Part 2

Ja niin se vei heidät ovesta ympyränmuotoiseen käytävään, joka näytti kulkevan koko pesän ympäri. Tästä käytävästä haaraantui molemmille puolille sivukäytäviä, ja siinä oli kahden puolen ovia, joista pääsi eri saleihin. Kun he katsoivat noihin näköjään päättymättömiin haarakäytäviin, näkivät he niiden keskellä juoksevan kapean vesiojan, ja tämän molemmin puolin kasvoi valkoisia, munanmuotoisia sieniä. Muutamissa saleissa oli muurahaisia työskentelemässä, toisissa ruokittiin toukkia, eräissä he näkivät merkillisiä, kömpelöitä, pehmeitä hyönteisiä, jotka näyttivät olevan sekä sokeita että kuuroja, ja joita muurahaiset hyvin hellästi hoitelivat.

-- Mitä nuo rumat elukat ovat, jotka näyttävät jonkinlaisilta iljettäviltä kovakuoriaisilta? -- kysäisi Maija.

-- Nehän ovat meidän lypsylehmiämme, -- vastasi muurahainen hieman närkästyneenä. -- Täällä erämaassa me emme voi pitää sitä lajia, joka elää puiden lehdillä, vaan meidän täytyy hoitaa noita raukkoja, jotka eivät eläisi ilman meidän hoitoamme. Kenties ei maitotilkkanen maistuisi teistä hullummalta näin kävelyn jälkeen?

Muurahainen otti saviastian ja lypsi erään kovakuoriaisen, ja kun lapset maistoivat maitoa, oli se makeata ja virkistävää kuin hunajavesi.

Monia mutkikkaita teitä kulkien opasti muurahainen heitä ylt'ympäri koko pesän, ja viimeksi he tulivat suureen saliin, joka nähtävästi oli pesän keskustassa. Se näytti valtavan suurelta leivinuunilta. Täällä eivät lapset ylettyneet kattoon saakka kuten pienemmissä huoneissa. Tässäkin huoneessa tehtiin työtä kuumeisella kiireellä, ja vasta nyt he huomasivat, että osa muurahaisia oli mustia, ja että juuri näiden suoritettavana oli raskain työ.

-- Miksi muutamat teistä ovat mustia? -- kysyi Lalli.

-- Nehän ovat meidän orjiamme, -- vastasi muurahainen ylpeänä. -- Meidän sotilaamme ryöstävät noiden mustain pakanain pesät ja tuovat sieltä kotelot, joista sitten kuoriutuu orjia.

-- Mutta eikö se ole väärin? -- kysyi Maija arasti.

-- Väärin? -- toisti muurahainen kummastellen. -- Miksi se olisi väärin? Eikö vahvempi saa tehdä heikommalle, mitä tahtoo? Niin on tehty tuhansien vuosien aikana, niin kaukaisista ajoista saakka kuin meidän historiamme ulottuu. Mutta nyt ei minulla ole enää aikaa seisoa täällä puhumassa pötyä, -- jatkoi se aivan kuin olisivat sen leuat ruvenneet syyhyämään työnhalusta. -- Mutta minä annan teille lahjan, joka voi teille olla hyödyksi, kun tulette ulos. Se on asbestista tehty auringonvarjo, joka suojelee kuumalta paahteelta. Me käytämme semmoisia suojaamaan koteloitamme, joita täytyy silloin tällöin tuulettaa ulkona, ja sitäpaitsi eräisiin muihinkin tarkoituksiin, mutta voittehan tekin saada pari semmoista, muuten te aivan paistutte, noin ohutnahkaisia kuin olette. On meillä tosin maanalaisiakin käytäviä, jotka ulottuvat aina kasvivyöhykkeeseen saakka, mutta ne ovat liian matalia teille, jotka kävelette noin hassulla tavalla.

-- Hassulla, -- toisti Villi harmistuneena. -- Sinä senkin kuusikoipinen orjakauppias!

