Chapter 19

Tähän asti toimetonna ollut orja sai nyt tehtäväkseen täydentää puennan jalokivillä -- helmirenkaat korviin (kumpaankin kaksi) -- paksut kultaiset rannerenkaat -- kaulaketjut samaa metallia, siitä riippui kristallinen taikaesine -- kaunis kiehkura vasemmalle olalle, jolla jo ennestään välkkyi Psykeä kuvaava kamee -- purppuravyö, johon oli tiheään kudottu kultalankaa ja kuvailtu kiemurtelevia käärmeitä -- ja vihdoin valkeat ja hoikat sormet täyteen mitä erilaisimpia sormuksia. Puenta oli nyt suoritettu Rooman uusimman muodin mukaan. Ihana Julia katsahti kuvaansa viimeisen kerran itsetyytyväisin mielin ja heittäytyen veltosti nojatuoliinsa hän käski nuorimman orjansa heikolla äänellä lukea Tibulluksen hempeimpiä säkeitä. Lukemista jatkui yhä, kunnes orjatar ilmotti Nydian saapuneen tapaamaan talon valtijatarta.

»_Salve_, Julia!» kukkastyttö sanoi pysähtyen parin askelen päähän Juliasta ja ristiten rinnalle kätensä. »Olen totellut käskyäsi.»

»Se oli oikein», talon neiti sanoi. »Tule lähemmä -- ja istu!»

Joku orjista siirsi tuolin Julian viereen ja Nydia istahti sille. Julia katsoi Nydiaa hetken miltei hämillään. Sitten hän käski palvelijoittensa poistua ja sulkea oven. Kun he olivat kahden, hän virkkoi kääntyen vaistomaisesti poispäin, sillä kuten näytti hän unohti, ettei toinen voinut hänen piirteitään tarkata:

»Sinä olet napolittaren, Ionen, palveluksessa?»

»Nykyisin olen», Nydia vastasi.

»Onko hän niin kaunis kuin sanotaan?»

»En tiedä. Kuinka voinkaan sellaista arvostella?»

»Ah! Olisihan minun pitänyt muistaa. Mutta sinä voit kuulla, vaikket nähdä. Eivätkö toiset orjat ole kertoneet, onko hän kaunis. Rupattelevat orjattaret eivät jätä emäntiään kehumatta.»

»He sanovat, että hän on kaunis.»

»Hm! -- sanovatko he myöskin, että hän on solakka?»

»Sanovat.»

»Niin minäkin olen. Musta tukka?»

»Niin olen kuullut.»

»Niin minullakin on. Ja käykö Glaukus usein hänen luonaan?»

»Joka päivä», Nydia vastasi vaivoin salaten huokauksensa.

»Joka päivä, todellako! Miellyttääkö Ione häntä?»

»Tottapa, koska heidät piakkoin vihitään.»

»Vihitään!» Julia huudahti kalveten väärästä poskipunastaan huolimatta ja nousten rajusti tuoliltaan. Nydia ei huomannut kuitenkaan tämän mielenliikutuksen syitä. Julia oli pitkän ajan vaiti, mutta hänen aaltoileva rintansa ja säihkyvät silmänsä ilmaisivat jokaiselle _näkevälle_, kuinka syvä haava hänen turhamielisyyteensä oli isketty.

»Sanovat sinua tessalittareksi», hän vihdoin sanoi vaitiolon katkaisten.

»Niin olenkin.»

»Tessaliahan on taikuuden ja velhojen, talismaanien ja lemmenjuomien maa», Julia virkkoi.

»Se on aina ollut kuuluisa noidistaan», Nydia vastasi vaatimattomasti.

»Tunnetko sinä, sokea tessalitar, yhtään lemmenjuomaa?»

»Minä?» kukkastyttö vastasi punastuen. »_Minä!_ Kuinka minä? En, ihan varmaan en.»

»Sitä pahempi sinulle! Olisin antanut sinulle niin paljon rahaa, että olisit voinut ostaa itsesi vapaaksi, jos olisit ollut tässä asiassa viisaampi.»

