Part 4

Marjatuohinen pistettiin venheen kokkaan ja uistin perään. Eikös tarttunutkin iso hauen vonkale uistimeen.

— Siitä saadaan tädille illallinen, sanoi Laila.

Tuli vielä toinen ja kolmaskin ja matka meni huomaamatta.

— Mihin kalat, ettei kettu vie? kysyi Paavo. Setähän oli kertonut, että kettu oli perso kaloille.

— Viedään puuhun, sanoi Heikki.

Hauet pujotettiin lankaan kidusaukoista ja Heikki kiipesi isoon näreeseen ja ripusti ne oksalle.

— Mitähän äiti sanoo, kun me puusta pudotamme hauet? arveli Paavo.

— Luulee tulleensa satujen maille, lisäsi Heikki.

— Satujen maita nämä ovatkin, arveli Paavo. — Jos olisi minulla maata, niin rupeisin maanviljelijäksi. Miten minä saatankaan täältä erota syksyllä?

Paavo silmäsi Lailaan. Kyllähän muuten, mutta hänestä olisi vaikea luopua.

Tyttö hymyili ja räppäsi poikaa olalle.

— Ensi kesänä tulet takaisin, sanoi hän.

— Enkö minä saakaan tulla? kysyi Heikki.

— Tietysti, velikulta.

Pojat miettivät itsekseen. Laila oli niin kovin hyvä tyttö, mutta pitiköhän hän toisesta enemmän kuin toisesta.

Se tuli arkana Heikin huulillekin:

— Sinä kuitenkin pidät Paavosta enemmän kuin minusta.

— Mutta sinä olet vasta höperö, Heikki! Pitäisikö minun sitten pitää toisesta enemmän kuin toisesta? Se olisi väärin, sanoi Laila, vaikka tunsikin pitävänsä Paavosta enemmän, ehkä senkin vuoksi, kun Paavo oli kiltimpi ja sitten sellainen herttainen nallikka.

— Isä sanoo aina, että kaikista ihmisistä täytyy pitää yhtä paljon, sanoi Laila. — Eikö hän ole teille siitä puhunut?

— On kyllä, myönsi Heikki..

Metsässä oli hiljainen hämärä. Sammakot hyppivät tien yli ja pensaissa loisteli kiiltomatoja. Kaste oli jo kohonnut ruohoon ja puitten lehdetkin kiiltelivät kosteana.

Lapset olivat avojaloin. Laila astui sammakon päälle ja kirkaisi.

— Huu, miten ilkeälle tuntui!

Heikki otti sammakon käteensä. Se oli nyt rampa, ja pojat neuvottelivat, mitä sille tehtäisiin.

— Se pitäisi tappaa, mutta tappaminen on niin kauhean rumaa, arveli Heikki.

— Mutta jos puhuttaisiin lopettamisesta, niin eiköhän se muuttaisi asiaa, arveli Paavo.

— No lopettakaa se sitten pian, sanoi Laila sipristäen somasti suutaan, ja nostaen helmojaan. Jalassa tuntui vielä ilkeältä sammakon kylmyys.

Laiva huusi laiturissa, ja Heikki heitti sammakon metsään, lähtien juoksemaan Lailan kanssa rantaan. Paavo etsi sammakon heinikosta ja virkkoi itsekseen:

— Eihän tinua niin heitetä, pittunen raukka. Tapetaan poit kärtimättä.

Kylmä sammakko tuntui ilkeälle kourassa ja Paavon naama oli punainen, mutta se ei kieltänyt ystävällisesti eläinparalle puhelemasta.

— Noin, ittu tiinä kivellä, minä lyön kalikalla päähäti.

Ja Paavo tähtäsi ja poksautti, mutta isku ei sattunutkaan ja sammakko hyppäsi virkeänä metsään.

Paavo hämmästyi. Elukka oli ollut tarkkana. Ja nyt olivat toiset jättäneet hänet.

Paavo lähti juosta kipaisemaan toisten perään. He tulivatkin jo vastaan, äiti kolmantena.

