Part 2

Vai luulet pääseväsi syöttötanterellesi? Kaikki rahani olen tuhrannut pantioihisi, tuontuostaan käyn sulatetun annoksen kuonosi alle heittämässä. Etkä koskaan kylläiseltä näytä, vaikka varmasti olet, -- ikuinen nälkäkurki!

(Tämä nyt on kenties vain esipuhetta siihen mitä tuleman pitää.)

Iloisesti helisevin valjain saapuu poromies ylös kotivaaralleen ja on juuri sallimaisillaan poronsa livahtaa jäkälätanterelleen, kun päähänsä äkkiä pälkähtää _vielä kerran_ ajaa samaa metsäväylää puolen kilometrin taipalen -- saadakseen muka pulkkalatunsa lujaksi.

Mutta siinäkös taistelu syntyy!

_Taistelu minun tahtoni ja poron tahdon välillä_.

Pulkka, hengetön välikappale, on tosin taipuvainen kaikkeen. Mutta jukupää-veturi panee ankarasti tätä tuumaa vastaan.

"Herran ei sovi minulla huvikseen ajaa!" tuntuu härkä sanovan äänettömällä kielellään.

Se pyöräyttää itsensä ympäri ja riuhtaiseikse väkisten ryöstäytyäkseen mieleistään kujaa kohti, mutta minä pyöräytän sen hihnasta takaisin.

Meillä on nähtävästi perin vastakkainen käsitys siitä, mikä on eteenpäin ja mikä taakse.

Tuonne! huudan minä viuhtoen.

Tänne! väittää poro tehden rengasta.

Tottele! huudan minä huiskauttaen.

En tottele! väittää poro väistäen.

Sepä nähdään! huudan minä hurjistuen.

Nähdään kyllä! poraa poro kiertäen kiertämistään.

Minä olen itsepäinen! -- päätän minä.

Itsepäisempi olen itse! selittää poro.

Siveellinen tahto se on, joka ratkaisee! opetan minä.

Voima se on, joka ryskää! arvelee poro ja rupeaa minua -- puskemaan.

Minä väistän sen puskuja ja otan ne leikin kannalta, annan hänen aikansa puskeksia, miettiä asiaa ja rauhoittua, ja koetan taas uudestaan lähteä ajoon. Saankin elukan oikaisemaan veräjälle asti, mutta kohdalle tultua se äkkiä laukkaa syrjään niin että pulkka paukahtaa veräjän pieleen -- ja minä lennän suinpäin kinokseen.

"Juutas!" karjun minä suu täynnä lunta, hihna turkinhihan ympärillä.

Poro ei tähän sano mitään, mulkoilee vain silmiään ja katselee tuuheaa kuusta aivankuin sillä olisi mielessään jotain vielä pirullisempaa.

"Sinun pelotuskonstisi eivät auta!" uhmailen minä ja hyppään pulkkaan riuhtaisten poron radalle.

Viisi syltä se meneekin, mutta sitten se äkisti pyörähtää ympäri ja syöksyy vastustamattomalla voimalla pääni ohitse, samalla kun pulkkakin oikeaa samaan suuntaan.

"Minä menen nyt!" näyttää se sanovan, mutta minä, "herra", sanon:

"Sinä et mene enempää kuin minä sallin" ja taas kiristän hihnasta takaisin.

Se tekee renkaan ja ryntää raivokkaasti kotiinpäin, minä kiristän yhä hihnasta ja pakoitan sen kääntymään, se tekee uuden renkaan ja taas... ja taas...

Hirmuiset, syvät jäljet uppoavat lumikinokseen, jossa tämä temmellyksemme tapahtuu.

Metsänranta raikuu taistelustamme. Vaikka on 30 asteen pakkanen, tuntuu hiki helmeilevän pitkin selkääni.

"Välirauha", sanon minä sitten ja kumpikin jäämme hievahtamatta: poro tuijottaen syrjäsilmällä kotiinpäin, minä istuen lumen täyttämässä pulkassa porokinnas tiukasti kiinni hihnassa, valmiina vetäsemään ja takaisinpääsyä estämään.

"Kyllähän minä, syvemmin miettien, raahtisin sinut päästää syömäänkin" filosofoin minä, "mutta kasvatusopin kannalta katsottuna on vahingollista antaa itsepäisyydelle perään. Sillä jos tämän kerran annan anteeksi, olet sinä tulevalla kertaa vielä itsepäisempi, ja hemmottelusta kehityt niin tottelemattomaksi, etten lopulla sinulla pääse mihinkään."

