Part 6

Oi, ihana sairashuone! Kuinka suloisia hetkiä Pikku Mies viettää akkunan ääreen vieritetyssä nojatuolissaan! Aamusin säihkyvät mustat silmät pitkien ripsien varjossa kuin jalokivet auringossa, iltasin loistavat ne lempeästi kuin tähdet öisellä taivaalla... Pikku Mies uneksi kaiket yöt mustista silmistä: ne eivät anna hänen nukkua. Jo aamun koitossa on hän jalkeilla valmistautuakseen niitä vastaanottamaan: hänellä on niille niin paljon uskottavaa!... Mutta kun mustat silmät saapuvat, hän ei sano niille mitään.

Mustat silmät näyttävät olevan hyvin ihmeissään tästä äänettömyydestä. Ne tulevat ja menevät ja keksivät senkin seitsemän tekosyytä viipyäkseen sairaan luona, toivoen yhäti, että tämä alkaisi puhua; mutta tuo merkillinen Pikku Mies ei saa sanaa suustansa.

Toisinaan hän kuitenkin kokoo kaiken rohkeutensa ja alkaa rohkeasti näin: »Hyvä neiti!...»

Heti syttyvät mustat silmät ja katsovat hymyillen häneen. Mutta kun onneton näkee niiden noin hymyilevän, menee hänen päänsä kokonaan pyörälle, ja hän lisää vapisevalla äänellä: »Kiitän teitä hyvyydestänne minua kohtaan.» Tai myös: »Lihaliemi on tänään mainiota.»

Silloin ovat mustat silmät hyvin nyrpeän näköiset, joka merkitsee: »Eikö se ollutkaan muuta!» Ja ne lähtevät huoaten pois.

Kun ne ovat menneet, on Pikku Mies epätoivoissaan:

-- Voi, huomenna, huomenna minä ihan varmaan puhun niille.

Ja huomenna alkaa taas sama juttu.

Vihdoin, väsyneenä yrityksiinsä ja tuntien, ettei milloinkaan rohkenisi sanoa mustille silmille, mitä ajattelee, Pikku Mies päättää kirjoittaa niille... Eräänä iltana hän pyytää paperia ja mustetta kirjoittaakseen kirjeen, hyvin tärkeän kirjeen... Mustat silmät ovat varmaankin arvanneet, mistä kirjeestä on kysymys; -- ne ovat niin veitikkamaisen näköiset!... Pian, pian juoksevat ne sairaan eteen ja kiiruhtavat pois nauraen itsekseen.

Pikku Mies alkaa kirjoittaa; hän kirjoittaa koko yön; aamun tullessa huomaa hän, ettei tämä lopettamaton kirje sisällä muuta kuin kaksi sanaa, -- kyllä ymmärrätte; mutta nämä kaksi sanaa ovat kaikkein kaunopuheisimmat maailmassa, ja hän on vakuutettu, että ne tekevät valtavan vaikutuksen.

Hiljaa nyt!... Mustat silmät ovat tulossa... Pikku Mies on liikutuksen vallassa: hänellä on kirje valmiina ja hän vannoo antavansa sen heti. kun mustat silmät tulevat... Se tulee tapahtumaan näin. Mustat silmät tulevat sisään ja panevat lihaliemen ja kananpojan pöydälle. »Hyvää päivää, Daniel herra!» Silloin hän sanoo heti paikalla hyvin rohkeasti: »Herttaiset mustat silmät, tässä on teille kirje.»

Mutta hiljaa!... Käytävästä kuuluu linnun tipsutus... Mustat silmät lähestyvät... Pikku Mies pitää kädessään kirjettä. Hänen sydämensä jyskyttää; hän luulee kuolevansa... Ovi avautuu... Kauheata!... Mustien silmien asemesta ilmaantuu vanha noita, kauhistava lasisilmänoita.