— Se sammakko oli jo ihan terve ja hyppäsi metsään, sanoi Paavo ja riensi syleilemään äitikultaa.

— Miten sinä sen paransit? kysyi Heikki tosissaan. Hän luuli Paavon tehneen jotain sammakolle, että se virkoisi.

— Minä kun aioin napauttaa sitä kalikalla päähän, niin se säikähti.

Istuttiin kivelle ja otettiin kaupunkituliaiset esille. Ja äidille sateli niin paljon kysymyksiä, ettei hän puoliinkaan ehtinyt vastata.

Mutta rannalla oli iso lokki haistanut puusta poikien kalat ja ihastunut niihin. Kun Heikki kiipesi kuuseen, ei hän löytänyt muuta kuin muutamia suomuja.

— Täällä on käynyt varkaita, kuului itkunsekaisesti puusta. — Kuka kehtasi olla niin kelvoton?

Lokki lenteli rannikolla vainuten mahdollisesti lisää. Pojat aavistelivat lokkia varkaaksi.

— Sinäkö ne veit? hikkasi Paavo.

Lokin nokasta kuului nirskuva vastaus. Se halusi vielä lisää haukea.

16.

Setä istui poikien kanssa rantakalliolla ja keitti kalaa. Padassa porisivat äsken ongitut ahvenet ja setä kertoi hauskasti kalojen elämästä ja tavoista pojille.

— Mistä sinä setä olet saanut tietoja niin paljon, kysyi Paavo.

— Olen tutkinut ja tarkastellut kaikkea. Kun käyttää joka hetken ajastaan hyödyllisesti, saa oppia paljon. Työtä tehdessään ja lepohetkinään voi kyllä hyvin tarkastella luontoa ja sillä on aina jotain uutta näytettävänä.

Pojista oli ollut luonnontiede koulussa vastenmielistä ja läksyt oli luettu hosimalla. Nyt olivat pojat päättäneet syventyä luontoa koskeviin oppikirjoihinsa tarmolla. Varmaankin "luonnonmaisteri" tulisi olemaan mielissään.

Setä pisti pataan voita ja kohta oli ahvenkeitto valmis.

— En ole milloinkaan syönyt näin hyvältä maistuvaa kalaa, sanoi Paavo.

Päivä oli poutainen ja heikko tuulen henkäily veteli viivoja selän vesiin. Aamulla aikaisin oli lähdetty ja saatu runsas saalis koukuista. Ne olivat rantalouhussa vasuun hyvin peitettynä. Kun ei hennottu isoja kaloja keittää rannalla, riipaistiin ongella kyrmyniskaisia selän ahvenia pataan.

— Elä syö kourillasi, Niilo!

Kun kalat loppuivat, hörpittiin liemi tuohilipeillä suihin.

Se oli erämiesten ateria.

— Keitto loppui kesken, julisti Paavo ja katseli pitkin ripsin toisia.

— Peratkaa vakasta lisää ja pankaa pataan, sanoi setä.

— Kaikkien pitää saada kyllikseen.

— Perkaisit, Heikki, kalat, pyyteli Paavo.

— Peratkoon se, joka syökin. Minun maaruni on täynnä.

Paavo ja Niilo päättivät valmistaa omintakeisesti keiton itselleen.

Setä oli laskeutunut pehmeälle sammalelle lepäämään. Heikkikin valikoi itselleen loikomispaikkaa ja setä kutsui hänet luokseen.

Setä näytti harkitsevan, miten alettaisi, mutta kysyi sitten suoraan Heikiltä:

— Vieläkö sinua pahat ajatukset joskus kiusaavat?

— Ei enää. Mutta minä pelkään, että ne taas tulevat, kun koulu alkaa, ja...

Heikki keskeytti. Hänestä näytti olevan vaikeata sanoa mitä ajatteli.

— Ja mitä sitten? kysyi setä ystävällisesti.

— Kun ei ole tätä kesäistä elämää ja sitten Lailakaan ei ole siellä.

— Eikö sinulla sitten ole siellä niin hyvää toveria kuin Laila? kysyi setä.

— Ei.