»Mutta», Nydia kysyi, »miksi ihana ja rikas Julia kyselee tämmöistä palvelijaltaan? Eikö hän ole nuori, rikas ja rakastettava? Eikö niissä ole tarpeeksi _viehätystä_ tarvitsematta taikaan turvata?»

»On kaikkiin muihin paitsi yhteen», Julia vastasi ylväänä. »Mutta luulenpa, että sinun sokeutesi on tarttuvaa ja --. Kyllin siitä.»

»Ja se yksi?» Nydia kysyi uteliaana.

»_Ei_ ole Glaukus», Julia täytti toisen lauseen valhetellen kuten hänen sukupuolensa tapana on. »Glaukus se ei ole!»

Nydia hengähti vapaammin, ja hetken perästä Julia jatkoi:

»Mutta puhuessamme Glaukuksesta ja hänen kiintymyksestään napolittareen tuli mieleeni lemmenjuoma, jota Ione varmaankin on käyttänyt voittaakseen Glaukuksen. Sokea tyttö, minä rakastan ja -- täytyykö Julian se tunnustaa? -- minua ei rakasteta! Se nöyryyttää -- ei, ei _nöyryytä_, vaan se _haavottaa_ minun ylpeyttäni. Tahdon nähdä tuon kiittämättömän jaloissani -- ei siten, että hänet siitä kohottaisin, vaan voidakseni osottaa halveksintaani. Kun oletin, että olet tessalitar, kuvittelin, että nuorena olet oppinut jotakin kansasi salaisista taikatempuista.»

»Ah! En mitään tiedä!» Nydia mutisi. »Toivon, että tietäisin.»

»Kiitos edes tuosta ystävällisestä toivomuksestasi», Julia sanoi aavistamatta, mitä ajatuksia kätkeytyi kukkastytön sydämeen.

»Mutta sanohan -- etkö ole orjien, jotka aina ovat jonkun verran taikauskoisia ja jotka usein raaoissa lemmentouhuissaan turvautuvat taikuuteen -- etkö ole kuullut heidän mainitsevan nimeltä erästä itämaista tietäjää, joka asuu tässä kaupungissa ja jolla on se taito, mikä sinulta puuttuu? Hän ei ole tavallinen taikuri, ei markkinahuijari, vaan todella mahtava ja viisas indialainen tai egyptiläinen tietäjä!»

»Egyptiläinen? Aivan niin», Nydia sanoi kammoten. »Kukapa pompeijilainen ei olisi kuullut Arbakeesta?»

»Arbakes! Siinäpä se», Julia toisti nimeä tapaillen. »Sanovat hänen olevan viisaamman kaikkia tyhjiä kerskureita -- että hän on viisautensa saanut tähdistä ja tuntee vanhan Noksin salaisuudet. Miksei yhtä hyvin rakkauden salakeinoja?»

»Jos halutaan taitomiestä, joka on kaikkia muita pystyvämpi, niin hän on niitä», Nydia vastasi talismaaniaan hypistellen.

»Hän on kyllin rikas rahalla lahjoa?» Julia virkkoi ivallisesti. »Enkö voisi käydä hänen luonaan?»

»Se on vaarallinen paikka nuorelle ja kauniille naiselle», Nydia sanoi. »Olen kuullut, että hän on sairas --»

»Vaarallinen talo!» Julia huudahti tarraten vain ensimäiseen lauseeseen. »Kuinka niin?»

»Huhu tietää kertoa, että siinä talossa vietetään öisiä irstailuja.»

»Keres, Pan ja Kybele auttakoot! Sinähän et näine tietoinesi pelota, vaan kiihotat uteliaisuuttani», urhea ja kevytmielinen pompeijitar vastasi. »Minä menen hänen luokseen ja tiedustelen häneltä lemmenasioita. Jos kerran rakkautta on mukana noissa öitsilöissä, niin tottapahan hän tuntee myöskin sen salaisuudet.»

Nydia ei vastannut.

»Käyn hänen luonaan vielä tänään.» Julia päätteli. »Ei, miksen heti?»