Mutta tätä hän ei sanonut ääneen, sillä hän kumminkin pelkäsi noita lukuisia jättiläismuurahaisia.

Muurahainen kutsui nyt luokseen mustan orjan, ja käski tämän tuoda kaksi auringonvarjoa ja näyttää vieraille pesästä johtavan lyhimmän tien. Lalli kiitti kohteliaasti hyvin tehdyistä auringonvarjoista, ja niin sanoivat he hyvästit muurahaiselle, joka jo maltittomana hieroi etujalkojaan haluten kiihkeästi saada aloittaa työnsä. Sitten he pääsivät ulos samaa tietä kuin olivat tulleetkin.

Ennen pitkää ilmeni, että heidän saamansa suuret, harmaat päivänvarjot olivat peräti arvokkaat heille, sillä aurinko paahtoi niin kauheasti, että he todennäköisesti olisivat jo muutaman askeleen otettuaan kuolleet auringonpistokseen, ellei heillä olisi ollut suojana päivänvarjokaan.

-- Olen minä aina pitänyt auringonpaisteesta, -- tuskitteli Villi, -- mutta näkyy sitäkin hyvää voivan saada liian paljon.

Se koetti pysytellä Maijan päivänvarjon suojassa, mutta rinnakkain pysyminen ei ollut niinkään helppoa, kun Maija poukkoili pitkin maata kuin kummipallo. Hyvää vauhtia mentiin kumminkin eteenpäin, ja pian rupesi seutu muuttumaan toisenmoiseksi. He näkivät kummallisten kasvien, piikkisten ja kyhmyisten, kohoavan hiekasta. Muutamilla oli koreat, suuret, tuoksuvat kukat, toisilla taas mitä hirmuisimman näköisiä piikkejä. Paikoitellen ne muodostuivat tiheiksi pensaikoiksi, joiden lävitse oli mahdoton tunkeutua, mutta kun matkamiehemme tulivat semmoisiin paikkoihin, loikkasivat he vain korkealle, ja niin oli esteen yli päästy.

Tämmöisissä pensaikoissa he näkivät usein kammottavan näköisiä eläimiä, enimmäkseen hämähäkin tai ravun muotoisia, jotka ojentelivat myrkkykynsiään heitä kohti, ja monasti he välttivät kuoleman vain nopealla paolla.

Aurinko oli jo varsin matalalla, ja Lalli ymmärsi, että he lähenivät kiertotähden yöpuolta. Vilpoisia tuulia leyhähteli heitä vastaan tuoden tullessaan kosteita, kukkaistuoksuisia höyryjä. Siellä täällä nousi korkeita puita piikkikasvien joukosta, ja nämä rumat kasvit kävivät yhä harvinaisemmiksi väistyäkseen vihdoin kokonaan varjoisain puiden ja erilaisten pensaiden tieltä, joilla kaikilla oli kumminkin se yhteinen ominaisuus, että niiden leveät lehtilavat olivat kääntyneet aurinkoon päin. Näiden puiden oksien välissä hyppeli ja poukkoili kaikenlaisia pikku hyönteisiä, jotka kaikki näyttivät lentotaidottomilta. Ne istuivat puiden lehdillä kuin sammakot syöden lehtiin pyöreitä reikiä, joista auringonsäteet sitten pääsivät lävitse. Muutamilla lehdillä ryömi muurahaisia, jotka näyttivät lypsävän näitä hyönteisiä. Ne olivat siis niitä lehmiä, joista muurahainen heille oli kertonut. Eräissä puissa oli hedelmiä, jotka lasten suussa maistuivat hyviltä ja virkistäviltä, kun he niitä maistoivat.