Pikku Mies ei uskalla pyytää selvitystä, mutta hän on pois suunniltaan hämmästyksestä. Miksi ne eivät tulleet?... Hän odottaa kärsimättömänä iltaa... Hirveätä! mustat silmät eivät ilmaannu illallakaan, eivätkä seuraavana päivänä, eivätkä sitä seuraavana, eivät koskaan.

Mustat silmät on ajettu pois. Ne on lähetetty takaisin löytölasten kotiin, jossa ne pidetään neljä vuotta suljettuina siksi, kun tulevat täysi-ikäisiksi... Mustat silmät varastivat sokeria!...

Hyvästi, sairashuoneen ihanat päivät! Mustat silmät ovat poissa ja onnettomuuden huipuksi palaavat oppilaat kouluun takaisin... Mitä, joko ne palaavat... Voi, kuinka tämä lupa-aika on ollut lyhyt!

Ensi kerran kuuden viikon perästä tulee Pikku Mies ala pihamaalle, kalpeana ja laihana ja pienempänä kuin koskaan... Koko lukio herää. Sitä pestään ylhäältä alas. Käytävät valuvat virtoinaan vettä. Herra Viot'in avaimet puuhaavat raivoissaan, niinkuin ainakin. Peloittava herra Viot on käyttänyt lupa-aikansa lisätäkseen muutamia pykäliä ohjesääntöihinsä ja muutamia avaimia avainkimppuunsa. Pitäköön Pikku Mies nyt vain itsensä aisoissa.

Joka päivä saapuu joitakuita oppilaita... Läiskis! Portilla näkyy taasen palkintojenjakajaisista tutut metsästysvaunut.

... Nimien huudossa puuttuu muutamia entisiä oppilaita, mutta niiden sijaan on tullut uusia. Osastot muodostetaan uudelleen. Tänä vuonna, niinkuin viime vuonnakin, saa Pikku Mies keskiluokat osakseen. Urkkija rukka vapisee jo edeltäpäin. Mutta kuka tietää? ehk'eivät lapset olekaan tänä vuonna yhtä häijyjä.

Koulun avajaispäivän aamuna on suurenmoista laulua kappelissa. Pyhän hengen messu... _Veni, creator Spiritus_!... Tuolla on johtaja hienossa mustassa hännystakissa, pieni hopeinen palmunlehvä napinlävessä. Hänen takanaan seisoo opettajakunta juhlapuvuissaan: luonnontieteet keltaisessa, humaaniaineet valkeassa kärpännahkaviitassa. Narrimainen aliopettaja esiintyy vaaleissa hansikkaissa ja silmään pistävässä hatussa; herra Viot on tyytymättömän näköinen. _Veni creator Spiritus_!... Kirkon perältä oppilaitten seasta katselee Pikku Mies kateellisin silmin majesteetillisia viittoja ja hopeaisia palmunlehviä... Milloinkahan hän itse lienee yliopettaja?... Milloinkahan hän voinee perustaa uuden kodin? Hyvä Jumala, kuinka paljon aikaa ja vaivoja vaaditaankaan, ennenkuin hän on niin pitkällä! _Veni creator Spiritus_!... Pikku Miehen mieli käy apeaksi; urkujen soitto nostaa kyyneleet hänen silmiinsä... Yhtäkkiä huomaa hän kuorin nurkassa kauniit, rokonruntelemat kasvot, jotka hymyilevät hänelle... Tämä hymy tekee niin hyvää Pikku Miehen sydämelle ja hän tuntee itsensä abbé Germane'in nähdessään jälleen rohkeaksi ja iloiseksi. _Veni creator Spiritus_!...