Mutta välirauhan jälkeen on porokin tehnyt salaisen päätöksensä, ohjelmoinut "ultimatuminsa".

Se ultimatum kuuluu näin: "Ei nöyryyden tietä, ei! vaan kultaisen keskikohdan kautta pienen viekkauden tietä, juuri siihen pisteeseen, johon tähtään!"

Jonka se käytäntöön soveltaa siten että suostuu tolvaamaan umpea pellon poikki kohti valtatietä, jonka tietää leikkaavan maantietä, mikä taas kahdessa äkkikaarteessa kiertää takaisin kotivaaralle.

Minä puolestani suostun tähän kiertotiehen, annan härän harpata täyttä neliä, laukata ylös "voimainponnistuksen törmää", heitellä pulkkaa oikeaan ja vasempaan ja saapua kilkutellen kalkutellen läpi tuon ahtaan rakkaan kujan jäkälätantereelle, johon sarvipää pysähtyy kuin naulattu.

Riisun sen heti, potkasen pulkan vuottoraippoineen ja rynnäskalikoineen kauvas syrjään, tempaan pärekorin, ahdan siihen viereisestä kanatuvasta kukkuraisen kukkajäkälää, kumoan ne läjäksi porotanterelle, mutta ennenkuin päästän härän niiden kimppuun, seisahdan sen eteen, katson ystävää tutkivasti silmiin ja sanon:

-- Ymmärrätkös, rasavilli, hiukkasen hävetä? ja taidanpa huiskaista sitä tyhjällä jäkäläkorilla korvallisille.

Poro näyttää mainiosti kaiken käsittävän, se murjottaa kotvan mykkänä, keikauttaa sitten ylpeästi sarviaan, muljauttaa mustia silmiään, ja syösten jäkäläläjän kimppuun näyttää ikäänkuin vastaavan:

"Nälkä häpeän kuittaa, himo ei lakeja laske." Se on kai sen oma keksimä sananlasku.

"Mokoma", muka mutisen minä ja astun sisään lämpöiseen, pehmeämattoiseen saliin, paulapieksut kivikovina kopisten ja parta kuurassa. Pianon sävelet kaikuvat vastaani: vanha äitiruustinna soittaa trubaduuria...

Kuun sirppi parhaillaan nousee taivaalle ja pakkanen kiljuen kiihtyy.

(1906.)

Suomen poroalue.

Lappi laaja -- Oulun ja Kajaanin lääni -- siellä porojen tyyssija. Meidän "ihanneyhteiskuntamme" käsittää laajuudeltaan puolet koko maasta. Etelärajana voitanee pitää jotakuinkin sitä viivaa, jonka saattaa ajatella vedetyksi Oulun kaupungista vesistöjä pitkin viistoon Lentiiran tai eteläisintään Kuhmoniemen tienoille. Suomussalmen pitäjän ja Oulun välisellä postilinjalla tavataan jo vakinainen ryhmä eri yhteiskunta-asemissa olevia kansalaisia porolla taivaltamassa. Meidän hyper-kajaanilaisten poroelämä on tietysti lastenleikkiä rovaniemeläisten, kittiläläisten, kolarilaisten, inarilaisten ja muiden lappalaisten peskiniekkain silmissä! Eteläisin paikka, missä poroviljelystä runsaammassa määrin harjoitetaan, lienee nykyään Hyrynsalmi. Sen naapuripitäjän Suomussalmen poropaliskunnat sisältävät summamutikassa sanoen kymmenkunnan tuhatta poroa. Ajoporoja on tietysti vain pieni prosentti, joka tuskin pääsee karttumaan ellei metsäporoja vähennetä. Jäkälän saanti näet hupenee huimaa vauhtia ja uhkaa tekaista lopun koko porourheilusta.

"Voisikko ajatella että etelässäkin...?"

