Part 5

— Mutta saattaa sinustakin tulla, kun koulua käyt, arveli epäluuloiseksi kasvanut mökin poika.

— Minusta tulee merimies.

— No ne eivät vissiin ole por-lrvar-rlia, tuumaili Arvo, ja yhä enemmän tunsi hän voivansa luottaa toveriinsa.

Osmolla oli siistit ja puhtaat vaatteet ja siinä oli Arvon mielestä kuitenkin hämärä seikka; olikohan tuo toinen tosissaan? Hän huomauttikin siitä toveriaan.

— Minun isäni ja äitini ovatkin ahkeria ja minä saan hyviä vaatteita, sanoi Osmo. — Äiti sanoo, että kun on vain ahkera, niin ei puutu mitään.

— Se on valetta, jurahti Arvo. — Minun isäni ja äitini tekevät aina työtä, mutta meillä puoskilla on vain tällaiset vaatteet. Porr-rlvarlit ne niin sanovat, että kun on ahkeria niin kaikkea saa, päätteli Arvo. Olihan hän sen niin usein kuullut isän ja äidin sanovan.

Taaskin tuli se Osmolle kiusallinen porvari esille.

— Puhutaan onkimisesta ja muusta, tokasi hän toverilleen. — Oletko sinä käynyt ongella?

— Olen minä käynyt ja saanutkin, oikein isojakin ahvenia. Heinälammessa onkin oikein suurlia vvotkaleita, kun vain onnistuu saamaan. Yhtenä päivänä oli siellä Isontalon Toivokin ja kun se rlupesi tekemään minulle kiusaa, löin minä sitä terlvanahtarlilla päähän.

— Ei olisi pitänyt... mitäs siitä seurasi, tuliko tappelu?

— Ei tullut Ei se Toivo toki uskalla tulla kiinni minuun, semmoinen rlruipelo. Kintutkin kuin itikalla. Selkään uhkasi minua annattaa, mutta eipä tuota ole kuulunut.

— Tule minun kanssani ongelle, niin ei riidellä, sanoi Osmo. — Mitä se sinulle teki?

— Heitti rlierotuohiseni järlveen.

— Se onkin sitten paha poika, päätteli Osmo. — Silloinko se sinua ynnikiksi sanoi?

— Silloin.

Istuttiin kivelle ja Osmo jakoi äidin antamat eväät; antaen niistä puolet Arvolle.

— Minä annan sinulle marjoistani, kun sinulla on vähemmän, sanoi tämä.

— Kyllä minä vielä saan astiani täyteen, pidä sinä vain omasi.

Arvo söi ja mietti. Pienet aivot ponnistivat kaikkensa, selvittääkseen syyn, miksi Osmolla oli niin makeita voileipiä ja hänen kotonaan syötiin mustaa leipää ja voita ei ollut kuin toisinaan. Osmolla oli kauniit vaatteet, mutta hänen omasta takalistostaan riippuivat riekaleet. Väliin ei ollut housuja ollenkaan.

Jospa sittenkin Osmo on porvarien lapsi, joita kaikkia isä ja äiti vihaavat.

Osmo antoi kuitenkin hänelle voileivistään ja puheli ystävällisesti. Olkoon miten tahansa, Osmo on hyvä poika ja hänelle täytyy olla myöskin omasta puolestaan hyvä. Kaiken tämän vastapainoksi kun ajatteli Toivoa, repäisi kiukku pientä povea. Niinpä Arvo sanoa tokaisikin:

— Toivosta ei tule miestä. Rliivattu on koko poika.

Osmo ihmetteli toverinsa ajatusjuoksua. Mistä hän nyt Toivon sai päähänsä? "Ynnikki" johtui Osmon mieleen ja häntä rupesi naurattamaan.

Arvon epäluulo heräsi.

— Mille sinä naur-rlat? Minulle vissiin.

Poika käänsi kasvonsa poispäin Osmosta ja hänen silmissään välähti pidätetty viha. Noin sitä saatetaan nauraa, vaikka ollaan olevinaan hyviä.

