Part 16

Vasta kaksi viikkoa myöhemmin, pyhäinmiestenpäivänä, minä sain _Estherin_ ja _Athalien_. Se oli pieni pahvikantinen ja siniselkäinen kirja, jonka harmaaseen kansipaperiin oli painettu: Racine: _Esther_ ja _Athalie_, Raamatun-aiheisia murhenäytelmiä, koulupainos. Tuo nimi ei tuntunut minusta hyvääennustavalta. Minä avasin kirjan: se oli pahempi kuin olin voinut pelätä. _Esther_ ja _Athalie_ olivat runomittaisia teoksia. Kuten tiedämme, on kaikki runomittainen vaikeatajuista ja ikävää. _Esther_ ja _Athalie_ olivat kaksi eri näytelmää ja molemmat pelkkää runnoa. Pelkkiä juhlallisia säkeitä. Äitini oli ollut armottomasti oikeassa. Esther siis ei ollutkaan maalaisnainen, Athalie ei ollut pieni kerjäläistyttö, Esther ei ollut kohdannut Athalieta tien vieressä. Minä olin siis nähnyt unta! Ihana uni! Kuinka alakuloinen ja ikävystyttävä olikaan todellisuus sellaisen unennäön jälkeen! Minä suljin kirjan ja päätin olla sitä milloinkaan enää avaamatta. Mutta päätökseni ei kestänyt.

Sinä viehättävä ja suuri Racine, runoilijoista parhain ja rakkain, sellainen oli ensimmäinen kohtauksemme! Nyt olet minun rakkauteni ja riemuni, täysi tyydytykseni ja kallein hekumani. Vähitellen elämäni varrella, kerätessäni kokemusta ihmisistä ja asioista, olen oppinut sinua tuntemaan ja rakastamaan. Corneille on sinuun verrattuna vain taitava deklamoitsija, ja enpä tiedä, onko itse Molièrekään yhtä tosi kuin sinä, ylevä mestari, jossa asuu koko totuus ja koko kauneus! Nuoruudessani, romanttisten barbaarien opetusten ja esimerkin harhaan johtamana, en heti käsittänyt, että olit kaikkein syvin ja kaikkein puhtain kaikista traagikoista; katseeni ei ollut kyllin voimakas kestääkseen kirkkauttasi. En ole aina puhunut sinusta kyllin ihastelevasti, en ole milloinkaan sanonut, että olet luonut kaikkein tosimmat luonteet, mitä runoilija on milloinkaan ilmituonut; en ole koskaan sanonut, että olit itse elämä ja itse luonto. Yksin sinä olet tuonut näyttämölle todellisia naisia. Mitä ovatkaan Sophokleen ja Shakespearen naiset verrattuina niihin, jotka sinä olet herättänyt elämään? Nukkia! Vain sinun naisissasi ovat aistit ja se herkkä lämpö, jota nimitämme sieluksi. Ainoastaan sinun naisesi rakastavat ja kaipaavat; toiset puhuvat. En tahdo kuolla, ennenkuin olen laskenut muutamia kirjoittamiani rivejä sinun muistomerkkisi juurelle, Jean Racine, rakkauteni ja hartaan kunnioitukseni merkiksi. Ja ellei minulla ole aikaa täyttää tätä pyhää velvollisuutta, olkoot nämä viimeistelemättömät, mutta vilpittömät rivit minun testamenttinani.

En ole vielä kertonut, että ensimmäisen luokan opettaja antoi minun jäljentää viisikymmentä kertaa lauseen 'Minä en ole 'oppinut läksyäni' rangaistukseksi siitä, että olin kieltäytynyt painamasta muistiini Estherin rukousta 'O mon souverain roi' (ranskankielen kauneimpia säkeitä). Ensimmäisen luokan opettaja oli surkea maallikko. Sillä tavalla ei runoilijan kunniaa kosteta. Nyt minä osaan Racinen ulkoa, ja hän on minulle aina uusi. Toisin on laita sinun, sinä vanha Richou (se oli opettajani nimi): minä inhoan muistoasi. Sinä häpäisit Racinen säkeet ottamalla ne tahmeaan mustaan käteesi. Sinussa ei ollut sopusoinnun vaistoa. Sinä ansaitsit Marsyaan kohtalon. Ja minä annan itselleni tunnustuksen siitä, että kieltäydyin oppimasta Estheriä sinun ollessasi opettajanani. Mutta te, Maria Favart, Sarah, Bartet, Weber, olkaa siunatut siitä, että jumalaiset huulenne vuodattivat Estherin, _Phèdren_ ja _lphigénien_ säkeitä kuin hunajaa ja ambrosiaa.

