Part 2

Joku luopio-indiani oppaana, tunkesivat Englantilaiset joulukuun kinosten lävitse näitten varustusten luo ja kävivät äkki-arvaamatta linnaväen kimppuun. Taistelo oli kiivas ja raju. Päällekarkaajat viskattiin takaisin ensimäisessä ryntäyksessään, ja monta heidän urhoollisinta upseeriansa ammuttiin, kun he miekka kädessä hyökkäsivät linnaa vastaan. Ryntäys uudistettiin suuremmalla menestyksellä. Osa varustuksista valloitettiin. Indianit karkoitettiin toisesta asennosta toiseen. He puollustivat maatansa askelesta askeleen, taistellen epätoivon tuimuudella. Suurin osa heidän veteraneistaan ruhdottiin maahan; ja pitkän ja verisen tappelun perästä Filip ja Canonchet ynnä kymmenkunta henkiin jääneitä sotureita heittivät linnan ja peräytyivät ympäröivien metsien kätköön.

Voittajat pistivät wigwamit ja linnan palamaan; kaikki oli pian ilmitulessa; monta ijäkästä miestä, monta naista ja lasta hukkui liekkeihin. Tämä viimeinen väkivaltaisuus voitti Indianeinkin kylmäkiskoisuuden. Läheiset metsät kaikkuivat vimman ja epätoivon ärjynästä, jonka pakenevat soturit laskivat, kun näkivät, kuinka heidän majansa hävitettiin, ja kuulivat vaimojensa ja lastensa tuskan-huudot. "Wigwamien palaminen", sanoo joku sen-aikainen kirjoittaja, "naisten ja lasten parkuna ja itku ja soturien riekuna synnyttivät niin kauhean ja liikuttavan näyn, että se salvasi syvästi muutamien sotamiesten sydämeen". Sama kirjoittaja lisää varovaisesti, "heitä epäilytti kovasti ja he tutkistelivat totisesti jälestäpäin, sopiko vihollisten elävältä polttaminen yhteen ihmisyyden ja evankeliumin lempeäin perusaatteiten kanssa".

Urhoollisen ja jalomielisen Canonchet'in kohtalo ansaitsee erityistä mainitsemista: hänen elämänsä viimeiset tapaukset ovat mitä ihanimpia esimerkkejä Indianein ylevämielisyydestä, mitkä ovat säilyneet meille.

Vaikka tämä täydellinen tappio oli musertanut hänen voimansa ja hävittänyt hänen apukeinonsa, pysyi hän kuitenkin uskollisena liittolaisellensa ja sille onnettomalle asialle, jota hän oli ottanut puollustaaksensa. Hän hylkäsi kaikki rauhan tarjomukset, joita esiteltiin sillä ehdolla että hän pettäisi Filipin ja hänen seuraajansa, ja lausui, että "hän mieluisammin taistelisi viimeiseen mieheen saakka kuin rupeisi Englantilaisten palveliaksi". Kun valloittajat olivat hävittäneet hänen kotinsa ja partioretkillänsä rasittaneet hänen maatansa sekä ryöstäneet sen paljaaksi, täytyi hänen vetäytyä pois Connecticutin rannoille, jotka hän määräsi kokouspaikaksi kaikille Länsi-Indianeille ja josta käsin hän pani useat Englantilaisten uutis-asunnot autioksi.

Varhain keväällä lähti hän vaaralliselle retkelle ainoastaan kolmenkymmenen valitun soturin kanssa. Hän koetti tunkea Seaconck'in luo Toivon Vuoren seuduille hankkiaksensa siemenjyviä, joita hän aikoi kylvää väkensä elatukseksi. Tämä pikkuinen uskalikkojoukko oli turvallisesti päässyt Pequodin maan lävitse ja piti paraikaa lepoa Narrhagansetin keskipaikoilla jossakin wigwamissa likellä Pawtucket'in virtaa, kun sanoma tuli, että viholliset lähestyivät. Koska Canonchet'illa ei ollut sillä haavaa kuin seitsemän soturia luonansa, lähetti hän kaksi näistä läheisen kunnaan kukkulalle tuomaan tietoa vihollisista.