Sain kerran kirjeen helsinkiläiseltä herrasmiehenä. Hän ei pyytänyt vähempää kuin että oitis _lähettäisin_ hänelle poron, pulkan, valjaat sekä kaikki mitä raameihin sisältyy. Hän haaveksi ajelevansa Helsingin ja jonkun huvilasaaren väliä. Minä tekasin hänelle kustannusarvion ja kehoitin tätä onnenmyyrää ensin saapumaan pieneen harjoitukseen sinne missä petrat laukkaavat. Suureksi ikäväkseni hän luopui kaikesta kokeilusta ja -- sen sijaan että olisi opetellut porosankariksi -- menikin naimisiin. No, ajattelin minä, molemmat kurssit ovat kylläkin pyhiä asioita, mutta sääli sentään nuorta miestä, joka jäi vaille haaveksimaansa nautintoa.

Mitäkö minä siis oikein ajattelen eteläsuomalaisesta porourheilusta? Tietysti tunnustan että se olisi mainio asia, _jos_ sen voisi toteuttaa. Mutta Helsingissä on talvi liian lyhyt ja ympäristön olosuhteet epäedulliset.

Kun kuvittelee porourheilua Suomen merikallioisella etelärannikolla, tuntuu kuva hullunkuriselta luonnottomuudelta. Millaiseksihan vain oikein muodostuisikaan tämä urheilu jonkun pääkaupunkilaisen espiskeikarin, jonkun boxbackalaisen luutnantin, jonkun hankolaisen ylioppilaan tai turkulaisen tukkukauppiaan pojan käsissä? Jättäkäämme kysymys kaikella kunnioituksella avonaiseksi. Jokainen Pohjan puolessa poroajoa tunteva tietää että porourheilu on pyhää ainoastaan siellä, missä luonto ja olosuhteet ovat sopusoinnussa poron käyttämiseen nähden. Eihän tosin ole epäilemistäkään ettei helsinkiläinen hienosto tekisi parastansa -- jos poro kerran muotiin pääsisi -- dresseeratakseen puolivilliä sarvipäätä ikäänkuin kerittyä budoaarikoiraa syöttämällä sille esimerkiksi Fazerin sokurileivoksia. Eikä myöskään ole epäilemistä siitä ettei poro puolestaan vähitellen taipuisi nauttimaan herkkuja ja talumaan aivankuin rakkikin silkkinauhassa, kulkuset kaulassa, ympäri Runebergin patsasta, mutta peljättävintä on se että poro, hemmoteltuna sekä ravinnon että lauhkean sään suhteen, pian muuttuisi alkuperäiseltä luonteeltaan eikä _säilyisi_ porona. Siitä kehittyisi ennenpitkää jonkunlainen lihavanhyllyvä jouluporsas, jolla voisi ajaa korkeintaan Huopolahdesta Fredriksbergiin tai kaikista mieluimmin jollekkin teurastuslaitokselle Töölön kupeella.

Ei! Porourheilulla ovat tietysti rajoitetummat edellytykset kuin esimerkiksi hiihtokilpailulla. Mutta se ei suinkaan estä etelärantalaista nauttimasta porourheilusta syrjästäkatsojana -- tarkoitan talviurheilujuhlissa, joihin tietysti voi sovittaa poronumeronkin (kustantamalla urheilijoita pohjoisesta).

Varsinainen porourheilun yleistäminen kautta maan kohtaa luonnollisia vaikeuksia. Jäkäläpantioita voidaan kuljettaa rautateitse kuinka kauvas etelään tahansa, mutta talven pakkasta ja lunta ei mikään veturi vedä.

Siis pitkä talvi, väljät maisemat, jäkälikkökankaat -- siinä porourheilun luonnolliset edellytykset.

Poro-pakinaa.