Kaksi päivää Pyhän Hengen messun jälkeen on uusi juhla. Silloin on johtajan syntymäpäivät... Sinä päivänä viettää koko lukio -- niin on ollut tapana ammoisista ajoista -- pyhän Teophilan juhlaa luonnon helmassa, kylmää paistia ja Limoux-viiniä eväinään. Niinkuin aina ennenkin, teki johtaja tälläkin kertaa kaiken voitavansa jotta tämä pieni perhejuhla, joka tuotti tyydytystä hänen sydämensä vaistoille, olematta ristiriidassa koulun harrastusten kanssa, tulisi niin loistavaksi kuin suinkin. Päivän koittaessa sullotaan suuret, kaupungin lipuilla koristetut huonekaluvaunut täyteen oppilaita ja opettajia, ja matkue lähtee nelistäen liikkeelle hinaten jäljessään kaksilla, mahdottoman suurilla rattailla kuohuviini- ja ruokatavarakoreja... Etupäässä, ensimmäisillä rattailla ovat opettajat ja soittokunta. Torvensoittajat saavat käskyn soittaa oikein kovaa. Piiskat läjähtelevät, kulkuset helisevät, lautaskasat kolahtelevat tinavateja vasten.

Koko Sarlande ilmestyy yömyssyissä akkunoihin näkemään johtajan syntymäpäiväkulkuetta.

Itse juhla vietetään _kentällä_. Heti perille saavuttua levitetään pöytäliinat nurmikolle ja pojat ovat pakahtua naurusta nähdessään opettajain istuvan niityllä orvokkien keskellä, niinkuin mitkäkin koulupojat... Piirakkaviipaleet pannaan kiertämään. Korkit pamahtelevat. Silmät säihkyvät. Kaikki puhuvat yhtaikaa... Pikku Mies yksin on tässä yleisessä humussa mietiskelevän näköinen. Yhtäkkiä hän punastuu... Johtaja on noussut ylös jokin paperi kädessä: Hyvät vieraat, juuri nyt olen saanut runon, jonka joku tuntematon runoilija on omistanut minulle. Meidän tavallinen Pindaruksemme, Herra Viot, näyttää tänä vuonna saaneen kilpailijan. Vaikkakin nämä säkeet ovat minulle liian imartelevia, niin pyydän kuitenkin saada lukea ne teille.

-- Oi lukekaa! ... lukekaa!...

Ja johtaja alkaa lukea samalla kauniilla äänellä kuin palkintojen jakajaisissa.

Runo on sievästi sepitetty onnentoivotus, jossa on somia säkeitä johtajalle ja kullekin opettajista. Kukkanen kullekin. Eipä ole unohdettu lasisilmänoitaakaan. Runoilija kutsuu häntä viehättävästi kyllä »ruokasalin enkeliksi.»

Innokkaita kättentaputuksia. Kuuluu ääniä, jotka huutavat tekijää esille. Pikku Mies nousee ylös, punaisena kuin mansikka ja kumartaa kainosti. Häntä tervehditään yleisillä ihastuksen huudoilla. Pikku Miehestä tulee juhlan sankari. Johtaja haluaa syleillä häntä. Vanhat opettajat puristavat myötätuntoisesti hänen kättään. Toisen luokan yliopettaja pyytää häneltä runoa pannakseen sen sanomalehteen. Pienokainen on ylen onnellinen; tämä suitsutus nousee viinihöyryjen ohella hänen päähänsä; hänen innostustaan jäähdyttää kuitenkin hiukan se, että hän on kuulevinaan abbé Germane'in mutisevan: »Aasi» ja kilpailijansa avaimien kalisevan raivoissaan.

Kun ensimmäinen innostus hiukan on asettunut, taputtaa johtaja käsiään saadakseen puheenvuoron.

-- Nyt Viot, on teidän vuoronne! Leikkisän Runottaren jälkeen vakava.

Herra Viot vetää arvokkaana taskustaan paljon lupaavan nidotun vihon ja alkaa lukea, luoden Pikku Mieheen syrjäkatseen.

Herra Viot'n teos on idylli, kokonaan Virgiliuksen henkeen kirjoitettu idylli, jossa ylistetään ohjesääntöjä. Se on säkeiksi sovitettu vuorokeskustelu oppilas Menalkoksen ja oppilas Dorilaksen välillä... Oppilas Menalkos on sellaisessa lukiossa, jossa järjestys pidetään kunniassa: oppilas Dorilas taas sellaisessa, josta järjestys puuttuu... Menalkos ylistää ankaran kurin ilotonta tyydytystä. Dorilas järjettömän vapauden hedelmättömiä iloja.