»Päivänvalossa ja hänen nykyisen sairautensa aikana sinulla ei ole mitään pelättävää», Nydia vastasi tuntien itsessään äkillisen ja salaisen halun oppia, kykeneekö tuo synkkä egyptiläinen todella herättämään ja sitomaan rakkauden niinkuin hän oli usein kuullut väitettävän.

»Ja kuka uskaltaa loukata Diomedeen rikasta tytärtä?» Julia kysyi ylpeänä. »Minä menen.»

»Saanko iltapäivällä käydä tiedustelemassa käyntisi tulosta?» Nydia kysyi tuskaisena.

»Suutele minua, sillä sinä osotat suurta huolenpitoa Julian kunniasta», neiti vastasi. »Niin, tietysti saat. Tänä iltana olen estetty --. Tule huomenna samaan aikaan, ja sinä saat kuulla kaiken. Minä tarvitsen myöhemminkin palvelustasi. Kas tässä, ota tämä rannerengas palkinnoksi ajatuksesta, jonka minussa synnytit; ja ole varma, että jos Juliaa hyvin palvelet, hän on ystävällinen ja antelias.»

»En voi ottaa lahjaasi», Nydia virkkoi ja pani korun pöydälle. »Mutta niin nuori kuin olenkin voin ostamattakin tuntea osanottoa sitä kohtaan, joka rakastaa -- mutta rakastaa turhaan.»

»Sanotko niin?» Julia vastasi. »Puhut kuin vapaa -- ja pian oletkin vapaa. Hyvästi!»

8 LUKU.

Julia tapaa Arbakeen. -- Keskustelun tulos.

Arbakes istui huoneessaan, jonka ovi aukeni puutarhaa reunustavalle ulokkeelle eli tässä tapauksessa pylväistöön. Hänen poskensa oli kalpea ja tuskien jäytämä, mutta hänen raudanluja ruumiinsa oli hyvin toipunut sen ankaran iskun seurauksista, jonka hän ratkaisevalla voitonhetkellä oli saanut, iskun, joka oli tyhjiksi tehnyt hänen häpeälliset tuumansa. Tuulenleyhkä, joka viillytti hänen otsaansa, karaisi hänen lamaantunutta hermostoaan, ja veri alkoi jälleen kiertää rauhallisemmin kuin ennen hänen heikontuneissa suonissaan.

»Näin siis on», hän tuumiskeli, »kohtalon myrsky on kestetty -- onnettomuus, jolla tähdet elämääni uhkasivat, on tapahtunut ja -- minä elän! Tapahtui, mitä tähdet ennustivat. Ja nyt minua odottaa kauan kestävä, loistava ja onnellinen tulevaisuus, mikä minulle ennustettiin, jos tuhon vältän. Olen sivuuttanut, voittanut elämäni viimeisen vaaran. Nyt saan pelkäämättä ja turvassa vaalia tulevan onneni puutarhaa. Sitä ennen on suurin nautintoni, rakkauttakin suurempi, kostaa! Tuo kreikkalaisnulikka -- joka on astunut minun intohimojeni tielle, joka tuhosi minun hyvät suunnitelmani, joka luiskahti käsistäni juuri kun veitseni oli valmis juomaan hänen kirottua vertaan -- hän ei pääse toista kertaa kynsistäni. Mutta miten kostan? Se täytyy kypsäksi miettiä. Oi, Ate, jos todella olet jumalatar, niin täytä minut hyvin ajatuksin!» Egyptiläinen vaipui syvään mietiskelyyn, mutta yhtään selvää ja tyydyttävää ajatusta ei näyttänyt syntyvän. Hän heittelehti sinne tänne, ja suunnitelma toisensa jälkeen hylättiin heti, kun se oli valmis. Joskus hän iski rintaansa ja karjui kostonhimonsa poltteessa ja tuntiessaan kykenemättömyytensä sitä tyydyttää. Silloin muuan orjapoika astui varovasti huoneeseen.

»Muuan nainen, puvusta ja häntä seuraavasta orjattaresta päättäen ylhäinen nainen odottaa alhaalla ja pyytää saada puhutella Arbakesta.»