Suomalaisten koulujen nykyisessä eläinoppikirjassa mainitaan Märehtijäin lahkon Sarvieläinten alalahkon Täyteissarvisten heimossa Peura eli Poro (latinaksi Rangifer tarandus). Oppilas saapi kirjasta sen käsityksen että ainoastaan Lappalaiset, Samojeedit ja Aasian pohjoisimmat kansat ovat onnistuneet kesyttämään peuran kotieläimeksi, mutta kirjassa ei sanota, mihin nimenomaan tätä kotieläintä käytetään. Tietysti opettaja sen tarkemmin selittää! Mutta saapipa hän lisäksi selittää että poroa käytetään ajokkaana muidenkin kansain kuin samojeedien ja lappalaisten kesken. Esimerkiksi Kajaanin takalistossa, kymmenkunnan peninkulmaa Ämmäkoskesta Vienan Karjalan rajoja vasten, ei löydy yhtään ainoata lappalaista, vielä vähemmin samojeedia ja kuitenkin siellä aikalailla ajellaan poroilla, jotka ovat kesytetyt metsäporoista, joita jo yksistään Suomussalmen ja Hyrynsalmen paliskuntien osaksi karttuu useita tuhansia. Siis _suomalaisetkin_ käyttävät poroa! Porolla ajetaan, paitsi Suomus- ja Hyrynsalmella, myös Puolangalla, Kuhmoniemessä, Ristijärvellä, Sotkamossa, Vienan Karjalassa, vieläpä niinkin suuressa kulttuurikeskuksessa kuin on Kainuun nuori kansanopisto Paltamon pitäjän Mieslahden kylässä (kansanopiston johtaja karahuttaa porolla alas Kajaanin sähkövaloihin). Luulenpa että pianpuoleen ympäri Oulunjärveä ajellaan poroilla kuten muinaisina Kajaanin vapaaherrakunta-aikoina. Eivätkähän kuusamolaisetkaan liene lappalaisia, eivätkä taivalkoskelaiset eskimoita, paremmin kuin Tornion jokilaaksolaiset samojeedeja. Lappiin on hiidenmoinen matka ja Pohjois-Aasiaan vielä pitempi -- helsinkiläisen koulupojan ei tarvitse ajaa Kajaania etemmäksi pohjoiseen, kun hän jo -- sattumalta tosin -- voi nähdä porolla-ajajan. Kuusamolaisen pororaitueen (-kymmeniin tai satamääriinkin nousevan kuormaporo-jonon) hän sitäpaitsi voipi kohdata ei ainoastaan Kajaanissa, vaan myös Oulun merirantajäällä. Omituista on matkailijan panna merkille etteivät itse kajaanilaiset -- vaikka heidän kaupunkiaan sivistystasoltaan lienee toistaiseksi pidettävä oikeana poroporvarien pesäpaikkana -- harrasta porourheilua. Siellä on hevonen vähintään joka toisella miehellä, mutta jos ajuri Laitinen törmää yhteen poromiehen kanssa Teppanan törmässä, niin tuo kajaanilainen hevospappa pahanpäiväisesti hölmistyy. Kuinka luonnolliselta tuntuisikaan, jos Kajaanissa olisi poroajureita ja Helsingistä päin tuleva saisi tilata porokyydin Suomussalmelle. (Varmaankin Kajaanin linnan aikana itse Pater Hieronymus huristeli porolla?) Jos vertaamme poron käyttöä hevosen käyttöön koko Suomessa, täytyy valitettavasti sanoa että hevonen on karkoittanut poron aivan yhtä säälimättömästi kuin suomalainen lappalaisen. "Pakene pohjoiseen, taikka tapetaan!"

Erämaan asutushistoriaa ajatellessa voipi mielessään kuvitella että lappalainen kansanaines, vuosisadasta vuosisataan vainottuna, ryöstettynä ja halveksittuna, lopulta kukistui sellaiseen kurjuuteen että kun suomalainen missä yllätti lappalaisen lemmikin, kesytetyn poron, niin hän tunsi vastenmielisyyttä jo sitäkin kohtaan. Vasta sitten, kun jo oli liian myöhäistä, hän, se vanha vainooja, alkoi muistella, kuinka mukavasti lappalaisukko oli luikunut pulkassaan sarvipään kiidättämänä. Se me tietysti tunnustakaamme nöyrästi että lappalaiset ovat suomalaisten porolla-ajajien esi-opettajat. Etelä-Suomessakin on ennenmuinoin tietysti ajettu poroilla -- nyt siellä porourheilija on komeliantti, jota katsotaan rahan edestä kuin markkina-apinaa. Niinkuin laulussa sanotaan kansallishengen häviöstä: "Ei Aunus, Vepsä tunne, kust' Eestein kulkevi tie, ei Karjala tiedä kunne jo Kainuu häipynyt lie", samoin voisi tästä Suomenmaan poroviljelyslakosta laatia vaihtosäkeiksi:

Ei Aura, Vaasa tunne, kust' peurain kulkevi tie, Ei Häme muista, kunne jo härkänsä häipynyt lie!

