Part 2

— Noillakin on ruokaa tarpeeksi, ajatteli Anselmi katkeruudetta. Mutta ehkäpä se omena tipahtaa joskus minunkin kohdalleni...

Sitten hän rupesi tarkastelemaan merkkejä. Joo, Matti Pongun, lappalaisen merkkejä olivat useimmat. Kyllä se Jumala siunaa sitä omaisuutta toisille, niinkuin Matti Pongullekin, ja toiset saavat olla ilman ja kärsiä. Matti Pongullakin poroja tuhansiin. Jos yhden vei rutto ja toisen tappoi susi, niin uusia sikisi. Ja jos tuosta nyt ampuisi yhden, niin tuskin Matti sitä koskaan tietämään tulisi.

Kuin välähdys meni Anselmin päähän, että tuosta hän täräyttääkin yhden. Ei hän varasta. Huomenna hän menee Matti Pongun luokse ja sanoo: »Nälissäni minä sen tein, mutta anna anteeksi. Rahaa minulla ei ole, mutta kesällä tulen töihin taikka maksan. Matti Ponku kuuluu olevan ymmärtäväinen mies ja mukava mies, kyllä se antaa anteeksi. Ja niin päästään sitten kevääseen eikä joka päivä tarvitse kuulla akan kramahvoonaamista.

Anselmi nousi, laukaus kajahti metsässä terävänä ja särmikkäänä, ja sitten se oli tehty. Lauma karahti pakoon, sen kopareiden kapse eteni, mutta yksi makasi verissään hangella. Hetkeksi Anselmin silmissä musteni, hänen jokainen jäsenensä vapisi ja hänestä tuntui kuin puitten takaa sukeltautuisivat esiin Pongun Matti ja hänen poikansa, poliisi ja nimismies ja tarttuisivat häntä risaiseen kaulukseen: „Ahah, jopa tapasimme sinut teossa, poronvaras”. Kittilään, Kittilään, Kittilän linnaan, siellä saat miettiä... Mutta metsä pysyi äänettömänä, ruudinsavu hälveni ja vain pakkanen paukahteli puissa. Eläin makasi siinä, mihin oli jäänytkin.

Anselmi palautti mieleensä kaikki lupauksensa, rauhoittui ja rupesi nylkemään poroa. Sitten hän asetti ruhon eteensä suksille, sitoi taljan selkäänsä ja alkoi rauhallisesti hiihdellä kotia kohden.

Pihalla tuli akka häntä vastaan.

— Herra Jeesus, mitä sinä olet tehnyt! huudahti hän.

— No nyt ei tarvitse ainakaan lihan puutetta inistä, vastasi Anselmi hymyssä suin.

— Tarvitse! voihki akka. Ei sinusta tähän asti ole ollut hyötyä muussa kuin lasten laitossa ja nyt vielä toimitat itsesi linnaan.

— Mitäpä vahinkoa siinä sitten on, kun te vaan elätte, virkahti Anselmi. Huomenna menen Ponku-Matin luo ja kerron koko jutun. Kyllä se antaa velkana olla kesään asti.

— Menet minkä menet.

Eukko jatkoi periaatteesta vatkuttamistaan, mutta näytti kuitenkin rauhoittuvan.

Seuraavana yönä Anselmi ja hänen perheensä nukkui kylläisenä ja rauhallisena, ja aamulla Anselmi sonnusti itsensä matkalle.

* * * * *

Ponku-Matti oli kyllä mukava mies, mutta poro, jonka Anselmi oli ampunut, ei ollutkaan hänen. Hän katseli vuoroin korvia, jotka Anselmi oli tuonut, vuoroin niiden tuojaa ja jahkaili.

— Kyllä sinä minun puolestani velaksi saisit, jos se minun olisi ollut, lauloi hän, mutta se näkyykin olevan Hietaniemen. Mene sopimaan hänen kanssaan.

— Kun ei ole rahojakaan kouraan tyrkätä, valitti Anselmi. Varkaaksi minä nyt tulen.