— En minä sinulla naura, sanoi Osmo. Sillä ynnikki-sanalla vain, kun se on minusta niin hassu.

Arvo ei virkkanut mitään. Ajatteli, että parasta olisi ollut lähteä yksin marjaan. Osmokin saattoi pilkata.

Se tuntui melkein kipeältä ajatella, kun hän oli kuitenkin osoittanut hyvyyttä köyhän mökin pojalle.

Osmo kertoi läksyistään ja minkälaista oli koulussa ja Arvo unohti pian mielipahansa. Hänkin olisi tahtonut niin mielellään kouluun, mutta isä ja äiti olivat köyhiä. Ei käynyt koulua ajatteleminenkaan.

Mentiin taas toiselle aholle ja lehmäkarja tuli heitä vastaan. Villainen sonni möyrysi ja väänsi niskaa pojille.

Osmo pelkäsi.

Arvolla oli nyt hyvä tilaisuus näyttää pelottomuuttaan.. Samalla hän tahtoi suojella toveriaan.

— Elä möyrr-rlyä siinä. Kyllä minä näytän sinulle...

Arvo otti seipään ja ajoi elukan metsään.

— Se oli Isontalon härlkä, selitti Arvo palattuaan. — Minä annoin sille kurlanssia. Rlikkailla on nuo hä-rlätkin niin ylpeitä, ettei köyhä tahdo päästä ohi kulkemaan, sanoi hän.

Osmo ihaili Arvon rohkeutta. Hän ei malttanut olla siitä sanomatta Arvolle. Ja sitten jatkoi hän kuin hyvitykseksi:

— Tule vain minun kanssani ongelle.

Kun palattiin, erosivat pojat hyvinä ystävinä.

Arvo hipaisi lakin reunaa Osmolle hyvästiä sanoessaan niinkuin oli nähnyt aikuistenkin tekevän ja huusi vielä hänen jälkeensä:

— Kyllä minä otan sinunkin va-rlallesi onki-rlieroja.

LOKKILUODOLLA.

Kesä, ihana, kouluhuolista vapaa kesä. Rannan pojat, Jaakko ja Lassi, valmistelivat veneretkelle lähtöä. Naapurissa oli muutamia kesälomaansa viettäviä poikia ja heitä oli pyydettävä mukaan.

Lokkiluodolle, selän keskellä olevalle saarelle, oli aikomus mennä ja ottaa onget ja uistimet, padat ja pannut mukaan. Saaressa oli vanha verkkomökki ja siinä sopisi nukkua sateella, ja poudalla oli kallio lämmin.

— Eikö oteta vilttejä mukaan? kysyi Jaakko.

— Mitä me niillä, partiolaiset...

Jaakko oli viidentoista ja Lassi kuudentoista ikäinen, vahvoja, punakoita poikia. Läksyt eivät liioin tehneet heille kiusaa, ne koulussa ollessa sukaistiin sukkelaan valmiiksi ja sitten pötkittiin kaupungille hurjailemaan.

Väliin tästä hurjailusta saatiin muistutukset ja kerran jo karsseriakin, mutta eihän siitä sen pahempaa kuitenkaan tullut, vaikka äiti oli sanonut usein heille, että he varmaankin saavat pian eropassit koulusta rajuutensa takia.

Pojat hakivat aina naapurista Jallun ja Mikin toverikseen ja sitten leikittiin intiaanileikkejä ja oltiin sotasilla, ratsastettiin ja soudettiin selkäluodoille onkimaan jukuripääahvenia.

Se oli hauskaa ja siinä ei joutanut mitään huonoa ja nuoruudelle vaarallista ajattelemaan. Illalla oli niin väsynyt, että nukkui heti, ja aamulla juostiin suoraapäätä sängystä järveen.

Ja vaikka joskus leikeissä saatiin pikku mustelmia ja kuhmuja, unohtuivat ne pian. Reippaus ja rohkeus olivat Jaakon ja Lassin ihanteita.

Vaikka äiti joskus hieman kieltenkin keikkumasta, oli hän tyytyväinen pojistaan ja isä vielä sitä enemmän.

„Tulee teistä miehiä, kun vain ette syrjäytä koulutehtäviä”, sanoi hän.

