Part 5

-- Näin täällä kaikki asuvat! oli vastaus ja me tulimme heti ulos siitäkin syystä ettei poroille löytynyt jäkälää. Naapuritalosta kurkisti joku eukko, mutta ei hänkään kehoittanut sisään kuten tavallisesti karjalaiset naiset. Toisen talon akkunat olivat naulatut harmaiden lautojen peittoon -- kartano seisoi autiona, sillä kuolema oli vienyt vanhukset, ja lapset olivat mailmalla. Joutamatta tarkempiin tutkimuksiin läksimme väsyneinä ja nälkäisinä jatkamaan matkaamme pois koijärveläisestä sääliteltävän köyhästä keskuskylästä ja nousimme kolmisen virstan takana kohoavalle _Paahkominvaaralle_. Lämpimässä aamupäivän aurinkopaisteessa oli nuorempi porohärkä siinä määrin uuvuksissa ettei miehen vedättämisestä enään voinut olla kysymystäkään. Majoituimme Perttusen taloon, jonka isäntä, korkonimeltä Mustapää, on yksi kuuluisan runolaulaja Miihkali vainajan poikia. Tässä talossa on matkailijan aina hyvä olla, talo oli meikäläisille entuudesta tuttu. Isäntä ei sattunut olemaan kotosalla, mutta kyllä emäntä vastaa kolmeakin isäntää. Hän, Maria Lesojeff syntyisin, joka aikanaan on joutunut naimisiin 15-vuotiaana ja tullut 16-vuotiaana äidiksi, on vieläkin, vaikka ikäihmisenä, yksi näiden seutujen kaikista puuhakkaimpia ja ryhdikkäimpiä "mutshoita". Tekopyhyys on hänestä kaukana ja raahtiipa hän tarjota väsyneelle, harvinaiselle vieraalle viattoman naukunkin, jos suinkin sattuu aitassa olemaan. Me, kristillismielisen matkatoverini Heikin kanssa olemme, kuten lukija oikein on arvannut, kovia raittiusmiehiä, mutta kun meille sellaisen urheilutaipalen jälkeen, kuten edellä kerrottu on, heimorakkaudessa tarjotaan pikarillinen kirkasta Vienan vettä -- kuten sen otaksumme olleen -- niin tietysti kiitollisuudella kuittaamme tämän harvinaisen lääkityksen, varsinkin kun se tapahtuu oikeauskoisessa maassa. Muuten on harvinaista tavata väkijuomia näissä rajaseuduissa, vaikka huhut kertovatkin että muka siellä ja siellä sitä nyt on kuormittain. Huhut useimmiten ovat vääriä ja kymmenien peninkulmien piirissä ei useinkaan löydy pisaraakaan tätä yhteiskuntien riidanalaista nestettä. Eri asia on, jos jossakin Suomen rajoilla piilee salaisia kotipolttimoita -- meidän sieramiimme ei salapolttimoiden hajua sattunut tuntumaan. Matkoillani Vienan Karjalassa en milloinkaan ole nähnyt juoppoutta _kansan_ kesken, vaan ainoastaan virkamiehiä, varsinkin kirkollisia ja hallinnollisia, olen joka paikassa kuullut syytettävän juoppouden paheesta. Tietysti poikkeuksia voipi olla sekä kansan että virkailijain joukossa.

Perttusen emäntä jutteli meille minkä mitäkin. Hauskaa esimerkiksi oli kuulla että kansa oli tyytyväinen nykyiseen stanovoihinsa, joka ei esiintynyt ärjyvänä herrana, kuten entiset piiripoliisipäälliköt. Aivan äskettäin oli täällä tapahtunut eräs huomiota-ansaitseva uskonvapauden vainoyritys. Erästä karjalaista naista oli kaukana asuvan uratniekan puolelta ruvettu hätyyttämään ja uhattu vangita. Nainen oli kutsuttu kuulusteluun papin eteen, mutta hänpä oli jyrkästi pysynyt omassa vakaumuksessaan, sanonut selvät sanat vasten kasvoja -- ja hänet oli täytynyt jättää vapauteensa. Olipa hänen uskonsa mikä hyvänsä, mieltäylentävää oli kuulla että Venäjänpuoleisessa Karjalassakin joskus ilmenee _ihminen_, joka pelkäämättä virkavaltaa uskaltaa kaikkien kuullen ja nähden seurata omantuntonsa kehoituksia.

