Part 1

POHJALAISIA JA PERÄPOHJALAISIA

Kirj.

Juho Koskimaa

Oulussa, Pohjolan Kustannus-Osakeyhtiö, 1920.

SISÄLLYS:

Erämaan laki Varkaus Sara-Niilan uutistalo Tunturi-Heikki ja hänen rahansa Eerik Lensmanin kääntymys Muutaman jätkän kesä-idylli Hautausmaalla Sunnuntai-aamuna Sanni Pientä odotusta Palaava kapinoitsija Jaskan äkkikäännös

ERÄMAAN LAKI

Siellä, missä kruunun poroaita katkaisee vuolaan Tuntsan, autiossa erämaassa, on aidanvartijoilla hataraseinäinen kotansa. Ei kylää, ei taloa, ei edes tölliäkään kymmenien peninkulmien laajuisella alalla. Ääretön, salaperäisyydessään hirvittävä erämaa kaikkialla, minne vain silmäsi käännät. Ympärilläsi on valkea jäkäläkangas kuivine, kaksilatvaisine kuusineen, sen takana samanlaisia jäkäläkankaita, paloja tai vellovia soita, jotka pieni tunturipuro tai joentapainen jakaa ikäänkuin suunnattomiin sarkoihin, ja sitten taas kankaita, soita, tuntureita, vaaroja ja yhtä loputonta erämaata. Edessäsi näet Sauoivan ja Puitsitunturin vaaleat laet, takanasi Värriöiden tunturijonon ja kaukana idässä, kohti Vienanmerta, kohottaa Umptek lumipeitteisiä, mutta laskevan auringon valossa verisiltä näyttäviä huippukaan taivaita kohti. Maantieteilijät kertovat sen olevan toista kilometriä korkean.

* * * * *

Viikkomääriä voit tässä kiveliössä kulkea ja kuulet vain omien askeltesi kahisevan jäkälikössä ja sääskien taukoamatta surisevan ympärilläsi. Joskus voit tavata kuljeksivan porotokan. Se pysähtyy hetkeksi, katsahtaa sinua ihmetellen, pakenee sitten kiiruusti tiehensä, ja sinä kuulet vain sen kavioiden kopseen, joka häipyy kauas erämaan uumeniin. Karhukin, tämän erämaan vakinaisin asujain, antaa sinun rauhallisena kulkea tietöntä taivaltasi ja väistyy kauniisti ja hiljaisesti syrjään. Niin voit kulkea viikkomäärin ja yhä voimakkaampana kehittyy sinussa tunne, että olet heitetty oman harkintasi varaan ja että jostakin, vaaleansinisen taivaan takaa, katselee sinua Isä-Jumala, vartioiden, teetkö oikein tai väärin ja vaatimatta sinua tilille muiden kuin korkean itsensä eteen.

* * * * *

Vain kruunun monikymmenpeninkulmainen poroaita antaa aavistuksen jonkunlaisesta viljelyksestä, poroaita, joka on rakennettu varkaita vastaan ja joka suunnattoman langan tavoin leikkaa erämaan. Varkaita vastaan on tämä aita rakennettu, sitä varten on sillä myöskin vartijansa ja Tuntsan rannalla on yksi heidän kodistaan.

Kerran viikossa sivuuttaa tällä kodalla toisensa kaksi vartijaa kulkeakseen sitten kumpikin suunnalleen kuusi peninkulmaa.

* * * * *

Eera Mantselmus, joka toistakymmentä vuotta on ollut toimessaan, on jo kodalle saapunut. Kesät, talvet on hän matkansa aidan viertä kulkenut, joskus vain kylässä käynyt eväitä hakemassa, ja ihmiset kertovat, että hän tuntee aidan jokaisen säleen, jokaisen puun, pensaan ja kiven aidan vierellä. Varkaudet ovat vähenneet, vain joskus voi koltta, ryssän puolen lappalainen, viikkomäärin vaanittuaan Eeraa ja saatuaan varmuuden siitä, että hän on peninkulmien päässä, saada viedyksi suuremman tai pienemmän tokan omalle puolelleen.

