Part 5

Ja sitte täytyi minun jättää pikku poikani, rakkaat pikku poikani, joihin olin niin kiintynyt... Millainen tulisi parrakas yläluokkalainen olemaan heille?... Mitä tulisi Nilkusta? Olin todellakin suruissani.

Ja pikku poikani olivat myöskin suruissaan erostamme. Kun viimeistä kertaa valvoin heidän lukujaan olivat kaikki hetken liikutettuja, kun kello soi... He tahtoivat kaikki suudella minua... Olipa muutamilla jotakin oikein kaunistakin minulle sanottavana.

Entä Nilkku?

Nilkku ei sanonut mitään. Mutta juuri, kun menin ulos, lähestyi hän minua aivan punaisena ja pisti juhlallisesti kouraani komean vihon, jonka hän oli minun mielikseni laittanut _viivoja_ täyteen.

Nilkku raukka!

VII.

LÄKSYJEN PÄNTTÄÄJÄ.

Jouduin siis keskiluokkain lukusaliin.

Siellä sain huostaani viisikymmentä pahanilkistä, kolmen-, neljäntoista vuoden ijässä olevaa poikalurjusta, pöhöposkia vuoristolaisia, rikastuneitten maanvuokraajien poikia, joiden puolesta heidän vanhempansa maksoivat lukiolle kolmasti vuodessa sata kaksikymmentä francia tehdäkseen heistä pikku porvareita.

Nuo kömpelöt, röyhkeät, ylpeät nulikat puhuivat keskenään leveätä Cévennin murretta, josta minä en ymmärtänyt sanaakaan, ja olivat melkein kaikki rumassa äänenmurrosijässä. Heillä oli karkeat, punaisiksi paleltuneet kädet, ääni kuin käheillä kukonpojilla, katse tylsä ja kaikilla sama lukion leima. He vihasivat minua ensi hetkestä alkaen, ilman että minua vähääkään tunsivat. Minä olin heidän silmissään vihollinen, läksyjen pänttääjä: ja siitä päivästä, kun asetuin istuimelleni, oli meidän välillämme sota, vimmattu sota ilman aselepoa joka ainoa hetki.

Voi, noita julmia lapsia, kuinka he minua kiduttivat!...

Tahtoisin puhua heistä ilman katkeruutta, ovathan nuo surulliset ajat niin kaukana!... Mutta ei, en voi; huomatkaa, vielä tällä hetkellä, jona näitä rivejä kirjoitan, tunnen kuinka käteni vapisee kuumeentapaisesta liikutuksesta. Tuntuu kuin yhä vieläkin olisin heidän parissaan.

He eivät tietystikään enää muista minua. He eivät enää muista Pikku Miestä eivätkä hänen komeita nenälasejaan, jotka hän osti itselleen näyttääkseen arvokkaammalta...

Entiset oppilaani ovat nyt miehiä, vakavia miehiä. Souheyrol lienee asianajajana jossakin Cévenneillä; Veillon (nuorempi) oikeuskirjuri: Loupi apteekkari ja Bouzanqueta eläinlääkäri. Heillä on asemansa ja kaksi leukaansa, kaikki mitä tarvitaan.

Joskus kuitenkin, kun he tapaavat toisensa joko seurassa tai kirkkomäellä, muistelevat he noita hauskoja lukioaikoja, ja silloin he ehkä tulevat puhuneeksi minusta.

-- Kuuleppas Veillon, muistatko pikku Eyssetteä, läksyjen pänttääjää Sarlande'in ajoilta, jolla oli pitkä tukka ja piimänaama? Mitä kauheita kepposia me teimme hänelle!

Totta, hyvät herrat, te teitte hänelle kauheita kepposia, ja teidän entinen läksyjen pänttääjänne ei ole niitä vieläkään unohtanut...

Voi, poloinen pänttääjä rukka! kuinka hän teitä nauratti!... Niin, ja kuinka te itketitte häntä!... Te saitte hänet itkemään, ja se juuri teki kepposenne vielä hauskemmiksi...

