa sureksii...

Työnnymme poroinemme, pulkkinemme alas korpisoille ja huppuroimme lumessa, jota yhtenään taivaalta syytää. Nälkäkin jo alkaa suolia kivistää ja lyhkäinen päivä hämärtää. Porot kaahlivat huohottaen, on aivan mahdotonta ajaa juoksua. Mitenkähän meidän oikein käynee, kun uhitellen läksimme? Ukko pilvien pitäjä, hattaroiden hallitsija pöllyttää silmät, korvat täyteen patjauntuviaan, ja Mielikki, metsän emäntä, taikoo petrojemme koipia minkä kerkiää -- sinipiikoja ei näy, taivas ja maa vaahtoaa valkoisenaan... Pesiön lahden perukka, Myllyjokiranta -- tämä on kesällä hauska taival, mutta nyt se on hankala, hankala -- niinkuin kansan kieli käsitteen naulitsee. Tuuli viheltelee alakuloisesti kelohongan tikanreijässä, muunlaisia honkia kuin tikan puhkomia ei näillä vetten varsilla enää olekkaan. Ikuisten honkain runollinen humina on totisesti hävinnyt kirkonkylämme liepeiltä, pärepuut ja propsit siellä vain suhisevat suloisin toivein: jospa saisi rauhassa kasvaa viisikymmentäkään vuotta!

Askel askeleelta vetää junnaavat porot pulkkia, jotka viiltävät syviä vakoja umpitielle. Kuljemme pienen aukeaman ohi.

-- Tähän paikkaanhan se Jaakko oli pyytänyt mökintekoluvan ja vetänyt jo hirret, kun metsäherra alkoi häätää, -- tiesi toverini.

-- Vai niin! sanoin minä toivottomana ajatellen köyhälistön tilaa näilläkin mailla. Mutta hämmästyksekseni ilmoitti toveri kohta perään:

-- Vaan käräjissä oli Jaakko joutunut paremmalle puolelle ja mehtäherra kuuluisi saavan kukakäskiä, jos toisella olisi varoja millä panna syytteeseen.

-- Siinäpä se. Vanha tarina. Rahalla saa ja hevosella pääsee!

-- Ja porolla myös, lisäsi toveri ja riuhtasi hihnaa.

Härät puskivat sangen vaivaloisesti läpi metsän. Noustiin _Myllylän_ mökin pihalle. Kytkimme porot ja kurkistimme pirtin ovelta.

-- Eipä oo nyt tästä talosta! Ei oo ruokaa ihmisille eikä eläimille. Muori tässä sairastaa henkiheikkona ja lapset kaikki kovassa yskässä -- miehet savotassa! kuului joku selittävän puolipimeässä.

"Ensimäinen pettymys", ajattelimme me ja jatkoimme nöyrästi matkaa. Poromme pyörivät kuin lankakerät alas Pesiön järven jäälle, mutta siinä alkoikin hoijakka, sillä minkäänlaista tietä ei löytynyt eikä tienviittaa.

-- Pitäisi täällä olla mökki pahanen kauvempana.

-- Aja sinä edellä!

-- Ajahhan itse!

Mutta ei kummankaan poro mennyt mihinkään, ne hankasivat vain rakkaasti toistensa kylkiä, puskeksivat sarvillaan ja kiersivät ikuista piiriä kuin hiiden hölmöt. Taivas ja tanner oli yhtä pimeyttä, mutta syvän lumen alla roiskahteli poron kaviokuopista vesi, uhaten jäädyttää pulkkien pohjat. Turhaan lauloi karjalaisrotuinen toverini korkeimman veisunsa porolleen mainiten nuo mailmankuulut voimasanat -- eivät ne nyt tepsineet. Voi metsäkana! Täytyi turvautua vanhaan temppuun: Huotari kiskomaan poroa perässään, kaahlien kuin ajokarhu soseessa, minä jäljessä pulkkaillen.