Eera on siis jo saapunut kodalle, keittänyt kahvit ja istuu kynnyksellä toveriaan odotellen ja piippuaan imeskellen. Hän on ehkä viisissäkymmenissä, mies laiha ja luiseva, kasvot päivettyneet ja ilmeettömät. Silloin tällöin luo hän pikaisen katseen ympärilleen ja imee sitten taas piippuaan sen näköisenä kuin ei ajattelisi mitään.

— Saisi se toverikin jo tulla, että saataisiin vähän jutella, mietti hän. Muutamia vuosia sitten, kun isoajakoa oli toimitettu, ei täällä tarvinnut seuran puutetta valittaa. Linjamiehiä ja insinöörejä joka kolmannella peninkulmalla. Mitähän varten se kruunu tännekin niitä linjojaan...?

Toveri, Sodankylän puoleinen, viipyi yhä.

— Jos lienee tavannut jonkun erämaita kiertelevän, teitä karttavan viinasaksan, jatkoi hän mietteitään.

Joskus oli hänkin tavannut sellaisen, ostanut tuopin pirtua ja sitten toverinsa kanssa juonut sen täällä kodalla. Kyllä silloin oli Sodankylän miehen suu käynyt ja lopuksi oli metsä kajahdellut vanhojen miesten käheästä, yksitoikkoisesta laulusta. Vieläkin pakkasi naurattamaan kun ajatteli.

— Mutta mistäpä ne viinasaksat näin aikaisin, ajatteli hän sitten. Keliä ne odottavat. Ei sitä laukussa ansioiksi asti...

Nimismies oli pyytänyt häntä ilmoittamaan viinankuljettajat, mutta mitäpä hän niistä. Vallesmanni pitäköön huolen omistaan ja hän omistaan. Ja kuuluipa nimismiehellekin kelpaavan. Apteekissa joi niin, että nyrkit savessa rypi maantiellä, vaikka kielletty oli... Vahtikoon itse tai pankoon poliisin. Eipä ole ajasta puute...

Koltatkin antoivat itsestään vähän työtä. Ennen olivat satoja poroja vieneet omalle puolelleen ja siellä tappaneet, mutta lienee luonto mennyt senjälkeen, kuin Aatsingin Heikki heistä pahimman ampui. Mitäpäs siitä? Kuka käskee heidän tulla tänne varastamaan leivän ihmisten suusta. — Tosin nytkin joskus särkivät aitaa, mutta siihenpä se jäi. Ei annettu aikaa saada suuria laumoja kokoon.

Ja Eeraan menee hyvän mielen tunne siitä, että tämä on suureksi osaksi hänen ansiotaan.

— Mutta entäpä...

Eeran mieleen juolahtaa ajatus, että se toveri onkin tavannut kolttia. Hän nousi jo pystyyn ja oli tarttua kivääriinsä, mutta malttoi sitten mielensä. Mitäpä nekään näin aikaisin...

Aurinko alkoi jo painua Värriöiden taakse, kun se toinen viimeinkin saapui, hitaasti lönkytellen, laukku selässä, pyssy olalla ja kirves kädessä. Eera oli jo niin tähän jokaviikkoiseen tapaamiseen tottunut, että tuskin viitsi katsettaan nostaa, vaikka odottanutkin oli. Jompikumpi heistä sai näin joka viikon kuluttua istua ja odotella. Ellei hän, niin sitten toinen. Miten sattui. Eikä siinä tavattaessa liikoja kätelty eikä tervehditty.

— Pidin tässä kahvia kuumana, sanoi Eera, kun mies oli tullut kodalle. Ajattelin, että piankin tulisit, mutta kauanhan sinulta menikin.

— Kauan, vastasi toinen harvakseen ja tarttui kuppiinsa. Sitten siirtyi hän valkean ääreen, istuutui ja täytti astiansa.

— Oli aidassakin vähän korjaamista, sanoi hän sitten.