Minä nimittäin otaksun rohkeasti että Turun muinaiset piispat ja Naantalin pyhät nunnat tiesivät jotakin poroajosta. Ja kuka aavistaa, kuinka monta salaista viestiä muinaisina sota-aikoina on lähetetty Vaasan ja Oulun linnojen välillä? Silloin eivät topograafi-kenraalit vielä osanneet ainakaan ilmassa lentää kuten nyt.

* * * * *

Kun kysytään, millaista tuo porolla ajaminen ja poron käyttäminen kulkuneuvona oikeastaan on, niin tahdon tässä sellaisten varalta, jotka siitä todella ovat uteliaat, kertoa mitä omasta kokemuksestani satun tietämään, huomauttaen etten suinkaan ole erikoistuntija poroviljelyksen alalla, joka vaatisi pitkällisiä matkustuksia ja laveita tutkimuksia. Olen isäntä ainoastaan yhdelle porohärjälle, joka tätäkin kirjoittaessa kiertää kytkytpatsastaan akkunani alla ja odottelee minua toverikseen 30 asteen pakaskuutamoon.

Etelä-suomalainen tietysti heti kysäsee:

-- Eikö sille tule vilu? Miksi ei sitä panna talliin?

Pitänee siis kai vastata suoraan: Porohärkää ei pahimmalla pakkasellakaan tarvitse talliin turvata, vaan se tarkenee mainiosti lumeen polkemallaan jäkälätanterella. Sitä ei tarvitse edes loimella peittää kuten hevosta, vaikka se vuorokausittain jäisi ajamatta. Se saapi vapaasti liikkua ainoastaan kiinnipitohihnassaan, joka kiertää patsasta noin neljän metrin ympyräsäteessä. Sitä ei myös koskaan tarvitse vesiastiaan kanssa holhota kuten hevosta, sillä se haukkaa lunta kuin sokeria, silloin kun sitä janottaa. Todellakin ihanteellinen kotieläin.

Mutta syöttää sitä täytyy ja syöttöaineena on sula jäkälä. Sula -- tässä sanottuna molemmissa merkityksissään: poron pääravinto talvella on nimittäin yksinomaan jäkälä, jota se sulatetussa muodossa parhaiten kykenee nauttimaan. Kyllä se syöpi myös kortteita, raatteita ja naavaa, ken näitä lisäkkeitä hankkii. Kesytetty poro kestää pitkiä ajoja paraiten, jos sen opettaa syömään leipää, jota sentään on varovaisesti annettava. Moniaat ajoporot ovat hyvin himokkaita leivälle, mutta toiset ovat suorastaan kiukkuiset leivän tyrkytykselle. Minun poroni esimerkiksi on ranttu leivälle, nousee usein kahdelle jalalle mielenosotukseksi ja pureksii mieluummin hihnaansa kuin leipää. Niitä on näet hihnansyöjäporojakin, jotka yhdessä yössä jyrsivät vahvimmankin nahkahihnan poikki. Minun porollani esimerkiksi ei parhainkaan hihna kestä yhtä talvea, voideltakoon se pikiöljyllä, tervalla, lamppuöljyllä, lysoolilla tai millä muulla väkevällä tahansa. Minun poroni pureksii nuoraakin ja kun sille päälle sattuu, nykäsee poikki rautaketjutkin ja karkaa metsään. Se on koko konstikas kytkettävä! Enpä tahdo hevillä löytää Stockmannin tai Renlundin, tuskinpa Julius Tallberginkaan rikkaista rautamakasiineista sellaista patenttikoukkua, joka porolleni olisi väki varma, usein on tapahtunut että se itse on ponnahuttanut jäykän vieterin irti "kirtsasta" -- minä nimittäin käytän lappalaista "rahnikkaa" ajohihnana ja siis tarvitsee saada ajoon lähtiessä poro muutetuksi kiinnipitohihnastaan.

Ajovehkeinä porolleni käytän tavallisimmin _pulkkaa_, mutta kevättalvella myös _kelkkaa_ ja joskus paljaita _suksia_. Kaikilla näillä vehkeillä on oma viehätyksensä: pulkassa on hauska soljua, kiekahdella ja kiepsahtaa -- se on porolle vapain liikeneuvo ja tottuneelle ajajalle kiirekulussa hyvä suoja; kelkkapelissä kipperäkäänteisillä, hyppyrisillä metsäteillä, jos on veturina laukkavalmis härkä, saapi selvästi tuntea, kuinka äärettömän suuri ero on istumisessa hevosreessä -- poronkelkassa saat usein pidellä kynsin hampain kiinni kaustoista, jotta et putoa taipaleelle. Suksiltaan ajo taas on sitä kuningas-ajoa, johon ei jokainen porourheilija kykene -- se on kuitenkin erinomaisen viehättävää, jännittävää ja kaikista edullisinta kulkua, mutta menestyy luonnollisesti paraiten tasaisemmilla maisemilla ja suorilla teillä (notkeilla, kärkevillä, lyhkäsillä suksilla tottuu kyllä ajelemaan melkein missä hyvänsä). Normaalivehkeenä ajoporolle pidetään pulkkaa.