Niin tulla tohmaroitiin _Kauhaniemen_ mökille. Ei tuo ollut suuren suuri eikä aivan pienen pieni, olipahan noita pesiöläistyylisiä räppänäsalonkeja, joissa päre vielä palaa lekuttelee pihdissä ja kaikki maalausvehkeet ovat mustan savun kanssa tekemisissä. Kun vieras istuu rahille, niin epäilee hän että joku veitikka tempaa penkin takaapäin, niin matalalle hän painuu. Mutta lämmintä siellä on yli riittämän rajan ja sehän se on Jumalan siunaus kaikessa surkeudessa. Ja uskottekos, herraslukijani, että ohramöykky ja -- voiviipale maistuu herkulta mokomankin mökin pöydältä, jolla ruskeatakkiset särpimiä kilvoittelevat? -- Sattui siinä mökissä olemaan kulku-ukko, niin miten ollakkaan, profeteeraamaan heittäysi. Ei hän akkojen unille arvoa pannut -- se oli kyllä suuri virhe -- mutta metsälinnusta hän jumalalliset salaisuudet ennusti. Jos lentää koppelo tai itse ukko metso ihmisten pirtin lasista sisään, niin kuolemanpa se tuopi taloon ja sama on asian laita, vaikka uunin piipusta tai lakeistorvesta sisään lentäköön. Ja kummia kamalia tietää sekin, jos käki viiritangossa kukahtelee! Vaan käkösestä puhuen: siitä se ihmisen ikionni alkaa, jos saat metsässä kierretyksi sen kuusen, jonka latvassa käki paraikaa helkähtelee ja jos samalla luet kolmesti isämeidän! Olipa hän, Hoikkavaaran ukko, kerran ollut saavuttamaisillaan tuon ikionnen, kolmas isämeitä oli jo ollut menossa ja tuskin yhdeksän kymmentä yhdeksää senttiä askeltamista jälellä, kun jo kerkesi karata tuo hiiden lintu ja Jumalan hyvät jäivät saamatta. Vaan kerranpa hän oli puraissut haapapuuta, jonka latvassa käki niinikään kukkui, niin siitäkös haapa huiskale oli ärtynyt kasvamaan ja taitaa kasvaa tuomiopäivään asti! Niin että käki on kohtalolintu ja ovat ne monet muutkin lentäväiset, kukertavaiset ja kotkottavaiset, arveli ukko. Porotoverini uskalsi epäillä ukon taikoja ja kertoi että kerran oli lentänyt metsäkana torpan akkunalaudalle ja huutanut siinä "sen tuhannen perkelettä" niin että kaikki pirtissä-olijat kauhistuivat ja vanhat olivat ennustaneet että nyt totisesti talon emäntä kuolee kolmen päivän kuluessa, mutta -- eipähän ollut kuollutkaan, vaan elää vielä tänä päivänä ja muita pulskempi on talo. Siihen sanoi kulku-ukko lyhyesti että "mitäs se mehtikana, eihän se toki kana ketkale mitään merkihekkään!" --

Taas olimme järven jäällä ja porot kaahlivat pimeässä viittatietä, joka ampui suoraan halki koko Pesiöjärven. Tuisku oli lakannut, voimakas tuuli puhalteli etelän korvalta -- näinä talvinahan tuuleskeleekin enimmäkseen etelästä päin kaikkien poroajajain sanomattomaksi kiusaksi. Pilvet hulmusivat hurjaa vauhtia pyyhkien tieltään kuun kiekon, joka sentään väkistenkin valaisi öisiä maisemia. Jostakin kaukaisesta niemen nokasta pilkotti tuli mökin akkunasta. Jolleivät porojemme tiuvut olisi helisseet, olisi maisemilla vallinnut kuoleman hiljaisuus.

Saavuimme _Pesiön_ kaksoistaloon. Molemmat pihat nukkuivat sikiunessa, vaikka kello ei vielä ollut 8:kaan. Nukkuma-ajasta paraiten tuntee suomalaisen talonpojan. Toverini hapuili pimeään pirttiin, kohenteli turhaan lattialla viruvia ruumiita ja syöksyi kohta ulos, niskaansa kiukkuisesti raappien. Hän oli hapuillessaan hiponut jotakin riippuvaa riekaletta ja siitäkös oli pölähtänyt niskan täysi russakoita.

Niin sitä miestä karkaistaan! julkenin minä pistellä hieman muka tyytymättömänä että oli retkelle lähdetty, vaikka varsin hyvin tunsin kotiseutuni suloisen esimaun. Kuutamossa uinuva ränstynyt piha näytti vallan romanttiselta. Navetan akkunassa tuikutti tuiju -- se oli jätetty loistamaan paikkakunnalla harvinaisen elukan, porsivan sian kunniaksi. Ajoimme yli aitojen, läpi korkeain kinosten, toiseen taloon. Pian ilmestyi Jooseppi isäntä, turkki päällä, pihalle ja toimitti poroillemme jäkälää.

-- _Eilen_ tässä oli meleko tuisku, tuumi hän unen pöpperössä, arvellen kai jo olevan aamuyön. Sukkelasti hän toimitti honkaiset halot jääkylmän kamarihuoneen tulipesään ja siihenpä emäntänsä kantoi olkikuvon, jolla nyt loikoilimme kuin mitkä lapinkävijät, joille muka kuuma, russakkainen pirtti ei kelpaa. "Tietääpäs sen, herrat... Ne ovat niin hemmoteltuja etteivät kärsi yhtä tuhatta russakkaa korvainsa juuressa!" ajattelee jokainen suomussalmelainen talonpoika mielessään, vaikka pitääkin vieraan eristäymisen luonnollisena.

-- Onko vanhakin talo, tämä Pesiö?

-- Vanaha raatohan tämä on. Tässä kuuluu ennenvanahaan olleen viisi taloa, vaan kolome on hävinnyt pois.

-- Onko havaittu mitään lappalaisten jätteitä?

-- On tässä hautoja, semmoisia... ei se kaukana oo se paikka... Se Sansröömi niitä kerran lupasi kaivella, vaan ei sillä tullut kaivettua... siinä vanhat hokevat metelein asuneen.

-- Mitä ne oli metelit? utelen minä tätä Pohjanmaan historiassa tunnettua käsitettä, josta harvoin kuulee meidän puolessa. Mutta isäntä vastaa pimittävästi:

-- Ka mitä väkeä hyö lienevät olleet.

