Chapter 36

Sillävälin Glaukus ja Nydia kulkivat kiireisesti hengenvaarallisilla kaduilla. Atenalainen oli kuullut pelastajaltaan, että Ione oli Arbakeen talossa. Sinne hän nyt kiiruhti vapauttamaan -- pelastamaan häntä! Ne muutamat orjat, jotka egyptiläinen oli jättänyt taloaan vartioimaan itse lähtiessään amfiteatterille pitkän saattueensa mukana, eivät olleet pystyneet tekemään suurtakaan vastarintaa Sallustuksen asestetulle joukolle; ja kun myöhemmin tulivuori purkautui, olivat he päätäpahkaa, kummissaan ja kauhistuneina sulkeutuneet rakennuksen sisäosiin. Hoikka etiopialainenkin oli jättänyt oveneteisen vartiopaikkansa; Glaukus (joka jätti Nydian ulkopuolelle -- Nydia paran, jota tällaisenakin hetkenä kateus yhä kalvoi!) kulki laajan hallin läpi kohtaamatta ketään, jolta olisi voinut tiedustella Ionen huonetta. Ja täällä kulkiessaan hän äkkiä joutui sellaiseen taivaasta pudonneeseen säkkipimeään, että hän vain vaivoin saattoi askeliaan ohjata. Kukin kiedotut pylväät tuntuivat vavahtelevan ja horjuvan; ja joka hetki hän kuuli tuhkasateen tomahtelevan katottomaan peristyleen. Hän nousi yläkerrokseen -- huohottaen hän haparoi eteenpäin huutaen vähäväliä Ionen nimeä. Ja vihdoin hän kuuli erään käytävän päästä äänen -- _hänen_ äänensä. Hetken työ oli senjälkeen syöksyä eteenpäin -- murtaa ovi -- sulkea Ione syliin -- kantaa hänet talosta ulos! Tuskin hän oli taakkoineen ehtinyt paikalle, missä Nydia heitä odotti, kun hän kuuli askeleitten lähenevän taloa ja tunsi Arbakeen äänen. Tämä oli tulossa kotiinsa pelastamaan rikkautensa ja ottamaan talteensa Ionen lähteäkseen heti kuolemaan tuomitusta Pompeijista. Mutta niin sankkaa oli jo heitä ympäröivä hehkuva ilmakerros, että viholliset eivät tunteneet toisiaan, vaikka niin lähellä seisoivat -- Glaukus kyllä erotti egyptiläisen hohtavan vaikeitten vaatteitten pimeässä hämärinä häämöttävän.

Kaikin kolmin he nyt kiiruhtivat eteenpäin! Ah! -- Minne? He eivät nähneet askeltakaan eteensä, pimeys alkoi olla jo sakeaakin sakeampaa. Heidät ylti epätoivo ja kauhu! Ja Glaukuksesta tuntui, että se kuolema, josta hän oli pelastunut, olikin vain muuttanut muotoaan ja että sen uhrien lukumäärä oli yhä lisääntynyt.

6 LUKU.

Kalenus ja Burbo. -- Diomedes ja Klodius. Amfiteatterityttö ja Julia.

Luonnonmullistus, joka äkkiä oli katkaissut kaikki yhteiskuntasiteet ja jättänyt vangin yhtä vapaaksi kuin vartijankin, oli Kalenuksenkin vapauttanut niistä vartijoista, joiden huostaan preetori oli hänet uskonut. Ja kun pimeys ja joukko olivat erottaneet hänet vartijoista, kiiruhti hän horjuvin askelin jumalattarensa temppeliin. Ulkona hapuillessaan ennenkuin pimeys oli yllättänyt, tunsi hän äkkiä jonkun tarttuvan vaatteisiinsa, ja muuan ääni supisi hänen korvaansa:

»Hst! -- Kalenus! -- Hirveä hetki!»

»Ah! Isäni pään kautta! Ken olet? -- Kasvosi ovat pimeässä ja äänesi on outo.»

»Etkö Burboa tunne? Hyi!»

