Part 1

Produced by Tapio Riikonen

POKANOKET'IN FILIP

Indianilainen muistelma

Kirj.

WASHINGTON IRVING

Englannin kielestä suomentanut Waldemar Churberg

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuren Seuran Kirjapainossa, 1876.

Valitettava asia on, että ne varhaiset kirjailiat, jotka puhuivat Amerikan löydöstä ja asuttamisesta, eivät ole antaneet meille tarkempia ja oikeampia tietoja niistä merkillisistä luonteista, jotka vihannoitsivat metsä-elämässä. Ne harvat tarinat, jotka ovat säilyneet meille, ovat varsin omituisia ja viehättäviä; ne sallivat meidän likemmältä katsahtaa ihmisluontoon ja näyttävät, mikä ihminen on jotenkin alkuperäisessä tilassa ja mistä hänen tulee sivistystä kiittää. Melkein yhtä suloiselta, kuin löytäisimme jotakin uutta, tuntuu meistä, kun valaisemme noita jylhiä ja urkkimattomia ihmisluonnon jälkiä; kun havaitsemme, niinkuin todella laita on, siveyden tunnon ensi itämistä; ja huomaamme, kuinka samat jalot ja romantilliset avut, joita on taiteenmukaisesti viljelty yhteiskunnassa, kasvavat itsenäisessä uljuudessa ja yksinkertaisessa suuruudessa.

Sivistyneessä elämässä, jossa ihmisen onni ja ehkäpä oleminenkin suuresti riippuu lähimmäisten ajatuksesta, hän alinomaa menettelee niinkuin harjaantunut näytteliä. Syntyperäisen luonnon rohkeat ja omituiset piirteet ovat hientyneet pois tai tylstyneet sen tasoittavan vaikutuksen kautta, jota sanotaan hyväksi kasvatukseksi; ja ihminen tekee niin monta pientä petosta ja osottelee niin monta jaloa tunnetta yleisen suosion vuoksi, että on vaikea eroittaa hänen tosi- ja valheluontoansa toisistaan. Indiani sen sijaan, joka on vapaa sivistyneen elämän pidäkkeistä ja sievistelyistä ja suuressa määrässä yksinäinen ja itsenäinen olento, tottelee vaan taipumustensa vaatimusta taikka järkensä käskyä; ja niinmuodoin hänen luontonsa omituisuudet, kun hän alttiisti noudattaa niitä, varttuvat erittäin suuriksi ja kummastuttaviksi. Yhteiskunta on niinkuin nurmi, jossa kaikki ryhmyiset paikat ovat silitetyt, kaikki pensaat poistetut, ja jossa sametti-pinnan hymyilevä viheriäisyys ilahuttaa silmiä; mutta se, joka aikoo tutkia luontoa sen tuimuudessa ja moninaisuudessa, hänen täytyy lähteä saloille, käydä laaksoja, kohota virtoja ylös ja uskaliaasti laskea jyrkänteitä alas.

Nämät mietteet syntyivät minussa, kun sattumalta silmäilin yhtä vanhan siirtolaishistorian vihkoa, jossa suurella katkeruudella kerrotaan Indianein väkivallasta ja sodista Uuden Englannin uutis-asukkaita vastaan. Meitä melkein tuskastuttaa, kun näistä puolueellisistakin kirjoituksista näemme, kuinka sivistyksen jäljet vuotavat alkuväestön verta; kuinka helposti uutis-asukkaat tarttuivat aseisin valloittamisen halusta; kuinka armoton ja hävittäväinen heidän sodankäyntinsä oli. Mieltä kammottaa, kun ajattelee, kuinka monta järjellistä olentoa karkoitettiin maan päältä! kuinka monta urhoollista ja jaloa sydäntä, joihin luonto oli pannut puhtaimman kultansa, särjettiin ja poljettiin maahan!