Nyt peitti maan pitkä, ruokomainen ruoho, josta siellä täällä kohosi korkeita kukkaperiä. Lasten pään päällä suhisivat korkeat puut, ja oksilla laulelivat hyönteiset kitisevää lauluaan, joka muistutti tuhansien sirkkojen sirinää. Taivas kaareutui niin tummansinisenä, ettei se koskaan ollut heistä näyttänyt maapallolla semmoiselta, ja aurinko paistoi leppoisasti siinä, missä puut eivät olleet varjostamassa. Se oli nyt niin alhaalla, että heidän ruumiinsa varjot olivat miltei loppumattoman pitkät, kun ne siinä ruohikossa hyppelivät ja keikkuivat heidän edessään. Kaikkialla pulppui maasta lähteitä ja lirisi puroja, elämää vilisi kihisten joka paikassa.

-- Ei tällä merkillisellä taivaankappaleella ole hullumpaa elää, -- sanoi Villi tyytyväisenä ja pyydysti siinä ohimennen loikkivan hyönteisen, jonka hän söi illalliseksi.

-- Ei olekaan, siitä voit olla varma, -- sanoi muuan toinen hyönteinen, joka näytti suurelta vihreänhohtoiselta, pitkäsarviselta kovakuoriaiselta, mutta joka kulki eteenpäin pitkin naksuvin harppauksin ja oli juuri pudonnut maahan Villin viereen. -- Te olette kaikki niin hullunkurisen näköisiä, ettette varmaankaan ole tästä maasta kotoisin. Muurahaiset, jotka tietävät kaikki, ovat minulle maininneet, että on olemassa muitakin taivaankappaleita, ja te tulette arvatenkin joko Venuksesta tai Maasta. Voi, miten kummallisesti te liikutte nelin jaloin! Kahta jalkaa te heiluttelette ilmassa ja kahdella te hypitte ellen ota lukuun tuota pikku raukkaa, joka hyppii kaikin nelin jaloin. Niin, niin, kyllä me täällä vaan olemme viisaampia ja parempia ja tiedämme niin paljon. Minäkin tiedän esimerkiksi, että maapallolla on vuosi neljä kertaa niin pitkä kuin täällä meillä ja...

-- Ja että meillä on kuusi kertaa paremmat käyttäytymistavat kuin teillä, -- vastasi Villi kiukusta sähisten. -- Emme me kiertele ylt'ympäri tekemässä hävyttömiä huomautuksia muista eläimistä, enkä minä sitä liioin siedä sinunlaiseltasi kuusikoipiselta lurjukselta.

Villi valmistautui jo hyppäämään kovakuoriaisen kimppuun, mutta samalla syöksähti vallan kauhea eläin ulos pensaikosta. Se näytti neljän metrin pituiselta, mustankiiltävältä tuhatjalkaiselta, jonka jalat olivat hyvin pitkät ja ensimmäisessä jalkaparissa oli peloittavat myrkkykynnet. Hädintuskin pelastuivat lapset sen kynsistä hyppäämällä äkkiä sivulle.

-- Kuusikoipinen, -- sähisi tuhatjalkainen uhkaavana, ja sen mustat, suomuiset nivelet kalisivat onnettomuutta ennustaen, kun se kääntyi ajamaan heitä takaa. -- Jos olisit sanonut satakuusikoipinen, olisit osunut lähemmäs totuutta. Kyllä minä näytän teille, ettei saa tulla tuolla tavoin kuokkavieraaksi muille taivaankappaleille ja kaiken lisäksi ruveta herjaamaan maan omia asukkaita. Mitä tekemistä teillä on täällä?

Ja niin se syöksähti tavoittamaan Maijaa, joka vavisten seisoi piilossa puun takana. Epätoivoisena etsi Lalli katseillaan jotakin asetta, millä lyödä tuota kamalaa hirviötä, mutta täällä metsässähän ei ollut kiviä. Villinkin rohkeus oli pettänyt, ja se juoksi pensaikkoon turvapaikkaa hakemaan. Vain vihreä kuoriainen naureskeli ilkkuen.