-- Mitenkäkö poro valjastetaan? kuulen eteläisen kysyvän. Vastaan että parasta itse saapua niille maille, jossa se on jokapäiväinen asia. Silloin vasta saapi selvän käsityksen "vuottoraipasta", "rynnäskalikasta", "vetorahkeista", "pangasta" j.n.e. Hevosajajan olen monesti kuullut ihmettelevän, miksi porolla länget ovat "nurinpäin" -- minusta ne ovat juuri oikein päin.

-- Onko siellä paljonkin porourheilijoita? kysytte taas.

Enhän toki ainoa ole: lukkarilla ja nimismiehellä on poronsa, metsäherralla on härkänsä, kauppiailla on poronsa ja "urakkansa", sairaanhoitajalla on ajokkaansa, metsänvartijalla on poronsa, kyläpostimiehellä on porohärkänsä, kansakoulun opettaja on intohimoinen poromies, joka ajaa vaikka kolmella yhtaikaa, maanviljelysneuvoja urheilee porolla-ajoa, kievarinisännällä on härkänsä, monella talonisännällä ja mökkyrillä on raivaajansa -- onhan niitä porolla-ajajia Kiantojärven rantamilla. Jopa täällä papitkin alistuvat poronpulkkaan -- kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa. Kuitenkin täytyy huomauttaa ettei porourheilu vielä monta vuotta ole näinkään kukoistanut näillä seuduilla. Lapsuudessani muistan pitäjän herrasmiehistä ainoastaan pienen nimismiehen urheilleen porolla. Sitten oli yksi veljistäni innokas porourheilija ja häntäpä, maanmittari Väinö Calamniusta, saan kiittää että minäkin hänen vahvalla harjallaan aluksi opin tuon taidon. (Meitä oli siihen kulta-aikaan pääasiallisesti vain "Jussi", "Akseli", "Kuutti", "Einari", "Heikki", "Harakka-Antti" ja "minä", jotka huvittelimmehen poroilla.) Luulenpa puolestani että myös se seikka että julkisuudessa olen kertoillut porourheilusta, on lisännyt porourheiluintoa sekä Suomus- että Hyrynsalmella ja kaikista tuoreimmittain myös Kuhmoniemellä, vaikka hoetaankin ettei kukaan ole profeetta maallaan.

Ainakin olen saanut kasan kirjeellisiä tunnustuksia ja uteliaisuuden osoituksia eri henkilöiltä aina Helsinkiä myöten sen jälkeen kun keväällä v. 1910 ynnä keväällä 1911 julkaisin matkakertomukseni erityisistä joukkoretkistä poroilla Vienan Karjalan rajamaille (Helsingin Sanomat). Varsinkin nuori savonlinnalainen agronoomi Brynolf Envald, jota me poromiesten kesken nimitämme Mustaparraksi, on -- tutustuttuaan poroajoon juuri Suomussalmella -- suurella voimalla levittänyt porourheilua kautta Kajaanin kihlakunnan. Hyrynsalmella ajaa koko virkakunta petralla ("petra" nimeä käytetään myös).

Varsinainen, järjestetty porourheilu meidän seuduillamme on siis verrattain nuori ilmiö. Mutta semmoisena kuin se jo muutamien vuosien kehityksessä esiintyy -- ja jos varomme sitä herrastumasta tai miten sanoisin pelkäksi joutilasten huvitteluksi muodostumasta -- osoittaa se paljon ilahduttavaa ja vilkastuttavaa muuten yksitoikkoisissa oloissamme. Juuri se seikka että poro näillä lumisilla, harvastiasutuilla takamailla on ainoa mahdollinen pikavälittäjä kahden kaukopisteen välillä, tekee porourheilun luonnolliseksi ja arvokkaaksi asiaksi, johon on syytä kohdistaa huomiota enemmän kuin tähän asti on tapahtunut.