— Vai oli? vilkastui Eera. Ei minun tahollani ollut sattunut.

Toveri joi kahvinsa suurella mielihartaudella, avasi sitten laukkunsa ja alkoi järsiä kuivattua poronlihaa.

— Vai oli särjetty? tiedusteli Eera uudelleen hetken kuluttua. Kukahan lienee ollut meiningeissä?

Toinen vartija lopetteli ateriaansa ja paneutui pitkäkseen sytytettyään ensin piippunsa.

— Kolttapa tietenkin, vastasi hän sitten välinpitämättömästi.

— Mitäpä koltta näin aikaisin...? Melkein kesä vielä.

— Kyllä ne pojat Saisi ottaa hengiltä koko heimokunnan, että kerrankin pääsisi rauhaan. Niillä on varkaan luonto veressä...

— Taitaa olla. Ja monihan niistä on löytänyt viimeisen levon täällä selkosessa, niin että melkein on sääli tullut. Vaan eivätpä ota ojentuakseen, eivät.

— Mutta oletko varma, että koltta on jo ollut liikkeessä?

Toveri vaikeni ja kaivoi laukustaan esille patalakin.

— No? kysyi hän sitten voitokkaan näköisenä.

— Kas perhanaa! — Erkki otti lakin käteensä ja pyöritteli sitä kauan aikaa hyppysissään. — Koltan on, koltan täinen lakki. Saapa taas pitää silmänsä auki. — Olivatko äsken käyneet?

— Lastut aivan tuoreita. Muttei ollut yhtään elukkaa reiästä mennyt, huomasin sen jäkälistä. Odotin siinä kohdalla parikin päivää, nähdäkseni, minkä konstin ne nyt ovat keksineet, muttei näkynyt, ei kuulunut.

— Odottelemaan lienevät menneet.

— Odottelemaan kai. Jos nyt satut tapaamaan, niin...

Eera ei vastannut mitään. Koltta-asiat olivat niin jokapäiväisiä, ettei niitä kannattanut sen enempää aprikoida. Molemmat änkeysivät kotaan ja laskeutuivat levolle taljoille.

— Onko sattunut viinakauppiaita tiellesi? tiedusteli Eera, hetkisen vedeltyään vielä makuulla ollessaan pitkiä savuja.

— Ei ole näkynyt. Ajattelinkin, että jos he ovat aidan särkijöitä, niin kaipa jälkensä korjaavatkin. Ja antavat muutenkin, tiedon itsestään.

— Niinpä vain.

Eera makasi vielä jonkun aikaa tupakoiden ja kuunnellen toverinsa hartaita, äänekkäitä kuorsauksia. Niin, mikähän ne koltat onkin näin aikaisin liikkeelle saanut? Varmasti niillä taas on joku uusi varastamiskonsti, kun tietävät, että talvella ollaan vielä enemmän varuillaan. Eivät niiden kanssa auta lailliset tuomiot, eivät puheet, eikä raahaaminen Kittilän ja Oulun vankilaan. Kaksi istuu nytkin Oulun linnassa, mutta minkä tolkun niistäkään sai — tunnustivat vain, että: joo, varkaita me olemme. Kyllä Aatsingin Heikin konsti oli paras: henki pois vaan, niin ei tule toista kertaa...

Sinä yönä ei Eera nukkunut rauhallisesti. Juuri, kun hän oli saanut unen päästä kiinni, heräsi hän taas ja viimein hän kyllästyi ja nousi. Levottomuus ei antanut hänen maata. Tiesi, minkä taas keksivät hänen maatessaan ja hän saa sitten koko talven tehdä tiliä paliskunnan miehille.

Eera pani pannun tulelle, joi kahvinsa ja lähti sanaa puhumatta taipaleelleen. Joen yli soudettuaan tarkasti hän kiväärinsä. Hyvässä oli kunnossa, — sillä kun hyvästä paikasta pääsee pamauttelemaan, niin kyllä varkaat vähenivät.

