Part 10

— Ihaha, kuuluu mäeltä, kun Kristofer astuu ohi, toinen hevosista hirnuu hänelle; Nilsillä on niitä kaksi tunturilla, ne kapsuttelevat ympäri liekaköysi jalassa ja tuntevat ihmisen pitkän matkan päästä.

— — Ahaha, vastaa Kristofer, ja ellei hevonen ole kovin kaukana tiestä, menee hän hyväilemään sitä, sivelee ystävällisesti sen turpaa ja antaa sille kimpaleen ruokapussistaan. Ja kop, kop, kuuluu hänen takaansa, kun hän jälleen lähtee menemään, Kristofer on ilmeisesti hevosen suosiossa, se yrittää seurata häntä, Mutta liekaköysi on niin raskas ja vaivalloinen, kop, kop, ja sitä on niin vaikea saada mukaan, ja hetken kuluttua hevonen hiljentää vauhtia ja luopuu yrityksestään ja pysähtyy. Ihaha, sanoo se vielä kerran ja kutsuu häntä ja tahtoo saada seuraa, Kristoferilla ei ole liekaköyttä jalassaan, Kristoferin ei pidä mennä niin nopeasti.

Hiljaisessa, viileässä aamussa lepää tunturi syvin varjoin, pitkin sinisin juovin, jotka hiipivät hitaasti mäkien alta, on kuin ne lankeaisivat kirkontorneista, solakoiden runkojen ja latvojen muodostamasta metsästä, joka sulkee tien jossakin tuolla idässä. Ei, kanervamättäistä ne vain tulevatkin, matalasta vaivaiskoivusta, vyörykivestä, maata myöten ryömivästä katajasta — kerran lampaasta tai kahdesta, jotka seisovat Orrobronin ylänteen harjalla ja näkyvät runsaan neljännespeninkulman päähän. Kristofer suuntaa katseensa niihin, sheviotteja, sanoo hän itsekseen ja tietää samassa, että ne ovat kovin lähellä reunaa, paras käännyttää saman tien, tosin idässä ei ole ketään Periä, mutta siellä on autioita ja vaikeakulkuisia seutuja, lammas voi sielläkin joutua kadoksiin. Nuo kaksi seisovatkin pää reunaan päin ja siirtyvät askel askeleelta lähemmäksi — niinpä Kristofer tekee kaarroksen ja menee sitten suoraan lampaita kohti, jotta ne näkisivät hänet ja kääntyisivät itsestään. Koira ymmärtää ja kohottaa päätään — enkö minä saa, se ikään kuin sanoo ja nuuskii tuulta vasten ja vapisee jännityksestä, minä kyllä saan ne lähtemään!

— Tule perässä, sanoo Kristofer puoliääneen — koetetaan kohdella niitä siivosti.

Tuokion kuluttua lampaat käyvät levottomiksi, ne huomaavat paimenpojan tuolla alhaalla, ihmisen, joka tulee heitä kohti perässään koira, se äkäinen pikkuotus, joka on pahempi kuin itse paarma. Ne seisovat vähän aikaa katsellen heitä, sitten ne ottavat suuntäyden ruohoa tai parikin ja jäävät edelleen töllistelemään. Ihminen ilmeisesti lähestyy ja pikkuotus myöskin — no, eihän tässä ole mitään hätää, ne ovat vielä matkan päässä — ja lampaat ottavat vielä yhden suuntäyden. Ne ovat omalla tavallaan uhittelevia, ne seisovat harjalla ja tömistelevät etujaloillaan eivätkä hievahda paikaltaan — ja samassa pelko valtaa ne, ja ne pakenevat viisi-, kuusikymmentä askelta. Sitten ne jälleen pysähtyvät ja mulkoilevat ja ovat taas yhtä järkähtämättömiä ja uhittelevia ja uljaita ja urhoollisia — niin käy pari kolme kertaa peräkkäin, ne juoksevat vain ristiin rastiin, niin etteivät ne oikeastaan siirry mihinkään suuntaan. Hyvä, Kristofer huomaa tulleensa oikeaan paikkaan ja tavanneensa pari pahimman lajin niskoittelijaa, joita itse paholainenkaan ei pystyisi paimentamaan — ja niin hän usuttaa koiran niiden kimppuun:

— Ota ne, Burmand, hän huutaa.