IV.

Me levähtelimme päivänhelteen ajan mainitussa Paavilaisen (Perttusen) talossa, jossa tapasimme Suomenpuoleisia heinämiehiä ja joka on alituisena majailupaikkana Uhtuanpuoleisille kaupunkimatkailijoille, niin että sen pirtissä väen liikkeen aikana on tuskin yhden yön rauhaa. Eipä outo uskoisi, kuinka vilkasta ihmiselämää ilmenee erityisissä paikoissa erämaissakin, kun yleinen tie kulkee talon pihan kautta. Sekä isänniltä että emänniltä ja nuorilta miniöiltä vaaditaan melkoista mielenmalttia sellaisissa markkinataloissa, joiden pirtteihin ken tahansa ryömii eväitänsä syömään ja ryysyjänsä levittelemään tai hevostansa talon vesillä juottamaan. Ei auta muu kuin kärsiä -- mutta sellainen lähimäistensä sietäminen ja palveleminen opettaa väkistenkin uskonnolliseen hyvänsuontiin. On taas taloloita, joissa vuorostaan ei kukaan milloinkaan majaile -- ihmiset ovat niissä vaarassa kehittyä itsekkäiksi, juroiksi ihmisepäilijöiksi.

Illan tullen työnnyimme taas taipaleelle ajellen porosuksillamme verrattain tasaisia maita, mutta pimeys yllätti meidät ennenkuin -- noin 13 virstaa matkattuamme onnellisesti ja lankeilematta, koska toverinikin oli hankkinut itselleen ehyen sivakan -- saavuimme _Latvajärven_ kylään. Toverini, joka entuudesta tunsi erään käymätalon, alkoi pimeässä oijustaa suoraan kylän laidassa kaukana häämöittävää tupaa kohden, mutta siinä sattuikin tenä semmoinen että molemmat hämmästyimme. Puhkesi näet eteemme hirmuinen rotko, jonka rinne putosi seinäjyrkästi kymmenien sylien syvyyteen. Porot kiskottivat itsensä kuilun reunalle, mutta siitä alaspäin olisi meidät hiisi perinyt. Rupesipa epäilyttämään, olimmeko saapuneetkaan Latvajärvelle -- maisema vivahti Kaukasiaan. Saimme kotvan kierrellä kuilua ennenkuin löysimme sen jyrkänteen, josta onnistuimme alas kiskomaan poromme järven puolelle pitkin hankea, joka paikoin kantoi, paikoin upotti. Talo, jonka pihaan sitten nousimme, oli Jeremias Karhun asuma ja talonväki oli parahiksi sammuttanut tulen, kun kolistelimme sisään. Isäntä oli itsekkin juuri ehtinyt kotiin Kajaanista asti tuoden jauhokuorman. Porohärkämme saivat heti jäkälää ja me itse istuimme pian samovaarin ääressä vieraskamarissa jutellen kookkaan, parrakkaan Jeremin kanssa. Tietysti oli tässäkin talossa miehetön nuori miniä (minna) kuten kaikkialla missä satuimme käymään. Isäntä Karhu jutteli uutisiksemme nelijalkaisestakin karhusta, joka aivan äskettäin oli Vuokkiniemessä hirvenajosta tapettu. Nämät rajakarjalaiset ovat innokkaita, melkoisen rohkeita karhuntappajia; joka talvi he penkovat kontionpesiä ja ajavat mesikämmentä takaa keihäineen ja pyssyineen; siitä huolimatta eivät pedot vähene, vaan riittää niitä joka suvelle samoamaan yli rajan Suomussalmelle asti, jossa ne säännöllisesti raatelevat köyhäin lehmiä ja lampaita. Karhua löydetään harvoin pesästään Suomussalmen puolella, mutta tyhjiä pesiä tavataan tuontuostakin tälläkin puolen rajan ja harmitellaan ettei ole satuttu oikeaan aikaan löytämään.