Venheessä oli jo onkivavat ja mustakylkinen pata kekotti keskituhdolla.

— Juoks' hakemaan kahvipannu ja kahmaise kannuun kahvimaitoa, sanoi Lassi. — Minä otan sill'aikaa kastematoja tuohiseen. Tänä päivänä kiskotaan taas ahventen suut vääräksi.

Jaakko juoksi pihaan ja Lassi luikkasi vielä hänen jälkeensä;

— Pyydä äidiltä piparikakkuja ja sokeria.

— Joo, joo!

Kesänaapurit tulivat ja molemminpuoliseksi tervehdykseksi kajautettiin aikamoinen sotahuuto. Jaakko juoksi syli täynnä äidin antamaa evästä; kahvipannu lekutti käsikynkässä.

— Suolaa ei ole unohdettava, sanoi Jallu, toinen kesänaapureista.

— Sitä on kahmalomitta kontissa.

Oli kohtalainen alahangan tuuli, ja omatekoinen purje nostettiin pystyyn.

Lassi istui vanhimpana perään ja Mikko souteli Jallun kanssa. Jaakko hoiteli purjetta.

Pojat olivat yhtämittaa äänessä. Kuohahteleva nuoruuden voima ei antanut aikaa vaikenemaan. Puhuttiin puuta heinää ja pikkukaupungin koulumurre tahtoi väkistenkin tulla totutulla tavalla puheeseen. Siitä oli jo päätetty luopua, mutta kun oikein innostuttiin jostakin asiasta, ei muistettu sitä välttää.

Lassi vaikeni ja näytti miettivän.

— Kuulkaahan pojat, nyt me vihdoinkin lopetamme tämän sekasotkun puhumisen, sanoi hän. — Kun meillä on kuitenkin jotain niin kaunista kuin kirjakieli, ja tässä kielimiehiksi aiotaan, niin nyt tehdään pyhä päätös, ettei enää sanaakaan koulumurretta, eikö niin pojat?

— Olkoon päätetty, sanoivat toiset.

Rannat jäivät taakse ja laine lipatteli venheen laidoissa. Väkevän sininen ulappa huikaisi silmiä. Pojat olivat lukeneet Jack Londonin merijuttuja ja kuvittelivat olevansa etelämerillä. Siitäkös hauska leikki syntyi.

Taival oli kuitenkin merimatkaksi liian lyhyt ja venheen kokka kolahti saaren rantakallioon. Eväät kannettiin kallioluolaan, ettei alkuasukkaat, sammakot ja vesilinnut, niitä löytäisi, ja sitten kiskaistiin venhe kanervikkoon.

— Ja nyt pojat uimaan!

— Ja sitten paahdetaan pinta auringossa ruskeaksi!

— Niinkuin se jo ei ennestään olisi, sanoi Lassi ja kietaistuaan paidan yltään paljasti toisille pojille niin ruskettuneen ihon kuin tervan.

— Miten sinä olet pintasi saanut noin kauniiksi? kyselivät pojat. — Neuvo meillekin.

Lassi selitti:

— Kun paahdoin päiväkaudet itseäni auringossa, eikä tullut nahka mielestäni oikein ruskeaksi, otin hienoa tervaa ja notkeaksi lämmitettynä vetelin sitä nahkaani ja nytpä se onkin noin kauniin ruskeata joka paikasta.

— Me tervataan kans', innostui Mikki.

— Minä ihmeen aikana sinä nahkasi tervasit? ihmetteli Lassin veli, joka ei ollut toimituksesta tietänyt mitään.

— Silloin, kun sinä olit äidin kanssa kaupungissa käymässä, sanoi Lassi.

— Voi, jos nyt olisi tervaa, niin minäkin saisin nahkani kauniiksi, arveli Jaakko.

— Ei siitä ole puutetta. Venheen kokkatuhdon alta löydät tervakipon. Vedä vain nahkaasi!

— Saammeko mekin tervaa, sano saammeko, pyysivät naapurit

— Saatte, saatte. Kyllä se riittää kolmelle.