— Mutta kaikki pienet tytöthän ovat hyviä tyttöjä, ja onhan kai sinullakin siellä joku tyttö, josta hiukan pidät, sanoi setä.

Heikki ei sanonut siihen mitään. Olihan tosin yksi samanluokkalainen, maalarin Aili, josta hän hieman piti. Tosin hän ei ollutkaan missään suhteessa niinkuin Laila, mutta hänellä oli kauniit silmät ja hän nauroi oikein kauniisti. Ja sitten hän oli oikein hyvä. Kyllä hänet kannatti toverinaan pitää.

— Eikö olekin? uudisti setä kysymyksensä.

— On kyllä, sanoi Heikki arvellen.

— No niin, hänen tähtensä sinun täytyy oppia pitämään kurissa kiusaavat ajatukset ja ruumiisi puhtaana. Ja myöskin oman itsesi tähden. Olenhan sinulle jo tästä puhunut paljon ja sinä ymmärrät, miten onnelliseksi tulee, kun voittaa pajat ajatukset. Eikö sinun ole nyt hyvä olla, kun tiedät olevasi sellaisesta vapaa?

— On kyllä. Olen tullut niin iloiseksi.

— Siinä sen näet, setäsi ei ole puhunut sinulle turhaa.

— Minä olen siitä niin kiitollinen sedälle, sanoi Heikki.

Pojat puuhasivat kalapatoinensa hieman alempana kalliolla.

— Joko olet maistanut suolaa? kysyi Niilo.

— En, mutta minä luulen olevan siinä sitäkin tarpeeksi. Ei muuta kuin nostetaan pata kepin nenässä tuonne syvennykseen ja syödään siellä piilossa, muuten sedän ja Heikin rupeaa myöskin mieli tekemään.

— Tehdään niin.

Paavo otti kepin ja nosti pataa varovasti tulelta. Mutta keppi katkesi ja pata vieri kaloineen järveen.

— Voi ihme! Nyt meni keitto!

Kumpainenkin ryntäsi tavoittamaan pataa ja sysäsi toisensa järveen. Vettä valuvina, surkeasti irvistellen noustiin sieltä ja Paavo harasi kaloja pataan.

Niilolta pääsi itku.

— Minkä tähden sinä no-ostit se-emmoisella ke-epillä?

— Elä itke iso poika. Hyviä nämä kalat ovat, vaikka vähän huuhtiintuivatkin. Ollaan hissuksiin koko asiasta, etteivät pääse nauramaan, toimitteli Paavo ja laitteli Niilon eteen parhaimpia kaloista. Kuitenkin hänenkin suupieltään nyki pahasti ja kurkkua kaivoi vahinko, joka oli varomattomuudessa tullut.

Heikki oli nukkunut, mutta setä nauroi pitkää naurua kalliolla ja pyyhkieli vesiä silmistään. Pojat olivat huomanneet sedän naurun ja Paavo sanoi:

— No nyt setä jo nauraa, mutta ei olla tietävinämmekään. Pitää kai pyytää setää, ettei kerro Lailalle eikä Heikille.

Kohta kuitenkin pojat nauroivat itsekin keitolleen, jonka liemi kellui siinä veden pinnalla monivärisenä läikkänä.

17.

Viljaa korjattiin Hernemaan pelloilla. Tuleentunut, kullankeltainen ruis huojahteli viljavuuttaan täyteläisenä hiljaisessa tuulessa. Pojatkin saivat olla lyhteitä sitomassa ja se olikin heistä hauskaa työtä. Sormet tuntuivat ensin kovin aroilta, mutta setä sanoi, että ne kyllä pian tottuvat tähänkin työhön, koskapa olivat tottuneet kasvitarhan hoitoonkin.

Leikkuuväki hääri iloisena työssään. Iltapäivällä tuli Heikin ja Paavon äitikin mukaan ja pojat ihmettelivät, kun hän osasi leikata ruista.

— Tämä se, poikakullat, kaikkein kauneinta ja hupaisalta työtä onkin, sanoi äiti ja tätä pitäisi osata tehdä jokaisen. Ilman näitä maamiesten lainehtivia viljapeltoja oltaisiin pian hukassa.