Samassa koira karkaa matkaan, into, joka sen tähän asti on täytynyt hillitä, pääsee purkautumaan, se kiitää viivana mäen yli, vau, vau, suoraan lampaita kohti, jotka seisovat tuolla mulkoillen ja todistellen, hampaat kuulevat äänen, mutta eivät näe oikein hyvin ja pysyvät paikoillaan hiukan liian kauan — hoi! Nyt ne tekevät täyskäännöksen ja ryntäävät tiehensä koira kintereillään, nyt saavat niskoittelijat kivakan kyydin. Ne karkaavat vinosti kukkuloiden yli, ja nyt ne saavat koetella temppujaan, yrittäköötpäs vain nyt pysähtyä tai juoksennella ristiin rastiin — vau, heti on koira niiden kintuissa ja ajaa niitä eteenpäin kiukkuisesti haukkuen. Se taitaa tehtävänsä ja tietää, mistä on kysymys, lampaan ei auta kääntyä eikä juosta syrjään — heti on koira paikalla ja pakottaa eläimen takaisin sille tielle, jota sen on mentävä. Kristofer seisoo sillä välin kukkulalla johtaen ajoa ja huudellen koiralle — hiljaa, Burmand, hiljaa, hiljaa! Sitten hän kutsuu sitä pois ja lähtee taas eteenpäin, tänne, Burmand, tule tänne, tule tänne!

Aamu on hiljainen ja viileä, kaste riippuu liikkumattomana ruohonkorsissa ja kostuttaa jalan joka askelella, idässä kimaltelee Kjetevatnet rannat kaislojen peitossa, etelässä kohoaa Rokken heinähaasian kaltaisena, haasia on vain kokonaan kivestä ja murheellisen alaston ja karu ja harmaa, hiukan ruohoa jossakin halkeamassa, hiukan sammalta, hiukan jäkälää. Se luo länteen peninkulmaisen varjon, sinisen juovan suoraan tunturin poikki, varjon takana välkkyy Kvitjernet niin kuin vastahiotun viikatteen terä. Ja pitkin laidunta kulkee Mydanin ylänne, aurinko paistaa sen ruohotäpliin, sen pajupehkoihin ja vaivaiskoivuihin ja katajiin. Se on sangen pitkä selänne, joka viettää huomaamattomasti Rokkeniin päin, laaja tasanne tunturilakeuden yläpuolella, josta erkanee joitakin sivuhaaroja, Orrebronin ylänne ja Blommelin kukkula, Kristofer tietää joka-ainoan nimen. Täällä on pieniä notkoja tai laaksoja, joissa lampaitten on tapana maata yönsä, toiset siellä, toiset täällä, laumoiksi liittyneinä, aamulla ne sitten siirtyvät ylänteelle ja hajaantuvat päivän kuluessa, kokoontuakseen jälleen illan tullen. Kas, maassa on kapeita polkuja — perehdyttyään tunturiin lampaat tallaavat pieniä teitä makuupaikalta laitumelle ja noudattavat niitä uskollisesti päivästä päivään. Vasta kun ne aloittavat ateriansa, ne jättävät polun ja hajaantuvat ylt'ympäri. Kil, suon takana soi tiuku, Kristofer kuuntelee ja katsoo sinnepäin — hän on jo aikoja sitten oppinut tuntemaan tiuvun soinnista ja tietää, että se on vanhan Øigaren muorin lammas, joka vaeltaa täällä jo yhdeksättä vuotta, ja hän jää seisomaan ihan hiljaa. Aivan oikein, tuolta se tulee pajujen takaa ja sen perässä toinen ja kolmas — karvainen jono lyhythäntäisiä lampaita, joilla on pienet korvat ja takkuinen villa, emälampaita ja vuonia sekaisin, siellä täällä rauhallinen pässi, joka kauan sitten on kesytetty veitsellä ja tallustaa eteenpäin pää riippuen ja on sen näköinen kuin torkkuisi kulkiessaan. Siinä on mustia eläimiä, siinä on valkeita ja harmaita, ja kaikki vaeltavat peräkkäin, kaikki marssivat jonossa halki kanervan, ja jono pitenee pitenemistään. Kristofer katselee henki kurkussa, hänestä tuntuu kuin hän näkisi näyn, niin, kuin hän jälleen katsoisi taaksepäin ja kohtaisi kaukaisen, tuhansia vuosia sitten menneen aamun — kuin raamattu itse lepäisi avattuna hänen edessään, puhuvin kuvin ja elävin sanoin. Eläimet, jotka vaelsivat tuolla, jotka astelivat niin rauhallisesti tietänsä tunturin poikki ja seurasivat tiukua kiemurtelevana viivana, oli kuin ne eivät olisi olleetkaan vain eläimiä, ei vain laitumella käyviä lampaita, vaan eläimiä, jotka Jumala oli hyvyydessään luonut ja uskonut ihmisen haltuun, jotta ihminen puolestaan oppisi olemaan niiden Jumalana — Jumalan eläimiä ennen kaikkia muita hänen luomiaan. Ne kulkivat tuossa kuin joukko oppilaita, kulkivat omassa hiljaisessa, rauhallisessa toimessaan, ja niiden varjot liukuivat maan yli ja seurasivat niiden rinnalla niin kuin vaeltavat henget ja siunasivat maan äänettömillä askelillaan. Ja tunturi lepäsi hiljaisena niiden jalkojen alla, sammalen peittämine kallioineen, pitkine, uneksivine selänteilleen — tunturi lepäsi siinä sanomattomassa kauneudessaan ja kohotti ne kaikki hitaasti sineä kohti niin kuin suunnaton, ojennettu käsi.

