Part 1

PORO-KIRJA

Kirj.

Ilmari Kianto

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.

SISÄLLYS:

Porourheilijan juhlapuhe. "Hihhei taas!" Miten porolla ajetaan? "Juokse porosein!" Suomen poroalue. "Voisikko ajatella että etelässäkin...?" Poro-pakinaa. Pororetki Vienan Karjalaan. Vapunpäivä korvessa. Talviretki Näljängälle. Hangella. "Karavaani Karjalaan". Porourheilun ylistys. Poropäivät. Liite: Poromiehen taskusanakirjasta. Peura ja pulkka (porojuhlaruno).

Huolimatta siitä valitettavasta tosiasiasta etten ole käynyt Lapinmaassa -- poroelämän valtakukkuloilla -- rohkenen julkaista tämän vaatimattoman kokoelman itäpohjalaisia sanomalehtipätkiäni ja pororetkimuistelmiani etupäässä tyydyttääkseni sekä kotiseudullani että muuallakin maassamme äsken herännyttä uteliaisuutta porourheilun suhteen. Samalla pyydän anteeksi herroilta lappalaisilta etten tällä omalla kirjallani voi tyydyttää _heidän_ vaatimuksiaan ja toivon siis hartaasti että juuri sieltä, Lapista, näistäpuolin on ilmestyvä loistokirja, joka koko laajuudessaan kuvailee meidän maamme poro-oloja, joista mielestäni aivan liian vähän kirjoitetaan.

Suomussalmi, Leppikanta, helmikuulla v. 1913.

_Ilmari Kianto_.

Poro-urheilijan juhlapuhe.

Kun me, poroilla ajelijat, ajattelemme asemaamme suurmailman taustaa vasten katsoen, niin tuntuu yhtähaavaa sekä ihmeelliseltä että luonnolliselta että _meidän_ osaksemme kulkuneuvojen kirjavassa jonossa on sattunut niin ansiokas veturi kuin on tämä Pohjolan peura, jonka koko olemassaolo sivistyneissä piireissä leimataan enemmän tai vähemmän tarunomaiseksi, satujen usmaan sekautuvaksi.

Meille, Perä-Pohjan lapsille, on metsän peura se satu, joka on toteutunut; meille ei "hiiden hirven hippominen" ole pelkkää kullan vipajavaa sumua: me ymmärrämme elävässä käytännössä kalevalaisen Jouko Seikkailijan kerskauksen:

Pohjola porolla kynti, Taka-Lappi tarvahalla!

Kuinka ihmeellinen onkaan tuo kulkuneuvojen kirjava sarja! Arabian ja Afrikan kuumilla hiekka-aavikoilla vaeltaa karavaani ratsastaen sillä eläimellä, joka kantaa nimeä: "erämaan laiva". Se on _kameeli_, verraton kuuman vyöhykkeen kuormajuhta, kautta historian tunnettu. Sen maan asujamista tuntuu ihan luonnolliselta että Jumala on luonut kameelin ihmisen auttajaksi yli polttavien arojen.

Indian aarniometsissä astua töpöstelee hirmuisen kookas eläin, kokonainen torni seljässään, torni, jossa istuu ihmisiä. Se on _sen_ seudun matkajuhta -- _elefantti_ eli norsu.

Palestiinan heleäkukkaisissa laaksoissa, Syyrian palmupuiden siimeksessä ja yleensä niinsanotuilla Itäisillä mailla kohtaa meidät taas pienenläntä matkajuhta, ihmisen nöyrä palvelija, joka sekä seljässään kantaa että perässään vetää kokoonsa nähden suuria kuormia. Sitä kotieläintä sanotaan _aasiksi_ ja sekarotuisena _muuliksi_.

Ameriikan äärettömillä ruohotasangoilla ponnisteleiksen ajoneuvojen edessä meille jo hiukan tutunomainen väkevä juhtahärkä (Jak-härkä) tai _puhveli-härkä_.