»Jumalat! -- Kuinka pimeäksi kaikki käy? Hoho! Tuon hirveän vuoren tähden, siinäpä huikaiseva salama![103] Kuinka ne liekehtivät ja polveilevat! Hades on muuttanut maanpinnalle!»

»Vaiti! Et kuitenkaan usko tuollaisiin seikkoihin, Kalenus! Nyt on aika koota omaisuutta!»

»Haa!»

»Kuule! Temppeli on täynnä kultaa ja kalleuksia! Lastatkaamme itsemme näillä aarteilla, kiiruhtakaamme sitten rantaan ja laivoilla pois! Ei kukaan koskaan vaadi tilille, mitä tänään on tapahtunut!»

»Burbo, olet oikeassa! Uh! Seuraa minua temppeliin. Kuka nyt välittää -- kuka edes näkeekään, ettet ole mikään pappi? Tule ja jakakaamme tavara!»

Temppelin esipihalle oli alttarien ympärille kokoontunut joukottain pappeja rukoilemaan, itkemään, voivottelemaan. Onnenpäivinä pettureita, vaaranhetkinä entisen taikauskonsa orjia! Kalenus sivuutti heidät ja astui huoneeseen, joka vielä nytkin on nähtävissä esipihan etelälaidassa. Burbo seurasi häntä -- pappi sytytti kynttilän. Viiniä ja ruokaa oli pöydällä -- uhriaterian jätteitä.

»Miehellä, joka on nälkää nähnyt kaksi vuorokautta», Kalenus mutisi, »on ruokahalua tällaisenakin hetkenä.» Hän tarttui leipään ja söi sen ahneesti. Tuskinpa mikään on luonnottomampaa ja kamottavampaa kuin noiden roistojen itsekäs alhaisuus; sillä onko vastenmielisempää ominaisuutta olemassa kuin ahneus? Ryöstöä ja pyhänhäväisemistä silloin kun maailman perustukset horjahtelevat! Kuinka paljon inhimilliset intohimot ovatkaan omiaan antamaan yltyä hirvittäville luonnonvoimille!

»Etkö koskaan lopeta?» Burbo sanoi kärsimättömänä, »kasvosi jo hehkuvat ja silmäsi välkkyvät.»

»Ei joka päivä olekaan tällaista oikeutta olla nälkäinen. Oh, Jupiter! Mitä ääntä tuo on? -- Sehän on kuin kiehuvan veden sihinää! Mitä! Sataako pilvi yhtaikaa sekä vettä että tulta! Haa! Mitä! Huutoja! Burbo, kuinka hiljaista nyt on kaikki! Katso ulos, mitä on tapahtunut!»

Muiden kauhujen lisäksi tuo valtava vuori oli nyt viskannut uumenistaan myöskin kiehuvaa vettä. Hehkuvaan tuhkaan sekaantuen vesivirrat putoilivat aika ajottain kiehuvan liejun tavoin kaduille. Ja juuri sille paikalle, minne Isiksen papit olivat kokoontuneet alttarien ympärille, turhaan koettaen sytyttää pyhää tulta ja vihkisauhua, juuri sille kohdalle oli kaikkein valtavin suunnattomien kivilohkareitten täyttämä kuolemanvirta iskenyt koko raivollaan. Pappien kumartuneitten ruumiitten yli se putosi: siitä kuolinhuudot -- seurannut hiljaisuus oli ikuisuutta! liejuinen virta pärskyi alttareille, peitti lattian ja kätki mutaansa pappien yhä vielä sätkyttelevät ruumiit.

»Ne ovat kuolleet», Burbo sanoi, joka nyt vasta ensi kertaa kauhistui ja kiiruhti takaisin huoneeseen. »En luullut vaaran olevan niin lähellä.»

Nuo kaksi lurjusta tuijottivat toisiinsa -- olisi kuullut heidän sydämensä sykinnän! Kalenus, joka oli vähemmän rohkea, mutta ahneempi, tointui ensimäisenä.