Tuhatjalkainen syöksyi kalisten Maijaa kohti, joka taas hyppäsi sen tieltä pois mutta menetti samalla tasapainonsa ja kaatui. Lalli kirkaisi kauhusta ja sulki silmänsä säästyäkseen näkemästä enempää, mutta kun hän hetken perästä kuuli tuhatjalkaisen sähisevän pettyneesti ja sitten tuon kamalan kalinan vähitellen heikkenevän etäisenä, aukaisi hän taas silmänsä.

Ei näkynyt jälkeäkään Maijasta sen enempää kuin tuhatjalkaisestakaan, Villi vain seisoi siinä hänen vieressään häpeissään ja häntä riipuksissa.

-- Minne Maija joutuin -- kysyi Lalli itkien.

-- En tiedä, -- vastasi Villi alakuloisena. -- Sen vain tiedän, että tähän tuli suuri, lehmän kokoinen eläin, joka oli melkein sen näköinen kuin jättiläisheinäsirkka, ja että se sieppasi hänet leukoihinsa ja loikki sitten tiehensä aivan tuon hirviön nokan edessä, mutta minne he sitten joutuivat, sitä en voi sanoa. Kiirehdi nyt vain, niin seuraamme heitä!

Lalli lähti kohta pitkin askelin harppaamaan samaan suuntaan kuin tuhatjalkainen oli mennyt. Matkalla hän sai käsiinsä kaatuneen puunrungon, suuren tammen kokoisen. Hän heitti päivänvarjon pois, otti tuon puun ja heilutteli sitä rajusti päänsä päällä.

Aurinko painui yhä alemmas, ja puiden varjossa rupesi tuntumaan yhä kylmemmältä. Ruoho kävi lyhyemmäksi, puut tulivat toisenmuotoisiksi, pitkiksi ja kapeiksi, ja niillä oli vain latvassa lehtiröyhelö. Äkkiä he näkivät vasemmalla puolellaan suuren järven, ja edessään loivan vuoren. Tämän rinteellä kävi kasvullisuus taas rehevämmäksi, ja Lalli ymmärsi, että tasangolle aurinko paistoi aivan taivaanrannalta, mutta kun he olivat nousseet ylemmäs, pääsi se paistamaan varjostavien puiden ylitse. Villi juoksi koko ajan supatellen ja rupatellen kaikenmoisten pikkuitikkain kanssa, joita liikkui puissa tai maassa, ja kysellen niiltä, olivatko ne nähneet heinäsirkkaa tai tuhatjalkaista, ja näin he voivat seurata rosvojen jälkiä. Kaikki nämä eläimet tuntuivat vihaavan tuhatjalkaista, ja moni niistä seurasi jonkun matkan päästä Lallia ja Villiä saadakseen nähdä, miten tässä oikein tulee käymään, ja lopulta oli heillä häntänä perässään pitkä jono ryömiviä ja hyppeleviä olentoja, jotka kitisten ja vikisten toivottivat pedolle tuhoa.

-- Tuolla se on, tuolla se on, -- huusi lopulta muuan pieni, lystikkään näköinen, keltainen olento, joka taitavasti hyppeli oksalta oksalle, ja Lalli näki todellakin tuhatjalkaisen mustankiiltävät renkaat kappaleen matkan päässä edessään.

Hän hyppäsi vielä muutaman kerran valtavan korkealle ilmaan heiluttaen suurta nuijaansa. Viimeisellä hypähdyksellä hän putosi suoraan hirviön päälle, joka sähisten tavoitteli häntä myrkkykynsillään. Raskas runko putosi voimakkaasti sen päähän ja musersi sen, mutta sen sadat jalat sätkyttelivät ja kiemurtelivat suonenvetoisesti vielä kappaleen aikaa.

-- Siitä sait, siitä sait! -- huusi tuo keltainen pikkuolento, ja Lalli kuuli takanaan kaikkien muiden itikkain kirkuvan ja piipittävän ja vikisevän samalla tavalla.

-- Mutta missä, missä on Maija? -- kysyi Lalli huolissaan. Meidän on riennettävä löytämään hänet, ennenkuin heinäsirkka ehtii tekemään hänelle pahaa.