Yösijamme latvajärveläisessä "karhun pesässä", korean peitteen alla, huoneessa, jossa oli kirstuja ja kirjavia naisten "kostoja", "peretniekkoja" ja "rätsinöitä" pitkin seiniä, oli varsin tyydyttävä. Matkailijalle onkin aina parasta maata lattialla. Yleensä ovat Venäjän karjalaiset näillä seuduin puhtaudesta huolehtivaisempia kuin meidän kainuulaiset emäntämme, jotka ainoastaan vieraan tuloksi siivoavat kammiot kaiken mailman törystä. Venäjän karjalainen antaa kamariloille suuremman arvon kuin ylimaan suomalainen, jonka vieraskamarina usein on vain happamenhaiseva, kylmä maitokammio.

Latvajärvi, venäläisten virkamiesten kesken nimitetty "Ladv-oozero", on likin Venäjänpuoleinen kirkkoseurakunta Suomussalmen rajaa vasten. Siihen kuuluu noin 60 taloa. Meikäläisen luterilaisen ja heikäläisen kreikkalaiskatolisen kirkon väliä on ainoastaan 5 peninkulmaa. Mutta vaikka Latvajärvellä kalevalaissuomalaisen runouden historiassa on niin kaunis kaiku ja vaikka kansa näissä naapuripitäjissä on leimattu yhteisellä köyhyyden polttomerkillä, ei näillä naapuriseurakunnilla kuitenkaan ole mitään henkisiä yhdyssiteitä. Suomussalmen papit ja kanttori eivät tiedä tuon taivaallista Latvajärven papista tai tiakasta, eikä kummaltakaan puolelta koskaan tehdä yritystäkään pistäytyä toinen toistensa maallisia asumuksia katsomassa. Se on kummallista ajatella, kun tietää sekä latvajärveläisen että suomussalmelaisen papin virallisesti edustavan _kristinuskoista_ kirkkoa. Matkailija tulee ajatelleeksi etteipä olisi niinkään hullunkurista kulttuurikannalta, jos sielunpaimenemme Paavali joskus pistäytyisi oikeauskoisen virkatoverinsa Sokoloffin luona saijulla tai Latvajärven svjashtshennikan pitkä kauhtana toisinaan liehahtaisi Tolpan pappilan portilla. Sellaisia veljeskansallisia visiittejä ei tietysti kummankaan valtion kirkkolaki voisi kieltää. Kun nyt tulin esiintuoneeksi moisen mielikuvan, niin Jumalapa varjelkoon ketään epäilemästä minun taaskaan tarkoittavan mitään "panfinskaja propagandaa", minä yksinkertaisesti tulin kuvitelleeksi niinsanoakseni "pan-papillista" kulttuuriharrastusta. Latvajärven kerjäläiset ovat Suomussalmella sydämellisesti tuttua väkeä, mutta Suomussalmen henkisistä taisteluista ei Latvajärvellä tunneta hajuakaan. Tämä erilaisuus ja vastakkainen henkitaso on tosiaan kummallista ajatella, vaikka kaikki olemme totutetut rajantakaista toiskaltaisuutta niin luonnollisena pitämään. Ei tottatosiaan ole _luonnollista_, jos ei kehity muuta yhteisharrastusta kahden ikävöivän naapurin välille kuin -- viinapullo. Sekin salassa.