Mailman pohjoisin kansa, eskimot, vuorostaan kiidättelevät pitkin Grönlannin ikuisia jääkenttiä sangen pienillä elukoilla, joita valjastetaan koko parvi kelkkojen eteen -- ne ovat _koiria_, suttensukuisia, kesytettyjä koiria.

Se mailman osa, jonka liepeelle kohtalo meidät on pannut elämään, ajaa, kuten tiedämme, enimmäkseen _hevosella_.

Onpa sellaisiakin maita kuten Jaappani, jossa ihminen ajoneuvojensa eteen valjastaa toisen _ihmisen_, jolla on vahvat konkarin koivet ja joka juoksee kuin strutsi pitkin kujia ja katuja. Sitäkin pidetään luonnollisena!

(Kuka takaa ettei jossakin maan sopukassa ajeta _kissalla_, jolla on "seitsemän peninkulman saappaat"?)

Paitsi kaikkia näitä hyviä Jumalan luomia vetureita on liikehimoinen ihmiskunta keksinyt itseliikkuvan konekarjan, joka sen tahtoa tottelee. Junat, sähkövaunut, polkupyörät, moottorit, automobiilit, laivat -- nuo kaikenlaiset vesiperhoset, virtahevot ja merihirviöt -- siunatuksi lopuksi lentokoneet ja ilmalaivat!

Kaikki ovat juhtia, joilla junnataan ympäri mailmaa.

Mutta meillä on vain _poromme!_ Ja me tyydymme poroomme ja kiitämme Luojaa tästä yhdestä ainoasta laitoksesta.

Se on meidän harmaja hevosemme, meidän "islantilainen ponimme"; se on meidän "dromedaarimme" ja "norsumme" aarniometsissä ja lumilakeuksilla; se on meidän automobiilimme tunturituiskuissa; se on meidän "puhvelimme" kinoksia puhkaistessa ja "Grönlanti-hurttamme"; se on meidän lentokoneemme -- sillä _sillä_ me lennämme halki ilmojen, poikki vaarojen ja ylitse paukkuvien jääkenttien. Kuka kokenut porourheilija ei tietäisi, kuinka poro lentää?

Kun sen kaikki koivet ovat niin kiihkeässä toiminnassa että ajajan silmä lumipilven läpi tuskin erottaa kavioiden maassa käyntiä -- niin moista vinhaa vauhtia jo voipi verrata lentämiseen, joka on melkein yhtä huimaavaa kuin ilmojen korkeuksissa liitäminen biplaanilla tai monoplaanilla!

Totta tosiaan:

Me, porourheilijat, tiedämme, _miksi_ me ylistämme poroa.

_Ensiksi:_ siksi kai että porolla ennenkaikkea _pääsee!_

_Toiseksi:_ siksi kai että sillä ajaminen on sellaista uhkarohkeaa seikkailurikasta, joka vaikuttaa _viehättävästi_ ihmisen hermostoon.

_Kolmanneksi:_ siksi kai että poro koko olemukseltaan on _vastakohta_ muille kotieläimille nopealiikkeisyytensä, äkkikäänteisyytensä, kimmoavaisuutensa ja elohopean kaltaisen herkkyytensä suhteen.

Ja _neljänneksi:_ siksi että poron hoitaminen, verrattuna kaikkien muiden ajokkaiden vaalintaan, on niin helppoa ja _yksinkertaista:_ poroa kun ei koskaan tarvitse _juottaa_, ei koskaan _harjata_ tai _puhdistaa_, ei koskaan _kengittää_, ei koskaan loimella peittää, ei koskaan suojata _talliin_. Jos sen päästää irti metsään ja jos se on kyllin kesy antautuakseen kiinni kutsuttaessa, niin ei sitä tarvitse edes _syöttää_.

Näihin ominaisuuksiinsa katsoen on poro todella _ihanteellinen ajoeläin_.

Vikoja sillä silti on silläkin, täydellinen se ei ole sekään, mutta sen pienet viat me annamme Pohjolan suurelle luojalle -- anteeksi.