— Se on hyvä, että sinä sen käsität, sanoi setä äidille.

— Kuulehan äiti, minä aion ruveta maanviljelijäksi, sanoi Paavo. — Setä kyllä opettaa minut oikein hyväksi maamieheksi.

— Hyvähän olisi, jos sinusta kunnollinen maanviljelijä tulisi, virkkoi äiti. — Se on vain pahinta, ettei ole meillä maata.

— Mutta setäpä sanoo, että pian tulee sellainen aika, että maata saa jokainen, joka haluaa. Mekin otamme sitten maata, äiti.

— Mutta ensin me kasvamme miehiksi ja lopetamme koulumme, sanoi äiti. — Setä kyllä on niin hyvä, että joka kesä opettaa sinua maamiehen tehtäviin.

Setä lupasi sen puolestaan varmasti tehdä.

— Ja ensi kesänä minä jo jaksan kyntääkin, kun tulen tänne Hernemaahan, päätteli Paavo urheasti.

— Eikö Heikkikin halua maamieheksi? kysyi setä.

Heikki näytti miettivän. Hänestä olisi kyllä ollut hauskaa olla maamiehenäkin, mutta mukavalta tuntui myöskin ajatella jonakin virkamiehenä oloa. Se olisi kuitenkin helpompaa.

Senpähän näkee, kun eletään, arveli hän pikkumiehekkäästi. Ehkäpä hänkin valitseisi maamiehen vapaan ammatin ja ottaisi itselleen sitten semmoisen soman tytön emännäksi, kuin Laila oli.

Sitä Paavokin mietiskeli.

— Kun minä saan sitten talon itselleni, niin tuletkos sitten minulle emännäksi, supatti hän hiljaa Lailan korvaan. — Mutta et saa tästä puhua kellekään. Mitäs arvelet, eikö se olisi kovin hauskaa?

Laila nauroi.

— Voi sinua pikku nallikkaa. Kyllä se varmaan olisi.

— Joko taas sanot nallikaksi, kivahti Paavo. — Saat uskoa, että mies minusta tulee! Ylioppilaaksi kun pääsen, niin silloin ostan talon, se on varma!

Paavo istui lyhdeläjälle levähtämään. Pientä maamiestä alkoi jo väsyttää.

— Ja kyllä sinä äiti nyt saat olla meihin tyytyväinen, sanoi hän hetken kuluttua. — Meistä on tullut viisaita miehiä tänä kesänä.

Suvituuli leyhytteli ja pelloilla oli kaikki niin kaunista.

18.

Äiti ei joutanut kauan olemaan Hernemaassa. Kun saatiin talvimarjat kerätyksi, lähti hän kaupunkiin. Siellä oli äidin juurikasvimaa ja sekin kaipasi vielä hoitoa ja Ynnikkiä lypsi siellä vieras, eikä Ynnikki siitä pitänyt.

Pojat näkivät tuskaisena päivien luisuvan käsistään. Kohta pitäisi heidänkin lähteä ja se oli kovin vaikeata ajatellakin.

— Ikävä minullekin tulee, kun te menette, sanoi Laila pojille.

— Niinpä lähde sinäkin kaupunkiin, pyysivät pojat — Lähde vaikka soppakouluun.

— En minä vielä... sitten muutaman vuoden perästä.

— Ja sitten saat asua meillä ja onpa oikein mukavaa silloin.

Olihan se lähenevän eron katkeruudessa pieni lohdutuksen pisara, että Laila tulisi joskus kaupunkiin ja asuisi heillä.

* * * * *

Käytiin joka päivä marjaretkillä ja kalassa. Rannalla paistettiin kalaa ja äidin laittamat päivälliset Hernemaassa jäivät heiltä koskematta.

Se oli onnen aikaa. Setäkin tuli joskus mukaan ja silloin oli yhä hauskempaa.

Mutta pian tulivat elokuun loppupäivät, ja äitikin oli jo kiirehtänyt tulemaan kotiin.

Täällähän heidän kotinsa oikeastaan olisi ollutkin, äiti kun vain olisi ollut täällä.