Aamu oli varhainen ja kostea ja Eera kulki verkalleen tietään. Hän oli rauhallinen, mutta hän tunsi, että jokainen hänen hermonsa oli vireessä. Tuskin koskaan oli hänen terävä silmänsä niin tarkasti pälyillyt ympärilleen, tuskin koskaan hänen herkkä korvansa niin tarkasti eroittanut metsän jokaista risahdusta ja tuskin milloinkaan hänen kirveensä niin usein kopahduttanut aidan välipylväitä. Mutta vikoja ei näkynyt, epäilyttäviä ääniä ei kuulunut. Kylläpä ymmärsivät karttaa, tiesivät, että täällä ei varkaita kohtaan tunnettu sääliä. Ja entistä tarkemmin vaani tarkka silmä, entistä lujemmin pusertuivat yhteen kovat, tupakanruskeat huulet.

Kaikki oli rauhallista ja äänetöntä. Ei kuulunut koltan kimeää ääntä, kun hän tovereitaan lähestyvästä vaarasta varoittaa, ei hänen hiipivää, tassuttelevaa askeltaan kuivassa jäkälikössä. Kuuset vain huokailivat iänikuista, valittavaa säveltään, silloin tällöin ulottui korvaan tunturipuron livertelevä lorina.

Eera kulki eteenpäin kaikin vaistoin vainuten vaaraa. Jos tulevat hänen näköpiiriinsä, ei hän enää heidän kanssaan keskusteluihin rupea, kuten kerran oli tehnyt. Menevät polvilleen, pyytävät, rukoilevat, ja kun selkänsä kääntää, tulevat takaisin. Koltan koko olemus oli Eeran mielessä ruumiillistutettu varas, varas pikkuvarpaasta viimeiseen täiseen hiustupsuun asti. Eeran periaatteena oli ampua heti, kun näkikään heitä. Heillähän ei ollut täällä mitään tekemistä.

Kuitenkin: voi sattua, että kolttakin joskus ottaa asettuakseen väijyksiin.

Eeran sydäntä kolkutti hiukan, kun tuo ajatus tuli hänen mieleensä, mutta hän hylkäsi sen uljaasti: koltta on pelkuri ja huono pyssynkäyttäjä. Koltta ei uskalla ampua suomalaista. Sellaista ei ollut tapahtunut sitten Juonnin suurten mellakkain, kun paliskunnan miehet joukolla menivät sinne merkkejään tuntemaan. Oli sekin yhtä ajojahtia.

Ajatus ei kuitenkaan antanut hänelle rauhaa. Hän oli antanut lähtöpassin niin monelle koltalle, miks'ei voi tulla hänenkin vuoronsa. Jos ovat hyvinkin tulleet tänne, istuvat jonkin kiven takana käsi liipasimessa ja odottavat häntä, aina varuillaan olevaa vihamiestänsä. Hän kuulisi yht'äkkiä laukauksen ja tuntisi, kuinka kylmä lyijy tunkeutuu hänen karvaiseen rintaansa...

Erkkiä vistotti ja vaistomaisesti hän vetäytyi kauemmaksi aidasta.

Tai sitten voisi joku heistä hiipiä hänen nuotiolleen, kun hän nukkuu, ja työntää kylmän veitsen hänen rintaansa. Hänet löydettäisiin vasta aikojen kuluttua, puoleksi mädänneenä, ja ihmiset ihmettelisivät, kuinka hän niinkin kauan on säilynyt... Olivat jo kylällä puhuneet, että olehan varuillasi...

Erkki vetäytyi vielä kauemmaksi aidasta päästämättä sitä kuitenkaan näkyvistään.

— Mikä se nyt tällaiset ajatukset kesken kaikkea. Eivätpä nuo ennen ole olleet tullakseen, vaikka on vuosikymmenen tässä edestakaisin marssinut. Kyllä niitten kärsivällisyys jo on loppunut, mutta pelko on esteenä...

Eeran rohkeus ei kuitenkaan ota palatakseen. Asia on nyt niin, että kun nuo asiat rupeavat vaivaamaan, niin ne tekevät sitä niin kauan kuin tahtovat ja menevät pois, koska tahtovat.