»Meidän täytyy nyt käydä käsiksi työhömme ja sitten pois!» hän virkkoi kuiskaten pelästyen oman äänensä kaikua. Hän astui kynnykselle, pysähtyi, kulki polttavan lattian ja kuolleitten toveriensa yli pyhään kappeliin ja kehotti Burboa seuraamaan mukana. Mutta gladiaattori epäröi ja jäi paikoilleen.

»Sitä parempi», Kalenus ajatteli, »sitä enemmän tulee saalista _minun_ osalleni.» Nopeasti hän pani taskuihinsa temppelin helpoimmin kannettavat aarteet ja säntäsi pois pyhästä paikasta ajattelematta enää toveriaan. Vuoresta äkkiä syöksähtäneen tulenkielekkeen valossa näki Burbo, joka oli liikkumatonna seisonut kynnyksellä, pakenevan ja kuormitetun papin. Hänkin päätti uskaltaa ja astui askelen tavottaakseen toverinsa, mutta silloin tuprahti hänen jalkojensa eteen hirveä tuhkakuuro. Gladiaattori peräytyi vielä kerran. Pimeys oli jälleen täydellinen. Mutta tuhkasadetta kesti yhä -- yhä, yhä paksummalta ja paksummalta se peitti lattian -- tukahduttavia kaasuja tuoksahti siitä ylös. Onnettomalta salpautui hengitys -- epätoivoissaan hän yritti taas paeta -- mutta tuhkakasat olivat jo sulkeneet oviaukon -- hän kiljahti, kun hänen jalkansa painuivat kiehuvaan liejuun. Kuinka nyt päästä pois? Ulos ei voinut mennä; niin, sen kauhuja ei ollut mieluista mennä koettelemaankaan. Parasta oli jäädä koppiin, siellä ainakin oli suojassa tuolta kuolettavalta ilmalta. Hän istui tuolille ja kiristeli hampaitaan. Vähitellen tunkeutui tuota pistävää ja myrkyllistä kaasua ulkoa huoneeseenkin. Hän ei voinut sitä kauempaa sietää. Hänen harhaileva katseensa osui teurastuskirveeseen, jonka joku pappi oli jättänyt huoneeseen; hän tarttui siihen. Jättiväkevän kätensä koko epätoivoisella voimalla hän nyt koetti murtaa aukkoa seinään.

Kadut olivat sillävälin tyhjentyneet; jokainen oli hakenut itselleen suojaa; tuhka alkoi jo peittää kaupungin alavammat paikat; mutta siellä täällä näki jonkun pakenevan kahlaavan, polttavassa liejussa tai näki jotkut kalpeat, pelästyneet kasvot salamien sinervässä valossa tai lepattaen palavia tuohuksia, joiden valossa ihmiset koettivat askeliaan ohjata. Mutta solkenaan valuva kuuma vesisade, tukahduttava tuhka, salaperäiset viimaiset tuulenpuuskat, jotka olivat hengityksen salvata, sammuttivat usein nuo liikkuvat valot ja niiden mukana kaiken toivon niiltä, jotka niitä ohjaajinaan pitivät.

Kadulla, joka johti Herkulaneumiin vievälle portille, Klodius raivasi itselleen sekaantuneena ja hapuillen tietä. »Jos vain pääsen portin ulkopuolelle», hän ajatteli, »löydän varmaankin jonkun ajoneuvon, ja Herkulaneumhan ei ole kaukana. Merkuriuksen olkoon kiitos! Minulla ei ole paljo menetettävää, ja sekin vähä on nyt ylläni.»

»Hei -- halloo! Apuun! Auttakaa!» kuului hengästynyt, pelosta vapiseva ääni. »Olen langennut -- tuohukseni on sammunut -- orjat ovat minut jättäneet. Olen Diomedes -- rikas Diomedes -- kymmenentuhatta sestertiota sille, joka auttaa minua!»

Samassa Klodius tunsi jonkun takertuneen hänen jalkoihinsa. »Hitto sinut periköön -- päästä irti, hullu!» peluri ärähti.

»Oh, auta minut ylös -- ojenna kätesi!»