Ponku-Matti, lappalainen, mietti hetken.

— No, kyllä sinä minulta saat viisikymmentä kruunua maksaaksesi ja sovinnoiksi, jos vaan lupaat kesällä tulla töihin, päätti hän.

— Mutta jos se sittenkin panee varkaaksi.

— Kyllä me kaikki varkaita olisimme, jos olisimme sinun veroisiasi köyhyydessä, lohdutti Ponku-Matti.

Täynnä toivoa hiihteli Anselmi Hietaniemeen, mutta Hietaniemi ei ottanut vastaan tarjottuja rahoja.

— Varas on varas ja varkaana tuomittava, sanoi hän topakasti.

Ilmankos olikin suuri lakimies ja ajoi pitäjäläisten asioita käräjillä.

* * * * *

Oli siis päätetty, että Anselmi oli joutuva linnaan. Nyt hän istui vanginkuljettajan vieressä Annaperin pirtissä ja odotti kihlakunnanoikeuden päätöstä.

Kittilään tästä tuli meno, Kittilään tai Oulun linnaan, kysymys oli vain siitä, miten pitkäksi aikaa.

Akka istui hänen vieressään toisella puolen, itkeskeli ihmisille surkeuttaan ja haukuskeli miestään.

— Sanoinhan minä, motkotti hän, että se siitä tulee.

— Niinpä sanoit. Mutta elettypä on. Kelpasivatpa lihat sinullekin.

— Kuulkaa nyt, hyvät ihmiset, sanoo minun yllyttäneen...

Anselmi on köyhän nöyryyden juurikuva, hän istuu vain ja tuijottaa, toivoen, että päätös pian tehtäisiin, mutta ovet pysyvät auttamattomasti suljettuina.

— Kyllä se on hyvä, että tuollaiset opetetaan, sanoivat poromiehet. Vaikka kyllä se koetti selittää, että nälissäni minä tässä... Ja sovintoakin muka oli tarjonnut.

— Hyvä se on, vastataan. Löylynlyömähän se on koko mies...

— Niinpä hyvinkin. Sitä se Hietaniemikin oikeudessa, että opettaa se täytyy eroittamaan omansa ja toisen oma.

Oikeussalin ovet pysyivät vielä kiinni. Väliin kuului sieltä tuomarin korkea ääni, väliin taas jonkun lautamiehen jäyheä basso. Ja hetki hetkellä kävi Anselmin mielentila oneammaksi ja akan motkotus yltyi. Mitä ne siellä nyt sitkuttavat, sanoisivat, että linnaan menet ja sillä hyvä.

Vihdoin viimein ovet sitten lennähdytettiin selälleen ja ihmiset käskettiin sisään. Nyt se sitten nähdään!

"— Ja koska on todistettu", lukee tuoman hitaasti ja tyynesti, "että vastaaja, Anselmi Elsanpoika Kaarretaho, on äärimmäisessä hädässä ampunut kysymyksenalaisen poron sekä jo seuraavana päivänä tarjonnut asianomistajalle siitä korvausta, kihlakunnanoikeus, ottaen huomioon nämä lieventävät asianhaarat, harkitsee oikeaksi kanteen kokonaisuudessaan kumota, velvoittaen vastaajan kuitenkin asianomistajalle suorittamaan korvauksena ammutusta porosta kolmekymmentä markkaa. Asian näin päättyessä saavat asianomaiset itse kärsiä kulunsa."

Asianomaiset saivat käydä ulos.

— Onpa vielä jälellä hovioikeus, sanoo Hietaniemi uhkamielisesti.

— Ja senaatti, säestävät toiset poromiehet.

Anselmi ei vastaa mitään. Nöyränä ja kiitollisena alkaa hän tallustella kotiaan kohti, ja akka kulkee hänen jälessään rähisten, että nyt ne Pongun rahoilla ostetut jauhotkin ovat loppuneet.

Mutta Anselmista tuntuu sittenkin, kuin olisi omena kerran pudonnut hänenkin kohdalleen.