Ja Jumala katsoi kaikkia, mitä hän oli tehnyt, ja katso, ne olivat sangen hyvät.

Tuo pieni raamatunhistorian lause pujahtaa Kristoferin mieleen ja sytyttää syvän hehkun hänen sydämeensä. Hänessä liikahtaa aavistus, on kuin jotakin tapahtuisi aivan hänen ihmettelevien silmiensä edessä — kuin valo tunkeutuisi kaikkeen olevaiseen ja paljastaisi sen hänen ihmettelevälle katseelleen. Tuollaisina hetkinä hänestä tuntuu kuin hän suorittaisi pyhää tointa ja paimentaisi itse Jumalan puolesta...

Kuluu aikaa, ennen kuin hän pääsee perille. Ensiksikin on tie jo sinänsä pitkä, ja lisäksi hänen täytyy kulkea selänteitä pitkin nähdäkseen molemmille tahoille. Se on vaellusta mäkeä alas ja taas mäkeä ylös, se rasittaa polvia, ja se hengästyttää. Ja silloin tällöin hän kaartaa, tekee laajan kierroksen lampaiden vuoksi, antaen niiden olla rauhassa siellä, missä ovat. Toisinaan hän myös yrittää laskea, kun näkee lauman jossakin mäellä, koettaa lukea, montako niitä on — pomo on siinä taidossa ihan verraton. Tuossa on kuusikymmentäkaksi, sanoo pomo, ennen kuin Kristofer on ehtinyt viiteentoista, hän näkee laskematta, onko ryhmässä kymmenen vai yksitoista. Niinpä Kristofer kulkee selännettä pitkin ja harjoittelee laskemaan niin kuin pomo laskee: kolmekymmentäseitsemän, hän saa laskettuaan niin nopeasti kuin voi. Mutta ei, kun hän lukee ne tarkemmin, niin niitä ehkä onkin kaksikymmentäyhdeksän tai yli neljäkymmentä. Ja Kristofer ymmärtää, että hänellä on vielä hirveän paljon oppimista ennen kuin hän osaa niin kuin pomo.

Sanajalka huojuu vaaralla pitkin hammaslaitaisin lehdin, jotka muistuttavat syvänvihreitä kukonsulkia, lumirikkoja näkyy siellä täällä hentojen, lehdettömien varsiensa varassa, sara ja ukonparta kasvavat soilla, viimeksimainittu muodostaa joustavia mättäitä, jotka rutisevat jalan alla, ne muistuttavat piikkejään haroittavaa siiliä. Ja kanerva tomuaa joka askeleella, kukat ovat ammollaan varpujen päissä ja varisuttavat pölyä ja tuoksuvat hunajalta, paksua suitsutusta kohoaa ilmaan täyttäen sen makealla lemullaan, ja notkossa lepattaa niittyvilla hyppysellinen villaa varren päässä, se on kuin tulitikun nenässä, pieni soihtu ruohikossa. Niitä on vain niin monta, ja kaikki keinuvat tuulessa ja päästävät silloin tällöin untuvan ilmaan, lentävän tähden, joka on hienointa silkkiä ja kiitää peninkulmia yli tunturin sylissään nukkuva siemen. Kristofer kumartuu välistä taittamaan sellaisen, miten pehmeätä ja hienoa, hän ajattelee ja kääntelee sitä sormissaan, miten herkullista ja valkoista ja puhdasta. Se kasvaa hohtavana suossa ja on suon kasvi ennen kaikkia muita, suon oman hengen luoma, töyhdössään suon tiivistyneet huurut —