Yön nukuttuamme Karhun pirtissä läksimme 6:ntena päivänä huhtikuuta vartavasten käymään Latvajärven papin luona, sillä meille oli kerrottu että tämä hengenmies eleli kansan suosiossa, mikä on aivan harvinainen tunnustus näillä raukoilla rajoilla. Hiihdimme kovassa tuulessa kohti pienehköä harmajaa taloa, joka seisoa törrötti järven niemekkeessä. Ainoan sisäänkäytävän sivustalla kohosi venäläiseen tapaan rikkatunkio. Astuttuamme sisään keittotupaan kohtasimme naishenkilön, joka ei ollut oikein venakon eikä karjalattarenkaan näköinen. Koska meille oli ilmoitettu että pappilassa ymmärrettiin paikkakunnan kieltä, esittelimme itsemme suomeksi. Äkkinäinen saapumisemme näytti herättävän hiukan kummastusta, mutta pian tuli pappi esiin toisesta huoneesta ja, tervehdittyään ystävällisesti, pyysi meidät istumaan sinne, ainoaan sisempänä sijaitsevaan huoneeseen, jonka seinää koristi hallitsijaparin värikuva.

Hän oli pitkän roteva mies tämä pappi, mutta silmien ilme ja kasvojen uurteet ilmaisivat ilotonta elämänhautomusta, jotakin väsymykseen ja epätoivoiseen neuvottomuuteen raukenevaa. Keskustellessa hänen kasvonsa ikäänkuin ponnistellen vilkastuivat ja silmissä kimalsi jokin suvaitsevainen sävy. Jättiläisruumiiset miehet, kuten tunnettu, ovat tavallisesti luonteeltaan hyvänsuopeita. Pappi puheli mieluusti karjalaa, mutta vaikeata oli oudon hänen puhettaan ymmärtää ja sentähden oli pakko tuontuostakin turvautua venäjään. Hänen vaimonsa oli liukaskielinen uhtuatar, joka myös oli oppinut venäjänkielen, mutta karjalaksi hän sentään omia karjalaisveljiään ja sisariaan arvosteli, heti ilmoittaen vierailleen että latvajärveläiset hänen mielestään olivat mailman muka huonointa kansaa. Pelkäänpä että paikkakuntalaisten arvostelu maatushkastaan ei ollut yhtään loistavampi! Mitä kylvää, sen niittää. Lapsia ei talossa näkynyt ja pappi lausuikin mielihyvänsä ettei Jumala niitä ollut lähettänyt tänne erämaan kurjuuteen. Sillä kurjana hän piti virkaansa Latvajärvellä, vaikka ei seurakuntalaisistaan lausunut pahoja sanoja. Hänen sieluaan painosti alituinen ikävä, venäläinen _skuuka_, jollei juuri itse raskasmielisyyden huippu, "splin". Kohtalo oli hänet ikäänkuin kironnut latvajärveläiseksi papiksi, joka oikeastaan ei tietänyt eikä tarvinnutkaan tietää, mitä varten keisarikunnassa oli olemassa sellaisia sopukoita kuin Ladv-oozero. Kivijärvikin oli hiukkasen parempi, mutta Latvajärvi oli -- papiston Siperia. Ei mikään kannattanut! Täytyi olla olemassa ja tehdä tehtävänsä, mutta oikeastaan sieti antaa kaikelle palttua ja piiloutua kuin jänis pensaaseen. Ei kannattanut tehdä muuta työtä kuin suorittaa virkavelvollisuutensa. Ei kannattanut harrastaa maanviljelystä eikä karjanhoitoa -- eikös Latvajärvi ollut vain yhtä rämettä? ja yksikin lehmä vaati heinää, sentähden ei pidetty kuin kesällä lehmää. Ei kannattanut tarkemmin tutustua kansaan, ei kannattanut matkustaa Suomen rajan yli olosuhteita utelemaan -- miksi? mitä varten? Hänhän oli: Latvajärven pappi -- oliko mailmassa kuultu että siinä asemassa voisi olla mitään viehättävää? Yhden ainoan kerran hän oli matkustanut Suomen rajan yli, mutta kääntynyt takaisin Hyrynsalmelta, missä luterilaisella kirkkoherralla oli ollut lafka, jossa ei oltu penniäkään helpoitettu, kun hän oli yrittänyt ostaa lasiruutuja uutta koulua varten! Suomi? -- tietysti toiset olosuhteet, mutta mitä se häneen kuului? Hän on Latvajärvellä ja kuivettuu tänne vuodesta vuoteen kuin kapahauki pirtin seinään -- täällä ei kannata keksiä parannuksia ei asumuksissa eikä muussa -- ymmärtämätön kansa, typerä kansa, hospodi. On vain olemassa, murjottelee ristissä-käsin -- vot tebje na: kyllä hän kesällä onkii ahvenia Ladv-oozerosta -- kotirannassa kököttää. Mutta skuuka vetshnaja, ikuinen ikävä! Täältä ei piispa päästä pois ilman päteviä syitä. Istu ja pala. Täällä kärsit, tänne kuoletkin -- Ladv-oozeroon!