»Tässä -- nouse!»

»Onko se Klodius? Tunsin äänesi! Minne yrität?»

»Herkulaneumiin.»

»Jumalille olkoon ylistys! Meillähän onkin yhteinen tie aina portille saakka. Etkö voisi pysähtyä huvilaani? Tiedäthän taloni alla olevat maanalaiset holvatut käytävät -- siellä olemme turvassa hävitykseltä.»

»Olet oikeassa», Klodius virkkoi miettien. »Ja jos varaamme sinne ravintoa mukaamme, voimme siellä viipyä jonkun päivän, jos näet tätä hirmumyrskyä niin kauan kestää.

»Oh, siunattuja ne, jotka ovat keksineet kaupunginportit!» Diomedes huudahti. »Katso! Portin kamanalle on sytytetty lamppu; sen valossa voimme helpommin kulkea.»

Oli jälleen joku hetki tyventä. Lamppu paloi selvästi ja kirkkaasti. Pakolaiset kiiruhtivat eteenpäin -- saapuivat portille -- sivuuttivat roomalaisen vahdin; salaman loimo valaisi hänen kalpeita kasvojaan ja kiiltävää kypäräänsä, mutta hänen jäykänkovia piirteitään ei edes kauhu ollut saanut muuttumaan! Hän seisoi rauhallisena ja liikkumattomana paikallaan. Tällainenkaan hetki ei kyennyt Rooman majesteetin koneellisesta välineestä tekemään itseajattelevaa ja toimivaa miestä. Siinä hän seisoi keskellä hävittäviä luonnonvoimia; hän ei ollut saanut käskyä lähteä paikaltaan ja hakea pelastusta.[104] Diomedes ja hänen toverinsa menivät yhä eteenpäin; äkkiä muuan nainen astui heidän tielleen. Se oli sama tyttö, jonka iloisen äänen oli kuultu niin moneen kertaan toistavan: »ihania leikkejä tulossa!»

»Oi Diomedes!» hän huudahti, »Anna minulle suojaa! Katso», -- hän näytti rinnoillaan lepäävää lasta -- »katso tätä pienokaista! Se on minun -- se on häpeän lapsi! En ole sitä koskaan ennen omakseni tunnustanut. Mutta _nyt_ muistan, että olen hänen äitinsä! Sieppasin hänet kätkyestä; _imettäjä_ oli paennut! Kukapa muu tällaisena hetkenä huolehtisi pienokaisesta, ellei hänen äitinsä, joka on hänet synnyttänyt? Pelasta se! Pelasta lapseni!»

»Kirottu sinun särisevä äänesi! Pois, naara!» Klodius tiuskasi hampaittensa raosta.

»Ei niin, tyttö», ystävällisempi Diomedes virkkoi, »seuraa meitä, jos tahdot. Tätä tietä -- tätä tietä -- holveihin!»

He lähtivät jälleen liikkeelle -- saapuivat Diomedeen taloon; he nauroivat ääneensä, kun olivat kynnyksen yli astuneet, sillä he luulivat nyt kaikesta vaarasta selviytyneensä.

Diomedes käski orjiensa viedä maanalaisiin kellareihin ruokatavaroita ja öljyä lamppuja varten. Ja täältä nyt etsivät suojaa Julia, Klodius, äiti pienokaisineen, suurin osa orjista, jokunen pelästynyt tuttava ja jotkut naapuristosta saapuneet klientit.

7 LUKU.

Hävitystyö jatkuu.

Pilvi, joka oli peittänyt niin syvään pimeään koko päivän, oli nyt muuttunut kiinteäksi ja läpinäkymättömäksi massaksi. Pimeys ei ollut enää edes tuollaista vapaan luonnon synkintä yötä, vaan jonkun peitetyn huoneen säkkipimeää.[105] Räikeänä vastakohtana tälle pimeydelle olivat Vesuviuksen huipulta singahtelevat, sähähtelevät, kirkkaat salamat. Mutta niiden hirvittävä kauneus ei ollut tavallista tulen kauneutta; ei mikään sateenkaari voinut väriloistossaan kilpailla niiden kanssa. Milloin tummansininen hohde kuin eteläntaivaan syvin sini -- milloin välähti kirkas vihreä, joka liikkui rauhattomasti kuin suunnattoman käärmeen kiemurat -- milloin savun seasta läikähti häikäisevän kirkas puna, joka valaisi koko kaupungin portilta toiselle -- sitten kaikki jälleen riutui sairaan kalpeaan niinkuin henki, joka on ruumiista lähtemässä.