Tuhatverroin ennemmin ajamme petralla kuin aasintammalla! Kolminkerroin mieluummin istuudumme kipperään poronpulkkaan kuin kyytihevosen pitkään reslaan!

Ja kuinka ihmeellistä tosiaan: ken kerran on istunut poronpulkkaan Pohjolassa -- kun kuun sirppi pakkasessa heläjää ja Kalevan miekka välkkyy pään päällä tai aurinko kultaisena tikarina pistää aamu-usvan läpi -- hän istuu toisenkin kerran, henkensä uhallakin hän istuu! Ja ken kolme vuotta lie urheillut porolla, vaikkapa olisi kolme kylkiluuta katkaissut, hän tahtoo urheilla kolmekymmentä vuotta -- ja jos kohtalo hänet siirtää etelään, niin porourheilua hän verisesti kaipaa.

Revontulten salaperäinen roihunta Pohjan vilutaivaalla! -- kuinka satumaisesti sointuukaan tuollainen luonto porolla ajeluun! Siellä ylhäällä, kaukana ja korkealla, leiskahtelee, loimahtelee, lentää, laukkaa, kieppuu ja puskee -- siellä on myös ikäänkuin käkkyräsarvipäitä tuulenhalkaisijoineen ja veräjänpieliin räiskähteleviä pulkkia -- Lapin muinaiset seitajumalat hurjastelevat peuroilla ja antavat meille salaisia merkkejä...

Mitä kaikkea mielikuvitus keksiikään porolla ajellessa! Sen tuhansia tunnelmia ei ole helppo kertoa -- ne voi vain kokea.

Milloin hiljainen riemu täyttää sydämemme, milloin aavistamaton alakuloisuus verhoaa mielemme, milloin hurja, elämän repäisevä ilo ja saavutuksen toivo syöksähtää sieluumme -- kun ajamme porolla.

Me, syvän, synkeän korven kaariporttien alitse sukeltavaiset ihmiset tunnemme olevamme kiinnikasvettuneita tähän luontoon, jossa elohopea jäätyy ennemmin kuin meidän poromme ja pororakkautemme. -- Siinä on jotakin pyhän sitovaa, jotakin ikuisen välttämätöntä tässä luonnossa, näillä maisemilla, joita ei mikään taiteilija ole maalannut eikä tyystin maalata osaa!

Ihmishengen hirveä yksinäisyys, arkielämän pitkien puhteiden kouristava ikävä -- kaikki tuo kulttuurimailman kaipio muuttuu poronpulkassa omituiseksi, surunsuloiseksi tunteeksi, joka aikojen pitkään lyö leimansa ihmisen luonteeseen. Sillä varmaan se sen tekee niinkuin ympäristö aina vaikuttaa arvostelevaan, tunteelliseen ihmiseen.

Ja jos me, ukkohirvahan urohot, joskus pistäydymme etelässä -- me sanomme jo Helsinkiä eteläksi -- niin käypä meistä _uho_, jonka eteläläinen tuntee. Se on luonnon elementtien väkevää vaikutusta -- Pohjolan peuran ja kaiken mitä tähän ilmakehään sisältyy. Ja silloin, eteläläisen meitä ihmetellessä ja meitä uteliailla kysymyksillä ahdistaessa, me vasta sieluissamme tajuamme, _mistä olemme kotoisin_, mihin omituiseen maapallon kolkkaan kohtalo meidät on asennoittanut! Kunpa vain oikein käyttäisimme elementtejämme! Kunpa täällä lumen ja pakkasen valtakunnassa saisimme kehitetyksi kauneuksia, jotka olisivat sopusoinnussa korpiluonnon kanssa! Meidän on muistettava että vaikka näiden seutujen alkuasukkaat kautta vuosisatojen tunsivatkin porolla-ajon -- _meidän_ porourheilumme on nuori. Mihin suuntaan se on kehittyvä, riippuu meistä itsestämme. Ei pelkkä huvittelun himo, ei pelkkä koreilun harrastus: -- meillä, valveutuvan Suomen saloseutujen porourheilijoilla, täytyy olla johtavana aatteena joku _sisäinen_ vaikutin, joku valtiollinen, joku sivistyksellinen, joku kansallinen tai joku kotiseutuinenkaan mielensytytin, joka soihtuna valaisee vaelluksiamme metsäteillä. Meidän porourheilumme ei saa jäädä vain kiliseväksi kulkuseksi eikä heliseväksi vaskeksi, punaisen veran alta on löydettävä myös kansalainen, jolla olkoon punainen veri ja sydämessänsä elämänlanka.