XXXV

HUONEENI

Herra Bellaguet nautti viimeiseen hetkeensä saakka sitä arvonantoa, joka on onnistuneen epärehellisyyden palkintona. Kiitolliset sukulaiset toimittivat hänelle juhlalliset hautajaiset. Finanssimiehet kantoivat surusauvaa. Ruumisvaunujen jäljessä kantoi seremoniamestari tyynyllä kunniamerkkejä, ristejä, nauhoja, mitaleja ja tähtiä.

Saaton kulkiessa ohi tekivät naiset ristinmerkkejä, kansanmiehet paljastivat päänsä ja mutisivat sanoja sellaisia kuin veijari, hirtehinen ja vanha heittiö siten yhdistäen toisiinsa kuolemaan kohdistuvan kunnioituksen ja oikeamielisyyden tunteen.

Saatuaan vainajan omaisuuden haltuunsa perilliset panivat toimeen talossa erinäisiä muutoksia, ja äitini sai aikaan, että meidän huoneistomme korjattiin ja uudistettiin. Paremman järjestelyn nojalla ja poistamalla pimeitä komeroita ja seinäkaappeja saatiin huone lisää, ja siitä tuli minun huoneeni. Siihen saakka olin nukkunut joko salin viereisessä komerossa, joka oli niin ahdas, ettei ovea voitu sulkea yöksi, tai vaatekomerossa, joka oli täynnä huonekaluja, ja työskennellessäni oli tyyssijani ruokasalin pöydän ääressä. Justine keskeytti alinomaa töitäni kattaessaan pöytää, ja vatien, lautasten, veisten ja haarukkain sijoittaminen kirjain, vihkojen ja mustepullojen tilalle ei tapahtunut milloinkaan häiriöittä. Saatuani oman huoneen en enää itseäni tuntenut. Äskeisestä lapsesta oli tullut nuori mies. Ajatukseni ja makuni olivat muovautuneet silmänräpäyksessä. Minulla oli oma elämäntapani, oma olemassaoloni.

Huoneestani avautuva näköala ei ollut kaunis eikä avara; se oli talouspihan puolella. Seinäpapereissa nähtiin sinisiä kukkavihkoja kermanvärisellä pohjalla. Kalustona oli vuode, kaksi tuolia ja pöytä. Rautasänkyä kannattaa kuvailla tarkemmin. Se oli maalattu värillä, jonka valintaa ei voinut käsittää, ellei havainnut, että sen piti jäljitellä palisanderipuuta. Tässä sängyssä, joka oli joka kohdassaan koristeltu renessanssityyliin sellaisena kuin se ilmeni Louis-Philippen aikana, oli huomattavaa varsinkin etuosaan kiinnitetty helmikoristeinen pyörökuva, josta urkeni kauniin otsarivan kaunistama naisenpää. Sängynpäitä koristivat lehvistössä pyrähtelevät lintuset. Huomattava on, että päät, linnut ja lehvät olivat valurautaa ja jäljittelivät sinipunervaa puuta. Kuinka äiti-rukkani oli tullut ostaneeksi sellaisen esineen, on minulle julma salaisuus, jota en rohkene selvitellä. Vuoteen jalkopäähän levitetty pieni matto tarjosi nähtäviksi pieniä, koiran kanssa leikkiviä lapsia. Seinällä riippui akvarelleja, jotka esittivät kansallispukuisia sveitsiläisneitoja. Kalustoon kuului vielä hylly, jossa säilytin kirjojani, pähkinäpuinen kaappi ja pieni Ludvig XVI:n tyyliin rakennettu ruusupuinen pöytä, jonka olisin mielelläni vaihtanut kummisetäni suureen mahonkiseen kirjoituspöytään, koska se olisi mielestäni hankkinut minulle suurempaa arvonantoa.

Saatuani oman huoneen sain samalla heti oman sisäisen elämän. Minä kykenin miettimään ja keräytymään. En pitänyt huonettani kauniina enkä hetkeäkään ajatellut, että sen piti olla kaunis; en myöskään pitänyt sitä rumana, vaan ainoalaatuisena, verrattomana. Se erotti minut kaikkeudesta, ja minä löysin sieltä jälleen kaikkeuden.

Siellä minun henkeni muotoutui, avartui ja alkoi saada haamuja asujaimikseen. Sinä vähäinen lapsen-huone, sinun neljän seinäsi sisäpuolella alkoivat minua ahdistaa tieteen värikkäät varjot, harhakuvat, jotka salasivat minulta luontoa ja kasaantuivat yhä valtavammaksi röykkiöksi välillemme, mitä enemmän pyrin sitä löytämään; sinun neljän ahtaan sinikukkaisen seinäsi sisäpuolella ilmaantuivat näkyviini, aluksi epämääräisinä ja etäisinä, rakkauden ja kauneuden hirmuiset valhekuvat.