Tämmöisen kohtalon alaiseksi joutui _Pokanoketin Filip_, eräs indianisoturi, jonka nimi kerta oli Massachusettsin ja Connecticutin kauhistuksena. Hän oli etevin useista samanaikuisista sachem'eistä [indiani-päälliköistä], jotka hallitsivat Pequodeja, Narrhagansetejä, Wampanoageja ja muita itäisiä heimokuntia siihen aikaan, jolloin Uutta Englantia ensiksi asutettiin; etevin näistä itsealtaan kohonneista, koulun käymättömistä sankareista, jotka taistelivat mitä jalointa taisteloa ihmisluonto kykenee taistelemaan; jotka sotivat viimeiseen hengenvetoon asti isänmaansa asiata varten, vaikka ei ollut mitään voiton toivoa eikä maineen ajatusta. He olisivat ansainneet elää jonakin runollisena aikakautena ja sopineet paikkakunnallisten kertomusten ja romantillisten kuvausten esineiksi, mutta he ovat tuskin jättäneet yhtäkään todeksi taattua jälkeä historian lehtiin, vaan liikkuvat, ikäänkuin jättiläishaamut, tarinain himmeässä hämärässä.

Kun pilgrimit, jolla nimellä Plymouthin uutis-asukasten jälkeläiset nimittivät esi-isiänsä, ensiksi etsivät turvaa uuden mailman rannoilla vanhan mailman uskonvainomuksia vastaan, oli heidän asemansa erittäin kolkko ja kamala. He olivat harvat luvultaan, ja tämä luku väheni nopeasti tautien ja vaivojen kautta; heitä ympäröitsi ulvova korpi ja villikansat; he saivat kokea pohjoisen talven ankaruutta ja yhä muuttelevan ilman-alan vaiheluksia; heidän mielensä täyttyi synkeillä aavistuksilla eikä mikään muu estänyt heitä vaipumasta epätoivoon kuin uskonnollisen innon voimakas kiihdytys. Kun he olivat tässä onnettomassa tilassa, tuli heidän luokseen Wampanoagein etevin sagamori [indiani-päällikkö] Massasoit, mahtava päällikkö, jonka hallussa suuri osa maasta oli. Hänen olisi sopinut käyttää hyödykseen vieraitten vähäistä lukumäärää ja karkoittaa heidät aluskunnastaan, johon he olivat tunkeuneet, mutta hän näytti kerrassaan ruvenneen jaloon ystävyyteen heitä kohtaan ja ulottaneen heihin alkuperäisen vieraanvaraisuuden pyhiä tapoja. Hän tuli varhain keväällä heidän asutuspaikkaansa Uuteen Plymouthiin, ainoastaan kymmenkunta seuralaista muassaan; solmi julkista rauhan ja ystävyyden liittoa heidän kanssaan; möi heille osan maasta ja lupasi hankkia heille muitten heimokuntien hyvän-suonnin. Sanottakoon mitä tahansa Indianein petollisuudesta, varma on, ettei Massasoitin vilpittömyyttä ja rehellisyyttä ole koskaan epäilty. Hän pysyi aina lujana ja ylevämielisenä ystävänä valkoisille miehille; salli heidän laventaa alustaansa ja vaurastua maassa; eikä osoittanut minkäänlaista kateutta heidän karttuvan valtansa ja varallisuutensa suhteen. Vähäistä ennen kuolemaansa kävi hän kerran vielä Uudessa Plymouthissa poikansa Alexanderin kanssa rauhan liittoa uudistaakseen ja säilyttääksensä sitä jälkeläisilleen.

Tässä neuvottelussa koetti hän suojella esi-isiensä uskontoa lähetys-saarnaajien anastavalta innolta ja ehdoitteli, etteivät sen koommin yrittäisi houkuttelemaan pois hänen kansaansa heidän vanhasta uskostaan; mutta kun hän huomasi, että Englantilaiset jyrkästi panivat vastaan, heitti hän leppeästi vaatimuksensa silleen. Hänen elämänsä melkein viimeinen teko oli se, että hän toi molemmat poikansa, Alexanderin ja Filipin (joksi Englantilaiset olivat nimittäneet heidät), erään etevän uutis-asukkaan luo, neuvoi heitä keskinäiseen suosioon ja luottamukseen ja pyysi, että sama rakkaus ja ystävyys, joka oli ollut valkoisilla miehillä ja hänellä itsellä, jatkaantuisi jälestäpäin hänen lapsillensa. Hyvä vanha sachem kuoli ja koottiin onnellisesti isiensä luo, ennenkuin suru ennätti hänen heimokuntansa; hänen lapsensa jäivät valkoisten miesten kiittämättömyyttä kokemaan.