Niin he juoksivat edelleen samaan suuntaan, mutta kaikki pikkuitikat jäivät tanssimaan riemutanssia vihatun tuhatjalkaisen ympärillä. Pian tulivat he vuoren huipulle ja aikoivat samaa vauhtia hypätä sen toiselle rinteelle, mutta pysähtyivät jo ensi hyppyynsä aivan jähmettyneinä ihmetyksestä ja pian myös kylmästä.

Kirkkaasta päivänpaisteesta he olivat hypänneet mustaan yöhön. Melkein mustana kaareutui taivas heidän päällään, siroteltuna täyteen niin kirkkaita ja kauniisti kimmeltäviä tähtiä, etteivät he maapallolla koskaan olleet semmoisia nähneet. Varsinkin kaksi tähteä oli ihmeen suurta ja kaunista. Mutta merkillisintä oli sittenkin sikäläinen maisema. Sen sijaan, että Lallia äsken ympäröi lehtevä metsä, joka oli täynnä elämää ja liikettä, oli nyt hänen edessään kuollut, jäinen maa. Jäiset ja lumiset vuoret ja laaksot nousivat ja laskivat kuin jähmettyneen meren aallot, vivahtaen tähtienvalossa siniseen ja vihreään, ja niin kylmää oli, että hengitysilma näkyi savuna tulevan heidän suustaan, ja että hampaat aivan kalisivat. Hiljaisuus oli niinikään vallan kammottava, kunnes äkkiä heidän korviinsa kuului Maijan hiljainen itku.

-- Maija, Maija, missä olet? -- huusi Lalli.

-- Täällä, täällä, -- valitti Maija, ja ääni kuului tulevan jostain syvältä heidän jalkainsa alta.

Aivan heidän edessään ammotti leveä railo jäässä, ja kun Lalli kumartui katsomaan sinne, kuuli hän siskonsa äänen selvemmin.

-- Tule auttamaan minua! -- se sanoi. -- Olen pudonnut tänne railoon, ja heinäsirkka on kuollut.

Lalli laski silloin puunrungon railoon, ja se ulottui nipin napin pohjaan saakka. Sitten kapusivat hän ja Villi alas pimeään, kylmään rotkoon, missä he löysivät Maijan makaamassa, melkein jähmettyneenä kylmästä, ja heinäsirkan näköjään kuolleena.

Lalli aikoi vihoissaan potkaista sitä, mutta Maija pidätti hänet sitä tekemästä.

-- Älä, älä! -- hän sanoi. -- Se on ollut hyvin ystävällinen minulle. Se tahtoi pelastaa minut tuhatjalkaiselta. Se aikoi vain vähäksi aikaa tuoda minut tänne pakkaspuolelle, minne hirviö ei olisi uskaltanut meitä seurata, mutta sitten se tapaturmaisesti putosi jäänrailoon. Heinäsirkkaparka! --

Sitten kantoi Lalli ensin Maijan ja sitten kuolleen heinäsirkan railosta ylös, ja Villi tuli vilusta väristen perässä. Pian olivat kaikki taas lämpimässä päivänpaisteessa vastakkaisella vuorenrinteellä.

Maija kertoi nyt, miten heinäsirkka oli varovaisesti kantanut häntä hyppien pitkin loikkauksin eteenpäin ja koko ajan pitänyt äkäistä murinaa tuhatjalkaisesta, joka vainosi sitä ja sen sukulaisia. Se oli lohdutellut Maijaa ja luvannut viedä hänet paikkaan, missä hän oli varmassa turvassa pedolta, mutta sitten he olivat yhdessä pudonneet railoon, jonka seinät olivat niin liukkaat, ettei edes heinäsirkka voinut hypätä sieltä ylös, ja niin oli se raukka hyvin pian jähmettynyt ja kuollut.