Säikähtyneinä, kun näkivät joukon englantilaista ja indianilaisia sotamiehiä joutuisasti likenevän, pakenivat he kovassa pelossaan päällikkönsä ohitse eivätkä seisahtuneet varoittamaan häntä vaaran suhteen. Canonchet lähetti uudestaan toisen vakoajan, joka teki samaten. Nyt hän pani kaksi vielä menemään. Hämmästyneenä ja kauhistuksissaan riensi toinen näistä takaisin ja kertoi, että koko brittiläinen armeija oli tulossa. Canonchet havaitsi, ettei ollut muuta neuvoa kuin pikanen pako. Hän yritti kiertämään kunnasta, mutta keksittiin. Vihollis-indianit ja muutamat nopeimmat Englantilaiset alkoivat ajaa häntä rajusti takaa. Huomaten, että kerkein ahdistaja oli aivan hänen kintereissään, heitti hän ensiksi vaippansa yltään, sitten hopeanauhaisen takkinsa ja vyönsä, josta viholliset tunsivat hänen Canonchet'iksi ja heidän intonsa eneni.

Kun hän viimein pyrki jonkun joen yli, livistyi hänen jalkansa joltakin kiveltä, ja hän upposi niin syvälle, että hänen pyssynsä kastui. Tämä tapaus täytti hänet semmoisella epätoivolla, että, niinkuin hän jälestäpäin tunnusti, "hänen sydämensä ja sisällyksensä vääntyivät ja hän kävi heikoksi kuin lahonnut puu".

Siinä määrässä oli hän rauennut, että, kun joku Pequodi-Indiani otti hänet kiinni vähän matkan päässä joesta, hän ei vastustanut, vaikka hänellä oli sekä suuri ruumiin voima että sydämen uskallus. Mutta kun hän oli joutunut vangiksi, koko hänen luontonsa ylpeys nousi; ja tästä hetkestä alkain me niitten kertomusten mukaan, jotka hänen vihollisensa ovat jättäneet meille, näemme vaan alinomaista ylevän ja ruhtinaankaltaisen uljuuden leimauksia. Kun yksi Englantilainen, joka oli ollut hänen ensimäisiä saavuttajiansa, vaan joka ei ollut täyttänyt kahdetta kolmatta vuottansa, kysytteli häntä, vastasi tämä korskea soturi, silmäillen ylevällä ylenkatseella toisen nuorekkaita kasvoja: "te olette lapsi -- te ette ymmärrä sodan askareita -- tulkoon teidän veljenne taikka päällikkönne -- hänelle minä vastaan".

Vaikka hänen henkeänsä ehtimiseen luvattiin säästää niillä ehdoilla, että hän ynnä hänen kansakuntansa antautuisivat Englantilaisten valtaan, hylkäsi hän ne kuitenkin halveksimalla ja kielsi lähettämästä mitään tämänkaltaista tarjoumusta suurelle alamaistensa joukolle, sanoen, että hän ei tuntenut heistä ketään semmoista, joka suostuisi siihen. Kun häntä syytettiin, että hän oli rikkonut lupauksensa valkoisten suhteen; että hän oli kehunut, ettei hän antaisi heille yhtäkään Wampanoagia eikä edes Wampanoagin kynnen vertaa; ja että hän oli uhannut polttaa Englantilaiset elävältä heidän huoneisinsa; hän ei viitsinyt puhdistaa itseään, vaan vastasi ylpeästi, "että muut olivat olleet yhtä valmiit sotaan kuin hän, ja ettei häntä haluttanut kuulla sen enempää siitä".

Niin jalo ja järkähtämätön luonto, niin luja uskollisuus asiatansa ja ystäväänsä kohtaan, olisivat varmaan vaikuttaneet kaikkien kunnollisten ja miehuullisten tunteisin: mutta Canonchet oli Indiani, oli semmoinen olento, jonka suhteen sodalla ei ollut mikään suosio, ihmisyydellä ei mikään laki, uskonnolla ei mikään sääli -- hänen täytyi kuolla. Hänen viimeiset sanansa, jotka ovat muistoon kirjoitetut, vastaavat hyvin hänen mielensä suuruutta. Kun kuolemantuomio julistettiin hänelle, lausui hän, "että hän oli hyvillään siitä, sillä hän sai kuolla, ennenkuin hänen sydämensä pehmeni taikka hän puhui jotakin, joka ei sopinut hänelle". Hänen vihollisensa antoivat hänelle soturin kuoleman, sillä hän ammuttiin Stonington'issa. Kolme nuorta sachemia hänen omasta säädystään toimitti työn.