Hänen vanhin poikansa, Alexander, astui hänen sijaansa. Hänellä oli vilkas ja kiihkeä luonto, ja hän piti ylpeästi kiinni peritystä oikeudestaan ja arvostaan. Vieraitten loukkaava menetystapa ja käskevä käytös sytytti hänen vihansa; ja hän katsoi levottomuudella heidän tuhoisia sotiaan naapuriheimoja vastaan. Hän joutui ennen pitkää heidän vainottavakseen, koska häntä syytettiin siitä, että hän Narrhagansetien kanssa vehkeili yhteistä kapinaa Englantilaisia vastaan, jotka olivat maasta ajettavat. Mahdoton on ratkaista, tukivatko tosi-asiat tätä kannetta vai perustuiko se ainoastaan tyhjiin luuloihin. Uutis-asukasten väkivaltaisista ja röyhkeistä toimista näkee kuitenkin selvään, että he olivat tähän aikaan alkaneet huomata, kuinka heidän valtansa nopeasti eneni. He olivat muuttuneet tylyiksi ja sietämättömiksi alkuväestön suhteen. He lähettivät aseilla varustetun joukon suoraa päätä ottamaan kiinni Alexanderia ja tuomaan häntä heidän tuomioistuimensa eteen. He tavoittivat häntä hänen saloiltaan ja saivat hänet kiinni jostakin majasta, jossa hän metsästyksen vaivoista lepäsi aseetonna muutamien seurakumppaniensa kanssa. Hänen vangitsemisensa äkillisyys ja se häväistys, jota hänen hallitsia-arvonsa oli kärsinyt, kalvoivat tämän ylpeän päällikön sydäntä niin, että hän sairastui ankaraan kuumetautiin: hänen sallittiin palata kotiin sillä ehdolla, että hän antaisi poikansa heille takaisintulonsa pantiksi; mutta isku, joka oli sattunut häneen, oli turmiollinen, ja ennenkuin hän ehti kotiin, sortui hän pahoitetun mielen tuskiin.

Alexanderia seurasi Metamocet eli kuningas Filip, joksi uutis-asukkaat sanoivat häntä hänen ylevän henkensä ja kunnianhimoisen luontonsa vuoksi. Nämät ynnä hänen hyvin tunnettu jäntevyytensä ja yritteliäisyytensä olivat saattaneet hänet suuren kateuden ja epäluulon alaiseksi, ja häntä syytettiin siitä, että hän oli pitänyt salaista ja leppymätöntä vihaa valkoisille miehille. Hyvin arvattavaa ja luonnollista on, että niin olikin laita. Hänen mielestään Englantilaiset olivat alusta vaan liikavieraita hänen maassaan, jotka olivat luottaneet siihen, että heitä suvaittaisiin, mutta paraikaa lavealta ja haitallisesti vaikuttivat metsä-elämään. Hän näki koko sukukuntansa riutuvan pois maan kasvoilta heidän edestään; näki, kuinka Indianein alueet joutuivat muukalaisten käsiin ja he itse heikkonivat, hajosivat ja hävisivät. Sopii väittää, että uutis-asukkaat alusta ostivat maan; mutta onko ketään, joka ei tunne, kuinka ensi asutuksen aikoina Indianien kanssa kauppoja tehtiin? Suuremman taitonsa vuoksi Europalaiset aina osasivat hyötyä; ja he voittivat melkoisia lisiä aluskuntiinsa helposti nostettujen sotien kautta. Sivistymätön metsäläinen ei ole koskaan omainen tutkimaan hienoja laki-pykäleitä, joitten nojalla voi vähitellen ja lakia rikkomatta vääryyttä harjoittaa. Hän päättää vaan tärkeimpiä tapahtumia myöten; ja Filipin oli siinä kyllin, kun hän tiesi, että ennen Europalaisten tultua hänen omaisensa olivat maan isäntinä, vaan että he nyt muuttuivat kulkiaimiksi isiensä maassa.