Vasta silloin me täytämme paikkamme Pohjan pakkasta vastaan taistelevassa rintamassa, vasta silloin me petroillamme ajamme iloksi syntymämaalle.

Muinaisten kreikkalaisten olympolaiset leikit tarkoittivat kansalaisten kehittämistä kaikinpuoliseen jaloon kilpailuun -- siellä oli kyllä ulkonaista loistoa, mutta rinnalla aina sisäistä ryhtiä: jospa meidän nuoresta porourheilustamme saataisiin kehitetyksi tuollainen olympolainen kisa, silloin Etelä antaisi arvon Pohjolalle, jota se nyt ei tunne, ja ylpeän Joukahaisen kerskaus "Pohjola porolla kynti" muuttuisi todeksi!!

Miehet meikäläiset, hirvahan hiihtäjät, kuntuksen kurittajat, oppikaa ajaessanne arvioimaan _aatepohjaisia asioita_ -- silloin pororetkemme kopeutuvat sisältörikkaiksi, henkisesti ja ruumiillisesti virkistäviksi.

Siellä, kaukaisen Etelän ikisulilla rannoilla kukkivat talvisydännä ruusut ja mantelipuut, ja satakieli laulaa siellä laakerilehdoissa -- meidän suomalaisten talvikukka on vain peuransarvi, meidän punaruusunamme on ja olkoon porourheilu ja satakielenämme nuo sadat kavioitaan kahisuttavat porot.

Emme Etelää kadehdi, olemme ylpeät Pohjolastamme, jonka kinokset eivät meitä estä liikkumasta ja iloitsemasta.

(1912.)

"Hihhei taas!"

Joulukuun 1 päivän aamuhämärä ja pikkupakkanen... Porohärkä tuotu eilen paliskunnan laitumelta -- nyt tekee mieli lähteä ensimäiseen ajoon. Kaikki vehkeet on reilassa: hihnat, vuottoraipat, rynnäskalikat, punakeltaiset selkävyöt helisevine kulkusineen ja ennenkaikkea mainio lappalaispulkka, kevätpaisteessa ranskalaisilla maaleilla sivelty. Ei puutu muuta kuin tiuvut sarvista ja kellot kaulasta. Mies itse hankkiutuu vahvaan sarkaan ja kikkanokkaisiin pieksuihin, punapauloihin paneikse, pitkät kintahat käsiinsä vetää ja lopuksi painaa päähänsä paksun kajaanilaisen naapukan, mailman parhaan lumiturbaanin. Ja työnnäikse pihalle kelloja helistellen, lähestyy ajokasta valjastaakseen valvattinsa...

Mutta porossa on vielä metsänhenki -- se kauhistuu kiliseviä kelloja, pelkää omia valjaitaan. Se riuhtoo vimmatusti patsasta, johon se on kiinnitetty, juoksee hurjasti ympäri kuin hoijakassa, ja kun isäntä tahtoo sitoa tiukupannan kaulaan, karkaa se takajaloilleen pystyyn, tempaisee miehen kumoon, sotkee hihnan hänen jalkojensa ympäri ja alkaa häntä armottomasti kieputtaa ympäri. Mies kiemuroi kuin nurinpäin hirtettävä, silmälasit ovat singonneet kauvas hankeen, poro puskee ja potkii... Kun isäntä tästä ensi ottelustaan selviytyy, päättää hän säästää tiukujen panon tuonnemmaksi ja jättää poron tuokioksi rauhoittumaan. Mutta mieli palaa urheiluun. Taas hän hiipii valjastamaan, ei säikähdä, vaikka härkä karkaa takajaloilleen, isäntä puhelee orjalleen hellästi, tyynnyttelee, kesyttelee...