»Nainen!» hänen valtimonsa alkoi lyödä kiivaammin. »Onko hän nuori?»

»Hänen kasvojaan peittää huntu; mutta hänen vartalonsa on solakka kuin nuoren naisen.»

»Tuo hänet tänne», egyptiläinen sanoi. Hetken hänen turhamielinen sydämensä kuvitteli, että tulija oli Ione.

Katsaus vieraaseen riitti toteamaan hänen erehdyksensä. Tämä oli kyllä yhtä suuri ja ehkä yhtä vanhakin kuin Ione -- hänellä oli myöskin kaunis ja kehittynyt vartalo, mutta missä se siro ja viehättävä, joka eli verrattoman napolittaren jokaisessa liikkeessä -- missä hänen puhdas ja yksinkertainen tapansa, vaatimaton mutta samalla arvokas ryhtinsä -- ylpeä mutta samalla arka askelensa -- missä naisen häveliäisyys ja kunnioitusta vaativa majesteetillisyys?

»Anteeksi, etten voi tulla tervehtimään», Arbakes virkkoi vierasta katsellen. »Olen vielä heikko sairaudesta, jonka olen saanut kestää.»

»Älä häiriinny, oi, suuri egyptiläinen!» Julia vastasi koettaen turhaan peittää pelkoaan imarteleviin sanoihin, »ja suo anteeksi naisraukalle, joka tulee apua hakemaan viisaalta.»

»Tule lähemmä, ihana vieraani», Arbakes sanoi, »ja puhu pelkäämättä ja arkailematta!»

Julia istahti egyptiläisen viereen ja katsahti ihmetellen ympärilleen, sillä huoneen valikoitu ja loistelias sisustus saattoi varjoon hänen isänsäkin huoneiston. Pelokkaana hän tarkasteli seinien hieroglyfimerkkejä, -- niitä salamyhkäisiä kasvoja, jotka joka nurkasta häneen tuijottivat -- vähän etäämpänä olevaa kolmijalkaa -- ja vihdoin Arbakeen vakavia ja teräviä piirteitä. Pitkä valkea vaippa peitti hunnun lailla osan tämän yömustaa tukkaa ja valui maahan asti; kalpeus teki hänen piirteensä entistä ilmeikkäämmiksi; ja hänen mustat ja terävät silmänsä tuntuivat puhkaisevan Julian huntuharson ja paljastavan hänen turhamielisen ja epänaisellisen sydämensä salaisuudet.

»Ja mikä», hän virkkoi matalalla, syvällä äänellään, »mikä tuo sinut, oi tyttö, Idän tietäjän huoneeseen?»

»Hänen maineensa», Julia vastasi.

»Mikä?» toinen sanoi ivallisesti hymyillen.

»Voitko sitä kysyä, oi, viisas Arbakes? Eikö koko Pompeiji ole täynnä sinun suuren viisautesi mainetta?»

»Joitakin tietoja olen tosin koonnut, mutta miksi sinunkaltaisesi kaunottaren korvan tarvitsee kuulla niin vakavia ja erikoisia salaisuuksia?»

»Ah!» Julia virkkoi tuntien hivelevää nautintoa toisen mairittelevista sanoista. »Eikö onneton hae lohtua viisaalta ja eikö rakkaus, joka ei saa vastarakkautta osakseen, ole suurin onnettomuus?»

»Haa!» Arbakes huudahti. »Voiko tuollainen vartalo, jonka ihanat muodot kuultavat niitä peittävän puvunkin läpi, synnyttää rakkautta, johon ei ole vastakaikua? Ole minulle suosiollinen, oi tyttö, ja kohota huntusi, jotta näkisin, vastaavatko kasvosi piirteet muun muotosi suloja!»

Tahtoen näyttää ihanuutensa ja arvellen niiden jollakin tavalla vaikuttavan omaan kohtaloonsa Julia veti hetken aikailtuaan huntunsa syrjään ja paljasti piirteet, joiden kauneutta Arbakes oli niin kiittänyt.