Mutta olivat hänen taipumuksensa yleiseen sotaan mitkä olivatkaan, ja kyti hänen rinnassaan mikä erityinen suuttumus tahansa veljen kohtelun vuoksi, hän tukahutti ne silloin; uudisti sovinnon siirtolaisten kanssa ja eleskeli rauhassa monta vuotta Pokanoket'illa elikkä, niinkuin Englantilaiset nimittivät sitä, Toivon Vuorella [nyt Bristol, Rhode Island], joka oli hänen heimokuntansa vanha asuntopaikka. Epäluulo, joka ensiksi oli vaan häilyväinen ja umpimähkäinen, alkoi kuitenkin saada sekä muotoa että sisältöä; häntä syytettiin vihdoin, että hän koetti yllyttää noita moninaisia itäistä heimokuntia kerrassaan nousemaan ja yhdenaikaisella ponnistuksella luomaan pois sortajien iestä. Vaikea on tältä kaukaiselta aikakaudelta määrätä, minkä verran sopii luottaa noihin varhaisiin syytöksiin Indianeja vastaan Europalaiset olivat niin herkät kaikenlaisiin luuloihin ja niin valmiit väkivaltaisiin töihin, että jokaiseen joutavaan juttuun pantiin jo siitäkin syystä arvoa. Päällekantajia löytyi kosolta, missä kielitteliöitä suosittiin ja palkittiin; ja miekka paljastettiin pian missä sen voitto oli varma ja sillä valtakuntia lohkaistiin.

Ainoa suora todistus Filipiä vastaan, joka on pysynyt tallella, on Sausamanin, erään uskostansa luopuneen Indianin kanne. Tämän luonnollinen viekkaus oli teroittunut siitä osittaisesta kasvatuksesta, jonka hän oli uutis-asukkailta saanut. Hän muutti uskontoa ja uskollisuuden valaa pari kolme kertaa semmoisella helppoudella, joka osoitti, kuinka höllät hänen perus-aatteensa olivat. Hän oli jonkun aikaa ollut Filipin yksityisenä sihteerinä ja neuvonantajana ja nauttinut tämän vieraanvaraisuutta ja suojelusta. Kuitenkin, kun hän huomasi, että vastoinkäymisen pilvet kokoontuivat hänen hallitsiansa ympärille, jätti hän tämän palveluksen ja meni valkoisten puolelle; ja näitten suosiota saavuttaaksensa soimasi hän entistä hyväntekiäänsä siitä, että tämä laski juonia heidän turvallisuuttansa vastaan. Tarkka tutkinto tapahtui. Filip ja useat hänen alamaisensa myöntyivät tutkintoon, mutta ei mitään saatu toteen heitä vastaan. Uutis-asukkaat olivat nyt kuitenkin menneet liian pitkälle, etteivät enää voineet peräytyä; he olivat ensin päättäneet, että Filip oli vaarallinen naapuri; he olivat julkisesti näyttäneet epäluuloansa ja tehneet kyllin hänen vihansa virittämiseksi; noudattaen siis tuota tavallista päätelmätapaa tämmöisissä tiloissa, he katsoivat tarpeelliseksi kukistaa hänet ja niin päästä kaikista vaaroista. Sausaman, tuo petollinen päällekantaja, löydettiin vähä aika tämän jälkeen kuolleena jostakin lammikosta. Hän oli joutunut heimokuntansa koston uhriksi. Kolme Indiania, joista yksi oli Filipin ystävä ja neuvonantaja, vangittiin, tutkittiin ja jokseenkin epäiltävän todistajan lausunnon johdosta tuomittiin ja teloitettiin niinkuin murhaajat.

Kun hänen alamaisiansa tällä tapaa kohdeltiin ja hänen ystävänsä niin kunniattomalla tavalla rangaistiin, loukkaantui Filipin ylpeys kovasti ja hänen vihansa paisui. Ukkosen nuoli, joka oli näin iskenyt maahan hänen jalkainsa eteen, herätti häntä nousevaan myrskyyn, ja hän päätti tästälähin olla valkoisten miesten valtaan luottamatta. Hänen häväistyn ja sydämestä murtuneen veljensä kohtalo kalvoi vielä hänen mieltään. Toiseksi häntä varoitti Miantonimo'n surkea loppu. Tämä suuri Narrhagansetien sachem oli ensin miehuullisesti kumonnut vastustajiensa kanteet uutis-asukasten tuomio-istuimen edessä ja puhdistanut itsensä salaliiton syytöksestä sekä vastaanottanut ystävyyden vakuutuksia, mutta surmattiin kuitenkin kavalasti heidän toimestaan. Filip kokosi sentähden taistelevat miehensä; kehoitti kaikkia vieraita, ketä hän vaan voi, yhtymään asiaansa; lähetti naiset ja lapset Narrhagansetien turviin ja piti aina, missä hyvänsä hän ilmestyi, aseellisia sotureita luonansa.