Lopuksi joutuu Dorilas aivan alakynteen. Hän myöntää voittajalle kilpapalkinnon ja molemmat virittävät yhteisäänin reippaan laulun järjestyksen ylistykseksi.

Runo on lopussa... Kuoleman hiljaisuus!... Luvun aikana ovat lapset siirtyneet lautasineen kentän toiseen päähän ja syövät rauhallisina piirakoitaan kaukana, hyvin kaukana Menalkoksesta ja Dorilaasta. Herra Viot katselee heitä paikaltaan katkera hymy huulilla... Opettajien kasvojen ilme on moitteeton, mutta ei ainoakaan uskalla taputtaa... Onneton herra Viot! Hän on kärsinyt täydellisen tappion... Johtaja koittaa lohduttaa häntä: »Aihe oli laihanlainen, hyvät herrat, mutta runoilija suoriutui siitä oivallisesti.»

-- Minusta runo oli hyvin kaunis, sanoo Pikku Mies julkeasti, jota oma menestyksensä alkaa pelottaa. Turhaa matelemista! Herra Viot ei välitä lohdutuksista. Hän kumartaa sanattomana, eikä jätä katkeraa hymyään... Hän ei jätä sitä koko päivänä: ja illalla kotiin palatessa kuulee Pikku Mies kilpailijansa avainten ilkeästi rähisevän, oppilaiden laulun, soittokunnan soraäänten ja huonekaluvaunujen kolinan läpi niiden vieriessä nukkuvan kaupungin katuja: »Kili! kili! kil! herra runoilija, tämän me vielä maksamme sinulle!»

IX.

BOUCOYRAN'IN JUTTU.

Pyhän Theophilan juhlan mukana oli lupa-aika mennyt.

Sitä seuraavat päivät olivat synkkiä; oikeita karnevaalin jälkipäiviä. Ei kukaan päässyt oikein alkuun, ei opettajat eivätkä oppilaat. Koiteltiin perehtyä... Kahden pitkän lepokuukauden jälkeen oli lukion vaikea päästä takaisin entiseen latuunsa. Rattaat pyörivät huonosti, aivan kuin vanhassa seinäkellossa, jota ei pitkään aikaan ole muistettu korjata. Vähitellen järjestyi kuitenkin kaikki herra Viot'in ponnistusten avulla entiselleen. Joka päivä, samalla tunnilla, samalla kellon lyönnillä aukenevat pienet ovet pihalle päin ja pojat, jäykkinä kuin tinasotamiehet, marssivat kaksi rinnan puiden alle; sitte soi kello taasen: pom, pom, -- ja samat pojat poistuvat samoista ovista! Pom! pom! Nouskaa ylös! Pom! pom! Menkää maata! Pom! pom! Lukekaa! Pom! pom! Leikkikää! Ja niin edespäin vuoden loppuun asti.

Oi, järjestyssääntöjen voittoriemua! Kuinka onnellinen oppilas Menalkos olisikaan ollut, jos olisi saanut elää herra Viot'in pampun alaisena Sarlande'in mallilukiossa!

Minä ainoastaan himmensin tämän ihanan taulun loistoa. Minun luokkani ei näyttänyt minkäänlaisia edistysaskeleita. Nuo kauhistavat keskiluokkalaiset olivat palanneet vuoristostaan rumempina, itsepäisempinä ja hirveämpinä kuin koskaan. Minä puolestani olin käynyt äkäisemmäksi, sairaus oli tehnyt minut hermostuneeksi ja ärtyiseksi; en voinut enää sietää mitään.

... Edellisenä vuonna olin ollut liian lempeä, tänä vuonna olin liian ankara... Toivoin tällä tavalla masentavani nuo pahanilkiset veitikat ja singauttelin vähimmistäkin kujeista ympärilleni rangaistusläksyjä ja jälki-istuntoja...