Myöhemmin aamupäivällä Kristofer pääsee perille Rokkeniin ja heittäytyy maahan Kvilesteinenin kohdalla, oh, onpa hyvä taas hengähtää vähän. Pomo on jo tullut, hänellä on pieni kahvipannu mukanaan, ja hän on ollut hakemassa polttorisuja, nyt hän ryhtyy tekemään tulta. Heillä on tulisija kivien lomassa, tuokion kuluttua leimahtaa kirkas liekki, se leikkii heidän välillään ja räiskähtelee mukavasti. Tuntuu korventuneen katajan ja kanervan lemua, sitten tunkeutuu höyry pannun nokasta ja kahvin tuoksu sekoittuu savuun.

— No, mies, miten sinun puolellasi oli?

— Kaikki hyvin, minä käännytin muutaman lampaan Orrebronin ylänteellä, muuten olivat eläimet kaikkialla ihan siivosti.

— Sanoitko, että niitä oli useampia?

— Niitä oli vain kaksi.

— Sinä et nähnyt, millaisia ne olivat?

— Näin kyllä —

Kristofer alkaa kertoa, Nils kuuntelee ja katsoo häneen, mutta ei silti unohda pannua.

— Petra siinä käsittääkseni on ollut, Petra ja Olava, osuitpa oikeaan paikkaan, poikaseni!

— Menettelinkö minä oikein?

Kristofer katsoo jännittyneenä pomoon.

— Siltä kuuluu.

Kahvihöyry nostaa läppää, ruskeita pisaroita juoksee pannua pitkin ja tippuu valittaen tuleen, jossa ne vihaisesti sähähtäen hajoavat. Paikasta, missä he istuvat, näkee pohjoisessa Mydanin ylänteen, joka kohoaa hitaasti sineä kohti ja viettää loivasti kummallekin sivulle, kanervan ja vihreiden niittyjen ja paju- ja vaivaiskoivuvesakkojen täplittämänä. Kaukana rinteellä on lammaslauma, niitä näkyy joukoittain soilla, ja ne loistavat kauas kesäauringossa.

— Tunturi on kaunis tänään, sanoo Nils.

Kristofer tuijottaa uneksien eteensä.

— Tunturi on aina kaunis, hän vastaa.

Sitten he saavat kahvia ja ruokaa, ja jos on oikeat ajat ja lammas on oikeassa mielentilassa, voivat he paneutua mukavasti pitkäkseen ja nukkua iltapäivään asti, ennen kuin uudelleen ryhtyvät paimentamaan, mutta usein heidän täytyy lähteä saman tien, käydä reuna takaisin majalle, ennen kuin ovat saaneet niellyksi ruokansa, talsia toistamiseen koko pitkä matka ja tarkastaa lampaat vielä kerran. Mutta nyt he vaihtavat, niin että Kristofer saa lännenpuoleisen reunan, missä Per Syrdalenin alue on, kun taas pomo lähtee itäistä tietä.

Sellaisina päivinä he ovat kotona ennen puoltapäivää ja voivat saada hiukan maitoa ja juustomaitoa ja heittäytyä sitten makaamaan pariksi tunniksi. Nyt on tunturilla paahtavan kuumaa, sää kun on kirkas ja tyyni, ja nyt lampaatkin paneutuvat pitkäkseen ja lepäävät vähän aikaa. Ne eivät enää jaksa liikkua, eivät kuljeksia ruokaansa hakemassa tässä korventavassa kuumuudessa, niillä on liian paksu puku. Ne ovat väsyneitä, kovin väsyneitä, ne tahtovat torkkua vähän aikaa — niinpä ne laskeutuvat makuulle siihen paikkaan, niissä ovat, ja röyhtäisevät möykyn suuhunsa ja alkavat pikkuhiljaa märehtiä ja hankkivat itselleen siten viihtyisän hetken.