— Pannaan se pataan ja lämmitetään notkeaksi, niinkuin Lassekin on tehnyt, sanoi Mikko.

— Täss' on terva, missä pata?

— Siihen ei panna tervaa, ennenkuin sillä on keitetty ainakin kerran kalaa, sanoi Lassi.

Jaakko tahtoi heti pataa. Syntyi riita ja käsikähmä padasta, jolloin sen mustasta kyljestä saivat riitapuolet nokiläikkiä ihoonsa.

Lassi sai padan ja kiipesi kuuseen ja ripusti sen kuusen oksalle.

Sitten mentiin uimaan.

Lähellä oli pieni saari. Sinne olivat Lassi ja Jaakko jo kerran ennenkin uineet Lokkiluodolta.

— Lähtevätkö pojat saareen? kysyi Lasse. — Mennään etsimään vesilintujen pesiä. Niillä taitaa olla jo pian poikaset.

— En minä taida jaksaa, arveli Mikko.

— Noo, iso poika, ja kyllä me autamme, jos hätä tulee, lupasi Jaakko. Lassi oli ensiksi saaren rannalla. Mikko pääsi sinne lopen väsyneenä.

— Minä en jaksa uida takaisin, sanoi hän.

— No jää sitten tänne, sanottiin arvelematta Mikolle, ja hänen täytyikin jäädä rannalle, kun toiset lähtivät takaisin.

Mikko pui rannalla nyrkkiä ja lopulta jo alkoi möllöttää, — Kyllä minä vielä teille näytän, senkin vasikat. Malttakaahan, kun pääsen saareen, niin revin tukan päästänne.

Päästyään Lokkiluodolle, eivät pojat näyttäneet olevan Mikosta tietävinäänkään. Menivät ongelle ja kun Mikko näki, miten hyvin ahven söi onkea, kiukutti häntä vielä enemmän. Hän karjui äänensä käheäksi ja kuuli, miten toiset vain nauroivat.

Vihdoinkin, kun kalakeitto oli valmis, souti Jaakko häntä noutamaan.

— Minä olisin tullut jo ennemminkin, mutta eivät laskeneet, sanoi hän. — Nyt. jos syövät meiltä vielä keiton kaikki, hätäili Jaakko.

— Mennään ongelle ja keitetään uutta. Sano Jaakko, mitä me oikein tekisimme heille?

— Mietitään. Ehkäpä joku keino keksitään, lupasi Jaakko.

Mikosta tuntui hyvältä, että Jaakko näin asettui hänen puolelleen, kun kerran toiset olivat käyneet hävyttömiksi.

— Minä tiedän, sanoi Jaakko.

— No?

— Kun huomenna palataan ja lähtiessä uidaan, otat sinä Jallun ja Lassen vaatteet ja kätket visusti. Antaa heidän mennä Aatamin paidassa kotiin.

— Sinäpä olet mainio keksimään. Niin me teemme.

— Mutta jos pojat alkavat vaatia vaatteitaan? Meitähän he voivat siitä kuitenkin syyttää. Taisi tulla keksityksi huono keino.

— Niin, ja he saattavat meitä vaikkapa mukiloida eikä se käy, sanoi Mikko. — Minä en halua tulla peitotuksi. Koetetaan miettiä parempi kolttonen.

Jaakko tuijotti venheen pohjaan ja näytti miettivän. Mikko tarkkaili, aloittaisivatko toiset ruokailun, ennenkuin he joutuivat rantaan.

— Pistetään vaatteet venheen kokkaan ja lasketaan venhe tuuliajolle, sanoi Jaakko hiljaa, etteivät pojat kuulisi. — Sittenpä saavat uida tarpeekseen.

— Niin me teemme, riemuitsi Mikko. — Mutta ei sanaakaan siitä. Ei olla tietävinämmekään koko puuhasta.

Noustiin maihin ja hyökättiin kalapadan kimppuun. Pojat möykyttivät jo mureita ahvenia suihinsa.

— Semmoinen lellipoika olisi saanut jäädä saareen, sanoi Jallu. — Olisimme me auttaneet, jos olisit ruvennut välille jäämään.