Sadekuurojen välillä kuului maanalaista kuminaa ja kuohuvan meren aaltojen pauhua; ja pelokas korva tuskin erotti kaukaisen vuoren rotkoista pursuavien kaasujen hiljaista sihinää. Joskus tuo kiinteä pilvimassa jakaantui, ja salaman leimahtaessa nähtiin muka pilvissä outoja ihmisen ja hirmulaisten kaltaisia olentoja hirveässä taistelussa keskenään, mutta pian nekin hävisivät yleiseen sekasortoon; pelästyneitten kulkijoitten silmissä ja mielikuvituksessa nuo aineettomat höyryt näyttivät jättimäisiltä vihollisilta -- hävityksen ja kuoleman aiheuttajilta.[106] Muutamin paikoin tuhkaa oli polviin saakka, ja kuumat sadekuurot, joita tulivuoren henkäily lennätti alas, löysivät tiensä asuntoihinkin ja levittivät kaikkialle tukahduttavaa kaasua. Toisin paikoin talojen katot puhkaisseet suunnattomat kivenjärkäleet olivat kaduille kasanneet raunioröykkiöitä, jotka hetki hetkeltä yhä pahemmin haittasivat kulkua; ja mikäli päivä kului, sikäli tuntuvammin maa keinui -- jalka petti ja livetti, eivätkä tasaisimmillakaan paikoilla ajoneuvot ja kantotuolit voineet tasapainoaan säilyttää.

Joskus suuret kivenkimpaleet iskivät pudotessaan yhteen ja särkyivät pieniksi sirpaleiksi lennätellen tulikipunoita, jotka heti sytyttivät kaiken tulenaran palamaan, ja kaupunkia ympäröivät tasangot olivat pian hirveän tulipalon valaisemia; sillä monet talot vieläpä jotkut viinitarhatkin olivat liekkien vallassa ja toisin ajoin lieskat kohosivat jylhinä ja ylpeinä kohti synkkää taivasta. Tämän aika-ajottaisen valaisun lisäksi olivat asukkaat monin paikoin, julkisille paikoille, temppelien porttikäytäviin ja forumille sytyttäneet pitkiin riveihin tuohuksia palamaan. Mutta nämä eivät palaneet kauankaan; sadekuurot ja tuulenpuuskat ne pian sammuttivat; ja äkkipimeä, johon kaikki taas kääriytyi, oli omansa kaksin verroin näyttämään ihmisvoiman mitättömyyden, inhimillisen toivon turhuuden taistelussa luonnon hirveitä voimia vastaan.

Usein tuohuksien hetken valaistessa pakenevat joukot kohtasivat toisensa -- muutamat kiiruhtivat merenrannalle, toiset sieltä pois maalle; sillä meri oli äkkiä kaikonnut rannoiltaan; synkkä pimeys kattoi senkin, ja sen kiehuville ja kuohuville aalloille putoili kallionlohkareita, kiviä ja tuhkaa, ja täältä löysi vielä vähemmän sitä suojaa, jota kaupungin kadut ja katot sentään osittain soivat. Typertyneinä, kalmankalpeina, luonnottoman pelokkaina nuo joukot toisensa kohtasivat, ei sanaa virkattu, ei neuvoa kysytty; sillä liejusadetta tuli nyt tiheämmin, vaikkakaan ei yhtenään, se sammutti tuohukset, joiden valossa kukin oli nähnyt toisensa aavemaiset piirteet, ja jokaiselle tuli kiire hakea itselleen lähintä suojaa. Sivistysmuodot olivat tyystin hävinneet. Silloin tällöin liekkien lepattavassa valossa nähtiin jonkun ylhäisen lainvalvojan rinnalla hiipivän varkaan, joka täydessä lastissa, arkaillen ympärilleen pälyen koetti saada suojaan nopean voittonsa hedelmät. Jos tässä pimeydessä vaimo joutui erilleen miehestään, vanhemmat lapsistaan, oli turhaa toivoa, että he enää tapaisivat toisensa. Sokeasti ja miltei sekapäin kaikki kiiruhtivat eteenpäin. Inhimillisen elämän monimutkainen koneisto oli äkkiä seisahtunut ja jäljelle oli jäänyt vain alkuperäisin vaisto, itsesäilytysvaisto!