Tämä järjestelmä ei luonnistanut. Tuhlaavaisesti jakamani rangaistukset kadottivat arvonsa ja olivat pian yhtä huonossa kurssissa kuin paperiraha vuodelta IV... Pian huomasin itseni aseettomaksi. Lukusalini oli ilmi kapinassa, eikä minulla ollut enää mitään keinoja sen kukistamiseksi. Näen itseni vieläkin kateederissa hosuen kuin onneton kirkunan, kyynelten, napinan ja vihellysten keskellä: »Ulos ovesta!... Kukko kiikuu! ... hys! ... hys!... Alas tyrannit!... Tämä on vääryyttä!...» Satoi mustepulloja, ja paperikuulat tuuskahtelivat pöydälleni, ja kaikki nuo pikku hirviöt kiikkuivat -- muka vastalauseita pannakseen -- joukottain kiinni pulpetissani ja ulvoivat kuin apinat.

Joskus kutsuin epätoivoissani herra Viot'in avuksi. Ajatelkaa, mikä nöyryys! Aina Pyhän Theophilan päivästä asti oli avainniekka kantanut minuun vihankaunaa, ja minä tunsin, kuinka hän iloitsi vastuksistani... Olipa kuin kivi olisi heitetty sammakkolampeen, kun hän äkkiä astui luokkaan avaimet kädessään; silmänräpäyksessä olivat kaikki paikoillaan, nenä kirjassa. Olisi voinut kuulla kärpäsen lentävän. Herra Viot käveli hetkisen edestakaisin kilistäen rautakimppuansa kuoleman hiljaisuuden vallitessa; sitte katsoi hän ivallisesti minuun ja vetäytyi pois sanaakaan sanomatta.

Olin hyvin onneton. Opettajatoverini tekivät minusta pilaa. Johtaja oli minulle kylmäkiskoinen tavatessamme; se oli aivan varmaan herra Viot'in työtä. Onnettomuuden huipuksi sattui vielä Boucoyran'in juttu.

Tuo onneton Boucoyran'in juttu! Olen aivan varma, että se on säilynyt lukion aikakirjoissa ja että sarlandilaiset puhuvat siitä vielä tänä päivänäkin... Minäkin tahdon puhua tuosta kauheasta jutusta. On aika, että maailma saa tietää totuuden...

Markiisi de Boucoyran, keskiluokkain pihan kauhu, ainoa aatelisvesa Sarlande'in lukiossa, oli viisitoistavuotias, suurisilmäinen, suurijalkainen ja -käsinen, matalaotsainen, talonpoikaisrenkiä muistuttava nulikka. Johtaja piti erikoisessa arvossa tätä oppilasta sen ylimyshohteen takia, jonka hänen läsnäolonsa antoi opistolle. Lukiossa kutsuttiin häntä vaan »markiisiksi». Kaikki pelkäsivät häntä; tuo yhteistunne vaikutti minuunkin, niin että puhuttelin häntä aina varovasti. Jonkun aikaa olimme jokseenkin hyvissä väleissä. Markiisi kyllä silloin tällöin katsoi minuun tai vastasi minulle sellaisella hävyttömällä tavalla, joka liiaksi muistutti »vanhaa hallitusta», mutta minä en ollut sitä huomaavinani, aavistaen, että tässä oli kova kovaa vastassa.

Mutta eräänä päivänä suvaitsi markiisi heittiö vastata minulle keskellä tuntia sellaisella hävyttömyydellä, että tykkänään kadotin kärsivällisyyteni.

-- Boucoyran, sanoin minä hänelle koittaen säilyttää kylmäverisyyteni, ottakaa kirjanne ja menkää heti paikalla ulos.

Tämäpä oli ennenkuulumaton mahtisana tuolle lurjukselle. Hän hölmistyi kokonaan ja katsoi minuun silmät seljällään paikaltaan liikahtamatta.