Vihdoin hänen onnistuukin valjastaa vallaton märehtijä pulkan eteen. Mutta poro, joka äsken metsästä kiinniotettuna uhkuu täynnänsä tuoretta elinvoimaa ja on niin ympyriäinen että menneenvuotiset valjaat kiristävät, ei malta seistä sekuntiakaan paikallaan, vaan riuhtoo patsasta ja poljeksii pulkkaa. Isäntä tietää kokemuksesta että nyt jos milloin on oltava varuillaan -- nurkat, puut, portinpielet ja veräjät ovat poromiehen salaisimmat viholliset. Hän aikoo taluttaa ajokkaansa pirtin nurkitse maantien alkuun, mutta nuori porohärkä, tuntien olevansa irti kytkyestä, puhaltaa pihalla hurjaan laukkaan ja -- poroisäntä syöksee silmänräpäyksessä pulkkaan istumaan uhmaten voittavansa vaarat ja mielessään riemastuneena ajatellen: "hihhei taas!"

Vinhaa vauhtia laukkaa poro pirtin nurkan ohi ja tekee äkkikäännöksen alamäkeä kohti. Mies näkee pulkkansa liitävän kuin ampumalla suoraan pyhään pihlajaan, tuntee tuhon tulevan ja, säästääkseen päänsä paiskautumasta murskaksi puun runkoa vasten, kallistaa yläruumiinsa satuttaakseen iskun pulkkansa vahvaan emäpuuhun, jolla tavalla hän kymmenet kerrat ennen on tapaturmasta pelastunut. Mutta uusi lappalaismallinen ahkio ei kovan vauhdin takia kerkeäkään kyljelleen kallistua, vaan paukahtaa päätäpahkaa puun tyveen... Kuuluu aikamoinen rymähdys -- kaikki esineet kirpoavat erilleen, ja kun mies seuraavassa silmänräpäyksessä tointuu tajuntaan, huomaa hän viruvansa avopäin tanterella ja sarvipää mulkoilee häneen hämmästyneenä, kiskoen käsivarresta. Mies vainuaa saaneensa julman tärähdyksen, jonka vaikutus ei jäsenissä vielä tunnu, hän syljeksii lunta suustaan, ja vaistomaisesti älyten pelastuneensa äkkikuolemasta, kiittää mielessään kaitselmusta ettei pahemmin käynyt. Mutta äkkiä hänen päätään aivankuin pyörryttää, hän ei tahdo uskoa omia silmiään eikä tiedä, itkeäkkö vai kirota kuin Kullervo. Sillä hänen pulkkansa, hänen ylimaan-aarteensa, kelluu siinä hänen vieressään kuin rikkiammuttu panssarilaiva, ylälaita säpäleinä ja metrin pituinen kaistale irti lohjenneena:

"Yksi oli venhe veikkoutta, Yksi allas armautta!"

Mies kimpoaa ylös maasta pidellen ronkkiaan, keräilee kappaleita pulkkaan ja -- kiroaa pyhän pihlajan: "Sinä maantieryöväri, sinä murhapolttaja, sinä sala-ampuja saastainen! Sinä jesuiitta pappilan pihalla! Kuinka moni miekkonen sinun tauttasi jo vuosikymmenen on kovia kokenut; muistanpa kuinka sinä, samanen, kerrankin sahasit säärinahkat vieraaltani, joka itki ja sadatteli saamastaan opetuksesta, vaikka ei älynnyt muuta kuin uhata hullua poroaan ja huutaa pihan täydeltä: 'jos minulla nyt olisi revolveri, niin ampuisin tuon elukan!' Minä nauroin hänelle, vaikka olen itsekkin sinua salaisesti vihannut ja vieronut ja talvesta talveen kärsinyt. Mutta kesällä olen sinun kavaluutesi unhoittanut ja anteeksiantanut, vieläpä kasvuasikin vaalinut. Sinä kiittämätön kyykäärme, sinä paratiisin kielletty puu! Nyt sinä olisit henkeni siepannut, jollei pulkkani olisi särkynyt ja itsensä uhrannut. Siis tietäös, sinä raiskaaja, että nyt sinun viimeinen tuomiosi koittaa!"