Tulee yö ja hämärä, mutta Eeraa ei huvita mennä levolle. Hän tahtoo sivuuttaa sen paikan, missä toveri kertoi aitaa särjetyn. Kylläpä lienevät sinne jättäneet jotakin muutakin merkkiä itsestään, kun vain arvaa hakea. Vähitellen menee häneen varma aavistus siitä, että juuri häntä. Eeraa, ne ovat tulleet tänne väijymään.

— Mutta turhaan väijyvät, sanoo hän itsekseen, pistää kirveen laukun kielen alle ja ottaa kiväärin käteensä.

Juuri silloin, kun auringon ensimmäiset säteet alkavat leikkiä puiden latvoissa ja tunturin rinne alkaa jo nousta, pysähtyy hän äkkiä ja peräytyy. Hänen korvansa on eroittanut hiljaista kalkatusta, säännöllistä ja järjestelmällistä, ilman hätiköimisen jälkeäkään. Samalla on myöskin hänen levottomuutensa ja painostava tunteensa kuin poispyyhkäisty, varovasti hiipii hän lähemmäksi, mutta muuttaa sitten päätöksensä, istuutuu ja riisuu pieksut jaloistaan, jatkaen vasta sitten matkaansa. Hänen hermonsa ovat tosin jännityksessä, mutta tahto on kylmä ja harkitseva kuin metsämiehen.

Viimein saa hän kalkuttajat näköpiiriinsä ja nyt hän pidättää hengitystään ja kokee jokaisen paikan, mihin jalkansa asettaa.

Aidalla istuu kolttalaispoika, melkein lapsi vielä, irroittaen säleitä, vanhus on maassa ja puuhaa jotakin muuta. Kaksi paalunväliä on jo revitty, ja aitaa vasten on kiväärirämä pystyssä.

— Vai niin, ajattelee Eera. Äijä opettaa lapselle varastamisen aakkosia.

Hetkeksi häneen menee suuri sääliväisyydentunne lasta kohtaan, mutta samalla hän tuntee ukon, josta hän on vain kivenheiton päässä.

— Niin, päättää hän tylysti. Jos tuon sukulaisia lienet, niin sinulla oli varkauden siemen itsessäsi jo silloin, kun käsivarren kokoisena lapsena potkit komssiossa, varkaaksi olet sinä syntynyt, varkaana kasvaisit ja varkaana kuolisit...

Hänen sydäntään kylmentää hiukan, mutta hän nostaa tyynesti kiväärinsä, tähtää huolellisesti päähän ja laukaisee. Ilma kajahtaa ja ääntä päästämättä tipahtaa poika suulleen maahan.

— Sattui hyvin...

Ukko näyttää ällistyvän äkkinäistä laukausta, Eera näkee hänen kuolemankalpeat kasvonsa, kun ukko ikäänkuin naulittuna kauhusta seisoo paikallaan, eikä hän voi ampua. Mutta sitten ukko hyökkää kiväärin luo ja hosuen sillä kuin riivattu juoksee hän Eeraa kohden. Tällä kertaa Eera ei emmi eikä epäile. Taas kajahtaa erämaassa kaksi peräkkäistä laukausta, toinen tähdätty päähän, toinen rintaan, ja ikäloppu kolttalaisäijä kaatuu suulleen sammalikkoon.

Eera tuntee lievää pahoinvoinnintunnetta, mutta menee kuitenkin ruumiiden luo ja tarkastaa heidän taskunsa ja laukun, joka on särjetyn aidan toisella puolen. Jokunen markka rahaa, pari ruplaa, Venäjän valtion viinapuodin kuitti ja täysinäinen hallin pullo viinaa.

Hetkisen katselee Eera ruumiita ja hänen lävitsensä käy hieno väristys, sitten hän ottaa pojan käsivarsilleen ja kantaa hänet kaltioon. Kuuluu loiskahdus ja poika vaipuu syvyyteen. Minuuttia myöhemmin menee ukon ruumis samaa tietä. Hartiavoimin hän vielä vääntää suuria kiviä kaltioon ja sitten on hänen työnsä kolttain suhteen päättynyt. On jälellä vain aidan korjuu.