"Poro-barbaria" voitanee kehittää "poro-kulttuuriksi".

(25/1 1912.)

Pororetki Vienan Karjalaan.

(Pikakuvia v:lta 1910.)

I.

-- Elkää veikkoset lähtekö!

-- Lähdemme -- uhallakin.

-- Mutta ne vangitsevat teidät? Vievät Siperiaan?

-- Viekööt!

-- Kyllä ne ilkeävät! Uratn...?

-- Eivät!

-- Ottakaa toki passit!

-- Tässä. Ei passista taikaa.

-- Varokaa. Palatkaa terveinä. Hyvästi!...

Maaliskuun viimeisen päivän ilta-aurinko paistoi kuumasti Suomussalmen miehenkorkuisia kinoksia vasten ja räystäät tippuivat iloisia vesihelmiä, kun sarvipäiset porohärkämme karkasivat juosten ulos pappilan itäisestä veräjästä ja läksivät koikkelehtimaan läpi havumetsän alas järvelle. Toverini Heikki ajoi edellä seisten ikääskuin metsänpeikko sivakoillaan ja hilpeästi vilahteli väräjävässä kevättalven ilmassa hänen heleäpalteinen lapinharakkansa, jollainen koreus myös oli yllä minulla, joka lappalaisessa pulkassa, harmaalla taljalla istuen ja Tanelin neulomat pitkät säpikkäät säärissä, karkuutin nuorella petrallani ihan toverini kintereillä.

Hehei! Olipa sopiva hetki lähteä tuulotteleimaan, sillä pitäjän akat, joihin kuului moni miehenpuolikin, haastelivat näinä päivinä mailmanlopun enteistä, ja pääsiäisyönä oli itsensä sen suuren rienaajan oltu näkevinään ratsastamassa luudalla läpi ilmojen kahden hengellisen asunnon väliä ja hurskaat juorut kertoilivat salaperäisistä tapahtumista lähimmässä tulevaisuudessa. Tosin oli aprillin aatto, mutta rakkaassa kotikylässämme oli jokainen luojan päivyt kuin hengellinen maanjäristys ja pyrstötähdet sinkoilivat ympäri kirkontornia peloittaen ihmistä pahemmin kuin pitäjän paras moottorialus syyssateessa tai harakan nauru keväthangella. Oli tosiaan aika luopua viikon päiviksi kainuulaisen rahvaan raskaasta valistustyöstä ja vaeltaa hengittämään raitista ilmaa, unohtaa surut ja kateiden kierot kirot, antaa anteeksi typeryyden salaperäinen kukoistus ja etsiä vaihtelun vaikutelmia Vienan veljesmaan raukoilta rajoilta. Terve talvinen taival lumikimmellyksinesi, terve korpimaisemain tähtinen taivas ja autioiden salokankaiden ikuinen hiljaisuus! Täällä, luonnotarten viileissä helmoissa, karisee päältämme pahan mailman kuona -- täällä ihminen, taistelijakin, kapinoitsijakin, tuntee ihmisoikeuden järkähtämättömän ihanteen ja kokoaa henkeensä sitä alkuvoimaa, joka on mailman suola. Oppositsioonin vakaumus, usko uussyntyiseen ihmiseen, jota ei taikausko vangitse, vaikka rautakahle kytkisikin. Suomen kansa elää vielä luolaihmisen elämää, pedot piehtaroivat sen asunnoissa ja aniharvalla on oma rakentama majansa lujalla kalliolla. Olkoon vertaus lingottu tällä lähtömme heleällä hetkellä.

Ja nyt, arvoisat lukijat, pysykää peräköydessämme, kun _Alanteen_ järveltä, Waldemar Churbergia muistellen, suksinemme, pulkkinemme ajaa koppelehdimme halki rämekorpien _Vuokin_ järven jäälle, sivuutamme eläköönhuudolla Elias Lönnrotille Niemen vanhan talon, jossa kalevainen keräilijä kerran yönsä vietti pirtissä, nousemme iltatähtien syttyessä Mäkelän pihalle ja ajaa karkuutamme laulellen halki mehevien metsien, sivu satasylisten halkopinojen _Materon_ talonpoikaiskartanoon, jonne kirkonkylältä karttuu 2 1/2 peninkulmaa.