Kun molemmat puolueet näin olivat joutuneet epäluulon ja kiihtymyksen tilaan, oli vähäisin kipinä kylläinen sytyttämään heidät tuleen. Aseet käteensä saatuaan kävivät Indianit vallattomiksi ja harjoittivat silloin tällöin ryöstelemistä. Eräällä tämmöisellä hävitysretkellä ampui joku uutis-asukas yhden soturin kuoliaaksi. Tämä oli julkisen sodan alku; Indianit riensivät kumppaninsa kuolemaa kostamaan ja käsky aseisin kaikkui pitkin Plymouthin uutis-asutusta.

Näitten sumeain ja surullisten aikojen ensi kertomuksissa kohtaa meitä monta merkkiä, kuinka kivulloinen yleinen mieliala oli. Se synkkämielisyys, joka uskonnollisesta miettimisestä syntyi siirtolaisissa, ja heidän kolkko asemansa, koska elivät keskellä tiettömiä saloja ja villikansoja, olivat tehneet heidät taipusaksi taikauskoon ja täyttäneet heidän mielensä kaikenlaisilla kummituksilla. He olivat myöskin hyvin alttiit uskomaan aaveita. Taistelu Filipiä ja hänen Indianejansa vastaan, niin on meille kerrottu, ilmoitettiin useilla semmoisilla kammoittavilla varoituksilla, jotka käyvät suurten ja yleisten vaurioin edellä. Kokonainen indianijoutsen kuva näkyi ilmassa Plymouthin kohdalla, ja tätä pitivät asukkaat pahaa tietävänä enteenä. Hadley'ssa, Northamptonissa ja muissa niitten läheisissä kaupungeissa "kuului ison kanunan ääni yhdessä maan järinän ja vahvan kaikun kanssa". Toisia säikäytti jonakin hiljaisena päivän-valaisemana aamuna kiväärien ja muskööttien laukaukset; oli juuri kuin kuulat olisivat vingahtaneet heidän ohitsensa ja sotatorvien toitotukset väräyttäneet ilmoja, mennen länteen päin; muutamat luulivat kuulevansa, kuinka hevoset neljästivät heidän päänsä päällitse, samalla kuin moniaat epäluomat, joita saatiin nähdä siihen aikaan, täyttivät taikauskoiset muutamissa kaupungeissa pahoilla aavistuksilla. Useat näistä ennustavista näyistä ja äänistä lienevät olleet luonnon ilmaumia: revontulia, jotka palavat varsin vilkkaasti näillä leveys-asteilla; raanakiviä, jotka räjähtävät rikki ilmassa; satunnainen suhina, kun tuuli kiitää metsän latvalehtien lävitse; kaatuvien puitten taikka lohkeavain kallioin ryske; taikka noita muita outoja ääniä ja kaikuja, jotka toisinaan aivan omituisella tavalla kohtaavat korvaa keskellä metsäisen erämaan syvää hiljaisuutta. Näitä kenties muutamat synkkämieliset henget olivat säpsähtäneet, näitä oli rakkaus kummallisiin tapauksiin ehkä liioitellut ja näitä kuunneltiin sillä halulla, jolla me hahmimme kaikkia, mikä on pelottavaa taikka salamyhkäistä. Näitten taika-uskon kuvitelmien yleisyys ja ne vakavat kertomukset, jotka yksi sen ajan oppineista miehistä on laatinut niistä, ovat hyvin omituiset niille ajoille.

Nyt alkavan taistelon luonto oli samanlainen, kuin usein kyllä sodat sivistyneitten kansojen ja villien välillä ovat. Valkoiset puolestansa toimittivat sitä suuremmalla taidolla ja menestyksellä, mutta vuodattivat suunnattomasti verta ja ylenkatsoivat peräti vastustajiensa luonnollisia oikeuksia; Indianit kannattivat sitä sillä rajulla uskaliaisuudella, joka asuu miehissä, jotka eivät pelkää kuolemaa eivätkä rauhalta odota kuin nöyrtymistä, alamaisuutta ja häviötä.