Huomasin, että tästä oli syntymässä ikävä juttu, mutta olin mennyt niin pitkälle, etten voinut enää peräytyä.

-- Menkää ulos, Boucoyran! käskin uudestaan.

Oppilaat odottivat henkeään vetämättä... Ensi kerran vallitsi luokassani hiljaisuus.

Minun toiseen käskyyni vastasi markiisi, joka oli tointunut hämmästyksestään, röyhkeällä ilmeellä: En mene!

Luokan läpi kävi ihastuksen humaus. Minä nousin kateederissani suuttuneena.

-- Vai ette mene? Sepä saadaan nähdä!

Ja minä tulin alas kateederista.

Jumala on todistajani, että väkivallan ajatuskin oli minusta sillä hetkellä hyvin kaukana: tahdoin vaan peloittaa markiisia varmalla esiintymiselläni; mutta nähdessään minun tulevan alas kateederista alkoi hän nauraa virnistellä niin halveksivasti, että tein liikkeen, ikäänkuin ottaakseni häntä kauluksesta tempaistakseni hänet penkistä.

Tuolla hävyttömällä oli takin alla kätkettynä tavattoman suuri, rautainen viivotin. Tuskin olin nostanut käteni, kun hän sivalsi minua kaikin voimin käsivarteen. Minulta pääsi tuskanhuuto.

Koko luokka taputti käsiään.

-- Hyvä, markiisi!

Nyt minä jouduin raivoihini. Yhdellä hyppäyksellä olin pöydällä ja toisella markiisin kimpussa; ja pitäen häntä kurkusta kiinni onnistui minun jalat, nyrkit ja hampaat toimessa raastaa hänet paikaltaan, niin että hän vieri ulos lukusalista aina keskelle pihaa... Se oli silmänräpäyksen työ: en olisi uskonut, että minulla oli niin paljon voimaa.

Oppilaat olivat mykkiä hämmästyksestä. Ei suinkaan huudettu enää: Hyvä. markiisi! Peljätty Boucoyran, väkevistä väkevin, oli saanut kurituksen tuolta päähänpänttääjä rääsyltä! Sepä merkillistä!... Minun arvoni kohosi samassa määrässä kuin kunnioitus markiisiin laski.

Kun jälleen nousin kateederiin vielä kalpeana ja liikutuksesta vapisten painuivat kaikki kasvot kiireesti pulpettiin. Luokka oli kukistettu. Mutta johtaja ja herra Viot, mitähän mieltä he olivat tästä asiasta? Mitenkä minä olin uskaltanut koskea kädelläni johonkin oppilaaseen, vieläpä markiisi de Boucoyran'iin, lukion ylimykseen! Tahdoin siis kaikin mokomin tulla pois ajetuksi!

Nämä mietteet, jotka tulivat vähän liian myöhään, häiritsivät voitonriemuani. Minua alkoi vuorostani peloittaa. Sanoin itsekseni: »Markiisi on ihan varmaan mennyt kantelemaan». Ja minä odotin joka hetki näkeväni johtajan astuvan sisään. Vapisin tunnin loppuun asti; mutta ei ketään tullut.

Välitunnilla näin hämmästyksekseni Boucoyran'in nauravan ja leikkivän toisten kanssa. Se saattoi minut hiukan levollisemmaksi; ja kun koko päivä meni ilman häiriöitä, kuvittelin että tuo lurjus pitäisi suunsa kiinni, ja että pääsisin asiasta pelkällä säikähdyksellä.

Onnettomuudeksi oli seuraava torstai lupapäivä. Illalla ei markiisi palannutkaan makuusaliin. Minulla oli pahoja aavistuksia enkä nukkunut koko yönä.

Seuraavan päivän ensimmäisellä lukutunnilla supattelivat oppilaat, keskenään katsellen Boucoyran'in paikkaa, joka oli tyhjä. Minä olin kuolla levottomuudesta, vaikka koitin sitä salata.