SARA-NIILAN UUTISTALO

Tänään tai viimeistään huomenna oli siis Sara-Niilan kohtalo ratkaistava.

Sara-Niila tunsi sen syvästi sielussaan istuessaan siinä tupansa penkillä piippua imeskellen. Hänessä asui raukea, veltostuttava rauha niinkuin sellaisessa, joka raskaasti työtä tehden on täyttänyt velvollisuutensa.

Lapset ärhentelivät hänen ympärillään, naureskelivat, kisailivat ja yltyivät joskus tappelemaankin, mutta viimeksimainittu ei häirinnyt Sara-Niilan suurta rauhaa. Tapelkoot, aikansa tappelevat, minkä tappelevat. Niin on itsekukin penikkana tehnyt.

Kaija, hänen vaimonsa, loddadsham, keitti kahvia lieden ääressä. Hetkisen Sara-Niilan katse viivähti hyväillen hänessä, salaisesti hän toivoi, melkein itsensä tietämättä, että lapset menisivät pihalle, mutta sitten hän taas syventyi piippunsa imemiseen ja tulevan onnensa epämääräiseen aprikoimiseen.

* * * * *

Sara-Niila oli palvellut Erik Eiraa, pororuhtinasta, jo Kaaresuvannossa ja uskollisesti seurannut häntä, kun Erik Eira muutti Kaaresuvannosta Suomeen, Uodsuun. Siitä oli jo toistakymmentä vuotta. Eihän hän, Sara-Niila, koskaan ollut mitään puutettakaan nähnyt, aina oli Erik Eira antanut sen, mitä oli tarvittukin ja joskus vähän enemmänkin. Mikäpäs siinä. Erik Eira oli lappalaisten eittämätön gonagas, kuningas, ja Sara-Niila hänen uskollisin miehensä.

Täällä Suomessa oli hän nainut Pongun Kaijan ja vaikka he olivat olleet avioliitossa vasta kymmenen vuotta, oli lapsia jo seitsemän. Ja sen seitsemännen jälkeen oli Sara-Niila ruvennut miettimään.

— Mitäpä sinä turhia mietiskelet, oli Erik Eira sanonut. Kyllä Ibmel pitää huolen sinun lapsistasi niinkuin sinusta itsestäsikin.

— Niin kai, oli hän, Sara-Niila, vastannut, mutta sittenkin hän oli miettinyt, vaikkakaan järkevä miettiminen ja eteensäkatsominen ei kuulunut hänen luonteensa pohjimmaisiin ominaisuuksiin.

— Katsokaa taivaan lintuja... sanoi pastori.

Tässä ei kuitenkaan auttanut katsella taivaan lintuja. Jos hänen, Sara-Niilan, pää kesken kaikkea kaatuisi, niin kuka silloin pitäisi huolta Kaijasta ja lapsista? Erik Eirako? Kyllä kai, mutta aikansa hänkin. Köyhiksi ne jäisivät, köyhiksi ja osattomiksi, vaikeaa olisi niille vaellus ja lopuksi loppuisi Erik Eirankin kärsivällisyys. Kuka sitä nyt aina auttamaan ja yhä vain auttamaan.

Senvuoksi oli Sara-Niila yksinäisillä retkillään alkanut katsella itselleen uutistalon paikkaa ja lopuksi sellaisen löytänytkin Seeskulkijanojan varrelta. Jollakin tavalla oli hän saanut hankituksi itselleen lehmän, raivannut peltomaata ja tehnyt heinää ojan varrella olevalla luonnonniityllä.

— Kyllä sinusta vielä toimeentuleva mies tulee, Sara-Niila, oli hän itselleen sanonut.

Omalle itselleen hän ei myöntänyt, että näissä hankkeissa olisi ollut ylpeyden henki mukana. Hän oli vain katsonut lastensa etua, omasta puolestaan valvonut, etteivät nämä joutuisi kunnan niskoille. Jo keväällä oli hän pannut uutistalon hakemuspaperit itäpiirin nimismiehen kautta sisälle ja tänään tai huomenna hän odotti katselmusmiehiä. Kuului se insinööri Trampenfelt tulevan, mikäli kirkolta kävijät olivat kertoneet.