-- En minä vielä kuollut ole, -- sanoi piipittävä mutta ystävällinen ääni heidän takanaan, ja siinä istui heinäsirkka tuijottaen hieman pökertyneenä heihin. Silloin hyppäsi Maija esiin ja suuteli sitä sen vihreälle suulle, ja heinäsirkka virnisteli tyytyväisenä.

-- Olipas se merkillinen temppu! -- sanoi se. -- Sillä tavalla emme me tee täällä Merkuriuksessa. Tiedän kyllä, että te tulette jommastakummasta noista suurista tähdistä, Venuksesta tai Maasta, jotka näkyvät tuolta yöpuolelta, ja teillä on varmaankin omat tapanne osoittaa kiitollisuuttanne.

-- Voi, voi.., -- huusi se äkkiä ilmeisesti kauhuissaan, -- nyt olemme kaikki hukassa. En minä voi kantaa pois teitä kaikkia, ja nyt on parvi murhaajaskorpioneja ympäröinyt meidät aivan huomaamattamme. Katsokaa nyt!

Kun lapset katsoivat ympärilleen, näkivät he piirissä joka puolella kummallisia eläimiä, jotka muistuttivat eräänlaisia äyriäisiä, mutta olivat suuria kuin norsut, ja jotka kaikki käyristivät päänsä yli pyrstön, missä oli peloittava piikki. Näitä kauheita eläimiä oli varmaankin sata, ja kaiken onnettomuuden lisäksi oli Lalli jättänyt aseensa, tuon puunrungon, railoon. Eivät he liioin voineet ajatella hypätä niiden ylitse, sillä ne olivat hyvin korkeita ja niitä oli peräkkäin monessa rivissä, joten lapset varmasti olisivat pudonneet toiseen riviin, jos olisivat ensimmäisen yli hypänneet.

-- Hypätkää suoraan avaruuteen, kuten teimme aina silloin kun maapallolla jouduimme pulaan, -- huusi Villi. -- Tuo suuri pallo tuolla on varmankin Maa. Joutukaa nyt! Miau!

Ja niin hyppäsi Villi avaruuteen, ja Lalli ja Maija seurasivat perässä. Lallin korvissa vinkui ja suhisi, ja hänen oli vaikea hengittää. Lopuksi hän menetti tajunsa.

Kun hän taas tointui, huomasi hän istuvansa tuolilla kaukoputken takana, pää käsivarsille kallistuneena. Huoneessa oli pimeä; hän ei ensin nähnyt ketään, mutta tarkemmin katsellessaan hän näki Maijan makaamassa sohvalla Villin vieressä. Molemmat olivat tietysti menneet tainnoksiin kuten hänkin pudotessaan tuon kamalan matkan avaruuden halki.

-- Maija, Maija! -- huusi Lalli. -- Oletko kuollut?

-- Mitä sinä oikein huudat? -- kysyi Maija unisena. -- En minä ole kuollut enkä edes kuuro.

-- Minä luulin, että sinä olit loukannut itsesi, kun hyppäsimme alas Merkuriuksesta, -- sanoi Lalli silitellen Villiä, joka myös oli herännyt.

Maija tuijotti hieman ihmeissään veljeensä, mutta oli vielä niin unenpöpperöinen, ettei oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.

-- Hyppäsimme alas Merkuriuksesta? -- mutisi hän vain.

-- Niin, niin, kun skorpionit olivat piirittäneet meidät, -- sanoi Lalli innokkaana. -- Etkö sinä muista?

Mutta Maija-raukka ei muistanut yhtään mitään. Hän oli niin uninen ja välinpitämätön, että Lalli suuttui ja jätti hänet rauhaan, kunnes he olivat päässeet sänkyynsä ja äiti mennyt pois. Silloin hän maaten kertoi Maijalle kaikesta, mitä he olivat Merkuriuksessa ollessaan kokeneet, ja Maija kuunteli halukkaasti. Ja sitä mukaa kuin Lallin kertomus jatkui, alkoi Maijakin muistaa kaiken niin selvästi ja näki tapahtumat aivan kuin silmiensä edessä. Hän oli vain putoamisen jälkeen ollut niin pyörällä päästään, ettei ollut kohta voinut muistaa, mitä oli tapahtunut. Mutta hänen täytyi luvata Lallille olla puhumatta tästä kaikesta yhtään sanaa äidille ja isälle, sillä he varmaankin sanoisivat, että Lalli oli vain nähnyt unta.