Eera Mantselmus jatkaa työtänsä tyynesti ja asiallisesti eikä häntä enää vaivaa painostava tunnelma. Hän käy pieniä välikäräjiä omantuntonsa kanssa, mutta hän ei voi tunnustaa itseään syypääksi murhaan. Hän on vain tehnyt, niinkuin jokainen muu olisi tehnyt hänen asemassaan.

— Kuka käski, kuka tosiaankin käski heidän tulla tänne varastamaan ihmisten ainoat elinehdot?

Olisi vain puuttunut, että he olisivat huomanneet hänet ensiksi. Olihan heilläkin kivääri mukana.

* * * * *

Eera Mantselmus tekee työnsä loppuun, kulkee hiukan eteenpäin ja syö hyvällä ruokahalulla. Sitten hän taas kulkee iltaan saakka ja nukkuu ensi yönsä rauhallisesti.

Kalmankaltion tienoo on tätä ennen ollut hänen vakituinen yöpymispaikkansa. Tästä eteenpäin hän kuitenkin sivuuttaa sen mahdollisimman nopeasti. Luonto vaatii niin.

VARKAUS

Elämä Kaarretahon kruununtorpassa, numero 89 Vaalajärven pitäjän Kaitmitkaidan kylässä, kuten torpankirjoissa niin uljaasti sanottiin, ei todellakaan ollut liiallisella hyvinvoinnilla ja ylenpalttisilla nautinnoilla pilattu.

Päivä meni, toinen tuli, vuodet kuluivat, Anselmi teki työtä minkä kerkesi, aina kun oli siihen tilaisuudessa, akka haukkui miestänsä ja teki lapsen joka vuosi, mutta köyhyys ei ottanut väistyäkseen Anselmin hallitsemasta kruununtorpasta.

— Kyllähän tässä vielä, kyllähän tässä vielä... hoki Anselmi ja uskoi sankarillisesti, että kylläpähän Jumala, kylläpähän Jumala, kun muilta hommiltaan ehtii, vielä luo armollisen katseensa hänenkin joukkonsa puoleen, niinkuin saarnamies Annaperin seuroissa oli häntä lohduttanut. Mutta Jumala ei nyt ollut vielä ehtinyt ottaa Anselmin vaivoja käsittelynalaiseksi, vaan antoi hänen edelleenkin kilvoitella köyhyydessä ja uskossa.

— Ynnä kurituksessa, teki Anselmin mieli lisätä, mutta mikäpä hän oli viisauksia lausumaan.

Itse asiassa ei Anselmin aineellinen asema suurin piirtein eronnut tuhansien muiden torpparien asemasta. Jos he jollakin tavoin olivat saaneet itselleen hankituksi hevosen, niin he vetivät rahtia kesäisin ja Kemi-yhtiön tukkeja talvisin, ja elämä oli jotenkuten siedettävää. Mutta ellei heillä sitä ollut, — ja tähän ryhmään kuului Anselmi Elsanpoika Kaarretaho — niin he tanasivat metsäherran tai maanmittarin töissä kesäisin, puulaakin talvisin ja ellei mitään sopivaa souvia sattunut eikä muutenkaan ollut eteensä katsonut, näkivät nälkää, kunnes taas sattui eteen reikä, josta pääsi livahtamaan. Eihän se hevosenpito sitäpaitsi oikein olisi Anselmille sopinutkaan, kun lähimpään valtatiehen oli lähes neljän peninkulman matka.

Naapurit, Kaitmitkaitalaiset, pitivät Anselmia hiukan löylynlyömänä ja alituisen pilan esineenä.

— Lyö Anselmille piimää leiliin ja anna sille viisikymmentä penniä, niin kyllä juoksee edestakaisin kirkolla, sanoivat he.

Kirkolle oli viitisen peninkulmaa.