-- -- --

Porohärkä on kummissaan, miksi isäntä ei aja edelleen, vaan nolon näköisenä taluttaa sen takaisin ja uhkaa riisua. Tietysti se, poro, ei salli itseään heti riisua, mutta isäntä näkyy tietävän tepsivän keinon. Hän ajaa rikkinäisellä ahkiollaan umpilumelle ja karkuuttaa ympäri peltoja, kunnes härkä väsähtyy ja sallii itsensä kiltisti riisua. Mutta ruhjoutunut pulkka kaivelee poromiehen sydänjuuria, eikä hän tiedä miten olla, kuten eleä. "Hiisikö sen korjaa?" "Vähät silmälaseista ja sinelmistä, mutta rovaniemeläinen ruuheni!?..."

* * * * *

Päivä on valjennut, lyhkäinen Pohjolan pilke. Pirtistä kuuluu vasaran kalketta: siellä joku hikipäissään takoo, ruuvailee ja viilailee. Tuontuostakin takoja silmähtää ulos akkunasta ja pui nyrkkiä jollekkin... Iltahämärissä mies, kirves kädessä, hiipii sen luokse, jolle hän koko päivän on nyrkkiä heristellyt, ja nyt alkaa pihalta kuulua voimakkaita tapparan iskuja. Ilmestyy siihen toinenkin olento, kasakka-ukko, ja tokasee:

-- Lupasiko se rouvvasti?... Antakoahan ku-m minnäi sävväytän!

-- Kyllä minä itsekkin! virkahtaa toinen ja kaataa rysähyttää pihlajan, jonka kasakka-ukko oitis olallaan kantaa vajaan ja tuomitsee haloiksi.

Mutta poromies, päästyään vihollisestaan, innostuu luomaan lumipattereita portinpieliin ja törmäkuusien juuriin, lapioiden aina pimeään asti. "Sehän ihmettä, jolleivät lapinjumalat varjele!" ajattelee hän ja palaa kartanoon ajokastaan jäkälällä ruokkimaan. Hän tunnustelee kaikki asiaankuuluvat seikat ja arvelee itsekseen: "Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi!"

* * * * *

Seuraavana aamuna ajaa sama mies samasta paikasta onnellisesti ohitse ja antaa poronsa mennä täyttä laukkaa alas kipperää törmää. Lumi pölisee pilvenä hänen silmiinsä, poron kaviot naksuvat tuttua naksuntaansa ja käkkyrät sarvet keikkuvat komeasti ilmassa. Ja kotiharakka lentää säikähtäen pakoon uskaltamatta edes nauraa. Mutta miekkonen, pienten kulkusten siristessä, hihnaansa heitellen, huutelee korjatun pulkkansa perästä: "hihhei taas!" Korkeat kuuset, hopeahärmäiset, seisovat molemmin puolin tietä kuin jättiläiskunniavahdit ja ojennellen oksiaan ikäänkuin hoilaavat ajajan jälkeen: "ant' mennä vaan, ant' mennä vaan!"

Ja tottatotisesti mies antaakin mennä sinä herran arkipäivänä. Hän saa näet naapurivaaralta mukaansa miekkosen, jolla on vielä hullumpi poro kuin hänellä ja pulkan perä yhtä koreaksi maalailtu.

* * * * *

-- Häh?

-- Että minä sain eilen tulikoetuksen...

-- Ainahan sitä sattuu, sanoo Huotari, joka edellä laskettelee pitkin siintävää järven selkää.