Alakuloinen päivä se oli, jolloin matkatavaroita laitettiin kokoon. Laila järjesti heidän matka-arkkunsa ja pojat katsoivat hänen puuhailuaan. Hän lauleli ja oli reippaalla tuulella, kuten tavallisesti.

— Sinä varmaankin iloitset meidän lähdöstämme, sanoi Heikki.

— Pitäisikö minun itkemään ruveta? Eihän isot pojat saa tulla hentomielisiksi.

— Ei saakaan, sanoi Paavo. — Me olemme ihan suuria vätyksiä. Pianhan talvi kuluu ja silloinhan päästään jälleen Hernemaahan. Hauskaahan on koulussakin. Varsinkin nyt, kun Heikkikin on siellä ahkera.

Heikki muljautti epäluuloisesti veljeensä, mutta huomasi hänen hyvää tarkoittavan.

Aamulla piti jo lähteä ja illalla kuljettiin vielä kertaan tutut paikat, ja koko kesän valoisat muistot saivat mielen kaikesta huolimatta surunsuloiseksi.

— Eikö ajeta vielä kerran selkähevosella? ehdotti Laila.

Renki oli juuri tuonut hevoset pihaan, johon he sattuivat tulemaan kävelyretkeltään.

— Ajetaan vain.

Tuimaa ravia lasketeltiin hakatietä ja pojat pysyivät nyt jo hyvin Lailan kintereillä.

— No nyt on sekin hauskuus lopussa, sanoi Heikki, kun hevoset laskettiin veräjästä hakaan.

— Niin, tämän kesän hauskuus loppuu, mutta syksyn ilot ja talven riemut on edessä, puheli Laila järkevästi, — Minun mielestäni on ihmisellä aina riittävästi iloa, olipa missä tahansa, kun täyttää velvollisuutensa. Eikö niin pojat?

— No se on vissi, tokasi Paavo, ja se nauratti jokaista.

Täti hymähteli ja naureskelikin:

— Taitaapa kesätovereista tuntua ero vaikealta. Pianhan tästä jouluun päästään ja sitten saatte tulla tänne joululoman ajaksi, koska niin hyvin täällä viihdytte.

Sekös riemun synnytti.

— Kuuletko Laila, mitä täti sanoo. Me pääsemme tänne jouluksi! Kyllä sinä täti olet sitten mainio!

Paavo meni kuiskailemaan tädille:

— Saako äitikin tulla tänne jouluksi?

— Saahan toki, lapsikulta!

— Muuten minä en olisi tullutkaan. Kyllä jouluna täytyy olla äidin mukana.

— Hyvä lapsi olet, kun äitiä muistat, sanoi täti.

— Niin, ja minä tulen aina vain paremmaksi, sanoi Paavo. — Setä on sanonut, että kun kasvattaa itseään joka päivä, niin tulee oikein hyväksi.

Täti hymyili pikku Paavolle.

* * * * *

Setäkin puhui vielä illalla pojille hyvin paljon samoista asioista, joista oli ennenkin puhunut ja lupasi tulla pian käymään kaupungissa. Eivät milloinkaan sanoneet pojat unohtavansa sedän neuvoja.

Elokuun yö oli lämmin ja kaunis, ja pojat eivät hennoneet mennä nukkumaan. Ikkunassa seisten katseltiin kirkasta siltaa, jonka kuu veti salmen yli.

Pojat keskustelivat tulevaisuudesta. Heikkikin arveli rupeavansa maamieheksi.

— Ja kun ensin koulussa sivistää itseään, niin sitten tuleekin oikein kunnon maamies, arveli Paavo.

Heikki hahatti.

— Sivistää... sinä olet semmoinen...

— Mikä? kivahti Paavo.

— Semmoinen nallikka, niinkuin Laila sanoo.

— Älä sinä aina minua nakertele. Olen minä yhtä älykäs kuin sinäkin ja kyllä Laila pitää minusta yhtä paljon kuin sinustakin.

Paavo oli kasvoiltaan ihan punainen. Mitäs kun Heikki aina ärsytteli häntä.