— Mitenkä te olisitte auttanut, kysyi Mikko.

— Yksi tuommoinen mies ei paljon selässä paina, virkkoi Lassi.

— Menkää hakemaan luolasta lisää leipää ja tuokaa piimähinkki, komensi Jallu. — Kun me kerran keitonkin keitimme.

Jaakko ja Mikko menivät.

— Ei saa edes uhkailla mitään, pojat muuten arvaavat, sanoi Jaakko Mikille.

— Eipä ei. Se on siitä hyvä keino, ettei meitä voida epäillä syyllisiksi venheen karkaamiseen, sanoi Mikko.

— Entäs, jos vene menee niin kauaksi, ettei pojat saa sitä kiinni? Tämä taitaa olla vähän vaarallista peliä.

— Noo, ei ne lähde sitä takaa ajamaan, jos niin kauaksi ehtii mennä. Ja se riippuu siitäkin, minkälainen on tuuli, arveli Mikko.

— Tuokaa pian piimää ja leipää, huudettiin heille, ja poikien piti jättää neuvottelu sikseen.

— Kyllä se hyvin käy, rohkaisi Mikko Jaakkoa.

— Mikä?

Jallu kurkisti luolan suulta.

— Tuumailtiin tässä Jaakon kanssa yhdessä laskea illalla pitkäsiima, eikä huolia teitä mukaan, koskapa olitte minulle hävyttömiä, sanoi Mikko, eikä ollut muusta tietävinäänkään.

— No menkää vain. Me laitamme Lassen kanssa sill'aikaa oikein komean illallisen, lupasi Jallu.

* * * * *

Päivällisen jälkeen loiottiin kalliolla ja luettiin Kiven Veljeksistä parhaita paikkoja. Julistettiin tarinakilpailu, johon kaikki saisivat ottaa osaa, ja yhdessä arvosteltaisiin tulokset.

Jallun tarina julistettiin voittaneeksi kilpailun ja tästä hyvästynyt Jallu lupasi laittaa oikein suussa sulavan illallisen.

Illalla saivat Jaakko ja Mikko laskea pitkän siiman ja pohtia uudelleen suunnitelmaansa kepposta.

— Mitäs, jos vene menisi niin kauaksi, etteivät sitä pojat tavoita ja jäädään niin neuvoin kaikki saareen, sanoi Jaakko.

— No ei se mitään. Kylläpähän tulevat hakemaan, kun ei kotiin kuulu ja ahvenia ongitaan muonaksi, sanoi Mikko.

— Niinpä sitten olkoon päätetty, julisti Jaakko. — Ennen uintia jätetään venhe hyvin vähän kiinni kallion laitaan, ja toinen käy sitten sopivassa tilaisuudessa irroittamassa sen ja antamassa sille alkuvauhtia.

Yöksi rakensivat pojat kalliolle hongan pölkyistä nuotion, ja tyveniä vesiä katsellen ja käen kukuntaa kuunnellen nukuttiin.

Aamupäivä meni pitkäsiimaa kokiessa, ja kun se antoi runsaan saaliin, suoritettiin intiaanitanssi kalliolla kalastuksen kunniaksi. Sopisi ylpeillä äideille ja siskoille hyvin onnistuneesta kalaretkestä.

Eilen toimittamatta jäänyt tervaaminen suoritettiin nyt hehkuvassa auringon paahteessa, kun terva oli ensin padassa lämmitetty.

— Hii, miten se kutittaa ihoa, sanoi Mikko.

— Kas, miten hyvin se menee nahkaan, ihaili Jaakko ja Jallu. Olisipa nyt kelvannut näyttää ihoaan kotijoukoille.

— Nyt on parasta hiukan liotella ihoaan, koskapa sitä niin hirveästi kuumottaa, sanoi Jallu. — Murjaanit järveen!

Jaakon ja Mikon sydän takoi kiivaammin, mutta koetettiin olla huolettoman näköisiä kaikesta. Tuuli oli hyvä ja mantereeseen päin lähtisi vene viilettämään, ja kun se oli toisella puolella saarta, kuin poikien majapaikka, eivät Lassi ja Jallu tietäisi mitään, ennenkuin venhe olisi jo kaukana.