Tällä kauhun näyttämöllä nyt Glaukuskin raivasi tietä seuralaisilleen Ionelle ja sokealle tytölle. Äkkiä heidät yllätti satainen, rannalle pyrkivä joukko. Nydia tempautui Glaukuksen rinnalta, joka Ionen kanssa joutui virran mukana kulkemaan; ja kun joukko (josta ei synkässä pimeässä erottanut yhtään mitään) oli ohi, ei Nydiaa enää ollut heidän rinnallaan. Glaukus huuteli hänen nimeään. Ei vastausta. He palasivat entiselle paikalleen -- turhaan. He eivät löytäneet häntä -- todennäköisesti hän oli ihmisvirran mukana työntynyt vastakkaiselle suunnalle. Heidän ystävänsä, heidän pelastajansa oli kadonnut! Ja Nydia oli tähän asti ollut heidän oppaansa. _Hänen sokeutensa oli omansa tekemään koko tuon pimeän näyttämön hänelle kotoiseksi._ Tottuneena ikuisessa pimeässä kulkemaan kaupungin sokkeloissa hän oli varmalla kädellä kuljettanut heitä merenrannalle päin, mistä he toivoivat onnen kaupalla pelastuvansa. Mihin heidän nyt piti lähteä? Kaikki oli heille valotonta -- sokkeloa, josta ei poispääsyä. Mutta sittenkin he epätoivoisina, uupuneina jatkoivat matkaansa; tuhkaa satoi heidän päälleen, kivenpalasia putoili kipunoita singoten heidän jalkoihinsa.

»Ah! Ah!» Ione valitteli: »En jaksa enää. Jalkani uppoavat kuumaan tuhkaan. Pakene, rakkahin, pelastaudu, pakene! Jätä minut kohtaloni varaan!»

»Rauhotu! Lemmittyni -- morsiameni! Kuolla kanssasi on suloisempaa kuin elää ilman sinua! Mutta minne -- oh! Minne voimme tässä pimeässä kulkea? Tuntuu siltä, että olemme kulkeneet ympyrässä ja olemme samalla paikalla, jolta hetki sitten lähdimme.»

»Oi, jumalat! Katso tuota kivenlohkaretta -- se on ruhjonut edessämme olevan talon katon! Kaduilla uhkaa joka hetki kuolema!»

»Siunattu salama! Katso, Ione -- katso! Edessämme on Fortunan temppelin pylväskäytävä! Menkäämme sinne; siellä olemme ainakin turvassa tuhkasateelta.»

Hän tarttui rakastettuaan käteen ja töin ja tuskin he laahautuivat temppeliin. Glaukus vei Ionen pylväistön suojaisimpaan soppeen ja asettui hänen eteensä omalla ruumiillaan suojatakseen häntä salamilta ja tuhkasateelta. Täten rakkauden loihtima epäitsekkyys saattoi tällaisenakin hetkenä esiintyä pyhän kauniina.

»Ken siellä?» värähtelevä ja syvä miehen ääni kysyi; joku oli ennen heitä hakenut turvaa samasta paikasta. »Tai mitä turhia kysyn! Mitä maailmanlopun päivänä meitä liikuttaa, tapaammeko ystävän vai vihollisen!»