Kello seitsemän aikaan ovi avaantui äkkiä. Kaikki pojat nousivat ylös.

Minun turmioni oli tullut...

Johtaja astui ensimmäisenä sisään, sitte Herra Viot hänen perässään, ja viimeksi kookas vanhus, jolla oli pitkä, leukaan asti napitettu takki yllään ja korttelin korkuinen, jäykkä kaulus kaulassa. Tätä herraa en tuntenut, mutta ymmärsin heti, että hän oli isä Boucoyran. Hän punoi pitkiä viiksiään ja mutisi hampaittensa välistä.

Minulla ei ollut edes rohkeutta tulla alas kateederista noita herroja vastaanottamaan; eivätkä hekään puolestaan tervehtineet minua sisäänastuissaan. He asettuivat kaikki kolme seisomaan keskelle luokkaa eivätkä koko aikana kertaakaan edes katsahtaneet minuun päin.

Johtaja aloitti tulen.

-- Pojat, sanoi hän kohdistaen puheensa oppilaisiin, me tulemme tänne suorittamaan hyvin piinallista tehtävää. Muuan teidän opettajistanne on tehnyt itsensä syypääksi niin raskaaseen rikokseen, että meidän velvollisuutemme on antaa hänelle julkinen nuhde.

Tämän jälkeen ryhtyi hän antamaan minulle nuhdettansa, joka kesti vähintäin runsaan neljännestunnin. Kaikki asiat nurinkurin selitettyinä: markiisi oli lukion paras oppilas; minä olin ilman aihetta rääkännyt häntä; se oli anteeksiantamatonta. Olin sitäpaitsi laiminlyönyt kaikki velvollisuuteni.

Mitä voin vastata näihin syytöksiin?

Vähän väliä koitin puolustaa itseäni. »Anteeksi, herra johtaja!...» Mutta johtaja ei kuunnellut minua, vaan antoi minulle nuhteensa viimeiseen pisaraan asti.

Hänen jälkeensä alkoi Boucoyran'in isä puhua puolestaan... Hänen puheensa oli täydellinen oikeuskanne. Onneton isä parka! Hänen lapsensa oli melkein murhattu. Tuon pienen, avuttoman olennon kimppuun oli hyökätty ... kuinka ma sanoisin? ... puhvelihärjän tavoin, villin puhvelihärjän tavoin. Lapsi oli kaksi päivää ollut vuoteenomana. Kaksi päivää oli hänen äitinsä kyyneliin menehtyneenä valvonut hänen vuoteensa ääressä...

Oh, jos tässä olisi kysymyksessä mies, niin hän itse, herra de Boucoyran. kyllä tietäisi kostaa lapsensa puolesta! Mutta Hänhän oli vaan käskyläispoika, jota tuli sääli. Mutta olkoon se Hänelle sanottu: jos Hän vielä koskee pojan hiuskarvaankaan, niin pääsee Hän paikalla molemmista korvistaan...

Tämän kauniin puheen aikana tirskuivat oppilaat salaa ja herra Viot'in avaimet tärisivät nautinnosta. Kateederissaan seisten, raivosta kalpeana, kuunteli poloinen Hän kaikkia noita solvauksia, nieli kaikki nöyryytykset ja varoi mitään vastaamasta. Jos Hän olisi vastannut, olisi hänet ajettu pois lukiosta; ja minne Hän sitten olisi joutunut?

Vihdoin kun noiden kolmen herran kaunopuheisuus noin tunnin kuluttua oli ehtynyt, vetääntyivät he pois. Heidän mentyään syntyi salissa sanomaton meteli. Koitin, vaikka turhaan, saada hetkeksi hiljaisuutta; lapset nauroivat minulle vasten naamaa. Boucoyran'in juttu teki viimeisenkin lopun vallastani. Oh, se oli hirveä juttu!