Laila pisti päänsä ovesta.

— Riitelettekö te täällä? kysyi hän.

— Mitäs kun Heikki aina... tuhahti Paavo.

— Tulkaa sieltä pian kahvipöytään, minulla on kaakku paistumassa. Ja sitten pitääkin jo pian lähteä laivalle. Tavarat vietiin sinne jo illalla.

Pojat ihailivat serkun käytännöllisyyttä. Että ihan kakunkin pyöräytti keskellä yötä.

— Olet sinä verraton.

Lailaa pyöritettiin ympäri.

* * * * *

Laiva tulla töhötti jo selän toisella rannalla. Koetettiin pysyä rohkeina. Laila lasketteli pilojaan, mutta ei saanut poikia enää nauramaan. Pianpa hänenkin täytyi kääntyä poispäin ja salata kirkkaat pisarat, joita alkoi vierähdellä.

— Voi, että kesä on niin lyhyt, sanoi tyttö tukahtuneesti.

— Ja kaupunki niin ikävä, kun sinä et ole siellä, sanoi Heikki.

— Onhan siellä paljon muita.

— No ei yhtään niin reipasta ja mainiota kuin sinä, tokasi Paavo.

Laiva laski laituriin eikä kauan siinä viivytellyt. Laila jäi kyyneleisenä laiturille.

PUNIKKI JA PORVARI.

Osmo oli päässyt äidin kanssa maalle, ja kesä oli kulunut hauskasti kylän lasten kanssa leikeissä ja onkimatkoilla. Keskikesä meni niin, ettei sitä oikein huomannutkaan ja joutui marjojen aika. Osmokin oli jo saanut maistaa äidin poimimia ahomansikoita, ja eräänä päivänä halusi hän lähteä itsekin äitiä auttamaan marjojen poiminnassa.

Äidillä oli sinä päivänä muuta tehtävää, ja niinpä hän lupasi Osmon marjamatkalle naapurimökin pojan kanssa.

— Mökin Arvo tietää kaikki hyvät marja-ahot ja hän on hyvä poika, saat mennä hänen kanssaan, sanoi äiti.

— Mutta minä en lähde punikkien kanssa marjaan, tuhahti Osmo. — Jääköön sikseen koko puuha.

— Punikkien?

Äiti hämmästyi koko lailla Osmon huudahdusta. Oliko hänen hyvän ja kiltin poikansakin poveen kylvetty puoluevihaa ja kovaosaisten halveksumista?

— Eihän Arvo ole mikään punikki, sanoi äiti. — Se nimityshän on jo vanha ja sopimattomana jätetty pois, eikä poju saa enää milloinkaan sanoa ketään punikiksi.

— Sanovatpa koulussakin hyvin monet pojat punikiksi sosialistien poikia, varsinkin yläluokkaiset, jotka olivat vapaustaistelussa mukana, sanoi Osmo.

Äiti ajatteli tätä ja se koski häneen kipeästi. Hän ei ollut tällaista edes aavistanutkaan. Nyt täytyisi hänen Osmolle puhua tästä ja saada hänen nuori mielensä oikealle tolalle.

— Tulehan Osmo tänne puutarhamajaan, niin puhutaan siitä asiasta, sanoi äiti.

Osmo oli kovin halukas kuulemaan, mitä äiti sanoisi. Ainakin kaksi poikaa, joita toiset sanoivat tuolla rumalta kuuluvalta nimeltä, olivat oikein ahkeria ja eteviä poikia. Opettajatkin heitä kiittivät. Oli tosin joukossa sellaisiakin poikia, jotka sanoivat taas vuorostaan toverejaan porvareiksi, ja sanoipa joku poika lahtariksikin muuatta toveriaan, mutta sai siitä karsseria. Osmo ei tietänyt, rangaistiinko poikia punikki-nimityksestä, mutta ainakin kerran hän kuuli rehtorin opettajahuoneessa ankarasti nuhtelevan muuatta poikaa sen johdosta.

— Etköhän luule, että jos opettajat kuulisivat tällaiset nimitykset, rankaisisivat he siitä ankarasti? kysyi äiti Osmolta.