Kuinka monta kertaa tuo pikku raukka, kidutuspäivän päätyttyä, vuoteeseensa kyyristyneenä puri peitettään, ettette olisi kuulleet hänen nyyhkytystään!...

Kauheata on elää pahansuopuuden ilmapiirissä, aina olla paha, aina aseissa, on niin kauheata rangaista, -- tulee väkisinkin tehneeksi väärin, -- kauheata on elämä, kun aina epäilee, kun kaikkialla pelkää ansoja, kun ei milloinkaan syö rauhassa eikä nuku rauhassa, kun aselevonkin vallitessa sanoo itsekseen: »Voi, hyvä Jumala!... Mitähän niillä taasen on mielessä?»

Ei, vaikka Daniel Eyssette eläisi sadan vuoden vanhaksi, ei hän milloinkaan unohda, mitä hän sai kärsiä. Sarlande'in lukiossa siitä päivästä lähtien, kun hän astui keskiluokkain lukusaliin.

Ja kuitenkin, -- olin voittanut jotain lukusalia vaihtaissani: näin nyt mustat silmät.

Ollessamme kahdesti päivässä välitunnilla, näin ne kaukaa eräässä akkunassa, joka oli keskiluokkain pihalle päin... Ne olivat siellä, mustempina ja suurempina kuin koskaan, aamusta iltaan kumartuneina neuloksen yli, joka ei milloinkaan tullut valmiiksi; sillä mustat silmät neuloivat, neuloivat herkeämättä. Vaan neulomaan, ainoastaan neulomaan oli lasisilmänoita ne löytölasten kodista ottanut, mustat silmät eivät tunteneet isäänsä eivätkä äitiänsä -- neuloivat vaan koko vuoden päästä päähän ilman lepoa, vieressä kehräävän lasisilmänoidan leppymättömän katseen alaisina.

Kuinka minä katselin noita silmiä. Välitunnit tuntuivat minusta liian lyhyiltä. Olisin voinut viettää koko ikäni tuon siunatun akkunan alla, jonka takana mustat silmät työskentelivät. Nekin tiesivät, että minä olin lähellä. Vähän väliä ne kohosivat neuloksesta, ja me puhuimme keskenämme silmäkieltä, suutamme avaamatta.

-- Te olette hyvin onneton herra Eyssette?

-- Niinkuin tekin, mustat silmä raukat.

-- Meillä ei ole isää eikä äitiä.

-- Minun isäni ja äitini ovat kaukana täältä.

-- Voi, kun tietäisitte, kuinka kauhea lasisilmänoita on.

-- Pojat ovat myös minulle kovin pahoja.

-- Rohkeutta, herra Eyssette.

-- Rohkeutta, ihanat, mustat silmät.

Enempää ei milloinkaan sanottu. Minä pelkäsin aina herra Viot'n ilmestymistä avaimineen, -- kili, kili, kil! -- ja tuolla ylhäällä akkunan takana oli mustilla silmillä myöskin oma herra Viot'insa. Minuutin ajan keskusteltuaan painuivat ne nopeasti alas ja ryhtyivät jälleen ompeluunsa suurien, terässankaisten silmälasien julmistuneen katseen säikähdyttäminä.

Pidin myöskin suuresti abbé Germane'ista...

Abbé Germane oli filosofian opettaja. Häntä pidettiin originaalina ja koko lukio aina johtajaan ja herra Viot'hon saakka pelkäsi häntä. Hän puhui vähän, lyhyeen ja tuimasti, kutsui kaikkia sinuksi, kulki pitkin askelin, pää pystyssä, kauhtana levällään ja paukutteli kuin ratsumies solkikenkäinsä korkoja. Hän o1i kookas ja väkevä. Olin kauvan luullut häntä hyvin kauniiksi: mutta eräänä päivänä häntä katsellessani lähempää, huomasin että nuo jalot leijonakasvot olivat hirvittävästi rokon rumentamat. Pieninkin kohta kasvoista oli kuin rikkihakattu, survottu, ruhjottu. Mirabeau papinkauhtanassa.