»Tulit onnettoman rakkautesi tähden luokseni», hän sanoi. »Hyvä, käännä nuo kasvot tuohon kiittämättömään, mitä muuta lemmenkiihotinta voin sinulle antaa?»

»Oi, lopeta jo imartelusi!» Julia virkkoi. »Minun täytyy joka tapauksessa anoa sinulta jonkinlaista lemmenjuomaa.»

»Ihana vieraani», Arbakes sanoi hieman kärsimättömänä, »lemmenjuomat eivät ole niitä salaisuuksia, joita yöllisissä tarkasteluissani tutkin.»

»Todellako? Suo anteeksi, suuri Arbakes, ja hyvästi!»

»Seis!» huudahti Arbakes, johonka huolimatta hänen voimakkaasta intohimostaan Ioneen, ei ollut koskematta vieraan kauneus ja joka, jos terveys sen olisi sallinut, olisi ollut valmis lohduttamaan ihanaa Juliaa muulla tavalla kuin jakamalla hänelle ylimaallista viisautta. -- »Jäähän! Myönnän kyllä, että olen lemmenjuomien -- ja nesteitten sekottamisen jättänyt niille, jotka sellaista elinkeinonaan harjottavat, mutta en ole koskaan ollut niin tunteeton kauneutta kohtaan, etten nuorempana olisi joskus sellaisiinkin keinoihin turvautunut. Voinen ainakin jonkun neuvon sinulle antaa, jos olet suora minua kohtaan. Sanohan ensiksi, oletko naimaton kuten puvustasi käy päättää?»

»Olen.»

»Ja, siirtyäksemme varallisuuteen, sinä tahdot itsellesi rikkaan sulhasen?»

»Olen rikkaampi kuin se, joka minua halveksii.»

»Sepä omituista! Ja sinä rakastat sellaista, joka ei rakasta sinua?»

»En tiedä, rakastanko häntä», Julia vastasi ylpeästi, »mutta minä tahdon voittaa kilpailijattareni -- tahdon nähdä sen, joka halveksii lempeäni, poroksi palavan -- tahdon nähdä sen, jota nyt pidetään parempana, tulevan hylätyksi.»

»Varsin luonnollinen ja naisellinen toivomus», egyptiläinen virkkoi niin vakavana, ettei voinut luulla hänen ivaavan. »Mutta nyt lisää, ihana tyttö. Etkö tahdo nyt uskoa minulle rakastajasi nimeä? Saattaako sellainen, joka halveksii rikkautta ja on sokea kauneutta näkemään, olla pompeijilainen?»

»Hän on Atenasta», Julia vastasi maahan katsellen.

»Haa!» egyptiläinen huudahti veren syöksähtäessä hänen kasvoihinsa. »Täällä on vain yksi atenalainen, nuori ja ylhäinen. Tarkotatko Glaukusta?»

»Ah! Älä petä minua -- se on hänen nimensä.»

Egyptiläinen peräytyi tarkaten entistä kiinteämmin kauppiaantyttären poiskääntyneitä kasvoja ja mutisten itsekseen -- johtaako tämä kohtaus, jota hän tähän asti on pitänyt mitättömänä, leikkinä, josta hän on vieraansa herkkäuskoisuuden ja turhamaisuuden kustannuksella nauttinut, johtaako se ehkä hänen kostoonsa.

»Huomaan, ettet voi minua auttaa», Julia virkkoi loukkaantuneena toisen jatkuvasta vaitiolosta. »Säilytät kai salaisuuteni. Vielä kerran, hyvästi!»

»Tyttö», egyptiläinen sanoi vakavalla äänellä, »sinun asiasi koskee minua -- tahdon auttaa sinua. Kuuntele. En ole itse harjaantunut noihin tyhjiin taikakeinoihin, mutta tiedän erään, joka on. Vesuviuksen kupeella, tuskin tunnin matkan päässä kaupungista asuu mahtava noita. Uudenkuun paisteessa hän on koonnut juuria, joilla on merkillinen ominaisuus sitoa rakkaus iäksi. Hänen taitonsa saa rakastajasi jalkojesi juureen. Etsi hänet ja sano hänelle Arbakeen nimi; hän pelkää sitä nimeä ja hän antaa sinulle parhaat juomansa.»