* * * * *

Sara-Niila istui siis tupansa penkillä ja mietiskeli. Hän asui sadan sylen päässä Uodsun päärakennuksesta, jonka pääty ja takakartano paistoivat hänen silmiinsä, kun hän vilkasi ikkunasta ulos. Oli jo se hetki, jolloin kesä painuu harmajaksi syksyksi, jolloin sääsket kuolevat kylmyyteen, ja mäkäräiset käyvät esiin toimittamaan ne tehtävät, jotka sääskiltä ovat jääneet tekemättä. Lapset tappelivat yhä. Nuorempi Sara-Niila oli jo antanut sellaisen iskun Sara-Jounille vasten turpaa, että veri juoksi, mutta isä-Niila istui vain imeskellen piippuaan ja tuskin viitsi kohentaa lapsiaan.

— Aja ne kartanolle, sanoi Kaija, hyvin tietäen, ettei hänen ajamisensa mitään auttaisi.

— Menkää kankaalle riitelemään, tiuskahti Niila velvollisuudentuntoisesti ja häristi sormellaan, niinkuin oli nähnyt Mutenian isännän tekevän, mutta mietteitään hän ei voinut keskeyttää.

Hänestä tulee siis Seeskulkijanojan isäntä ja talonsa nimeksi on hän ajatellut Seeskulkijaa. Tästä eteenpäin hän ei enää ole Sara-Niila, vaan Niila Seeskulkija, ja kirkkoherra huutaa kinkerillä: »talokas Nils Seeskulkija. Ja hän astuu esiin, mudin helmat hiukan liehahdellen ja hopeasoljet välkähdellen ja osaa katkismuksensa. Hänellä on valkeasalvoksinen talo, jossa on pirtti ja kaksi kamaria ja kirkolle mennessään poikkeaa Erik Eira hänen luokseen kahville. Kaija tarjoaa kahvia ja juustoa ja poronkieltä ja joskus ryypyn Norjan viinaa, jonka Tunturi-Heikki on Norjasta tuonut.

— Hyvin sinulla onkin, Sara-Niila, sanoo Erik Eira ja antaa lapsille kruunun, jotta isä saisi ostaa heille makeisia kirkolla käydessään.

Mutta Niila Sara ei vastaa mitään, vaan hymyilee ja on tärkeän näköinen, niinkuin Erik Eirakin ja sitten hän käskee Erik Eiran kamariin ja panee grammofoonin soimaan. Hän hankkii samanlaisen grammofoonin kuin se mestari Kylmänenkin, jota on rangaistu varkaudesta ja joka sitten on tullut Lappiin. Sen hän tekee, eikä grammofooni maksa Tromssan Gundersenilla kuin kaksikymmentä kruunua. Grammofooni soittaa "Ihajaan" ja "Kuinka se joki voipi suora olla"; Erik Eira kuuntelee, naureskelee ja hopeasoljet kiiluvat päivänvalossa.

— Kyllä sinulla on, Sara-Niila, on vaan, sanoo hän ja ottaa ryypyn viinaa.

Niinhän hänellä on. Perunamaa kukkii tuossa ikkunan alla, ohrapelto on ojan takana ja tukkimetsä kasvaa, minkä ennättää. Kirkonkirjoissa ei enää sanota: porolappalainen Niila Uulanpoika Sara, vaan kruununuutistalokas Niilo Ollinpoika Seeskulkija.

Näin miettii Sara-Niila, ja hänen sydänalaansa kutittaa aivan kuin putoaisi hän jostain korkealta. Ei ole synnillistä ajatella näin.

* * * * *

Kaija panee kahvin pöytään. Kaijalla on syvät, ruskeat silmät ja pientä alakuloisuutta meiningeissä. Hän kulkee ahkerasti seuroissa ja hänellä on herkkä ja syvä synnintunto.