Koko tunturi lepää hiljaa, laajalti ympärillä lepää eläimiä katsoen nukkuvin silmin eteensä ja liikuttaen leukojaan edestakaisin ja nauttien palkkaa aamun uurastuksesta. Koko mahtava tunturi lepää ja vaikenee, tiuvut, jotka kilisivät ja helisivät ja vastasivat toisilleen selänteeltä selänteelle, jalat, jotka ponnistelivat polulla, sorkat, jotka kalahtelivat kallioon — kaikki on vaiti, vaiti, vaiti. Kiireet ovat ohi, hiukan alempaa katsottuna näyttää ylänne olevan täynnä vyörykiviä, hiljaisia, pyöreitä, nukkuvia kiviä, jotka ovat vierineet rinteitä alas ja pysähtyneet ruohikkoon ja kanervikkoon, asettuneet sinne, missä parasta oli.

Sitten on taas paimenen aika.

Hän herää ja oikoo jäseniään sisällä majassa, haukottelee muutaman kerran ja verryttelee jäseniään.

— Ylös nyt, Kristofer, meidän pitää lähteä, jos aiomme tehdä kierroksemme iltaan mennessä!

Koirat vingahtelevat ja raapivat ovea, makuulavalta kuuluu nitinää ja natinaa, pomo seisoo jo tuossa permannolla ja ottaa juuri maitokulpin käteensä. Aimo kulaus maitoa ja palanen ohkoleipää — sitten hän on valmis uudelle kierrokselle.

Mutta odotahan, eräänä päivänä hän pysähtyy, ennen kuin asettaa kulpin huulilleen, ja kysyy lyhyeen tapaansa:

— Oletko valinnut itsellesi lampaan?

— Kyllä, Kristofer on valinnut.

— Hyvä, ota sitten mukaasi hyppysellinen suolaa ja pane tiuku taskuun, niin koetamme ripustaa sen —

Samana iltana vaelsi tunturilla muudan typyhäntälammas, sininen emälammas, heilautellen päätään ja säpsähdellen hienoa tiukua, joka helisi sinisessä hämärässä ja täytti sen suloisella hyrinällä...

XXVIII.

Syksy alkaa, päivät käyvät lyhyemmiksi, paimenelle jää vähemmän aikaa, ja hänen täytyy pitää kiirettä, jos aikoo saada työnsä tehdyksi iltaan mennessä — reuna vain on yhtä pitkä kuin ennenkin. Ja lammas, joka viime aikoina on ollut veltto, rupeaa taas liikkumaan ja tulee levottomaksi ja kuljeksii ylt'ympäri.

Se on liikkeellä varhaisesta aamusta, sen täytyy olla tarkkana ajasta, jos aikoo päästä kylläiseksi, ennen kuin yö saapuu — aikaisemmin se toisinaan oli ajettava, ylös, kun se nukkui aivan liian kauan, nyt se itse lähtee makuupaikastaan, jopa ennen kuin tähdet ovat sammuneet taivaalta, kun vielä on melko pimeätä. Yö on käynyt kovin pitkäksi, joskus ihan loputtomaksi, kovin raa'aksi ja kylmäksi, se vaikuttaa kokonaan toisin kuin ennen, se laihduttaa, lammas ei kai sitä täysin käsitä, se tuntee vain heti aamulla herätessään olevansa nälkäinen ja lähtee viipymättä liikkeelle. Yöllä on saattanut pakastaa, lähtiessään laitumelle lammas huomaa maassa valkeata kuuraa, joka sulaa hitaasti ja kylmänä turvan kosketuksesta ja jää riippumaan huuliin kirkkaina helmillä. Lammas kohottaa hämmästyneenä päätään, semmoista ei eilen ollut, mikä ruohon mahtaa olla, se seisoo ja yrittää ajatella — sitten se nuuskii vielä kerran. Mutta sille käy taas samalla tavalla, kaikkialla sama seikka, kuura peittää valkeana mäkeä, suota, vaaraa, sammalta, jäkälää. Itse kanervakin on valkoisena kuurasta, kanerva seisoo tuossa valkein päin aivan kuin se kukkisi toista kertaa, kukat ovat vain valkeita kuin hopea. Lammas astuu muutaman askeleen, sen sorkkien alla natisee — koivuvesakon takana rasahtaa polulla hauras jääruutu rikki, lammas pysähtyy taas nuuskimaan. Jääsirut tiellä — sen se on kokenut ennenkin, jonkinlainen muisto sukeltaa esiin, se alkaa perehtyä asioihin, vähän ajan kuluttua se etsii ravintoa kuurasta tottuneesti kuin jänis, yhtä tyytyväisenä ja karaistuna.