»Ah!» Julia virkahti. »En tunne tietä sen tuvalle, josta puhut. Vaikka taival ei olekaan pitkä, on se vaikeata kulkea tytön, joka salaa jättää isänsä talon. Tienoo on villin viiniköynnöksen peittämä ja monet rotkot tekevät sen vaaralliseksi. En voi uskoutua vieraan johdettavaksi. Minunarvoiseni nuoren naisen maine tahraantuu helposti. Ja vaikka en välitäkään siitä, että tiedetään minun rakastavan Glaukusta, en salli kenenkään uskoa, että olen taikajuomin koettanut lempeä nostaa.»

»Olisinpa kolmea päivää terveempi», egyptiläinen virkkoi nousten ja astui (kuin voimiaan koetellakseen) pari kolme hoippuvaa askelta pitkin lattiaa, »niin seuraisin itse sinua. Hyvä, sinun täytyy odottaa.»

»Mutta Glaukus aikoo kohta naida tuon vihatun napolittaren.»

»Naida.»

»Niin, ensi kuun alussa.»

»Niin pian! Tiedätkö sen aivan varmaan.»

»Hänen oman orjansa suusta.»

»Se ei tapahdu», egyptiläinen vakuutti kiivaana. »Älä pelkää. Saat Glaukuksen omaksesi. Mutta kuinka voit hänelle tarjota saamasi lemmenjuoman?»

»Isäni on kutsunut Glaukuksen ja ehkä myöskin napolittaren luokseen suureen juhlaan, joka pidetään ylihuomenna. Kai joku hyvä tilaisuus silloin sattuu.»

»Hyvä on!» egyptiläinen sanoi silmät välkähtäen niin hurjaa iloa, ettei Julia sietänyt niihin katsoa. »Huomisiltana pane kantotuolisi kuntoon -- onhan sinulla sellainen?»

»Onpa kyllä», rahanylpeä Julia vastasi.

»Panet kantotuolisi kuntoon. Parin kilometrin päässä kaupungista on huvilatalo, jota rikkaat pompeijilaiset erikoisesti suosivat sen mainioitten kylpylöitten ja ihanien puutarhojen vuoksi. Sinne voit jonkun tekosyyn nojalla lähteä. Siellä kohtaan, elävänä tai kuolevana, sinut Silenuksen kuvapatsaan kohdalla, puutarhaa ympäröivässä tiheikössä, ja minä itse johdan sinut noidan luo. Me odotamme siksi, kunnes paimenten vuohet iltatähden mukana ovat kotiinsa palanneet, kunnes hämärä meidät verhoo eivätkä askelemme kuulu. Mene nyt kotiin äläkä pelkää! Hadeen nimessä Arbakes vannoo, ettei Ione ikinä saa Glaukusta.»

»Ja Glaukus tulee minun omakseni?» Julia sanoi täydentäen omasta mielestään vaillinaisen lauseen.

»Sinäpä sen sanoit!» Arbakes virkkoi. Ja Julia päätti noudattaa toisen kehotusta, vaikka hän melko lailla kammoikin sovittua kohtausta, mutta mustasukkaisuudesta ja kilpailijattaren masentaakseen pikemmin kuin rakkaudesta hän päätti uskaltaa.

Jäätyään yksin Arbakes puhkesi sanoihin:

»Loistavat tähdet, te, jotka ette koskaan valehtele, teidän lupauksenne alkavat täyttyä -- lemmen onnea, vihollisten voittamista on minun loppuelämäni. Hetkellä, jolloin turhaan haudoin kostonsuunnitelmia, te lähetitte tuon kauniin hupakon avukseni.» Hän vaikeni ja mietiskeli. »Niin», hän taas jatkoi, mutta tyynempänä. »Minä itse en voi hänelle antaa myrkkyä, jonka oikeastaan pitäisi olla lemmenjuomaa -- epäluulo hänen kuolemastaan kohdistuisi minuun. Mutta noita -- niin, _hän_ on todella sopivin ja luonnollisin välikappaleeni.»