Ione kääntyi ääntä kohden ja hiljaa parkaisten peitti päänsä Glaukuksen käsiin; ja kun tämä katsahti samaan suuntaan, ymmärsi hän syyn toisen huutoon. Pimeästä hohti heitä vastaan kaksi palavaa silmää -- salama valaisi kirkkaaksi temppelin sisustan -- ja Glaukus huomasi kauhukseen edessään kahden pylvään välissä rauhallisena makaamassa saman leijonan, jonka raadeltavaksi hänet oli tuomittu; ja aivan vieressä, naapuristaan tietämättä istui jättiläiskokoinen mies, sama, joka oli heitä puhutellut -- haavotettu gladiaattori Niger.

Salaman valossa metsänpeto ja ihminen olivat toisensa huomanneet; mutta vaisto sai kummankin pysymään rauhallisena. Niin, leijona ryömi yhä lähemmä gladiaattoria ikäänkuin toveria etsiäkseen; gladiaattori ei liikahtanutkaan eikä vapissut. Luonnon vallankumous oli lujimmat siteet katkaistessaan samalla karkottanut kaiken kammon luomiensa väliltä.

Tässä hirvittävässä suojassa ollessaan he huomasivat mies- ja naisjoukon tuohukset käsissä kulkevan temppelin ohitse. Ne olivat natsarealaisia; ja korkea, ylimaallinen innoitus oli karkottanut heidän pelkonsa ja kauhunsa. He olivat jo kauan uskoneet, ensimäisten kristittyjen harhautuneen käsityksen mukaan, että maailmanlopun päivä oli pian koittava; he kuvittelivat viimeisen päivän nyt tulleen.

»Voi, voi!» vanhin, joukon johtaja, huusi terävällä, läpitunkevalla äänellä. »Katsokaa! Herra tulee tuomitsemaan. Hän antaa sataa tulta ihmisten silmille. Voi, voi teitä väkeviä ja mahtavia! Voi teitä vallanmerkin kantajat ja purppurassa elävät! Voi teitä, te epäjumalien palvojat ja eläinten rukoilijat! Voi teitä, jotka pyhien verta vuodatatte ja riemuitsette Jumalanpojan tuskanhuutoja kuullessanne! Voi sinua, meren siveetöntä ilotyttöä! -- Voi, Voi!»

Ja halki ilman kauhujen kaikui syvänä kuorohymninä: »Voi sinua, meren siveetöntä ilotyttöä! -- Voi! Voi!»

Natsarealaiset kulkivat hitaasti ohi, heidän sainionsa lepattivat myrskyn kynsissä, heidän laulunsa kajahti uhkaavana ja juhlallisena varotuksena, kunnes he katosivat kadunkulmauksen taa, ja jälleen pimeys ja kuolemanhiljaisuus vallitsivat näyttämöllä.

Tuhkasade oli taas hetkeksi taukoamassa, ja Glaukus kehotti Ionea jälleen yrittämään kävellä. Seisoessaan he pylväistön alimmalla astuimella näkivät vanhan miehen, joka pitäen oikeassa kädessään rahakukkaroa nojautui nuorempaan mieheen. Nuoremmalla oli tuohus. Glaukus tunsi heidät isäksi ja pojaksi -- ahneeksi edellisen, tuhlariksi jälkimäisen.

»Isä», nuorukainen sanoi, »ellet voi kulkea nopeammin, niin minun täytyy jättää sinut tähän, tai muuten hukumme _molemmat_.»

»Pakene siis, poikani, ja jätä isäsi!»

»Mutta en voi paeta nälkää näkemään; anna minulle rahakukkarosi!» Ja nuorukainen yritti siepata sen vanhuksen kädestä.

»Lurjus! Ryöstätkö oman isäsi?»

»Ah! Kuka semmoisesta puhuu tällaisena hetkenä? Kuolema sinulle, kitupiikki!»

Poika iski ukon maahan, sieppasi kukkaron hänen vavahtelevista käsistään ja kiiruhti paikalta kimeästi hihkuen.