He ajaa porhaltavat kauvas "Juurikkarannalle", nousevat sieltä kautta kummankin "Kettulan" ajaa helskytellen läpi rämekorven ylös korkealle "Kylänmäelle" ja painuvat kovaa vauhtia "Alajärven" kylää kohti. Mutta sitten ajavat he harhaan lumiselle halkotielle ja poikkeavat huppuroiden ja kaahlaillen alas "Oraviselälle". Järvi on pahasti vesillä, porojen kaviot roiskuttavat hyhmää ja pulkkien pohjat -- jäätyvät. Mutta porot vain juoksentelevat, usein rinnatusten ja tuontuostakin intoutuen puskeksimaan toisiaan sulasta rakkaudesta.

-- On se tämä porolla-ajo sentään ihanaa!

-- On. Eivät aavista helsinkiläiset...

Villejä, apposen asumattomia rantamia ja soreita saarisalmia he ajelevat neljännesmääriä, etsien turhaan hevostietä erämaassa, ja kummalliset, syvät vaot, kuni metsähiiden kynnökset, jäävät jälkiin silmänsiintämiin. Vihdoin lähtevät he umpimähkää pulkkailemaan poikki kannaksen, jonka tuntevat kahden tutun järven väliseksi, ja ajelevat syvässä lumessa läpi huurteisen metsän. Huotari usein kaahlailee, vaan toinen mies ajelee rentonaan, pulkassa istuen. Hän nauttii, nauttii sanomattomasti pitkän kamarityön jälkeen. Samapa se, vaikka ajellaankin vähän eksyksissä -- täällä ne hermot paranee ja sydänviat virpoutuu...

Tietysti porot jo ovat alkaneet uupua moisessa kelissä. Mutta he pääsevät mökkiin, johon ovat aikoneetkin, kaapivat pulkkiaan puukoillaan, murkinoivat "Mikkolan" emännän ohrarieskaa ja kokkelimaitoa, hyvittelevät porojaan jäkälillä ja ennenkaikkea -- sulattelevat partojaan, joissa riippuu varmaankin parin kilon jäät ja lapinlasihelmet. Puhtain omintunnoin -- aivankuin olisivat tärkeätkin asiat toimittaneet -- lähtevät he paluumatkalle.

Vie sun seitsemän seppää, kuinka taas ajetaan, kun kovalle tielle päästään! Taivas ja maa vilajaa ja salotaipaleet luiskahtavat nopeasti kuin pitkäisen leimaukset Sinain vuoristossa. Hurjasti ajaa Huotari, nälkämaan ketterin toreadoor, härkätaistelija, joka talvittain taivaltelee porollaan satasen peninkulmaa, mutta eipä jää jälkeen toisenkaan ajajan "Pyrstötähti", vaan tuontuostakin se karkaa takaapäin Huotarin pulkkaan ja kuopii peloittavasti hänen partaansa aivankuin se olisi kuusen naavaa. Karjahteleepa kaveri talojen peltoloilla, kun härkänsä markkinahoijakkaa hälle liiaksi esittelee, mutta oitis ovat väylät taas seposelvät, ja näreviitat järven ulapalla vilisevät ajajien silmissä kuin aidanseipäät. Vihdoin häämöttää kirkon tötterö illan hämyssä ja, pimeyden valtojen laskeutuessa alas yksitotisille erämaisemille, saapuvat urheilijat iloisesti huohottelevine poroineen takaisin kotiveräjille. Vähät siitä että se kuuma kiuvassauna juuri sillä aikaa on -- palanut ja kotoisen kylyn nautinto jääpi huomiseen. Se on sentään pääasia että porourheilu jälleen on saatu alulle ja että mäkirinnoissa kelpaa huikaista: "hihhei taas!"

Miten porolla ajetaan?

(Aakkoset.)