Kevyt venhe jo viiletti kaukana, kun Lassi sen huomasi.

— Voi turkkilainen, kun venhe on karannut! huudahti hän, — Kuka peikkolainen sen kytki niin huonosti.

— No voi sun saksan sakilainen! kivahti Jallukin, ja pojat hokivat sitä samaa kuin toisetkin.

— Lähtään uimaan ja otetaan se kiinni, sanoi Jallu ja alkoi jo vedellä voimakkain ottein selälle.

— Ei sitä tavoita enää minkäänlainen uimari, julisti Lassi. — Nyt on vain otettava selvää, kuka venheen on kytkenyt niin huonosti, että se pääsi karkaamaan. Ja sen minä sanon, että sen ilkimyksen korvat kuumenevat.

Tutkittiin asiata ja tulos oli Lassille masentava. Hän oli viimeksi käynyt veneellä viemässä rantarisuun lisää männynhavuja.

— No koska minä olen joutunut syylliseksi, niin jokainen teistä saa livauttaa minua korvalle, mutta tehkää se kepeällä kädellä, koskapa teitä on niin kovin monta rankaisijaa.

— Täysi satsi Lassille, ei siinä auta puolustelu, huusi Jallu.

— Mikä mies se semmoinen on, joka pyrkii syntejään pakoon. Korvat tänne!

— Ei muuta kuin pieni livaus vain, oli Mikon ja Jaakon mielipiteenä. — Onhan tässä otettava huomioon lieventävät asianhaarat.

Ja sen sijaan kuin Jallu antoi navakan tillikan Lassille, hipaisivat toiset pojat Lassin korvalehteä hieman vain sormen päillään.

Lassilla oli kiivas luonto, jota hän ei osannut vielä kylliksi hillitä, ja nyt se kuohahti siitä, että Jallu tahtoi kovempaa rangaistusta hänelle kuin toiset.

— Sinä olet sakin jukuripää ja sinua on pehmitettävä, sanoi hän, ja pian kieriskelivät pojat kalliolla ja kanervikossa ankarassa sylirysyssä.

— Tämän piti nyt tulla meidän tähtemme, sanoi Jaakko.

— Ei se pahaa tee Jallulle pieni kuranssaus, sanoi Mikko. — Mitäs ei tyytynyt toisten päätökseen.

Kun nujellus lakkasi, katseltiin mustelmia ja naarmuja, joita oli saatu kanervikossa.

— Tunnustatko saaneesi hassausta ansiosta? kysyi Lassi Jallulta.

— Kyl-lä. Samallahan sitä sait sinäkin, mutta sinun kauemmin tervassa ollut pintasi kesti risujen raapaisuja paremmin kuin minun, sanoi Jallu.

— Mutta mitäs tästä. Pääasia on se, että nyt olemme kuin hiiret loukussa. Sinne meni vielä meidän riitatoverien vaatteet. Kuka käskikin meidän niitä venheeseen riisumaan. Se oli noloa, se...

— Nyt on jo vene rannalla, sanoi Jaakko, joka oli sen kulkua seurannut.

— Ja pysyy siellä. Saamme odottaa, kunnes tulevat sydän kurkussa meitä katselemaan, arveli Mikko.

— Katsotaanpa, mitä meille jäi, sanoi Lassi.

— Pata jäi ja onget, kahvipannu ja sokerit meni veneen mukana, ilmoitti Jaakko, joka oli jo tehnyt tutkimuksen.

— Jäiköhän lierotuohinen edes?

— On jäänyt varmasti. Pistin sen kallion koloon, sanoi Jallu. — Mitäs muuta kuin onkimaan ja ahvenia pataan.

— Tulikin pahuuksenmoinen nälkä siinä tappeluksessa, sanoi Lassi.

— Eihän vain liene siinä nujakassa aapeluksemme, Seitsemät Veljekset, hävinnyt? kysyi Jallu.

— Minä nostin kirjan puuhun, sanoi Jaakko.