Abbé vietti yksinäistä, kolkkoa elämää pienessä kamarissaan, joka oli talon äärimmäisessä päässä, niin sanotussa Vanhassa lukiossa. Ei kukaan käynyt hänen luonaan, paitsi hänen molemmat pahanilkiset veljensä, jotka kuuluivat minun lukusaliini, ja joiden kasvatuksen hän kustansi.

... Iltasin, pihan poikki makuusaliin mennessä huomasi ylhäällä Vanhan lukion mustuneissa, rappiolle joutuneissa rakennuksissa pienen, himmeän valon tuikuttavan; se oli abbé Germane'in lamppu. Monta kertaa myöskin aamulla kello kuusi lukusaliin mennessäni näin sumun läpi lampun vielä palavan; abbé Germane ei ollut lainkaan pannut maata... Hänen sanottiin kirjoittavan suurta, filosofista teosta.

Minä puolestani tunsin suurta myötätuntoa tuota kummallista abbéta kohtaan, jo ennenkuin olimme tutustuneetkaan. Hänen hirvittävän kauniit kasvonsa, jotka säteilivät neroa, vetivät minua puoleensa. Mutta minut oli niin peloitettu kaikenmoisilla kertomuksilla hänen kummallisuuksistaan ja töykeydestään, etten uskaltanut lähestyä häntä. Tein sen kuitenkin suureksi onnekseni.

Se tapahtui seuraavasti...

Minun on kertominen, että olin tähän aikaan vajonnut korvia myöten filosofian historian tutkimiseen... Ankara työ Pikku Miehelle.

Silloin sain eräänä päivänä halun lukea Condillac'ia. Meidän kesken sanoen ei mies ole lukemisen arvoinen ja filosofina naurettava ja koko hänen filosofinen romunsa mahtuisi pikkusormen alle; mutta, niinkuin tiedätte, on nuorena aivan nurinkuriset käsitykset asioista ja ihmisistä.

Tahdoin siis lukea Condillac'ia. Minun täytyi saada Condillac, maksoi mitä maksoi. Pahaksi onneksi ei lukion kirjastossa ollut siitä nidostakaan, ja kirjakauppiaat eivät pitäneet sitä kaupan. Päätin kääntyä abbé Germane'in puoleen. Hänen veljensä olivat kertoneet minulle, että hänen huoneessaan oli yli kahdentuhannen kirjan, ja olin varma, että hänellä oli tuo unelmaini kirjakin. Mutta tuo mies hirviö peloitti minua ja vaivoin sai Condillac'kaan minut kiipeämään hänen luolaansa.

Kun saavuin hänen ovensa edustalle, vapisivat polveni... Naputin kaksi kertaa hyvin hiljaa...

-- Sisään, kuului jyrisevä ääni. Peloittava abbé Germane istui hajareisin matalalla tuolilla, sääret pitkällään, kauhtanan liepeet ylösvedettyinä niin että voi nähdä hänen voimakkaat, jännitetyt lihaksensa mustien silkkisukkien läpi. Nojaten kyynärpäitään tuolin selkämykseen luki hän paksua punasyrjäistä nidosta ja poltti, niin että tohisi lyhyttä, ruskeata piippua, jota sanotaan »nenänkärventäjäksi».

-- Sinäkö se olet! sanoi hän tuskin kohottaen silmiään nidoksestaan. Päivää! Kuinka voit? Mitä tahdot?...

Hänen jyrkkä äänensä, tuo kirjoilla sisustettu, jylhä huone, hänen ratsainistumisensa ja lyhyet piippunsa, jota hän piteli hampaissaan, tekivät minut kovin araksi.

Minun onnistui kuitenkin jotenkuten selittää käyntini tarkoitus ja pyytää tuota kuuluisaa Condillac'ia.