Ennenkuin ajoon lähdetään, pidetään ajohihna löysällä vasemmalla puolen poron ruumista. Ajohihnasta kiinnipidetään tiukasti ainoastaan oikealla kädellä. Sääntönä on ettei hihnaa saa koskaan hellittää, muuten poro karkaa ja ajaja jääpi avuttomana tanterelle. Poroajoon lähtijän täytyy olla valmis silmänräpäyksessä heittäytymään pulkkaan, vaikka joutuisikin siihen nurinniskoin. Sillä poro on kuin elohopea, joka ei hevillä odota, jos kerran luulee lähtömerkin saaneensa tai jos näkee muita ajokkaita jo menossa. Kun ajoon juuri lähdetään, heitetään ajohihna voimakkaasti vasemmalta oikealle yli selän, jolloin poro silmänräpäyksessä lähtee liikkeelle, olkoon pulkka tai ahkio miten päin tahansa. (Lapissa kuulutaan hihnaa paikoin hoidettavan eri tavalla kuin meillä -- selkävyön vasemmassa puolessa on koukku, jonka varassa hihna juoksee.) Kun tahdotaan pysähtyä kesken rientoa, heitetään hihna päinvastaiseen suuntaan, siis oikealta vasemmalle alas, jolloin poro tavallisesti äkkiä pysähtyy. Poroa ohjataan vain mainitulla yhdellä hihnalla. Voisi luulla että poro loikkii minne tahansa tottelematta ja älyämättä mihin mennä. Se on kuitenkin ajajan vallassa varsinkin vasemmalle käännettäessä, jolloin hihnaa voi kiristää, mutta myös oikeanpuoleiseen suuntaan pyrittäessä sillä tavoin että ajohihnaa voimakkaasti painetaan poron oikeaa kuvetta vasten. Lapin puolessa ovat porot opetetut älyämään pelkkää viittausta kuten karavaanikameelit tropiikkimaissa.

"Juokse porosein!"

(Tuulotusajoa.)

Taivaan ranta punertaa kuin veri!

Tammikuun arka aurinko on tupsahtanut valkoisten vaarojen taa. Niin on pakkanen että voi sanoa ilman kalisevan kuin kuivan kalikan. Korkealle kuppelehtien soljuu puinen pulkka alas kotivaaran rinnettä, johon se entuudesta on uurtanut väylän läpi metsän.

Annanpa ajokkaani lentää niin nopeasti kuin sen kavioista lähtee. Tämä vauhti sieluani viihdyttää, se panee väkisinkin unhoittamaan kaiken muun mailmassa paitsi tämän hurjan sarvipäällä ajon korven hiljaisuudessa. _Siihen_ on pakko kiinnittää huomionsa, jollei tahdo henkeään menettää sallimalla päänsä paiskautua murskaksi. Tämä on sitä poromiehen koskenlaskua, josta hienon mailman urheilijat eivät paljoa tiedä. Petra porhaltaa alas järven jäälle. Suvaitsen sen tekevän pari kirkasta kiehkuraa ennenkuin pakotan oijustamaan pitkin umpea selkää.

Heh-hei!

Tupruna sauhuaa lumi silmiini, sitä tulee suun täydeltä ja väliin pamahtaa kylmänkirmaiseva lumipaakku vasten nenää pirstautuen ja varisten alas kaulaan, jota "ryyppyturkin" kaulus turhaan suojaa.

"Riivattu!" ajattelen hiukan ärtyneenä. "Syytääppä tieroja vasten isäntänsä naamataulua? Senkin villipeto!"

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ajattelen näin:

"Sinä armahin toverini Pohjan vilutähden alla! Sinua rakastaen ohjaan pitkin umpea ulappaa."

Kas millaisen syvän kourun uurtaakaan pulkka koskemattomaan lumipintaan.

On yksi poromiehen nautintoja sekin -- nähdä jälkensä. Luulisi tuosta luikertaneen jättiläiskäärmeen...

Poro pysähtyy. Kääntäen sarvikallonsa kiivaasti päin ajajaa se katsahtaa lauhkeasti silmiin ja päästää läähätyksen aivankuin junaveturi, joka vekslaa: Puh, puh, puh!

Mutta kauvan ei näin herkutella. Hojaa! Ja nyt takaisin. Kas mikä magneettinen veto kotia kohti. Kas kuinka koivet sen ilmassa kiikkuvat ja sarvet taivaalla keikkaa!