— Kun sinä et vaan ajattelisi liiaksi niitä maallisia, sanoo hän, vaikka ajatukset liikkuvat samoissa asioissa.

Sara-Niila ei ole erikoisen hanakka seuroissa kulkija, vaikka onkin tullut jonkunlaiseen herätykseen, eivätkä vaimon sanat niin ollen hätkähdytä eivätkä herätä suurempaa vastakaikua. Hän ei siis vielä vastaa mitään, vaan kopahduttaa piippuaan penkinlaitaan ja kävelee hitaasti pöydän ääreen kahville.

Kaija läsähtää seinänvieruspenkille Niilaa vastapäätä ja alkaa vaieten särpiä kahvia. Kun ei Niila vastaa, näkee hän velvollisuudekseen jatkaa..

— Se on niin, että Jumala on ylpeitä vastaan, sanoo hän, niinkuin on seuroissa oppinut. Eihän se mitään, jos hommaa ja puuhaa, mutta jos ahneus ja ylpeyden henki pistävät siihen nokkansa...

— Mistäpä meikäläiselle sellaisia henkiä, keskeyttää Niila välinpitämättömästi, vaikka salaisesti hiukan peljäten. — Nöyrällä mielellä on tehty, mitä on tehty...

Sara-Niilan pelkoon liittyy jotakin taikauskoista. Hänellä ammuu oma lehmä Erikin navetassa, hänellä on viisitoista poroa ja nelisensataa markkaa säästössä. Kyllä niillä jo jonkunverran saa aikaan. Mutta onhan sitä yhtä ja toista pientä keräytynyt omalletunnolle, josta sietäisi tili ja tunnustus tehdä nöyryydessä ja katumuksessa. On joskus tullut kaikessa hiljaisuudessa merkityksi toisen poro, — mutta niinhän tekee moni muukin, melkein kaikki, kun vaan silmä välttyy, — on joskus ryypätty viinaa ja yllytty joikaamaan ja kerran hän poroeroituksella päissään ollessaan oli sytyttänyt paperossinsa kymmenen kruunun setelillä. Silloin ei varmasti ylpeyden henki ollut kovinkaan kaukana. Nämä olivat kyllä kaikki niitä vähäpätöisimpiä syntejä, mutta kun ne kaikki kokosi yhteen, saattoivat ne hyvinkin aiheuttaa sen, ettei Ibmel katsonut Niilaa kelvolliseksi saamaan uutistaloa.

Ja vähitellen Niilaa alkaa totisesti peloittaa, häntä kalvaa suuri, jäytävä levottomuus ja pelko, levottomuus, joka panee sydämen kiivaasti tykkimään ja joka on yhtä tuskastuttava ruumiillisesti kuin henkisestikin. Rukouksestahan tässä lähtisi apua, mutta ei Niila voi nyt rukoilla. Arvaahan Ibmel heti, että uutistalosta ja maallisesta hyvyydestä tässä on kysymys. Olisi jo kauan aikaa sitten saanut mietiskellä niitä asioita ja tehdä välit selviksi.

Sitten se talo putoaisi kuin hyllyltä.

* * * * *

Niila painaa neljäntuulen lakin lujemmin päähänsä ja menee ulos, vaikkei hänellä ole siellä mitään tekemistä.

Rakennusmestari Kylmänen tulla jonksuttelee juuri portailla jängän yli, laukku heilahtelee hänen selässään ja hän on huomattavasti juovuksissa. Kun hän saapuu lähemmäksi, kuulee Niila, että laukussa pulpahtelee jotakin, ja heti alkaa häntä riivata himon piru, mutta hän päättää sankarillisesti taistella sitä vastaan ja voittaa.

— Päivää, tervehtii Kylmänen jo matkan päästä. Terveisiä Inarista.

— Päivää, vastaa Sara-Niila kuivasti.

— Joko syyni on käynyt? kysyy Kylmänen sitten.

— Tänään niitä odoteltiin, mutta eipä ole vielä kuulunut.