Kunpa ei olisikaan muuta kuin kuura — kuura, joka säilyy maassa muutaman tunnin ja kimaltelee ja narskuu ja maistuu aamulta ja katoaa, kun aurinko nousee — mutta toisinaan on ankaria rajuilmoja, sadekuuroja ja tuulta ja taas sadekuuroja. Notkoissa on runsaasti vettä, sammal ja jäkälä turpoavat kallioilla, suot paisuvat kuin imusienet —niistä ennen pääsi kulkemaan kuivin jaloin, siellä on nyt hyllyviä mättäitä ja ammottavia vesihautoja, joihin mies vajoaa kaulaa myöten tai vielä enemmän. Paimenen täytyy kulkea kiertoteitä, kaartaa oikealle ja kaartaa vasemmalle, ja niin käy reuna pitemmäksi. Sitä enemmän hänen täytyy ponnistella, jos aikoo ehtiä ajoissa perille, parantaa vauhtiaan ja jouduttaa askeliaan, hyvä että hän on nyt kestävä ja harjaantunut tehtävässään — jalat, jotka alussa kävivät kovin kipeiksi ja tulivat täyteen rakkuloita ja pahoja hankautumia, ne ovat nyt saaneet jonkinlaisen sarveiskuoren ja kannattavat häntä uupumatta. Satakoon ja tuulkoon, paimen tekee tavanomaisen kierroksensa antamatta minkään estää itseään, kulkee kenties aamusta iltaan nuttu läpimärkänä ja saappaat lotisten ja saa ruokaa vasta kotiin tullessaan.

Sadeilmalla ei ole hauskaa, mutta vielä pahempi on tuulisella säällä. Sillä lammas tekee silloin laajoja retkiä ja on täynnä oikkuja ja päähänpistoja ja katoaa toisinaan kokonaan. Koettaako se paeta tuulta, vai saattaako tuuli sen jollakin tavoin rauhattomaksi — joka tapauksessa se liikuskelee levottomasti eikä pysy kauan samassa paikassa. On kuin jokin vetäisi ja tempoisi sitä, niin ettei se mitenkään voi jäädä siihen, missä on. Lammas siirtyy kappaleen matkaa ja koettelee vähän aikaa uutta paikkaa, se ottaa suuntäyden ruohoa ja pureksii sitä — ja vielä toisen ja kolmannen, mutta juuri kun se mutustelee, sitä taas vetää, ja se siirtyy uudelleen.

Niin ne hajaantuvat laajalle alalle ja menevät usein kauas reunan yli käyden paimenelle äärimmäisen hankaliksi ja tehden hänen matkansa kaksin verroin pitemmäksi. Tavan takaa hänen on käännytettävä lampaita, laidun, joka aikaisemmin oli enemmän kuin tarpeeksi suuri ja johon vielä olisi mahtunut satoja toisia — laidun on äkkiä käynyt liian pieneksi, liian kapeaksi ja kaikkiin suuntiin liian ahtaaksi. Paimenilla ja koirilla on kaksin verroin työtä, lampaasta on tullut oikea kulkuri, jonkinlainen tunturin vaeltava mustalainen, ja se on omaksunut mustalaisen säännöttömän elintavan. Kristofer toisinaan ihan ui hiessä, hän kiipeilee mäkiä ja kahlaa soita, ja koira seuraa hänen kintereillään märkänä ja korviin asti liejusta ruskeana.

Enkö minä saa, se ikään kuin sanoo, minä kyllä toimitan ne tiehensä!

Blommelin vaaran harjalla Kristofer pysähtyy ja kuuntelee hetkisen — aivan oikein, tuolla mäellä laulaa kulkunen sulavalla ja vienolla äänellä, jonka hän tuntisi tuhansien joukosta...