— Kyllä kai, mutta he niin harvoin sitä kuulevat, jos joku koulun pihassa niin sanoo, virkkoi Osmo.

— Silläpä se saa jatkuakin. Ja sellainen on kovin rumaa aikuisille ja vielä rumempaa lapsille.

— Eikö joku paha ole yhtä rumaa lapsille kuin aikuisillekin? kysyi Osmo.

— On kyllä, mutta kuulehan nyt mitä sanon.

— Eivät kaikki ne, joita on punikiksi sanottu, ole itse siihen syyllisiä, mistä tämä nimitys on heille annettu. Jos he erehtyivätkin tekemään pahaa, niin se oli vain sen syy, ettei heitä oltu opetettu hyvää tekemään jo lapsena, niinkuin teitä koulussa ja kotona opetetaan. Heillä oli nälkä, eivätkä he osanneet erottaa pahaa hyvästä, ja pahat ihmiset saivat heidät tekemään pahaa lähimmäisilleen. Heille oli harvoin opetettu lausetta: "rakastakaa lähimmäistänne, niinkuin itseänne". Ja nyt on jo se aika, jolloin tällaista veljesvihaa oli unohdettava, ja kaikkien lasten pitää olla hyviä toisilleen.

— Entäpä, jos joku poika sanoo minua porvariksi? kysyi Osmo.

— Sinun pitää sanoa hänelle, että se on väärin ja että lapset eivät saa siten nimitellä toisiaan ja olla oikein hyvä ja ystävällinen hänelle.

— Mutta onpahan pahojakin ihmisiä olemassa, väitti Osmo.

— Se onkin kokonaan toinen asia, sanoi äiti. — Pahoja ihmisiä on kyllä olemassa, jotka koettavat myrkyttää hyvien ihmisten mieltä, mutta sellaisillehan ei voi mitään. Ihmisten täytyy kärsiä heitäkin joukossaan ja koettaa tehdä paremmiksi. Jos he taas eivät tahdo tulla hyviksi, niin he pysyvät pahoina ja saavat siitä kerran rangaistuksen.

Osmo näytti miettivän tiukasti muuatta asiaa.

— Sanohan äiti, miksi maailmassa on rikkaita ja köyhiä? kysyi hän.

— Siihen on niin monta syytä. Hyvin usein ihmiset ovat laiskuutensa vuoksi köyhiä ja siinä tapauksessa pysyvät he aina köyhinä, vaikkapa heitä alituiseen avustettaisiinkin. Työ ja tarmo pelastaa aina ihmisen köyhyydestä. Ja hyvin monet tulevatkin sillä rikkaiksi, että tekevät oikein lujasti työtä. Mutta sitten on sellaisiakin rikkaita, jotka keinottelulla ovat koonneet rikkautensa ja se on väärin ansaittua rikkautta.

— Mitä se keinottelu oikein on? kysyi Osmo. — Minulta kerran koulussa koetti yksi poika keinotella sinun antamaasi rahakukkaroa. Onko se sellaista?

Äiti naurahti.

— Siitä olisi toverisi hyvin vähän hyötynyt, vaikka se ei olisikaan ollut hänelle oikein saatua tavaraa. Keinottelu on sellaista, kun tahtoo elää toisen kustannuksella ja päästä niin vähällä työllä rikkaaksi kuin mahdollista. Jos joku tavara myydään moneen kertaan ja jokainen tahtoo sillä voittaa mahdollisimman paljon, on se keinottelua. Ja sitä on niin monenlaista, mutta puhutaan tästä sitten toisella kertaa. Mene nyt Arvon kanssa marjoja poimimaan ja ole kiltti hänelle.

— Kyllä, minä koetan olla. Mutta sanohan äiti vielä yksi asia minulle, pyysi Osmo.

— No mikä se olisi?

— Ketkä sinun mielestäsi, äiti, tekevät oikeata työtä?