Narrhagansetin linnan tappio ja Canonchetin kuolema järkyttivät juuria myöten kuningas Filipin asemaa. Hän koetti turhaan koota jotakin sota-armeijaa ja yllyttää Mohawkeja tarttumaan aseisin; mutta vaikka hänellä oli valtiomiehen syntyperäiset luonnonlahjat, ehkäisivät hänen sivistyneitten vihollistensa viisaammat vehkeet hänen tuumiensa toimeen-panemista, ja heidän sotataitonsa pelko alkoi lannistaa läheisten heimokuntien rohkeutta. Kova-osainen päällikkö näki, kuinka hänen valtansa päivästä päivään väheni ja hänen rivinsä nopeasti harvenivat hänen ympäriltänsä. Englantilaiset lahjoivat muutamat puolellensa; toiset kaatuivat nälkään ja vaivoihin ja niitä lukuisia päällekarkauksia torjuessaan, joilla heitä hätyytettiin. Hänen varansa olivat kaikki menneet; hänen valitut ystävänsä temmattiin pois hänen silmiensä edestä; hänen setänsä ammuttiin hänen vierestänsä; hänen sisarensa kuljetettiin vankeuteen ja jollakin hätäisellä pakomatkalla täytyi hänen jättää rakastettu puolisonsa ja ainoa poikansa vihollisten armon nojalle. "Kun hänen perikatoansa", lausuu historioitsia, "näin vähitellen joudutettiin, hänen onnettomuutensa ei sen kautta estynyt, vaan kasvoi suuremmaksi: koska hän itse sai kokea lasten vankeuden vaikutusta ja tiettyjä tunteita, ystävien katoa, alamaisten teurastusta ja kaikkien heimolaistensa tuhoa ja häneltä itseltä riistettiin kaikki maalliset lohdutukset, ennenkuin hänen oma henkensä vietiin."

Muun onnettomuuden lisäksi alkoivat hänen omat seuralaisensa sommitella juonia hänen henkeänsä vastaan; he mielivät hänen myymisellään ostaa itselleen kunniattoman turvallisuuden. Kavalluksen kautta suuri joukko hänen uskollisista puolenpitäjistään, Wetamoe'n -- Pocassetin indianilaisen ruhtinattaren ja Filipin läheisen sukulaisen ja liittolaisen alamaiset houkuteltiin vihollisten käsiin. Wetamoe oli silloin heidän joukossaan ja yritti pakoon jonkun läheisen virran yli. Joko hän uupui uidessansa taikka nääntyi nälkään ja kylmään, hän löydettiin kuolleena ja alastomana joenrannalta. Mutta ei kuolemakaan, tuo onnetonten turvapaikka, jossa ei pahantekiöitäkään tavallisesti enää häiritä, antanut mitään suojaa tälle maanpakolaiselle, tälle naiselle, jonka suuri rikos oli harras uskollisuus sukulaistansa ja ystäväänsä kohtaan. Hänen ruumiinsa joutui miehuuttoman ja viheliäisen koston alttiiksi; pää eroitettiin vartalosta, pistettiin seipään päähän ja asetettiin näin Taunton'iin hänen kahletettujen alamaistensa katseltavaksi. Nämät tunsivat kohta onnettoman kuningattarensa kasvot ja tulivat niin liikutetuksi tästä kauheasta näystä, että, niinkuin kerrotaan meille, he puhkesivat "mitä hirveimpiin ja huikeimpiin valitushuutoihin".

Vaikka Filip oli kestänyt niitä monenkaltaisia vastuksia ja vaurioita, jotka ympäröivät häntä, näytti kuitenkin hänen seuralaistensa kavaltaminen viiltävän hänen sydäntänsä ja saattavan hänet epätoivoon. On sanottu, että "hän ei koskaan sen jälkeen ollut iloinen eikä menestynyt missään toimessaan". Toivon jänne oli katkennut -- yrittämisen into sammunut -- hän katsoi ympärillensä, mutta kaikki oli vaaraa ja pimeyttä; ei löytynyt yhtäkään säälivää silmää eikä käsivartta, joka olisi kyennyt auttamaan. Muutamien harvojen seuralaisten kanssa, jotka vielä pysyivät uskollisina hänen perin vaikealle asiallensa, kova-osainen kuningas lähti takaisin Toivon Vuoren lähitienoille, esi-isiensä entisille asuinmaille. Täällä hän kulki ympäri, ikäänkuin kummitus, keskellä menneen valtansa ja varallisuutensa autio-sijoja, nyt koditonna, perheetönnä ja ystäviä vailla. Parempaa kuvausta hänen turvattomasta ja surkeasta tilastaan ei tarvitse kuin sen, jonka historioitsian yksinkertainen kynä on piirtänyt ja joka huomaamatta suostuttaa lukian tunteita sen onnettoman soturin puoleen, jota hän soimaa. "Filip", hän sanoo, "kun Englantilaisten joukot olivat ajaneet häntä halki metsien toista sataa peninkulmaa edestakaisin, ikäänkuin petoa, tungettiin vihdoin oman luolansa tykö Toivon Vuorelle, josta hän vetäytyi muutamien parasten ystäviensä kanssa eräälle suolle, joka muuttui vaan vankihuoneeksi hänelle, siksikuin kuoleman sanansaattajat toivat jumalallisen luvan harjoittaa kostoa hänen suhteensa".