-- Condillac! aijotko sinä lukea Condillac'ia! vastasi abbé Germane hymyillen. Mitä hullutuksia!... Etkö ennemmin tahtoisi polttaa piippua tupakkaa kanssani! Ota tuo komea rauhanpiippu, joka riippuu alhaalla seinää vasten, ja sytytä se ... saatpa nähdä, se maistuu paremmalta kuin kaikki maailman Condillac'it.

Minä kieltäysin kumartaen ja punastuen.

-- Etkö huoli?... No, niinkuin tahdot, poikaseni. Condillac'isi on tuolla ylhäällä kolmannella rivillä vasemmalta ... voit ottaa sen mukaasi; minä lainaan sen sinulle. Mutta älä pitele sitä pahasti, taikka minä nyljen sinut.

Löysin Condillac'in kolmannelta riviltä vasemmalla ja aijoin poistua, mutta abbé pidätti minut.

-- Sinä siis harrastat filosofiaa? ... sanoi hän katsoen minua silmiin. Ehkäpä vielä uskotkin siihen?... Loruja, joutavia loruja, poikaseni! Ja minusta piti kaikin mokomin tehtämän filosofian opettaja! Se se vasta on jotain!... Mistä on luennoitava? Nollasta, tyhjästä... Yhtä hyvin olisivat he voineet, kun kerran hommassa olivat, nimittää minut tähtien ylitarkastajaksi taikka piipunsavun katsastajaksi... Voi, minua poloista! Saa sitä toisinaan olla jos jonakin henkensä elättämiseksi... Sinäkin siitä jo hiukan tiedät, vai kuinka?... No, ei sinun ole tarvis punastua. Tiedän, ettet ole onnellinen, pikku urkkija rukka, ja että pojat tekevät elämäsi sietämättömäksi.

Tässä abbé hetkeksi vaikeni. Hän näytti hyvin suuttuneelta ja tärryytti vimmatusti piippunsa vartta sormellaan. Minä jouduin liikutuksen valtaan kuullessani tuon arvossapidetyn miehen surkuttelevan kohtaloani ja painoin Condillac'in silmilleni salatakseni kyyneleeni, jotka valahtivat esiin. Melkein heti abbé jatkoi:

-- Niin. unohdin kysyä sinulta ... rakastatko Jumalaa? Häntä täytyy rakastaa, näetsen, poikaseni, ja luottaa häneen ja rukoilla häntä lujasti, muuten sinusta ei ole minnekään... Elämän suurissa kärsimyksissä en tiedä muuta kuin kolme parannuskeinoa: työ, rukous ja piippu, hyvin lyhyt savipiippu, muista se... Filosofeista ei ole minnekään; eivät ne kykene sinua rahtuakaan lohduttamaan. Minä olen kaiken tuon läpäissyt, voit uskoa puheeseeni.

-- Niin uskonkin, herra abbé.

-- Ja nyt, mene tiehesi, sinä väsytät minua... Kun haluat kirjoja, niin ei ole tarvis muuta kuin tulla ottamaan. Huoneeni avain on aina oven päällä, ja filosofit aina kolmannella hyllyllä vasemmalta... Älä puhu minulle enää... Hyvästi!

Sitten hän jälleen syventyi lukemiseensa ja antoi minun mennä ulos edes katsahtamatta minuun.

Tästä päivästä alkain olivat kaiken maailman filosofit käytettävinäni, minä menin abbé Germane'in huoneeseen naputtamatta, aivan kuin omaani. Useimmiten oli abbé luokalla, kun tulin sisään, ja huone oli tyhjä. Pikku piippu uinaili pöydän reunalla punareunaisten nidosten ja lukemattomien paperien keskellä, jotka olivat täynnä harakanvarpaita.

Joskus abbé Germanekin oli siellä. Hän joko luki, kirjoitti tai kulki pitkin harppauksin edestakaisin. Sisäänastuessani sanoin aralla äänellä:

-- Hyvää päivää, herra abbé!