Päivä paistoi ja kallio poltteli jalkapohjia. Veneen menetys ei surettanut liioin. Ainahan keinoja löytyi, kunhan vain aurinko paistoi ja ruoka riitti. Ja sitä taas sai, kun vain heitti siiman kalliolta veteen. Ahvenet hyppivät ihan maan ja veden rajassa.

* * * * *

Jallu oli mennyt veljensä kanssa puita noutamaan nuotioon ja Lassi kyykötti kallion reunalla odotellen ahventa onkeen. Jaakko oli onkineen vähän matkan päässä. Hän nauroi.

— Mitä hörötät? kysyi Lassi.

— Sitä, kun sinulla ei ole vaatteita ja saat yöllä paahtaa itseäsi kuin neekeri nuotiossa.

— Täälläpä ei ensi yötä ollakaan, sanoi Lassi.

— Mikäs auttaa?

— Sepähän nähdään.

Lassi oli löytänyt saaresta muutamia kuivia hirsiä, joista saisi lautan, kun olisi millä se sitoa kokoon. Sitä hän nyt mietti siinä seuratessaan kylläistä ahventa, joka repi syöttiä, mutta ei haukannut sitä rohkeammin.

Olisipa vain köyttä, jolla solmiaisi puut yhteen ja sitten vielä purje. Poikien paidoista ja housuista ei sitä taitaisi saada kokoon.

— Mustikoita, hei pojat! kuului toisten huuto metsästä.

Pojat jättivät onkensa ja juoksivat viidakkoon. Mustikat olivat kesän ensimmäisiä heille ja halulla käytiin niihin käsiksi. Siinä vierähtivät tunnit huomaamatta ja päivä alkoi olla illoillaan, kun pojat palasivat kalliolle. Koetettiin onkia, mutta ahven ei syönyt enää.

— Oikeastaan me emme mitään päivällistä tarvitsekaan, kun jokaisen maaru on mustikoita täysi, arveli Jallu.

— Mutta kotiin paluuta meidän olisi pohdittava ankarasti, sanoi Lassi. — Minulla olisi hyvä keino, mutta siinä on yksi niksi.

— Mikä, sanohan?

— Ei ole köyttä. Saaren rannalla on ainakin kahdeksan vankkaa hirttä, ja niistä me voisimme laittaa lautan, kun olisi vain nuoraa.

— Sitä me saamme Koivunvesoista vaikka kuinka... voimme niillä kyllä sitoa lautan kokoon, sanoi Mikko ja kimpaisi metsään vitsaksia noutamaan.

— No nyt ei siis puutu muuta kuin kiireesti lautan tekoon, sanoi Lassi. — Sattui vielä niin mainiosti, että puut ovat mantereen puoleisella rannalla. Ei muuta kuin heti purjetta laskemaan.

Puut olivat raskaita ja vaivoin saatiin ne vieritetyksi veteen. Kun lautta oli valmis, aleni jo aurinkokin kaukaisen rannan taakse ja tuuli laimeni.

— Näyttää siltä, että yöksi tulee aivan tyyni, mutta voimmehan soutaa lauttaa maihin, sanoi Jallu.

— Tahi odottaa aamua, jolloin tuuli kantaa meitä soutamattakin, arveli Lassi.

— Millä me soudamme, kun ei ole airoja. Ja sitäpaitsi me palellumme lautalle, kun ei ole vaatteita, sanoi Jallu. Parasta, kun viritämme nuotion ja odotamme aamua.

— Mutta minulla on niin turkkilaisen nälkä, eikä ole enää leipääkään, sanoi Lassi. — Kyllä me lämmintä saamme, kun melomme oikein vahvasti seipäillä.

Mikko oli taas kähminyt verkkomökille ja toi nyt sieltä vanhan sarkapalton, joka kai oli Lassin ja Jaakon isältä joskus sinne jäänyt kalamatkoilla oltaessa. Toinenkin, vielä kuluneempi vanha takki löytyi ja Mikko palasi meluten saaliineen.

— Nyt ei ole enää muusta puutetta kuin tuulesta, riemuittiin.