Hän kutsui orjan sisään ja käski tämän nopeasti seurata vierasta ja ottaa tarkan selvän hänen nimestään ja asemastaan. Tämän sanottuaan hän laahautui pylväistöönsä. Taivas oli iloinen ja kirkas, mutta Arbakes, joka oli tottunut tarkkaamaan säänvaihteluja, näki pilvenlongista, joita tuuli kasaili taivaanrannalle, että myrsky oli tulossa.

»Tuo on niinkuin minun kostonikin», hän virkkoi pilviä katsellessaan, »taivas on hymyilevä, mutta myrskypilvet kerääntyvät yhteen.»

9 LUKU.

Etelän myrsky -- Velhon luola.

Kun päivän helle oli tauonnut paahtamasta, lähtivät Glaukus ja Ione huviajelulle nauttimaan viileästä ja miellyttävästä iltailmasta. Siihen aikaan oli roomalaisilla monenlaisia ajoneuvoja käytännössä. Rikkaat kaupunkilaiset käyttivät, milloin ei suurta seuruetta ollut mukana, tavallisimmin _bigaa_, joka on kuvattu tämän teoksen ensimäisessä luvussa. Talon emäntiä (matroneja) varten oli n.s. _carpentum_,[40] jossa oli vain yksi pari pyöriä. Vanhan ajan ihmiset käyttivät mielellään myöskin kantotuolintapaista, suurta kantokoria, joka sikäli oli nykyaikaisia mukavampi, että siinä saattoi hyvin olla pitkälläänkin.[41] Matkoja ja huviretkiä varten oli muunlaisia ajoneuvoja. Ne olivat tilavia, niihin mahtui kolme tai neljä henkilöä istumaan, siinä oli myöskin kuomu, jota voi mielin määrin liikuttaa; ajoneuvot vastaisivat siis nykyajan »britskoja» (vaikka onhan niissä sentään melkoinen ero). Tämäntapaisilla ajovehkeillä rakastunut pari lähti erään Ionen naisorjan seurassa ajelulle. Noin kymmenen penikulman päässä kaupungista oli vanhat rauniot, temppelin, nähtävästi kreikkalaisen luhistuneet muurit. Ja kun Glaukuksella ja Ionella oli yhteisiä kreikkalaisia harrastuksia, olivat he päättäneet käydä näillä raunioilla. Sinne he nyt olivat matkalla.

Tie kulki aluksi viiniköynnöstarhojen ja öljypuumetsien halki, mutta käännyttyään Vesuviukselle päin se alkoi muuttua yhä karummaksi. Muulit kulkivat hitaasti ja työläästi. Ja jokaisesta metsä-aukeamasta he näkivät rosoisissa kallioissa mustia aukkoja, joista Strabokin puhuu, mutta jotka myöhemmän ajan tulivuoren purkaukset ovat tyystin tasottaneet. Ilta-aurinko loi pitkän ja tumman varjon vuorelle; silloin tällöin he kuulivat villistä ryteiköstä paimenten soitantoa. Joskus he äkkäsivät kukkulan rinteellä hienokarvaisen ja sirotekoisen vuohen -- kiperäsarvineen ja kirkkaine harmaine silmineen -- Italian taivaan alla ne yhä vieläkin tuovat mieleen jonkun Maron[42] idyllin -- ja painuvan auringon purppuroimat viinirypäleet hehkuivat puusta puuhun kulkevissa terttuköynnöksissään. Heidän yllään, hymyilevällä taivaalla leijaili pilviä niin verkkaan, että ne näyttivät miltei pysyvän paikallaan. Tuontuostakin vilahti heidän oikealta puoleltaan tyven meri pikkulaivoineen, ja ilta-aurinko muodosti sen pinnalle sellaisen ihmeellisen värileikin, jonka vertaista saa nähdä vain tällä herkullisella lahdella.