Useimmiten ei hän vastannut... Minä otin filosofini kolmannelta riviltä vasemmalta ja menin menojani, ilman että hän näytti aavistavankaan läsnäoloani. Aina vuoden loppuun asti emme vaihtaneet kahtakymmentäkään sanaa; mutta mitäpä siitä! Jokin sisimmässäni sanoi, että olimme ystäviä...

Tällä välin läheni lupa-aika. Soitto-oppilaitten kuultiin joka päivä harjoittelevan piirustussalissa polkkia ja marsseja palkintojen jakopäiväksi. Nämä polkat saattoivat kaikki hyvälle tuulelle. Iltasin, viimeisellä työtunnilla, nousi pulpeteista koko armeija pikku almanakkoja, ja joka poika veti viivan sen päivän yli, joka oli lopussa: »Taas yhtä vähemmän!» Pihat olivat täynnä lautoja juhlalavaa varten; piiskattiin nojatuoleja ja mattoja pudistettiin ... lopussa oli työnteko ja kuri. Mutta sama viha urkkijaan ja samat hirvittävät kujeet jatkuivat viimmeiseen asti.

Vihdoin saapui tuo suuri päivä. Aika olikin; en olisi voinut kestää kauvempaa.

Palkinnot jaettiin minun pihallani, keskiluokkain pihalla... Näen sen vielä kirjavine telttoineen, sen valkealla verhotut muurit ja suuret vihreät puut täynnä lippuja ja niiden alla äärettömän sikermän sotilaslakkeja, kolmikolkkahattuja, sylinterejä ja kukkasia, sulkia nauhoja ja töyhtöjä... Perällä oli pitkä lava, jolla koulun arvohenkilöt istuivat punaisissa samettinojatuoleissa. Kuinka pieneksi itsensä tunsi tuon lavan edessä! Kuinka halveksivan ja ylhäisen näön se antoi niille, jotka sillä istuivat! Ei kellään noista herroista ollut enää tavallinen naamansa.

Olipa abbé Germane'kin lavalla, mutta ei näyttänyt olevan siitä tietoinen. Puoleksi pitkällään nojatuolissa, pää takakenossa, kuunteli hän hajamielisenä naapureittensa puhetta ja näytti katseellaan seuraavan puiden lehvien välitse jonkin olemattoman piipun savua.

Lavan juurella kimaltelivat soittokunnan torvet ja huilut auringon paisteessa. Koulun kaikki kolme osastoa istui penkeillä yhteen sullottuina, luokanjohtajat takanaan: kaikkein takimmaisina olivat tohisevat vanhemmat ja aliopettaja, joka talutti naisia paikoilleen huutaen: »Tehkää tilaa, tehkää tilaa!» ja vihdoin näkymättömänä joukon keskellä herra Viot'n avaimet, jotka riensivät ympäri pihaa, niin että kili-kili-kil! kuului milloin oikealta, milloin vasemmalta, milloin mistäkin, kaikkialta yhtaikaa.

Juhlallisuus alkoi, ja oli kuuma. Ei tuulen henkäystäkään teltan alla... Lihavat, tulipunaiset rouvat uinailivat höyhentöyhtöjensä varjossa ja kaljupäät herrat pyyhkivät tulipunaisilla silkkiliinoilla päätänsä... Kaikki oli punaista: kasvot, liput, nojatuolit. Pidettiin kolme puhetta, joille taputettiin vahvasti; minä en niistä mitään kuullut. Tuolla ylhäällä ensimmäisen kerroksen akkunassa neuloivat mustat silmät tavallisella paikallaan, ja minun sieluni liiteli niiden luo... Mustat silmä rukat! Ei tämmöisenäkään päivänä lasisilmänoita suonut niille vapautta.