Sitä odotellen tehtiin nuotio ja jokainen sai nyt koettaa parastaan tärinäin kertomisessa, että aika paremmin kuluisi.

Lassi oli huomannut eteläisellä ilmanrannalla pilven kasvavan ja piti sitä silmällä. Kohta alkoikin haapa kalliolla hiljaa humista ja veden pintaan syntyi tummia juovia. Pilvikin etelän taivaalla kasvoi kasvamistaan ja siellä välähti joskus salama.

— Tuliko lautta hyvin kiinni? kysyi Lassi pojilta.

— Tuli varmasti.

Pian alkoivat laineet lipattaa kallion laitaan ja pojat tunsivat selvästi tuulen kiihtyvän.

Nyt lautta irti ja mars matkalle! komensi Lassi. — Tulee pian sade ja silloin ei ole täällä kovinkaan hauskat olot.

Lautta kannatti hyvin. Melottiin tuulen avuksi sauvoimilla, ja lautta eteni rannasta paremmin kuin olisi osattu odottaakaan.

— Tämäpä on suurenmoista! kehasivat pojat. Sarkaviitasta laitettiin vielä purje, ja se lisäsi vauhtia. Jallu sai väliin lainata Lassille takkiressuaan ja onneksi oli tuulikin lämmintä ja se kiihtyi joka hetki. Laineet keinuttelivat jo lauttaa, niin että oli varottava siltä syvyyteen suistumasta.

Ukkonenkin jyrähteli jo ja salamat valaisivat tummentuvaa taivasta. Vakavina katselivat pojat mantereen rantaa ja vuoroin taakseen, jossa taivas yhä synkkeni. Ulappa kuohui jo valkopäälaineissa ja poikien täytyi laskeutua polvilleen lautalle pysyäkseen sillä. Sitäpaitsi täytyi Lassin ja Jallun meloa voimiensa takaa estääkseen kylmää, joka tahtoi väkisinkin puistatella ruumista.

Jyrisi yhä ankarammin, ja Mikko alkoi vetistellä, mutta ei sanonut mitään. Häntä vaivasi se, että oli näin aiheuttanut Jaakon kanssa heille kaikille yhteisen kärsimyksen. Olisi jo pitänyt tunnustaa, mutta Mikko pelkäsi, että hänet heitettäisiin Jaakon kanssa uimaan.

Jaakko oli kovin kalpea. Hän ei miettinyt muuta, kuin että rannalle päästyä on heti tunnustettava asia pojille, vaikkakin he kuinkakin peittoaisivat. Ei mitenkään voisi jättää tunnustamatta. Ja nyt kun sen tekisi, olisi kuranssauskin ehkä lievempi, kun pojat olivat väsyneitä.

Ranta oli enää vain noin puolen kilometrin päässä, kun jyrähti entisiä ankarammin ja sadepilvi puhkesi. Vettä tuli, niin että romisi.

Pojat luulivat nyt jo voivansa loppumatkan uidakin hätätilassa ja se antoi jälleen varmuuden tunnetta.

— Jopa nyt aivan kaatamalla sataa, sanoi Jallu ja vilu tärisytti pojan leukoja.

— Antaa tulla vain!

— No kyllä minun puolesta vaikka seipäitä. Siinä tämä poika kestää, missä toinenkin, kehaisi Jallu.

Lautta alkoi kolista rantakivillä ja odottamatta sen kokonaan rannalle ajautumista pojat kahlasivat maalle. Ei siitä ollutkaan pitkä matka veneelle, joka oli heiltä karannut. Se vedettiin kiireesti maalle ja sitten hurjaa juoksua kotiin. Vaahtopäälaineissa ei viitsitty enää lähteä venhettä, soutamaan.

Vasta puolitiessä kotimatkaa huomasivat pojat, että heidän vaatteensa olivat unohtuneet venheeseen.

— Jääkööt!

Peräkkäin paineltiin rantaa pitkin ja pellon poikki oikaistiin suoraan saunaan.

Se oli illalla lämminnyt ja kiuas pohisi vielä, kun sitä vesitti.

— Hei pojat! Nyt otetaan oikein mustalaisen löylyt sen retken kunniaksi!