»Oi, jumalat!» Glaukus huudahti. »Oletteko siis sokeat tässä pimeydessä? Tuollaiset rikokset valmistavat syyllisille ja syyttömille samanlaista tuhoa. Tule, Ione, tule!»

8 LUKU.

Arbakes kohtaa Glaukuksen ja Ionen.

Hiljaa kuten henkilö, joka yrittää paeta vankilasta, Ione ja hänen rakastajansa jatkoivat epävarmaa taivaltaan. Hetkinä, jolloin vulkaaninen salama valaisi kadut, he saattoivat tuon kaamean valon loimossa suunnata askelensa; mutta vain vähän lohtua ja niukalti rohkeutta tarjosi heille se näky, joka heitä askel askelelta kohtasi. Paikoilla, joilla tuhka oli kuivaa eikä tulivuoresta umpimähkään purkautuneen kuuman vesisateen liottamaa, oli maa likaisen, harmaanvalkean tomun peitossa. Toisin paikoin kallionlohkareet olivat kasaantuneet korkeiksi röykkiöiksi, joiden alta pistivät esiin monen musertuneen pakolaisen puoleksi peitossa olevat jäsenet. Kuolevien kuolinkorahdusten lomasta kuului naisten kauhunhuutoja -- milloin läheltä, milloin etäämpää -- huutoja, jotka säkkipimeässä vaikuttivat kahta järkyttävämmiltä, sillä avuttomuuden ja epävarmuuden tunne oli nyt entistä herkempi. Mutta kaiken tuskankin läpi tunkeutui kirkkaana ja selvänä tuon kauhun vuoren valtava ja vaihteleva pauhina -- sen vinhat vihurit -- sen pieksevät vesisateet ja silloin tällöin ankaramman purkauksen jyhkeät kumahdukset. Ja kun tuulet lakaisivat katuja, kuljettivat ne silloinkin mukanaan pistävää, polttavaa hiekkaa ja tukahduttavia myrkyllisiä kaasuja, niin että hengitys hetkeksi salpautui ja tajunta katosi; hetken perästä seisahtunut veri alkoi kiertää entistä kiivaammin, jotta vihdoin koko hermosto oli äärimmilleen jännittyneenä ja ruumis ankarassa kuumeessa.

»Oi, Glaukus, armaani, oma rakkaani! Ota minut syliisi! Viimeinen syleily! Salli minun tuntea käsivartesi ympärilläni -- ja anna minun siihen syleilyyn kuolla -- en jaksa enää!»

»Rohkeutta, ihana Ioneni, sinun elämäsi on minun elämäni. Ja katso! -- Tuohuksia -- tänne! Kas, kuinka ne uhmaavat tuulta. Haa! Ne palavat myrskyssäkin! Varmaankin rannalle pakenevia -- me liitymme heihin!»

Ja ikäänkuin rakastavaisia auttaakseen ja elähyttääkseen tuulet ja tuhkakuurot taukosivat äkkiä. Ilma oli syvän tyven; vuori tuntui levähtävän ehkä kootakseen vereksiä voimia puhjetakseen entistä raivoisammin; tuohus-miehet liikkuivat nopeasti. »Olemme lähellä merta», tyyni ääni, nähtävästi heidän johtajansa ääni, virkkoi. »Vapaus ja rikkaus jokaiselle orjalle, joka tämän päivän yli elää! Rohkeutta! Sanon teille, että jumalat itse ovat vakuuttaneet minulle pelastavansa minut. Eteenpäin!»

Sainioitten punerva, vakava loimu valaisi nyt täydelleen Glaukuksen ja Ionen, joka lepäsi hänen sylissään. Orjat kantoivat raskaita matka-arkkuja ja laatikkoja, ja heidän johtajanaan kulki -- paljastettu miekka kädessä -- komea Arbakes.

»Isieni nimessä!» egyptiläinen huudahti. »Kohtalo hymyilee minulle näiden kauhujenkin seasta ja lupaa minulle valitusten ja kuoleman hirveitten todistuskappaleiden ääressä onnea ja rakkautta. Pois, kreikkalainen! Vaadin Ionen, suojattini itselleni!»