Eräs sen-aikainen arvoisa pappismies en saattanut tämän sodan tapaukset tietoihimme. Hän kuvailee innolla ja suuttumuksella jokaista Indianien harjoittamaa vainomusta, olipa se kuinka oikeutettu tahansa, samalla kuin hän hyväksyen mainitsee valkoisten julmimpia veritöitä. Filipiä soimataan murhamieheksi ja petturiksi; eikä ajatella, että hän oli syntyään todellinen ruhtinas, joka miehuullisesti taisteli alamaistensa etupäässä, jotta hän kostaisi perheensä kärsimän vääryyden, asettaisi kuntoihin heimokuntansa horjuvan vallan ja vapauttaisi isänmaansa anastavien vieraitten sorrosta.

Lavean ja yhden-aikaisen vastarinnan tuuma, jos semmoinen todella oli sommiteltu, olisi hyvin vastannut Filipin suuri-aatteista mieltä ja väkevään pyörteesensä temmannut kaikki, jollei se ennen aikojaan olisi tullut ilmi. Se sota, joka nyt syttyi, oli vaan partioretkien sota; oli vaan jakso satunnaisia sankaritöitä ja yksinäisiä yrityksiä. Kuitenkin se asettaa näkyviin Filipin soturin-neron ja uhkean urhoollisuuden; ja missä hyvänsä me noissa ennakkopäätteisissä ja kiihkoisissa kertomuksissa tapaamme suoria teko-asioita, näemme hänen osoittavan voimakasta mieltä, runsaskeinoisuutta, ylenkatsetta kärsimisten ja vaivojen suhteen ja kukistumatonta uskaliaisuutta, joka vaatii meiltä mieltymystä ja hyväksymistä.

Karkoitettuna isänsä alueilta Toivon Vuorelta heittäysi hän noihin äärettömän suuriin ja jäljettömiin korpimaihin, jotka ympäröivät uutis-asuntoja ja joihin oli muitten kuin metsän pedon tai Indianin mahdoton tunkea. Tänne hän kokosi sotajoukkojansa, niinkuin myrsky, joka kerää turmiovarojansa ukkospilvien poveen, ja saatti yhtäkkiä hyökätä esiin semmoiseen aikaan ja semmoisesta paikasta, kuin vähimmin odotettiin, häviötä ja kauhua kyliin levittämään. Tuon tuostakin saatiin noista uhkaavista hävityksistä ilmoituksia, jotka täyttivät uutis-asukkaitten mielen kammolla ja pelolla. Kaukaisen pyssyn pamaus ehkä välisti kuultiin yksinäisestä erämaasta, jossa tiettävästi ei yhtäkään valkoista miestä löytynyt; karja, joka oli kulkenut metsässä, koteutui toisinaan haavoissa; taikka joku Indiani tai pari nähtiin väijyvän metsän liepeillä ja yhtäkkiä katoavan; niinkuin salama, joka välisti näkyy hiljaisesti leikkivän sen pilven reunalla, joka rajuilman rakentaa.

Vaikka uutis-asukkaat toisinaan ajoivat häntä takaa, vieläpä aivan kiersivät hänet, pääsi Filip kuitenkin yhtä usein melkein ihmeellisellä tavalla välttymään heidän ansoistaan ja sukeltaen erämaahan katosi kaikilta etsiöiltä ja tiedustelioilta, kunnes hän ilmestyi jälleen jostakin etäisestä kulmasta ja pani maan autioksi. Hänen linnojansa olivat nuot suuret nevat, jotka siihen aikaan ulottuivat muutamiin Uuden Englannin maakuntiin ja olivat syntyneet muheista ja mustamutaisista rämeistä. Nämät nevat olivat täynnä viitoja, pensaita, rehottavia rikkaruohoja ja kaatuneitten puitten hajallansa makaavia, mäteneviä runkoja; surullisen näköiset katkot loivat varjonsa niitten ylitse. Pettävän pohjan ja sekasäyräisten polkujen vuoksi valkoisten miesten oli tuiki työläs kulkea noita pörhöisiä korpia, samalla kuin Indiani osasi metsäkauriin nopeudella puikkia niitten labyrintejä. Yhdelle tämmöiselle, isolle Pocasset Neck'in suolle, syöstiin kerta Filip ynnä joukko hänen sotureitansa. Englantilaiset eivät uskaltaneet seurata häntä, koska pelkäsivät pyrkimästä näihin pimeihin ja kauheihin piilopaikkoihin, jossa he ehkä uppoisivat hetteisin ja lietteisiin kuiluihin taikka joutuisivat väijyvien vihollisten ammuttavaksi. Sentähden he piirittivät suon suun ja alkoivat rakentaa vallituksia, näin vastustajiansa nälkään näännyttääksensä; mutta sydän-yön aikana Filip ja hänen soturinsa laskivat lautalla lammen yli, jättäen naiset ja lapset jälkeensä; ja pakenivat länteen päin, jossa he sytyttivät sodan liekkejä Massachusettsin ja Nipmuckin heimokunnissa ja uhkasivat Connecticutin uutis-asuntoa.