3. VENUS.

Kiltit lapset. Hopeavene. Kummallinen keinu ja närkästynyt lentolisko. Pieni pää ja loppumattoman pitkä kaula. Setä Ankannokka. Kalaliskoja ja joutsenliskoja. Villi tekee ilmamatkan. Lalli ja Maija toivovat pääsevänsä pois Venuksesta, ja jymylisko toivoo näkevänsä auringon. Hirmupedot tulevat.

Seuraavana päivänä oli lapsilla keskinäistä sipinää ja supinaa, ja he olivat niin kilttejä ja hiljaisia, että äiti oli oikein ihmeissään. He juttelivat koko ajan vain tähdistä ja taivaankappaleista ja varsinkin Merkuriuksesta, ja aprikoivat, mahtoiko heinäsirkkaparka pelastua skorpioneilta. He suunnittelivat myös uusia retkiä ja päättivät vielä samana iltana lähteä johonkin muuhun kiertotähteen. Lalli ehdotti, että he kävisivät Venuksessa, sillä sehän oli seuraava järjestyksessä auringosta päin laskien. Ja heti kun tuli pimeä, ja isä ja äiti alkoivat vetää pientä päivällisuntaan, hiipivät molemmat lapset varpaisillaan saliin, missä kaukoputki vielä oli ikkunalla messinkijalustimineen. Villi oli tietenkin mukana, ja se istahti heti ikkunan vieressä olevalle tuolille ja katseli tähtiä, vallan valmiina matkalle lähtemään.

-- Ryömitään nyt kaukoputkeen, -- sanoi Maija innoissaan. Mutta kun he katsoivat sitä, näytti se niin pieneltä, että tuntui aivan mahdottomalta päästä sinne sisälle.

-- Odota, odota vain! -- sanoi Lalli lohdutellen. -- Tuon seikan minä kyllä tunnen. Täytyy vain istua hiljaa kaukoputken ääressä ja tirkistää siihen, niin se kyllä suurenee. Niin kävi viime kerrallakin. Odota vain, kunnes huudan sinua, ja tule sitten sukkelaan perässä Villin kanssa!

Sitten hän suuntasi kaukoputken loistavaa Venusta kohti, joka kimmelsi niin kirkkaana valkoisessa talvi-illassa. Siellä se ui kuin hopeinen vene sinisellä taivaanmerellä, molemmat päät suippoina ja korkeina, ja mitä kauemmin hän sitä katseli, sitä selvemmin hän ymmärsi, että kaukoputkeen todella voi ryömiä ja lopulta hän taas aukaisi sen paksun lasin, joka oli tuon kiiltävänmustan putken aukon edessä, huusi Maijalle, että tämä tulisi perässä ja ryömi tunneliin. Samoin kuin edellisenäkin iltana tuli hän nytkin pitkän konttaamisen jälkeen putken toisessa päässä olevalle pyöreälle lasille, ja ennen pitkää olivat Maija ja Villi hänen vieressään katselemassa tuota suurta, välkkyvää hopeavenettä, joka ui avaruudessa aivan heidän edessään niin, että näytti varsin helpolta hypätä siihen.

-- Hei vaan! -- huusi Maija ja hyppäsi tasajalkaa ulos avaruuteen, ja epäröimättä seurasi Lalli perässä niin, että korvissa vain viuhui.