Kun viimmeisen luokan viimmeisen palkinnon viimmeinen saaja oli julistettu, remahti soittokunta riemumarssiin, ja kaikki alkoivat hajaantua. Syntyi yleinen sekasorto. Opettajat tulivat alas lavaltaan; oppilaat hyppivät penkkien yli tavoittamaan omaisiaan. Syleiltiin ja huudettiin: »Tule tänne, tule tänne!» Palkinnonsaajain sisaret kantoivat ylpeinä veljiensä palkintoja poislähtiessään. Silkkihameet kahisivat tuolien välissä... Pikku Mies seisoi liikkumattomana erään puun takana ja katseli kauniiden naisten poislähtöä, alakuloisena ja häveten kulunutta hännystakkiaan.

Vähitellen piha tyhjeni. Pääovella seisoivat johtaja ja herra Viot. He hyväilivät ohimeneviä lapsia ja kumarsivat syvään vanhemmille.

-- Tervetuloa ensi vuonna, tervetuloa ensi vuonna! sanoi johtaja leikkisällä hymyllä. Herra Viot'n avaimet helisivät hyväilevästi: kili-kili-kil! »Tulkaa takaisin, tulkaa takaisin ensi vuonna, pikku ystävät.»

Lapset ottivat hyväilyt hyvin huolettomasti vastaan ja loikkasivat yhdellä harppauksella portaat alas.

Muutamat nousivat komeisiin, vaakunoilla koristettuihin vaunuihin, joissa äidit ja sisaret kokoilivat leveitten hameittensa helmoja tehdäksensä sijaa. Läiskis...! Ja nyt aika vauhtia linnaa kohti! Kohta saamme nähdä kotipuistomme ja sen ruohonurmet, hauskan keinumme akaasioitten alla ja lintuhäkit, joissa on niin harvinaisia lintuja, ja soman lammikon joutsenineen ja kauniin linnanpenkereen, jolla iltasin juodaan jäistä sitruunavettä.

Toiset kiipesivät metsästysvaunuihin kauniitten tyttöjen viereen, jotka nauroivat valkeissa hatuissaan, niin että hampaat loistivat. Vuokramiehen vaimo, kultavitjat kaulassa oli ajajana. Anna piiskan läiskyä, Mathurine! Nyt palataan vuokrataloon; kohta saamme syödä voileipiä ja juoda maalaisviiniä, kohta saamme olla mukana teiriä ampumassa ja kieritellä tuoksuvissa heinissä!

Onnelliset lapset! He saivat mennä menojaan... Voi, jospa minäkin olisin voinut lähteä pois...

VIII.

MUSTAT SILMÄT.

Nyt on lukio autiona. Kaikki ovat poissa... Kokonaiset armeijat isoja rottia tekee keskellä päivää hyökkäyksiään makuusalin toisesta päästä toiseen. Mustepullot kuivuivat pulpeteissa. Pihan puissa viettävät varpuslaumat juhliaan; nämä herrat ovat kutsuneet kaikki toverinsa kaupungista vieraisiin, ja aamusta iltaan on nyt puissa hirvittävä rähinä.

Pikku Mies kuuntelee heitä työskennellessään katon harjan alla. Hän on armosta saanut jäädä taloon lupa-ajaksi. Hän käyttää tämän ajan vimmattuun kreikkalaisten filosofien tutkimiseen. Mutta huone on liian kuuma, ja katto liian matalalla. Sen alla on tukehtua. Ei minkäänlaisia akkunaluukkuja. Aurinko tulee huoneeseen kuin tulisoihtu ja sytyttää kaikki tuleen. Katossa paukahtelee kalkitus ja rapisee alas... Pikku Mieskin tekee kovia ponnistuksia, ettei nukkuisi. Hänen päänsä on lyijynraskas; hänen silmäluomensa tahtovat painua umpeen.

Tee työtä, Daniel Eyssette!... Sinunhan on luotava uusi koti... Mutta turhaan, hän ei voi... Kirjaimet tanssivat hänen silmissään, sitte alkaa kirja pyöriä, lopuksi pöytä ja koko huone. Karkoittaakseen tuon kummallisen horrostilan, Pikku Mies nousee ylös ja astuu pari askelta, ovelle saavuttuaan hän horjahtaa ja kaatuu maahan kuin kivi unen voittamana.