Kylmänen siirtää laukun käteensä ja taas Niila kuulee sieltä jotakin lotinan tapaista.

— Ottaisiko Niila ryypyn?

Niilan sydän hetkahtaa ilosta ja odotuksesta. Mutta samassa Niila kauhistuu, sillä hän huomaa, että himo tälläkin tärkeällä hetkellä istuu hänessä lujasti.

— En, vastaa hän kartellen. Voivat tulla ne vieraatkin... ja syntikin se on, lisää hän pian, ihaillen omaa miehuuttaan.

Kylmänen ei ole sillä tuulella, että rupeaisi pilkantekoon.

— Synti! toistaa hän äreästi. Jumalanviljaa se on niinkuin leipäkin, ohrista tai rukiista tehty. Mutta sitä pitää käyttää taidolla eikä niinkuin paviaani.

Niila ei tiedä, mikä on paviaani, mutta arvaa, että se on jotakin pahaa tai jokin pirun keksintö, ja muutenkin on Kylmänen sanonut syvän ja vaariinotettavan totuuden. Niin juuri, — taidolla. Taidolla ja ymmärryksellä niinkuin Erik Eira, joka kyllä ottaa ryypyn, mutta joka ei koskaan kännää humalassa. Ja Sara-Niila päättää seurata isäntänsä, Erik Eiran esimerkkiä... Senverran hänellä täytyy olla miehuutta ja itsensähillitsemiskykyä.

Eikä Niila lankeakaan. Hän ottaa vain kolme, neljä tukevaa ryyppyä ja antaa Kylmäsen jatkaa matkaansa.

Päivä alkaa jo hämärtää, eikä syynimiehiä vielä näy. Lieneekö insinööri Trampenfelt yöpynyt Purnuun tai muuten katsonut itselleen edullisemmaksi tulla vasta huomenna. Nyt, alkavassa hämärässä, näyttää hänen mökkinsä vielä rappeutuneemmalta, mustemmalta ja matalammalta kuin tavallisesti, varsinkin jos sitä vertasi Uodsun päärakennukseen. Epätasaisesti, kovin epätasaisesti, jakaa Ibmel lahjansa, toisilla on yllinkyllin ja enemmänkin kuin mitä tarvitsevat, toisilla ei oikein sitäkään. Eivätkä ne hyvyydet useinkaan vanhurskaille tule.

Äkkiä Sara-Niila huomasi napisevansa Ibmeliä vastaan ja keskeytti säikähtäen mietteensä.

Mitäpä hän mestaroimaan! Mutta ikuisen syyn sai päällensä, jos jätti lapsensa näkemään nälkää.

Sara-Niila kuljeskeli suon reunaa ja tuli ojalle, joka hiljaa lorisi metsän syvyydestä suolle, muuttuen siellä haastelevasta purosta totiseksi, mustaksi, tuskin huomattavasti eteenpäin virtaavaksi ojaksi. Nyt, illan hiljaisuudessa, tuntui Niilasta, kuin haastelisi puro hänelle kauniisti ja asiallisesti.

"Minun rannoillani kuljeskeli kerran Seeskulkija, hän, joka peninkulmien päästä tiesi, mistä kadonnut ruumis oli löydettävä tai varastettu tavara haettava. Hän asui tuolla Päiväsen tienoilla, minne sinäkin aiot tupasi rakentaa... Nämä rannat ovat vihannat ja kauniit, tukkimetsä on koskematon ja korkeampaa heinää et löydä kuin vuopajaini rantamilla. Seeskulkija ei heiniäni tarvinnut, sillä hänellä oli vain poro ja vuohi, hänen palaneen tupansa kivijalan rauniot löydät Päiväsen polun varrelta. Melkein sata vuotta on kulunut Seeskulkijan tuvan palosta, eivätkä nykyisen polven ihmiset häntä muista. Oletko nähnyt tulen joskus raunioilla kimmeltävän, välkkyilevän ja pakenevan, antamatta lämpöä ja valoa... Sinusta on tuleva Seeskulkija..."