»Kuinka kaunis,» Glaukus miltei kuiskasi, »onkaan vertaus, joka sanoo maata äidiksemme! Kuinka verrattomalla ja tasapuolisella rakkaudella hän jakaa hyväilyjään lapsilleen! Eikä edes noille hedelmättömille kaihoille, joilta luonto on kauneuden eittänyt, se ole ollut lahjojaan jakamatta: tuon sammuneen tulivuoren kaljulla ja palaneella pohjalla menestyy viiniköynnös siitä todistuksena. Ah! Tällaisella hetkellä ja tällainen näyttämö edessä voi miltei kuvitella näkevänsä tuon vihreän köynnöksen lomitse jonkun faunin nauravat kasvot tai näkevänsä vuorinymfin sipsuttaen kulkemassa tiheikön keskellä. Mutta ei ole enää nymfejä sen jälkeen kuin _sinut_, Ione, luotiin!»

Ei mikään kieli imartele niin vuolaasti kuin rakastajan, ja sittenkin imartelu hänen tunteittensa ilmaisijana sanoo tuiki vähän. Kummallinen tuhlailuun vievä tapa, joka varsin pian kuihtuu omaan käyttämiseensä.

He saapuivat raunioille; he tarkastelivat niitä yhtä hartaina kuin me esi-isiemme pyhitettyjä muistomerkkejä. He viipyivät täällä, kunnes iltatähti (Hesperus) ilmestyi ruusunhohtavalle taivaalle. Ja paluumatkalla he olivat entistä vaiteliaampia, sillä illan varjossa ja tähtien alla he tunsivat selvemmin, kuinka voimakkaasti he toisiaan rakastivat.

Samaan aikaan alkoi heidän yläpuolelleen kertyä niitä myrskypilviä, joista Arbakes oli ennustanut. Kaukainen, hiljainen kumina ensin ilmotti luonnonvoimien alkaneen taistelunsa, ja nopeasti taivas peittyi mustiin, uhkaaviin pilviin. Siinä nopeudessa, millä myrsky näillä seuduilla puhkee, on jotakin yliluonnollista, ja helposti sentähden taikauskoisissa ihmisissä herää ajatus, että siinä näyttäikse erikoinen jumalallinen voima. Raskaita pisaroita alkoi tippua tien yli riippuvien puunoksien lomitse, ja heti sen jälkeen sokaisi heidän silmänsä häikäisevän kirkas, sähähtävä salama, joka loi kaamean valaistuksen koko seudulle ja jota heti taas seurasi pilkkopimeä.

»Nopeammin, kelpo _karrukarius_!» Glaukus virkkoi ajajalle. »Ukonilma uhkaa.»

Orja kiihotti muuleja -- ne kulkivat nopeasti karulla, kivikkoisella tiellä -- yhä enemmän pilvet tiivistyivät, yhä lähempää kuului jyrinä, ja virtoina alkoi vesi valua.

»Pelkäätkö?» Glaukus kysyi vetäen Ionen lähemmä itseään.

»En koskaan sinun seurassasi!» tämä vastasi lempeästi.

Samassa silmänräpäyksessä nuo kevyet ja heikkorakenteiset rattaat (huolimatta sirosta ulkoasustaan ne olivat, kuten useat senajan ajoneuvot, melkoisen epäkäytännölliset) painuivat syvään uuranteeseen, jonka yli oli puu kaatunut. Ajaja pakotti kiroten muulit eteenpäin, toinen pyörä nousi kuopasta, ja rattaat olivat samassa kumossa.

Glaukus hyppäsi notkeasti rattailta ja kiiruhti auttamaan Ionea, joka onneksi ei ollut loukkaantunut. Hiukan ponnisteltuaan he saivat karrukan (rattaat) jälleen pystyyn. Mutta he huomasivat, ettei niissä enää ollut heille suojaa. Kuomua kannattavat nuorat olivat katkenneet, ja vesi virtasi solkenaan rattaitten pohjaan saakka.

Mitä nyt oli tehtävä tässä pälkähässä? He olivat vielä kaukana kaupungista -- ei taloa lähellä, ei suojaa missään.