Ulkona rupattavat varpuset, sirittävät heinäsirkat, tomusta valkeat plataanit pudottavat suomujaan auringon täydeltä terältä heloittaissa.

Pikku Mies näkee ihmeellistä unta; hän on kuulevinaan kamarinsa ovelle koputettavan ja raikkaan äänen huutavan häntä nimeltä »Daniel, Daniel..!» Hän tuntee tuon äänen. Se huusi samalla tavalla muinoin: »Jacques, sinä olet pässinpää!»

Ovelle koputetaan yhä kovemmin: »Daniel, oma Danielini, tämä on isäsi, avaa pian!»

Voi kauhistavaa painajaista! Pikku Mies aikoo vastata, aikoo mennä aukaisemaan. Hän kohottautuu kyynärpäilleen, mutta hänen päänsä on liian raskas, hän vaipuu takaisin maahan ja kadottaa tajuntansa...

Kun Pikku Mies tulee tuntoihinsa, huomaa hän kummastuksekseen makaavansa viti valkoisessa vuoteessa sinisten verhojen puolihämärässä... Valo on niin suloinen, huone niin rauhallinen. Ei kuulu muuta ääntä kuin kellon naksutus ja hopealusikan helähdys porsliiniastian laitaa vasten... Pikku Mies ei tiedä missä on; mutta hänen on niin hyvä olla. Verhot vedetään hiukan syrjään. Isä Eyssette, kuppi kädessä, kumartuu hänen puoleensa hellästi hymyillen, silmät täynnä kyyneliä. Pikku Mies luulee yhä uneksivansa.

-- Sinäkö se olet, isä, sinäkö se todellakin olet?

-- Niin, oma Danielini; niin rakas lapseni, minä se olen.

-- Missä olen siis?

-- Sairashuoneessa, olet ollut täällä viikon ajan ... nyt olet parantunut, mutta olet ollut hyvin sairas...

-- Mutta sinä, isä, kuinka sinä olet täällä? Suutelehan minua toki vielä! Voi, kun näen sinut, luulen yhä uneksivani.

Isä Eyssette suutelee häntä.

-- Kas noin, vedä peite päällesi, ole kiltti lapsi... Lääkäri on kieltänyt sinun puhumasta.

Ja estääkseen lapsen puhumasta, puhuu tuo kunnon mies itse koko ajan.

-- Voitko ajatella, että viiniviljelysyhtiö lähetti minut viikko sitte kiertomatkalle Cévenneille. Arvaat kai, että olin iloinen, kun saisin nähdä Danielin! Saavun lukiolle... Sinua huudetaan ja haetaan... Ei missään Danielia. Annan tuoda itseni huoneesi ovelle: avain oli sisäpuolella... Minä koputan: ei vastausta. Raksis! minä potkaisen oven sisään ja löydän sinut lattialta kovassa kuumetaudissa... Voi, lapsi raukka, kuinka sairas olet ollut. Viisi vuorokautta olet hourinut! En ole sinua minuutiksikaan jättänyt... Houraillessa puhuit koko ajan kodin perustamisesta. Minkä kodin? sano!... Taikka huusit: »Pois avaimet, ottakaa pois avaimet lukoista!» Sinä naurat? Mutta usko, että minä en nauranut. Hyvä Jumala, mitä öitä olenkaan saanut kanssasi viettää... Tiedätkö, että herra Viot, -- onhan hänen nimensä Viot? -- ei tahtonut antaa minun olla lukiossa yötä. Hän vetosi ohjesääntöihin... Niin, ajattele, ohjesääntöihin! Niinkuin minä hänen ohjesäännöistään välittäisin. Tuo kirjatoukka luuli peloittavansa minua kilistämällä avaimiaan nenäni edessä. Mutta kylläpä hän sai kunniansa kuulla.