Päivä kuluu kaikenlaisissa vaivoissa ja vastuksissa ja on vain ihan liian lyhyt. Kristoferilla on asiaa itään ja länteen, ja hän juoksee melkein jalkansa poikki, se on kuin kuninkaan jänisten paimentamista, lampaat ovat varmaan päättäneet kiusata häntä tänään kelpo lailla. Vasta hämärissä hän tulee kotiin, polvet heikkoina ja ruumis velttona, onttona kurkusta kenkiin ja märkänä ihoon asti ja vielä syvemmälle. Mutta liedellä höyryää juustomaito, ja siellä on heraa ja kylmää taimenta — hei poika, siinä hän nyt istuu ja syö, istuu kivellä tulen edessä, vesi valuu hänen vaatteistaan ja muodostaa lattialle lammikon, ja hän syö, syö niin kuin ei koskaan ennen. Ah, se oli hyvää, hän sanoo ja työntää lusikkansa pataan ja ammentaa kulppiinsa vielä kerran, on kuin hän ei voisikaan tulla kylläiseksi, hän nielee ja puree ja nielee taas, mutta siitä ei ole apua, se ei täytä, hyvä että on tarpeeksi, mitä ottaa, että padat ja muut astiat ovat täynnä ruokaa. Hän katsoo anteeksipyytävästi pomoon, tänään oli niin kovasti työtä, lampaat eivät olleet entisellään, ne näyttivät olevan ihan hulluina, hänen täytyi juosta itsensä uuvuksiin! Syö sinä vain, vastaa pomo, muuten et jaksa mitään huomenna, meillä on täällä neljä lehmää, niin että ei meillä juuri ruoasta ole puutetta. Kristofer hymyilee ja syö ja käy käsiksi uudella innolla — no, nyt se alkaa vaikuttaa, polvet eivät enää vapise, näläntunto rinnassa katoaa vähitellen, uutta voimaa virtaa ruumiiseen. Tuokion kuluttua hän riisuu vaatteensa ja vääntää ne yksitellen tulen edessä ja ripustaa kaikki kuivamaan, sitten hän kaataa suoveden saappaistaan ja täyttää ne kanervilla vartta myöten ja lämmittelee vielä tulen ääressä, ennen kuin kapuaa makuulavalle ja kaivautuu sinne mukavaan asentoon.

Kenties hän nukkuu heti, mutta saattaapa hän myöskin maata vielä jonkun aikaa valveilla katsellen ympärilleen avoimin silmin ja huvittelee hiukan, ennen kuin vaipuu uneen. Liekki lepattaa hiljaa liedessä, on kuin nurkassa istuisi orrellaan loistava lintu, punainen kukko, joka viuhtoo siivillään. Ja joka kerta kuin se kohottaa siipensä, hohtaa koko tupa, kulpit ja kulhot sukeltavat varjosta esiin ja katoavat jälleen kauhojen ja pyttyjen lomaan, valo kiertää emaljiastioita ja sammuu ja syttyy ja sammuu taas. Maitohylly tulee näkyviin, viilipytyt seisovat rivissä sievin, kuoritusta pajusta tehdyin vantein, välistä näyttää jokin keltainen hierin ohuita hampaitaan. Kristofer antaa katseensa liukua ylt'ympäri, varjot häilyvät hiljaa seinällä, on kuin seinä itse olisi levoton, kivet heilahtelevat muurissa, katoavat ja tulevat takaisin entiselle paikalleen. Ja kaiken yläpuolella nuokkuu katossa kaurajauhoja sisältävä nahkasäkki niin kuin jättiläismäinen ampiaispesä, se on ripustettu siihen koukkuunsa, jotta tunturihiiri ei pääsisi sen kimppuun. Kyllähän se raukka kovin tarpeessa on, se ei suinkaan elä ylellisyydessä, mutta se likaa jauhot — ei siis ole muuta neuvoa kuin kätkeä ne mahdollisimman hyvin. Niin mielellään kuin sille soisikin ruokansa, täytyy täällä paaduttaa sydämensä ja ajatella ensi sijassa itseään. Ja niin pannaan nahkasäkki korkealle kattoon, missä hiiren on vaarallista liikkua, vieläpä sidotaan lujasti kiinni ja ripustetaan nuoraan, ai, ai.