Eipä, ettei vistota Sara-Niilaa. Tähtiä on syttynyt taivaalle, hämärä käy syvemmäksi, jängältä käy uho ja metsä tuntuu huokailevan. Tuolta vilkkuu takkatuli Uodsun pirtin ikkunoista, tuli tuikahtelee hänenkin tupansa ikkunoista ja Marjaanan kodan räppänästä nousee sauhu. Marjaana on niitä ihmisiä, jotka eivät ole sopineet asumaan salvettuun taloon. Hän tahtoo elää ja kuolla kodassa. Sydämessään Sara-Niila tuntee arvonantoa Marjaanaa kohtaan. Niin, ja tuossa ovat Puitsitunturit hänen edessään, hämärässä synkkinä ja uhkaavina, jossakin niiden takana on Mutanivan varakas kylä ja Inari. Niin on joka suunnalle: metsiä, soita ja valkoisia kankaita ja tuntureita, ja taas metsiä, soita ja kankaita ja joku kylä siellä täällä, ja täällä kävelee hän, Sara-Niila, yksin ja ajattelee, miten järjestäisi tulevan ajallisen elämänsä. Vähitellen alkaa Niilasta tuntua koko hänen uutistalo-hommansa yhtäkaikkiselta ja pieneltä. Tuolla noin, tuolla korkealla, tummansinisen taivaan ja tähtien takana, asuu Ibmel ja Hän kaiken lopuksikin tämän asian laittaa oikealle tolalle, jos on laittaakseen. Jonkunlaisena kaukaisena, hyvin vaikeasti tajuttavana ja siintävän etäisenä käsitteenä tulee Niilan mieleen ajatus, jota, jos hän sille osaisi nimeä antaa, voitaisiin nimetä ajatukseksi maailmankaikkeudesta.

Yksinäinen poro säikähdyttää hiukan Niilaa, kun hän hiljalleen kävellä keinuttelee kotiinpäin ja saattaa hänen ajatuksensa vanhoille, tutuille urille.

* * * * *

— Minulla on oma uutistalo ja yksitoista verovapaata vuotta... minä en saa enää palkkaa Erik Eiralta, minulla on lehmiä ja poroja ja elokuulla minä menen heinäntekoon... Sitten minulla on hevonen ja rahaa kirstussa, Kaijalla on hopeasolkia, ja Erik Eira tulee joskus kylästelemään... Grammofooni pannaan soimaan, kiiltävätorvinen, laulava, soittava, naurava grammofooni... minä muutan siihen neulaa...

Niila kuvittelee erikoisesti tilannetta, joka sisältyy neulan muuttoon, totiseen ja tärkeään toimitukseen, mutta sitten hän taas hätkähtää:

— Grammofooni — ylpeyden ja perkeleen henki...

Hän tiukentaa vauhtiaan, käynti käy yhä keinahtelevammaksi, mudin helmat heilahtelevat oikeaan ja vasempaan, hän koettaa olla ajattelematta mitään ja melkein vihaisesti työntyy hän tupaan.

Kaija on keittänyt kalakeiton ja epäillyt, että Kylmänen on juottanut Niilan.

— Kyllä se hyvä olisi, jos se talo saataisiin, sanoo hän iloissaan siitä, etteivät epäilykset osottautuneet oikeiksi.

— Kyllähän se olisi, vastaa Niila ja vääntäytyy mitään erikoista toivomatta, mitään tuntematta ja mitään ajattelematta levolle.

Hän on jo nöyrästi heittänyt kaikki Ibmelin kaikkivoipaan harkintaan.

* * * * *

Seuraavan päivän iltana Sara-Niila palaa insinööri Trampenfeltin ja kahden uskotunmiehen kanssa katselmuspaikalta. Päivän kuluessa on hänessä heikosti vaihdellut toivo ja levottomuus, varmuus ja epävarmuus. Insinööri ja uskotutmiehet ovat sitä mieltä, että paikka on erinomaisen sopiva itsensäkannattavalle uutistalolle, eivätkä he ollenkaan epäile, etteikö Niila saisi siihen taloa pystyyn, kun panee kovasti työtä, vähän rahaa ja käyttää asiantuntevaa apua.