Isä Eyssetten uhkarohkeus sai Pikku Miehen kauhistumaan; mutta sitten nopeasti unohtaen herra Viot'in avaimet, kysyi hän: »Entä äiti?» levittäen sylinsä aivan kuin äiti olisi ollut siinä hyväiltävänä.

-- Ellet pidä peitettä päälläsi, niin en kerro mitään, vastasi isä Eyssette suuttuneena. No, vedä peite päällesi!... Äitisi voi hyvin, hän on Baptiste sedän luona.

-- Entä Jacques?

-- Jacques?... Se aasi! Kun sanon aasi, en sillä mitään tarkoita, niinkuin hyvin ymmärrät... Jacques on päinvastoin oikein kunnon poika... Mutta älä heitä sitä peitettä päältäsi, piru vieköön!... Hänellä on erinomainen paikka. Hän itkee tietysti, niinkuin ennenkin. Mutta muuten hän on hyvin tyytyväinen. Hänen esimiehensä on ottanut hänet kirjurikseen... Hänellä ei ole muuta työtä kuin kirjoittaa sanelun mukaan... Hyvin edullinen paikka.

-- Jacques rukka on siis elinkaudekseen tuomittu kirjoittamaan sanelun mukaan!...

Se sai Pikku Miehen kohti kulkkua nauramaan, ja isä Eyssette nauroi nähdessään hänen nauravan, yhtä mittaa toruen tuon kirotun peitteen takia, joka aina liukui pois...

Oi, ihana sairashuone! Mitä suloisia hetkiä Pikku Mies viettää pikku vuoteensa sinisten uutimien välissä!... Isä Eyssette on aina hänen luonansa: hän istuu koko päivän hänen luonansa: hän istuu koko päivän hänen päänalusensa vieressä ja Pikku Mies tahtoisi, ettei isä Eyssette lainkaan lähtisi pois... Mutta voi, se on mahdotonta. Viiniviljelysyhtiö tarvitsee matkustajansa. Isän on lähteminen, hänen on jatkaminen kiertomatkaansa Cévenneillä...

Isän lähdettyä jää poika yksin, ihan yksin hiljaiseen sairashuoneeseen. Hän viettää päivänsä lukemalla suuren nojatuolin helmassa akkunan ääressä. Aamuin ja illoin tuo keltainen rouva Cassagne hänelle ruokaa. Pikku Mies juo lihaliemikuppinsa, imeskelee kananpojan koipensa ja sanoo: »Kiitos, hyvä rouva!» Ei mitään muuta. Tuo nainen haisee kuumetaudeilta, eikä miellytä häntä. Pikku Mies ei edes katso häneen. Mutta kun hän eräänä aamuna on päässyt sanomasta: »Kiitos, hyvä rouva!» aivan kuivasti, niinkuin tavallisesti silmiään kirjasta nostamatta, hämmästyy hän kuullessaan hyvin lempeän äänen sanovan: »Kuinka voitte tänään, Daniel herra?»

Pikku Mies nostaa päätään ja, arvatkaa kenenkä hän näkee... Mustat silmät, mustat silmät ilmi elävinä, liikkumattomina ja hymyilevinä edessään!... Mustat silmät ilmoittavat ystävälleen, että keltainen rouva on sairaana, ja että heidän on hoitaminen hänen toimiansa. Ne lisäävät maahan luotuina, että ne ovat hyvin iloiset nähdessään Daniel herran jälleen terveenä; sitte ne vetääntyvät pois syvään niiaten ja sanovat tulevansa vielä samana iltana takaisin. Mustat silmät ovat palanneetkin vielä samana iltana, ja seuraavan päivän aamuna, vieläpä seuraavan päivän iltanakin. Pikku Mies on ihastuksissaan. Hän siunaa omaa tautiaan, keltaisen rouvan tautia, kaikkia maailman tauteja; ellei kukaan olisi ollut sairaana, ei hän koskaan olisi joutunut mustien silmien kanssa kahdenkesken.