Koko kaupunki oli kuohuksissaan... Pikku klubissa, suuressa klubissa, kahviloissa ja konserteissa puhuttiin vaan siitä. Ihmiset, jotka tunsivat asian perin pohjin kertoivat selkäpiitäkarmivia yksityiskohtia. Kaikesta päättäen oli tuo opettaja hirviö, todellinen peto. Hän oli kiduttanut lasta mitä pirullisimmalla julmuudella. Häntä ei enää kutsuttu puheessa muuksi kuin »julmuriksi».

Kun nuorempi Boucoyran oli ikävystynyt vuoteessa virumiseen, asettivat hänen vanhempansa hänet sohvalle salinsa kauneimpaan nurkkaan, ja viikon päivät kulki nyt salin läpi loppumaton ihmisjono. Säälittävä uhri oli kaikkien huomion esine.

Parikymmentä kertaa peräkkäin sai hän kertoa kohtalonsa ja joka kerta keksi tuo lurjus jonkun uuden yksityisseikan lisää. Äidit vapisivat, vanhat piijat kutsuivat häntä »pikku enkeliksi» ja kantoivat hänelle makeisia. Vastapuolueen sanomalehti käytti hyväkseen tätä juttua, kirjoittaen lukiota vastaan jyrisevän pääkirjoituksen samalla suositellen paikkakunnan luostarikoulua...

Johtaja oli raivoissaan; minun on kiittäminen ainoastaan rehtorin suositusta, ettei hän lähettänyt minua matkoihini... Voi, voi, parempi olisi ollut, jos minut heti olisi ajettu pois. Elämäni lukiossa oli käynyt sietämättömäksi. Lapset eivät minua enää totelleet; vähimmästäkin syystä uhkasivat he Boucoyran'in tavalla mennä kantelemaan isälleen. Lopuksi annoin heidän olla, miten mielivät.

Kaiken tämän kestäessä oli minulla yksi itsepintainen ajatus: kostaa Boucoyran'ille. Näin aina edessäni vanhan markiisin hävyttömän naaman ja korviani kuumotti vielä se uhkaus, jonka hän niistä oli lausunut. Ja jos olisin tahtonutkin unohtaa nuo hävyttömät, niin en olisi voinut. Kahdesti viikossa, kävelypäivinä, kun luokkani kulki Piispan kahvilan sivu, tiesin varmaan näkeväni isä Boucoyran'in seisomassa ravintolan ovella seudun suuren upseerijoukon keskellä, kaikki paljain päin ja biljaardikepit kädessä. He katselivat jo kaukaa ilkeästi nauraen meidän tuloamme: kun olimme äänen kantaman päässä, huusi markiisi hyvin kovaa, mitaten ärsyttävästi minua katseillaan: »Hyvää päivää, Boucoyran!»

-- Hyvää päivää, isä! vikisi hävytön poika vastaukseksi keskeltä riviä. Ja upseerit ja oppilaat ja kahvilan vahtimestarit räjähtivät nauramaan...

Tuo »hyvää päivää, Boucoyran» oli tullut minun kauhukseni, eikä ollut mitään keinoa siitä päästä. _Kentälle_ oli välttämättä kuljettava Piispan kahvilan sivu, eikä vainoojani laiminlyönyt kertaakaan siellä tapaamistamme.

Joskus syntyi minussa hurja halu mennä hänen luokseen ja vaatia hänet kaksintaisteluun; mutta kaksi syytä esti minut siitä: ensinnäkin pelko menettää paikkani ja toiseksi markiisin seipään kokoinen sapeli, jolla hän oli niin monta lävistänyt kaartissa ollessaan.

Mutta eräänä päivänä oli kärsivällisyyteni mitta täysi, ja minä menin tapaamaan Rogeria miekkailun opettajaa, ja ilmoitin hänelle ilman pitempiä mutkia aikomukseni taistella markiisin kanssa. Roger, jota en pitkään aikaan ollut puhutellut, kuunteli minua ensin hiukan kylmästi; mutta kun olin lopettanut, kävi hän kovin sydämelliseksi ja puristi lämpimästi käsiäni.