Tässäkin viimeisessä epätoivon turvapaikassa äkillinen suuruus kokoontuu hänen muistonsa ympärille. Ajatelkaamme häntä, kun hän istuu keskellä suruun vaipuneita seuralaisiansa, ääneti miettien kadonnutta onneansa ja saaden jylhää ylevyyttä lymypaikkansa kolkkouden ja auteuden kautta. Voitettuna, mutta et hätääntyneenä -- maahan sorrettuna, mutta ei nöyrtyneenä -- näytti hän käyvän ylpeämmäksi vastusten taakan alla ja nauttivan kiivasta tyydytystä, kun hän joi katkeruuden viimeiset pisarat. Pikku mielet masentuvat ja murtuvat vastoinkäymisistä; mutta suuret mielet kohoavat niitten yli. Jo paljas antaumisen ajatuskin saatti Filipin raivoon, ja hän ampui kuoliaaksi yhden seuralaisensa, joka esitteli jotakin rauhan keinoa. Ammutun veli kiirehti pakoon ja ilmoitti kostonhimosta päällikkönsä olopaikan. Joukko valkoisia miehiä ja Indianeja lähetettiin heti sille suolle, jossa Filip piileksi vimmassaan ja epätoivossaan. Ennenkuin hän huomasi, että he lähenivät, alkoivat he jo saartaa häntä. Vähän ajan kuluessa näki hän viisi uskollisinta kumppaniansa kaatuvan jalkainsa juureen; aivan mahdoton oli tehdä vastarintaa; hän syöksi ulos kätköstään ja yritti päätähavin pakenemaan, mutta joku luopio-indiani ampui häntä sydämeen.

Tämmöinen on tuon urhoollisen, mutta onnettoman kuningas Filipin vajanainen kertomus; häntä vainottiin, kun hän eli, häntä herjattiin ja häväistiin, kun hän oli kuollut. Kuitenkin, jos tarkastamme vaikkapa niitä puolueellisia tarinoita, joita hänen vihollisensa ovat hankkineet meille, huomaamme niissä semmoisen rakastettavan ja ylevän luonnon jälkiä, joka on kylläinen synnyttämään myötätunteisuutta hänen kohtalonsa ja kunnioitusta hänen muistonsa suhteen. Me näemme, että keskellä kaikkia alinomaisen sodankäynnin väsyttäviä huolia ja julmia intohimoja hän oli altis aviollisen rakkauden ja isällisen hellyyden lempeille tunteille ja ystävyyden jalostuttavalle vaikutukselle. "Hänen rakastetun puolisonsa ja ainoan poikansa" vangitsemista mainitaan riemulla, koska se tuottaa hänelle haikeata sydämen kipua; ilolla kehutaan likeisen ystävän kuoleman uudestaan haavoittavan hänen herkkätunteisuuttansa; mutta useitten niitten hänen seuralaistensa petos ja karkaaminen vihollisten puolelle, joitten uskollisuuteen hän oli luottanut, sanotaan tekevän hänen sydämensä autioksi ja ryöstävän häneltä kaikki lohdutukset. Hän oli isänmaan ystävä, joka innolla rakasti kansaansa -- ruhtinas, joka oli uskollinen alamaisillensa ja pahoillaan heidän kärsimästänsä vääryydestä -- soturi, joka oli uljas tappelussa, luja vastoinkäymisessä, kärsivällinen vaivoissa, nälässä ja kaikenlaisissa ruumiillisissa vammoissa, ja valmis kuolemaan sitä asiaa varten, jota hän oli ottanut puollustaaksensa. Ylpeänä sydämestänsä rakasti hän niin hiltymättömästi vapauttansa, että hän mieluisammin nautti sitä metsänpetojen joukossa taikka soitten ja rämeitten kauheissa ja nälänhaltuisissa kätköissä kuin taivutti korskeata mieltänsä antaumiseen ja eli vallanalaisena ja ylenkatsottuna uutis-asuntojen rauhassa ja hekumassa. Vaikka hänellä oli urhoollinen luonto ja hän toimitti semmoisia sankaritöitä, jotka olisivat kaunistaneet sivistynyttäkin soturia ja saattaneet hänet runoilian ja historioitsian esineeksi, eli hän kulkiaimena ja pakolaisena omassa maassa ja katosi niinkuin yksinäinen haahti hukkuu pimeään ja myrskyyn -- eikä ollut yhtäkään säälivää silmää itkemässä hänen kuolemaansa eikä yhtäkään ystävän kättä hänen kohtaloansa kuvaamassa.