-- Onko löydetty peltoloista vanhoja rahoja?

-- Ainahan se joku. Ja löytyi tässä toissapänä lumesta tiuku, joka oli puonnut tuolta Aron Kallelta. Mihinkä sen lapset lienevät saaneet. Annahhan kun etin...

Tosiaankin se oli vanhahko tiuku, jonka ulkoreunassa selvästi paistoi valajan muistokirjoitus: "Simuna Johan Määddä, Ristijärvi 1840." --

Päivän valjetessa taivalsimme taas lauhkealla säällä umpitietä _Taipale_ nimiseen mökkiin. Siinä oli pikkarainen pirtti, mutta varsin mukiinmenevä matkailijakamari ja ystävällinen isäntäväki, äsken muualta muuttanut.

-- Kyllä se pappanne meijät tuntoo! Annetaanko sitä jäkälää vierasten poroille?

-- Ei tarvitse. Me vain pistäytymällä...

Toverini muistutti nyt minulle että tässä mökissä sitä viime talvena oli tapella nujuttu oikein aikatavasta niin että muuan miekkonen makasi pitkät viikot henkihieverinä, vaan kun siitä toipui, niin heti lipetti Amerikkaan pakoon esivallan kouraa, koska näet oli salapolttimon viinoja juotu. Ja sentähden tässä on uudet asukkaat...

Jätimme taaksemme Pesiönkylän pikkusievät järvimaisemat ja läksimme pyrkimään Tervavaaraa kohti, jota väliä hoettiin "kolomeksi neljännekseksi". Tällä taipaleella kärsivällisyytemme poroajossa jo joutui koettelemuksen alaiseksi. Hitaasti näet kävi pulkehtiminen ummettuneella metsätiellä ja kaiken lisäksi ajoimme harhaan heinitielle. Äärettömällä suolla katkesi taival _umpiperään_, kuten kansan sana asian ilmaisee, ja meidän oli pyörtäminen takaisin. Sitten taas laahustettiin koukeroa "oikeata tietä", joka nakkelehti ylös ja alas pitkin kesäistä polkua, rämeen kallasta ("Törisevän" suo?). Tällaisille maisemille voisi äkkikulkija milloin tahansa eksyä ja uupua ikävien eräsoiden syviin lumiin. Saavuttiin mitenkuten kiiveten korkealle _Tervavaaralle_, josta näköala tammikuun päivän kalpeassa valossa tekee suuren-surunvoittoisen vaikutelman. Kesäauringon punaisessa laskussa se on juhlallinen paikka. Kun ensimäinen talo näytti meitä vierovan, ajoimme toiseen, _Anttilan_ taloon.

Ennen varakkuudestaan mainittu -- nyt ränstynyt, rapistunut talo. Astumme avaraan pirttiin, jossa naisväki häärii. Siivottoman vaikutuksen tekee pirtti kuten yleensä kaikki Suomussalmen pitäjän pirtit. Lattia mustanlikainen, syljen, roskan, ruuantähteiden, vaateriekaleiden ja lasten sotkujen peittämä. Pitkälle laudalle keskelle lattiaa on ladottu rivi vanhoja karvarukkasia, syylinkejä ja sukanteriä -- niistä kuulutaan kehrättävän lankoja. Vanha emäntä huokailee:

-- Ei ole enää tämän talon elämästä. Mikä ne jaksaa verot maksaa, kun ei ole tuloja. Pois joutaisi myydä koko moska, kun olisi ostajaa.

Totta hän puhuu, olosuhteet ovat harmajat ja tilallinen näillä syrjämailla kiemurtelee kuin mato hämähäkin verkossa.

-- Missä se on isäntä? Tukkityössäkö?

-- Meijänkö isäntä? Ei ollut meijän isännästä enää savottaan. Hätämaassa se on, -- huokaisee emäntä.

-- Hätämaassa? säpsähdämme me. -- Täältä asti?

-- Niine, myöntää emäntä hiukan häpeissään. -- Siihen tuli semmoinen virmatauti... ei saanut sielunrauhaa ennenkuin läksi tietäjiä tavottelemaan... Eihän se nyt yksin, kyytimiehen palkkasi ja hevosen. Sinne nyt viimeiset roponsa tärvää.

-- Missä asti se nyt onkaan se Hätämaa? kysymme taas.

-- Missä lienee, merimaissa -- Oulun takana hornassa!

-- Mahtaakohan palata terveenä? tinkaamme yhä, mutta emäntä ei näytä ukostaan paljoa toivovan, vaikka tuo Parkkilankin äveriäs aikoinaan ajeli virmaansa Hätämaassa asti puoskaroittamassa...

Milloinkahan kirjoitettanee henkienmanaaja _Hätämaan_ historia? Tällä tietäjällä on näet ollut ja on yhä valtava vaikutus Suomen kansaan: hänen turviinsa tarpovat suomalaisemme aivankuin venäläiset pyhiinvaeltajat Kristuksen haudalle Jerusalemiin tai muhamettilaiset Mekkaan.