Mutt’ei Anselmi silti löylynlyömä ollut, vaikka ei ollut liiallisella neron runsaudellakaan pilattu.

Hän oli vain köyhä, niin verrattoman köyhä. Pakko pani juoksemaan.

* * * * *

Nyt oli talvi jo kulunut puoliväliin eikä mitään elinkeinon apua ollut ilmestynyt.

Anselmi istui tupansa penkillä ja harkitsi ankarasti tätä asiaa, niinkuin oli jo monta viikkoa tehnyt. Aina väliin hän imaisi puoleksi sammunutta piippuaan, sylkäsi tarmokkaasti ja katseli taas eteensä.

Lapset temmelsivät puolialastomina ja nälissään lattialla ja piirtelivät epämääräisiä kuvioita isän sylestä, mutta kaksi lähinnä nuorinta oli joutunut riitaan harvinaisesta aarteesta, jonka toinen oli löytänyt: kuolleesta hiirestä. Kaikkein nuorin, yhdentoista kuukauden, jolla oli vanhuksen kasvot ja auttamattoman väärät jalat, katseli riitaa äänettömänä yksinäiseltä paikaltaan keskellä lattiaa ja suhtautui siihen ylemmän tyyneydellä.

— On se hyvä, että on edes puita tarpeeksi, mietti Anselmi. Jos tuuli alkaa nurkasta puhaltaa, niin lisää vaan puita pesään.

Akka hämmensi jotakin keittoa takan ääressä. Hän oli koko päivän kotkottanut Anselmille ja piti nyt pienen paussin, miettiäkseen, mistä päästä seuraavan saarnansa alkaisi. Anselmi seurasi hämmentämistä silminnähtävällä mielenkiinnolla, mutta mitä keitto tulisi sisältämään, sen tiesivät vain Jumala ja akka. Vesi siinä ainakin tulisi olemaan päätekijänä.

— Menisit siitä edes jonnekin, tokaisi akka.

— Nyt se alkaa, ajatteli Anselmi ja yhtäkkiä hänen mieleensä muistui metsäherran grammofooni. Ei tarvinnut muuta kuin vääntää vähän veivistä, niin jo soitti vaikka miten pitkän liverin. Anselmia rupesi naurattamaan, mutta hän hillitsi itsensä eikä puhunut mitään.

— No! tiukkasi akka.

Anselmi pani lähtevän näköisenä naapukan päähänsä.

— Minne minun pitäisi mennä? kysyi hän.

— Mene jostakin kyselemään töitä.

Anselmi oli neuvoton. Hän oli jo kolunnut kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat. Ei ollut ollut metsäherralla eikä pappilassa. Ei kukaan tarvinnut. Sitten hän oli mennyt kauppiaan luo pyytämään vähän tavaroita velaksi. Hän oli puhunut kauan ja vakuuttavasti, oli luvannut vaikka tunkiota nuolla, kunhan vain saa sen ja sen. Kaksi markkaa oli saanut ja siitä oli nyt kolme viikkoa.

Puute kävi jo liian pitkälliseksi ja rasittavaksi.

— Onhan tuo edes hyvä... aloitti Anselmi.

— Mikä sitten? keskeytti akka.

— Että lapset ovat terveitä, jatkoi Anselmi viattomasti.

Laihuutta ja jatkuvaa kitumista ei Anselmi osannut pitää vikana eikä minään. Samanlaisia ovat muittenkin penikat ja kylläpähän korjautuu kun kasvavat.

Akan täytyi naurahtaa, mutta sai pian entisen vakavuutensa takaisin.

— Kyllä tästä kunnan puoleen on käännyttävä, sanoi hän.

— Eipä ollut apua, kun koetettiin, väitti Anselmi. Onpahan köyhempiäkin.

Ja jonkunlainen hyvämieli kirkasti hänen yksinkertaiset kasvonsa.

— Ellet olisi myynyt koiraasi, puhui akka taas, voisit nyt mennä linnustamaan. Se apu siitäkin olisi.