V.

Juoda hörpimme kermatonta kahvia. Vähän ajan kuluttua joimme myös teetä leivän kanssa.

Gabriel Luukkaanpoika Sokoloff -- se oli papin nimi -- huokasi syvään. Hänen persoonallisuutensa ei voinut olla herättämättä myötätunnetta.

-- Tunnetteko Kalevalaa? uskalsin kysyä.

-- Shto takoje?

Hän katsoi minuun neuvottomasti. Selitin että Kalevala oli muuan merkillinen kirja, jonka sisältö oli osaksi kerätty juuri täältä Latvajärveltä. Mainitsin että Kalevala myös oli käännetty venäjänkieleen.

Hän ei sanonut milloinkaan elämässään kuulleensa sanaakaan semmoisesta kirjasta. Hädintuskin hän tiesi että viimeiselle runolaulajalle Miihkali Perttuselle oli hiljattain pystytetty patsas hänen oman kirkkonsa kalmistossa.

-- Nikagdaa njee slyhal! Ei ollah konsa kuultuna!

Seurasi vaitiolo. Sitten kysyin ympärilleni katsahtaen:

-- Onko teillä täällä minkäänlaista kirjallisuutta?

Isä Gabriel huoahti. En huomannut, vastasiko hän mitään, sillä hänen huokauksensa selitti kaiken.

-- Tunnette kai sentään omianne? jatkoin minä. -- Esimerkiksi Turgenjevia, Dostojevskia, Gogolia, Pushkinia -- klassikoita?

Latvajärveläinen pappi ei vastannut heti. Sitten hän verkakseen, venyttäen virkkoi hiljaisella, haikealla äänellä:

-- Tshitival!

Se oli suomeksi niin paljon kuin: "Ah elkää kyselkö enää!"

Mutta minä, kerran makuun päästyäni, viskasin viimeisen kysymykseni:

-- Mitäs pidätte Leo Tolstoista?

Pappi ei häpsähtänyt. Puhalsi vain paperossin savua partansa sisään ja lausui rauhallisesti:

-- Sangen järkevä mies -- otshen umnii. Ja hän olisi aivan maanmainio kirjailija, jollei parjaisi kirkkoa.

Rohkenin sanoa pari sanaa suuren kirkonvihollisen puolustukseksi.

Pappi nyökkäsi päällään, jonka ympäri hiukset ikäänkuin surullisina riippuivat.

-- Oh daa! hän huoahti ja sitten ei enempää puhuttu venäläisistä klassikoista.

Pyysin luvan saada käydä tutustumassa uuteen venäläiseen kansakouluun, joka sijaitsi noin kolmen kivenheiton päässä papin asunnosta. Pappi myönsi ystävällisesti ja sangen veljellisesti me erkanimme hyvästellessä kehoittaen vastakin käymään toistemme luona.