Tällä tapaa ruvettiin Filipiä kaikkialla pelkäämään. Se salamyhkäisyys, jossa hän liikkui, suurensi hänen todellista kammottavaisuuttansa. Hän oli paholainen, joka hyöri pimeydessä, jonka tuloa ei kukaan voinut odottaa ja jota vastaan ei kukaan tietänyt milloin olla varoillaan. Koko maa oli täynnä kulkupuheita ja hämmästystä. Filip näytti olevan läsnä melkein joka paikassa; sillä mistä hyvänsä noitten avarain rajamaitten loukosta joku hyökkäys metsästä tapahtui, Filip sanottiin olevan sen johdattaja. Uskottiinpa hänestä paljon yliluonnollisiakin asioita. Kerrottiin, että hän nostatti henkiä ja että häntä seurasi vanha indianilainen noita-akka eli profetissa, jonka kanssa hän piti neuvoa ja joka autti häntä lumouksillaan ja lohduillansa. Niin oli tosiaankin usein indianipäällikköjen laita; joko sen vuoksi, että itse olivat herkkäluuloisia taikka koettivat vaikuttaa muitten herkkäluuloisuuteen. Kuinka suuri profeettain ja haaveksijain valta on taikauskoisten Indianein suhteen, todistaa täydellisesti moni kohtaus äskeisissä villikansojen sodissa.

Siihen aikaan, jolloin Filip pakeni Pccassetista, oli hänen tilansa kovin vaikea. Hänen joukkonsa olivat useista tappeluista harvenneet ja hän oli tyhjentänyt melkein kaikki apulähteensä. Tänä vastusten hetkenä sai hän uskollisen ystävän Sanonchet'ista, joka oli kaikkein Narrhagansetien korkein päällikkö. Tämä oli Miantonimo'n poika ja perillinen, tuon suuren päällikön, jolle, niinkuin jo mainittiin, uutis-asukkaat petollisesti hankkivat kuoleman, kun hän oli luonnollisella tavalla suoriunut salaliiton syytöksestä. "Hän peri", kuuluu vanhassa aikakirjassa, "kaiken isänsä röyhkeyden ja ylläpäisyyden niinkuin myöskin hänen vihansa Englantilaisia vastaan: -- hän oli todellakin isän häväistyksen ja vääryyden perillinen sekä hänen murhansa laillinen kostaja." Vaikka hän ei ollut millään lailla ryhtynyt tähän toivottomaan sotaan, vastaan-otti hän kuitenkin Filipin ja hänen hajotetut joukkonsa avoimin sylin ja antoi heille mitä jaloimmalla tavalla apua ja suojaa. Tämä tuotti hänelle kohta Englantilaisten vihan ja nämät päättivät iskeä ankaran iskun, joka sysäisi molemmat päälliköt yhteiseen perikatoon. Suuri sotajoukko koottiin sentähden Massachusettsista, Plymouthista ja Connecticutista ja vietiin Narrhagansetien maahan sydäntalvella, jolloin suot olivat jäässä ja lehdettöminä eivätkä enää tarjonneet Indianeille pimeitä ja poluttomia turvapaikkoja, koska niitä sopi verrattain helposti kulkea.

Päällekarkausta varoen Canonchet oli kuljettanut suurimman osan varoistansa ynnä heimokuntansa ikäpuolet, vähäväkiset, vaimot ja lapset lujaan linnaan, johon hän ja Filip olivat samoin ikään asettaneet parhaat soturinsa. Tämä linna, jota Indianit katsoivat kukistamattomaksi, siaitsi keitaalla, joka saaren kaltaisena kohosi keskeltä suota ja käsitti viisi kuusi acre'a (tynnyrinalaa) maata. Se oli rakennettu paljoa suuremmalla järkevyydellä ja taidolla, kuin mitä Indianein varustukset tavallisesti osoittivat, ja toi näkyviin näitten molempain päällikköjen soturin-neron.