Nytkin suureni heidän edessään oleva taivaankappale nopeasti, ja pian he saattoivat nähdä, ettei se ollutkaan veneen muotoinen vaan pallomainen, vaikka vain sen toinen puolisko loisti, kun taas auringosta poispäin oleva puolisko oli yöhön verhoutunut. Koko kiertotähti näytti olevan hohtavan valkoisen villakerroksen ympäröimä, ja pian he sukelsivatkin paksuun pilviverhoon. Sitten kävi vauhti niin vinhaksi, etteivät he voineet enää nähdä mitään, ja lopuksi tunsi Lalli pudonneensa jollekin pehmoiselle esineelle, joka taipui hänen ruumiinsa painosta. Se keinui ja keikkui hänen allaan, ja kun hän aukaisi silmänsä, näki hän istuvansa summattoman suurella vihreällä lehdellä, joka muistutti saniaista. Hän piti suonenvetoisesti kiinni sen ruodista, jottei putoisi, ja näki lähellään Maijan olevan samassa asemassa kuin hän itsekin. Samassa tuli Villi nelinkontin alashypellen ja tarttui terävillä kynsillään kiinni lehtilapaan.

Pökertyneenä katseli Lalli ympärilleen. Katsoessaan suoraan alaspäin ei hän voinut nähdä muuta kuin läpitunkematonta lehvikköä, joka näytti laajoilla aloilla peittävän maan. Toiselle sivulle katsoessaan hän näki lyijynvärisen vedenkalvon häämöttävän paksun, vesihöyryllä kyllästetyn ilman takaa, ja toisella sivulla kohosi jyrkkiä vuoria ja teräviä tulivuorenkekoja, joiden kraattereista syöksyi tulta ja tuprusi savupilviä. Näiden tulivuorien alempia rinteitä verhosi rehevä vihanta, mutta ylemmät rinteet olivat laavan peitossa ja näyttivät autioilta ja synkiltä. Ilma oli kuumaa ja kosteata kuin saunassa, vielä pahempaa kuin oli ollut Etelä-Amerikan aarniometsissä. Jättiläissaniaisten lehtien välistä tuntui nousevan kuumia höyryjä, jotka kasaantuivat koko taivasta peittäväksi harmaaksi pilviverhoksi. Mädänneistä kasveista ja eläimistä lähti inhottava löyhkä, ja ilmassa heidän ympärillään lauloi ja piipitti miljoonittain suuria ja pieniä hyönteisiä ja itikoita, kun taas vedestä kuului polskinaa ja pärskettä ja huohotusta, joka ei juuri hyvää ennustanut.

-- Hyi, kun täällä on ilkeää! -- huudahti Maija aivan kauhuissaan.

Villi seisoi kuin koukistuneena hyppäämään vihollisten kimppuun, joiden voi odottaa tulevan milloin tahansa.

-- Täällä on oltava varuillaan, kun menemme alas, -- se tuumi. -- Tämmöisissä paikoissa on aina vaara väijymässä, sen olen ennen kokenut. On kai parasta, että minä menen ensin pienelle tiedusteluretkelle. Älkää liikkuko paikaltanne, ennenkuin minä tulen takaisin!

Ja niin se läksi varovasti kapuamaan lehtiruotia alas ja katosi tiheään lehvikköön Lallin ja Maijan jäädessä uteliaina tarkastelemaan ympäristön elämää. Pieni vihreä sisilisko tuli ilman halki lentäen mustin lepakonsiivin, istuutui heidän vierelleen lehdelle ja katseli heitä terävin, välkkyvin silmin.

-- Mitä ihmeen eläviä te olette? -- se kysyi sähisten ja ivallisella äänellä. -- Mokomia en ole eläissäni nähnyt. Teillähän on niin pehmeä, valkoinen nahka, että kuka tahansa voi purra sen läpi, ja niin merkilliset, pitkät suomut päässänne!

-- En ole minäkään ennen nähnyt lentäviä sisiliskoja, -- vastasi Lalli. -- Me olemme toisesta taivaankappaleesta tulleita vieraita, ja sinun tulee nyt olla kohtelias ja kertoa meille jotakin tästä merkillisestä maailmasta.