Meidät opasti koulutalolle surkean, mutta jotakuinkin lurjuksen näköinen nuorukainen, joka kuului olevan papin velivainajan poika ja tänne lähetetty -- sivistymään, kuten kuulosti. Kuului olevan aikomus hänestä sorvata virsiseppä tahi tiakka jonnekkin toiseen pitäjään. Drugiimi slavaami (toisin sanoen) tästäkin oli tuleva sielunpaimen, sillä niin oli setä Gabrielistakin tullut, kun ensin palvella retosteli virrenveisaajana kymmenisen vuotta sekä sitten diakonina toiset kymmenen vuotta -- Vuokkiniemessä, jossa sai Vienankin vettä viljemmin kuin täällä laihoilla latvuksilla. Latvajärven entisestä tiakasta oli tehty sotamies, vaan nykyään kuului olevan lukkarina parisenkymmenikäinen upi-ummikko nuorimies, Kemistä vai olikohan Arkangelista asti tänne työnnetty kruunun kasvatti, isätön, äiditön olento. Vahinko ettei meillä ollut aikaa käydä tätä vasta saapunutta tiakkaakin kunnioittamassa. Hänen kerrottiin asuvan hiukan syrjemmässä, ypöyksikseen, eikä hän vielä puhellut kenenkään kanssa, kuului vain leipiä leivoskelevan, kuin paraskin jauhomunkki. Näin hengellinen sääty raukoilla rajamailla kukoistaa kuin hedelmäpuu, joka antaa sadon aikanansa.

Astuimme sisään Latvajärven kansakoulun välikäytävään ja rohkaistuamme itsemme nakuttamaan ovelle, jonka takaa kaikui nuoren opettajattaren heleä ääni, saimme kohteliaan luvan päästä suoraan luokkasaliin, jossa lasten opetus paraikaa riehui. Vikkelästi kannettuaan meille, tuiki tuntemattomille miehille, sirot tuolit istuimiksi seinäviereen, ei nuori venäläinen neiti vähänvähääkään näyttänyt hämmästyvän epälaillisten inspehtoriensa tulosta, vaan jatkoi häiritsemättä opetustaan. Se oli silkkaa sihisevää, kilisevää venättä, mutta lapset, joita oli noin 15 ja joista useimmat olivat pikkutyttöjä, olivat karjalaisia -- eikä kauvan tarvinnut seurata opetuksen menoa ennenkuin selvästi huomasi etteivät nuot pienet raukat ymmärtäneet seitsemättä osaakaan siitä kaikesta mitä innokas opettajatar puhui. Opetettiin matematiikkaa venäjäksi lapsille, joille olisi ollut yllinkyllin järjenponnistelua, vaikka laskuopilliset tehtävät olisi saatu sanella karjalaksikin -- siksi vaikeita ne olivat tällä asteella. Kymmeniä kertoja sai opettajatar kerrata lauseitaan ennenkuin hänen onnistui lypsää yhtä ainoata oikeinsattuvaa, arasti mutistua vastausta, ja kahden kielen ymmärtäjän kävi ehdottomasti sääli tätä papukaija-leikkiä, sääli sekä opettajatarta että oppilaita. Kaikki olivat viattomia siihen että hyvät humalat menivät hukkaan! Kierot olosuhteet yksinomaan olivat syypäät!

Koulusali oli tilava ja valoisa, opetusvälineet seinillä hauskan näköiset. _Suomalainen_ mies, suomussalmelainen Renne Toivanen, oli tämän laitoksen rakentanut. Jos olisin pan-finni, niin huudahtaisin kuten joku pan-slavisti: katsokaa, mistä apu on etsittävissä! vot ano, eikö tämä ole hengellinenkin vertaus? Bjeda! kajahtaisi kai vastaus toiselta puolelta...