— Saatiinpahan siitäkin viisikymmentä markkaa, vastasi Anselmi. Viisikymmentä markkaa, joo. Ja tarpeeseen tulivat. Elää nujuutettiin niinkuin paremmatkin pari kuukautta.

— Ja hyvä kuuluu olevan, jatkoi Anselmi, kun akalla ei ollut sanaa suuhun tulevaa. Sellainen tyypillinen, pystykorva, haukkuva lintukoira. Kyllä minä kirkolla kuulin ja joka sanan muistan.

Nyt lasten leikki yltyi tavanmukaiseksi, todelliseksi tappeluksi. Anselmi katseli, kuinka akka tarmokkaalla kädellä ja asiantuntemuksella asetti tappelun, nousi sitten ja painui ulos.

— Minne sinä menet? kysyi akka.

— Pyssyn otan ja menen katsomaan, näkyisikö lintuja.

— Mitä sitä turhia? Kun sen koirankin möit.

— Pakkohan siihen oli. Ja saapa tuolla käydä. Ei ota jos ei annakaan.

Pimeässä navetassa ammui torpan ainoa lehmä. Anselmi avasi oven ja vilkaisi sisään. Siellä se seisoi lamassa niinkuin ennenkin ja inui Anselmia vastaan. Jäkäliä oli pakko sillekin syöttää.

— Älähän murehdi, kanttura, sanoi Anselmi toverillisesti. Kunhan tästä kesäkin vielä tulee, niin saat heiniä. Ja ensi syksynä tehdäänkin eri tavalla.

Lehmä ammahteli iloisena lupauksesta, mutta vähän kuin epäillen, kuinka sen kesään pääsemisen kanssa oikein on.

— Sen kun tappaisi, ajatteli Anselmi, nousten suksilleen, niin jo valuisi ruokaa pitemmäksi aikaa. Mutta liian äkkiteko se olisi. Sitten olisi sekin toivo poissa ja mistäs tenaville maidon otat?

* * * * *

Anselmi hiihteli metsiä ristin rastin, ilman mitään päämäärää. Nousi vaaralle, painui taas aavalle, mutta mitään ammuttavaa ei näkynyt.

— Mitäpäs sitä ilman koiraa, ajatteli hän. Taisi olla sittenkin tyhmää kun tuli myydyksi. Mutta paremmat taitavat Killillä olla päivät puulaakin herran luona kuin isäntäväellä täällä kotosalla.

Ja taas Anselmi hartiain takaa potkaisi sivakoitaan eteenpäin.

Alkoi jo painua illaksi ja Anselmia uuvutti. Mistäpä ne liiat voimat, ei ollut tullut liikoja syödyksikään. Olisi sitä nyt joku lintukääkäle tarvinnut saada hollille. Mutta eipäs. Kun ei, niin ei. Se on se köyhän osa sellainen.

Luonto ja hiljainen metsä antoivat Anselmin ajatuksille suuntia ja hän hidasti kulkuaan. Annahan kun päästään kesään ja työn päästä kiinni. Kyllä silloin katsotaan eteen, katsotaan totisesti, jos ei tähän mennessä ole katsottu. Ei tule olemaan muijalla sanansijaa, jos tähän mennessä liekin ollut.

Tästä Anselmi johtui miettimään, että kuinkahan se hänen kohtansa onkin sellainen. Muille aina jotenkin onnestaa ja lykästää, mutta eipähän satu hänen kohdalleen. Sattuisipa edes kerrankaan. Mutta kaipa Jumala, joka pitää huolen riekoistakin...

Uupumus alkoi jo saada ylivallan, ruumis oli läpihiestynyt ja Anselmi istahti kaatuneelle, lumiselle puunrungolle pannen tupakaksi. Kukapa häntä auttamaankaan, kun ei tiedä, koska saa omansa takaisin. Selväähän se on, liiankin selvää. Mutta kun edes töitä antaisivat!

Anselmin havahdutti mietteistään porolauma, joka tulla tömähdytti siihen ja alkoi penkoa lunta. Jäkälää kai hakivat.