— Minulla on lähes neljäsataa markkaa säästöjä, sanoo Niila.

— Ja kun myyt viisi poroa, niin saat kaksisataa lisää, sanoo insinööri.

Niila ei ole myynnin kannalla, mutta hän ei vastustakaan. Hiljaisuudessa hänen ajatuksensa lentävät Erik Eiraan. Hänen mielensä on taas täynnä toivoa.

Kun he taas saapuvat Uodsun pirttiin, istuu siellä metsäherra Gyllenmarck. Metsäherra on hiljainen ja harvasanainen, kättelee insinööriä ja katselee Niilaa ja uskottuja miehiä sillä tavoin, että nämä tulevat ottaneeksi lakit päästään. Hän valittaa, ettei pitkän kävelymatkan ja loukkaantuneen jalkansa vuoksi ollut ehtinyt ajoissa, — oikeastaanhan hän voisi antaa oman lausuntonsa kuvernöörille katselmuksen jälkeenkin, — mutta on nyt kuitenkin tullut..

Insinööri kuuntelee tarkkaavaisesti ja vaikka Niila koettaa karaista luontoaan, alkaa häntä puistattaa. Hän aavistelee, mitä on tulossa: hylkääminen, kylmä, armoton hylkääminen. Niilan sisässä alkaa kummallisesti käydä ja hän istuu paikallaan kuin noiduttu, kaikin vaistoin odottaen.

— Kuvernööri tulee auttamattomasti hakemuksen hylkäämään, lausahtelee metsäherra katselematta suorastaan minnekään, sillä hakemus kohdistuu aiottuun suojelusalueeseen.

Se tuli siis nyt. Niilasta tuntuu, kuin hänessä jokin töksähtäisi. Kaija, joka myöskin on tullut tupaan, vetäytyy vielä enemmän hämärään nurkkaan, ja insinööriltä pääsee rauhallinen: ”vai niin”.

Ne ovat suuria herroja, insinööri ja Gyllenmarck, ne eivät käsitä, että Niilan hakemus oli osa hänestä itsestään; arasti Niila katsahtaa sinne, missä tietää Erik Eiran istuvan ja on huomaavinaan pienen, pilkallisen hymyn hänen ohuilla, tupakanruskeilla huulillaan.

"Ylpeyden henki!" kuiskaa joku ääni Niilan rinnassa. ”Ylpeyden ja ahneuden henki”.

Ja samassa Niila rauhoittuu ja tylsistyy. Tällä kertaa ei Ibmel ollut sallinut. Hän tahtoi vielä antaa koettelemuksia ja kilvoitteluja.

— Kyllä kai se köyhän on toivotonta... sanoo hän nöyrästi.

— Mikä vika se on, kun mies vaan muuten on kunnollinen ja työkuntoinen, myhähtää insinööri Trampenfelt kehoittavasti.

— Eikähän Seeskulkijanojan varsi ainoa paikka ole, virkahtaa Gyllenmarck levollisesti. Sopii hakea talonpaikkaa Kotavuomalta, niin luulen, ettei ole kuin vuoden tai parin asia, kun siinä on valmis talo.

Sanoo ja marssii insinöörin jälessä kamarin puolelle jättäen Niilan yksin mietteineen.

Kuvernöörin nahkapäätöksen tullessa on Niila jo taas aivan rauhallinen. Hänellä on valta katsella uusia maita, mutta nöyrällä mielellä, ilman ylpeyden, ahneuden ja prameuden henkeä, ahkeran ahertajan tavoin, niinkuin Ibmel suurilta syntisiltä vaatii.

Tai sitten valita rengin harmaja elämänura ja jättää se perinnöksi lapsilleen.

TUNTURI-HEIKKI JA HÄNEN RAHANSA

Tunturi-Heikki oli, suoraan sanoen, ikävä ja inhoittava mies.