Kun tunti (urok) oli loppunut, pyysi opettajatar meidät sisähuoneeseen, joka myös teki iloisen vaikutelman kirkkaine hirsiseinineen. Antautuessani keskusteluun neiti Feodorovan kanssa lausuin heti ensimäiseksi säälini hänen raskaan lähetystyönsä johdosta, jolloin ilmi kävi että tämä nuori nainen tuskin tajusi, mistä oikein oli kysymyskään. Hänet oli tosiaan vain "lähetetty" tänne erämaahan ja luvattu hänelle tavallista parempi palkka. Kun tiedustin, eikö hän tuntenut opetuksessaan kaipaavansa jonkun verran kansankielenkin taitoa, myönsi hän kirkkain silmin ettei tuo taito haittaisi, vaan kuinkapa hän, yksinäinen muukalainen, oli tilaisuudessa kansankieltä oppimaan? Syksyllä, tänne saavuttuaan, oli hänellä ollut hirveän ikävä, vaan nyt alkoi jo tottua kummalliseen asemaansa.

Hän ei osannut eikä ymmärtänyt yhtään sanaa suomea, mikä oli kummastuttava ilmiö sentähden että hänen vielä elävä _äitinsä_ oli puhdas suometar, Kuokkanen sukujaan, joka Vienan Kemiin kulkeuduttuaan oli joutunut naimisiin postitelegraaffivirkamiehen kanssa. Petrosavodskin naiskimnaasin oli tytär läpi käynyt eikä tietänyt, oliko hänellä mahdollisesti sukulaisia Suomessa. Tässä yksi niitä tuhansia tapauksia, jotka todistavat, kuinka pian suomalaisemme muukalaisten keskessä hylkäävät oman kansallisuutensa iäksi päiviksi. Kuvitelkaa että supisuomalaisen naisen tyttärestä tehdään karjalaisten opettajatar -- ja hän on kuitenkin vento venakko! Suomen oloista ei hän suuria tietänyt, äidin maa oli hänelle terra incognita, venäläistä kirjallisuutta oli hän kouluaikoina hiukan lukenut. Kummastuksissaan hän kuunteli, kun kerroin että me ainoastaan yhden päivän matkan päässä hänestä pidämme puheita, iltamia vieläpä leikimme teatteriakin. Täällä, satojen neliöpeninkulmien piirissä ei voitu toimeenpanna yhtä ainoata nuorison kokousta. Varikset vain pitivät konserttia metsässä. Svjataja Rusj!

Miellyttävän vaikutelman muuten aikaansai meihin turisteihin tämä Latvajärven lapsiriepujen utshitelnitsa ja toivoisinpa että hän, neiti Feodorova, jonakin kauniina kesäpäivänä hylkäisi joutavat ennakkoluulonsa ja lähtisi astua sipsuttamaan vieraskäynnille pitkin suoportaita meidänkin peljättyyn suuriruhtinaskuntaamme. Se kai sentään kävisi helpommin kuin hiihtäminen, jollainen ehdotus tätä neitiä makeasti nauratti, kuten puhdasveristä venakkoa, joka oikeastaan lieneekin luotu vain samovaaria hoitamaan. Vikoilenpa vähin että joku meidän pojankirjoissa olevista rajavallesmanneista mieluusti rientäisi neitiä vastaanottamaan, unohtaen viinan väijynnät ja passintarkastukset. Jumala kyllä huolen pitäisi kielen oppimisesta niin puolelta kuin toiselta.