— Kovinhan sinä nyt uteletkin, naurahti äiti. — Oikeata työtä on niin monenlaista. Nämäkin maamiesten työt ovat oikeita ja hyödyllisiä ja opettajanne koulussa tekevät oikeata työtä; ne jotka rakentavat taloja ja häärivät tehtaissa, ja tiedemiehet ja keksijät, jotka työllään onnellistuttavat ihmiskuntaa, ja monet muut.

— Ja merimiehet, sanoi Osmo. — Minä varmasti rupean merimieheksi, äiti. On niin mukavaa, kun saa kävellä laivan kannella ja pääsee vieraisiin maihin.

— Mutta mene nyt ensin marjaan ja muista olla hyvä Arvolle.

— Kyllä, äiti. Enkä minä sano enää koskaan vasikoitakaan punikiksi, lupasi Osmo urhoollisesti.

* * * * *

Arvo oli samanikäinen poikaviikari kuin Osmokin, mutta hirveän äkäinen. Hänet oli ärsytetty äkäiseksi ja epäluuloiseksi. Hänen täytyi saada ensin miettiä, ennenkuin suostui lähtemään Osmon kanssa marjaan.

Puhuessaan sorisutteli poika pahasti ärrää.

— Jos minä lähden sinun kanssasi mar-rljaan, niin sinun pitää olla siivolla minun kanssani, muuten minä mätkäytän har-rltijasi tanter-rleeseen, sanoi hän Osmolle.

Osmo lupasi olla niin siivolla kuin osasi.

— Mutta osaatko sinä olla hyvä minulle? kysyi hän Arvolta.

— Sepähän nähdään, sanoi tämä.

Se kuului kovin salaperäiseltä Osmosta.

Mentiin aholle, josta ei löytynyt paljon mitään.

— Puoskat ovat vieneet, sanoi Arvo ykskantaan.

— Mitä ne puoskat ovat? kysyi Osmo.

— No etkö sitä tiedä, vaikka kouluakin olet käynyt? Musikoitahan ne ovat.

— Eikös lapsia, huomautti Osmo. Sehän kuuluu kauniimmalta.

— Rr-likkailla niitä on vain ja talollisilla, mökkiläisillä on puoskia ja musikoita ja kakar-loita, sanoi Arvo.

Osmo alkoi hieman valistaa toveriaan.

— Yhden arvoisia ne ovat köyhien ja rikkaitten lapset, kun vain ovat hyviä toisilleen, sanoi hän.

— Nyt out er-rleyksissä, ei ne yhenar-rlvoisiksi tule milloinkaan, porlvar-lien lapset ja köyhien kakar-rlat.

Osmo katsoi silmät suurina toveriaan. Hän tuntui olevan kovin varma mielipiteissään.

— Ei meidän lapsien sovi sanoa porvari. Ei se ole oikein, sanoi hän ja huomasi nyt Arvon vuorostaan uteliaasti tarkastelevan häntä.

— Sanovathan meitäkin köyhiä punikiksi, virkkoi Arvo.

— Isontalon Toivo sanoo minua vielä ynnikiksi ja se pistää niin pir-rlusti vihakseni.

Osmo katsoi pitkään toveriaan.

— Sinähän kiroat, sanoi hän. — Se on kovin huono tapa.

— Taitaa olla, mutta kun isä ja äitikin kir-rloaa, niin siitä on opittu mekin puoskat noituilemaan. Isä noituu syödessäänkin, jatkoi hän.

Osmo tunsi ihan vilunväreen selkäpiissään.

— Vaikka isä tekee niin, niin elä sinä enää kiroa milloinkaan, etkös?

Arvo oli äsken tuntenut jostain syystä hyvästyvänsä Osmoon ja hänen teki mieli olla hyvä Osmolle. Osmohan ei pitänyt siitä, että lapset haukkuivat toisiaan.

— Enkä kirloo, lupasi hän. — Jos satun muistamaan.

— Kyllä sitä muistaa, kun oikein tahtoo, sanoi Osmo.

Mentiin toiselle aholle ja siellä oli runsaasti marjoja.

— Etkös sinä sitten olekaan por-rlvar-rli? kysyi Arvo Osmolta.

— En, eikä hyvät pojat ole sitä koskaan keskenään.