Minulla ei ole enää paljon lisättävää matkakertomukseeni. Kun petramme taas olivat syöneet itsensä täyteen harmaata jäkälää -- venäläinen nimittää sitä valkoiseksi sammaleksi -- lausuimme iltapäivällä hyvästit kaikille Karhuille ja Karhun pennuille ja käänsimme kulkumme suoraan kotimaata kohti, sillä kevätkeleihin ei ollut luottamista enempää kuin "Voknavolokin" (Vuokkiniemen) tshinovniekkain maantien rakentamiseen. Latvajärven jäällä puhalsi niin vimmattu tuuli että porojemme korvat pyörivät kuin väkkärät ja koreat lapinharakkamme hulmusivat kuin mitkä revontulet. Vasta mantereeseen päästyä rupesimme taas oikein ajelemaan suksillamme pitkin lakeita suon soikkoja, joita valtatie talvella viilettää mestarillisesti vältellen mäkiä ja vaaroja, jollaisilla maisemilla vuorostaan kesäpolut kiertelevät. Aurinko oli paahtanut toisen puolen jalasjälkeä niin syväksi että meidän oli pakko usein ajaa yhden suksen varassa eikä sellainen suinkaan ole helpointa urheilua.

_Vasovaaran_ kurja, vaikkakin komeaseutuinen karjalaiskylä ei saanut meitä enää pysähtymään viimeisen saijulasin juontiin, vaan muutaman hökkelin pihalla hetkisen pakinoituamme köyhäin rajalaisten kanssa, joita käy siinä määrin surku ettei ihminen osaa mitään sanoa, jatkoimme matkaamme länttä kohden.

* * * * *

Noinikään porolla lähestyessä kotimaan hiljaista rajalinjaa, seljän takana tsaarin koko mahtava valtakunta, viriää matkailijan sielussa kummallinen, juhlallinen tunnelma. Hänen sielussaan kangastelee ääretön tasapinta, jolla määrättyjen perintölakien näkymättömille perustuksille järjestetty yhteiskunta elää ja toimii vuosisadasta toiseen, vuosituhannesta vuosituhansiin. Tätä ääretöntä elämän massaa ei voi äkkiä muuttaa eikä mullistaa, sillä atoomi on kiinni atoomissa, molekyyli tukee kiinteästi toista molekyyliä. Niitä on myriaadi ja vaikka yksi miljoona jostakin syystä levottomasti liikahtaisikin, niin pian taas kaikki on samassa tasapinnassa eikä raateleva voima pääse kerralla kuohuttamaan koko massaa. Mutta: -- tämä vuosituhansien paikoillaan päilyminen on siittänyt aste asteelta kypsyvän _kärsimyksen_, joka kohoaa kuni sininen raskas savu ylös lepäävästä massasta: miljoonien molekyylien yhteinen yksilökaiho! Se liitää, leijailee ilmassa ikäänkuin harmaja havukka, se soittaa kuulumattomia säveleitä ilman kielillä, se kummittelee pimeässä yössä aivankuin yhteen pisteeseen tuijottava pöllö. Kaikki on hiljaa alhaalla, mutta salaperäinen humina kuuluu -- ylhäältäkö? alhaisuuden alapuoleltako? mistä? ei kukaan oikein tiedä, mutta se kuuluu...

Hiljaisuudessa kärsivä, pelvossa kapinoitseva Venäjän valtakuntalaisen henki! Se se on. Ja siinä on suuri lohdutus kaikille, kaikille -- sortajille, jos sellaisia on olemassa, -- sorretuille, jotka pelastusta hautovat. Pelastus on vain yhteinen: -- ei mitään pelastusta! Ainoastaan väräjävä, kaikkea kaipaava, katkeroiva, omaan epätoivoonsa tyytyvä yhteiskunta-ihmisen henki.

Tunnelmat voivat olla vääriäkin... Kenties tämäkin oli?

* * * * *

Latvajärvestä on talvitietä ainoastaan 5 virstaa Vasovaaraan, Vasovaarasta Suomen rajaan on myös 5 virstaa; tästä Raatet nimiseen ensimäiseen taloon Suomussalmen puolella 2 kilometriä, Raatteesta Parvalaan on 3 kilometriä. Raja leikkaa suorassa kulmassa Raatteenjärven.