Part 1

PIKKU KUVIA ELÄMÄSTÄ

Kirj.

P. Päivärinta

WSOY, Porvoo, 1904.

Sensuurin hyväksymä. Porvoo jouluk. 2 p. 1904.

SISÄLLYS

Alkulause. Sammunut ihmisyys. Amma. Väärällä paikalla. Väärällä jäljellä. Pötikkä. Säälimätön. Kova isä. Kurjuutta. Sairas. Hento sielu. Kultaseppä. Surua. Rakastuneet. Tehtailijoita. Veljekset.

ALKULAUSE.

Ihmisen elämä on vaiheineen niinkuin jonkunmoinen panoraaman kuvio. Vaikuttimineen, pyrintöineen liitelee tuo kuvio silmiemme editse ja monenlaista vaariinottamista on tuossa elämänkuviossa. Iloineen, suruineen, taisteluineen, voittoineen, tappioineen hiipivät ne silmiemme editse päämääräänsä kohden. Monenlaisia tuloksia saavutetaan noissa riehuvissa pyrinnöissä, niin yksilön, kuin perheenkin kesken, aina sen mukaan, minkälaiset perustukset kullakin taistelijalla on ollut.

Kun olen jo ikämies, olen nähnyt noita taisteloita monenlaisia ja monessa muodossa; olen nähnyt taisteluita alkavan ja loppuvankin.

Näitä eläviä kuvia aion nyt kirjoitella muistiin, mitä eläissäni olen nähnyt.

Ensimäinen kuva.

Sammunut ihmisyys.

Lienen ollut viidentoista vuotias, kun ensi kerran jouduin muutamille maaseudun markkinoille. Elämä siellä oli kirjavaa sekamelskaa ja touhua, koko markkinat tuntuivat kiehuvan yhtenä mylläkkänä kuin poropata, josta en luullut kenenkään selvää saavan.

Minulle tuli sangen ikävä ja jo iltapäivällä aloin kärttää aikuisia kumppaneitani lähtemään pois. Kumppanit eivät kuitenkaan olleet niinkään kiireellisiä lähtemään kuin olisin suonut ja niin kului aika, jotta alkoi jo vähän hämärtää.

Torin toisessa päässä oli markkinakojujen välissä kapea sola. Poislähteissämme oli se juuri patoontunut täyteen hevosia ja markkinaväkeä, niin että siitä oli vaikea läpi päästä. Silloin ilmestyi siihen nuori, kaunis mies hevosineen. Hän oli kookkaimpia miehiä mitä olin siihen elettyyn nähnyt ja niin kaunis ja roteva, että minua oikein ihmetytti. Hän pyrki tuon ahdingon läpi, mutta ei päässyt muuten eteenpäin kuin raivaamalla itselleen tietä. Keveästi siirteli hän kuormitettujakin rekiä syrjään ja hevosia pois tieltä. Kun hän siinä työntelihe eteenpäin, rupesi muuan mies hänelle innoittelemaan, kysyen, kenenkä luvalla hän niin röyhkeästi elelee.

Nuorukainen vastasi, ettei hän tee kenellekään mitään väkivaltaa, pyrkii vain pois tästä ahdingosta, päästäkseen lähtemään kotimatkalle.

Kun innottelija siihen vastaukseen tyytymättä alkoi käydä nuorukaiseen käsiksi, sai hän tältä semmoisen siirron, että lensi tollonkoppina ison matkaa ja olisi kaatunut kumoon, ellei tiheä ihmisjoukko olisi estänyt sitä. Sillävälin oli nuorimies saanut tiensä auki ja niin hän suoriutui matkaansa.

Niin, sellainen kuva kyllä mieleen painui. Vaikka olin vielä nuori, olin häneen niin innostunut, että hankin tietooni mistä tuo niin kaunis ja hyvännäköinen nuorimies oli. Vihdoin kuulin, että hän oli kotoisin toisesta pitäjästä, erään Kari-nimisen sydänmaalla olevan vankan talon poika. Talossa oli kolme veljestä, joista kaksi oli jo nainutta, mutta tämä markkinoilla ollut nuorin veli vielä naimaton.

Aikaa kului edelleen, niin viimein nuorin velikin nai. Pitkä, soleva ja hento oli hänen morsiamensa, niin että tuskinpa kauniimpaa paria on koskaan yhteen solmittu. Muutamista hän kuitenkin oli vähän liiaksi markkinakorea ja kuuluisa tanssileija.

Karin väki oli varakasta ja sangen työteliästä. Ei siinä kyllä, että he tekivät päivät ahkerasti työtä, mutta talviset puhteetkin olivat kaikki ahkerassa touhussa, tehden mikä mitäkin talouden tarvetta ja vaimoväki oli uutterasti käsitöidensä ääressä.

Penna -- tuo nuorin veli -- oli saanut olla muita joutilaampana ja oikean työn sijasta opetellut pelata kitkuttelemaan viulua. Tuotuaan nuoren vaimonsa kotiin, ei hän tullut enään ryhtyneeksikään mihinkään puhdetöihin. Iltakaudet istuivat he kamarissaan, jossa Penna pelata luruutteli viulua ja nuori nainen istui työttömin käsin kuunnellen Pennan soittoa ja väliin neuvoen häntä, kun se ei mennyt hänen mielensä mukaan. Innostuipa tuo tanssihaluinen Laura niin tavasta, että hän ypöyksin koetti tanssia lattialla. Hymyhuulin katseli Penna kaunista vaimoaan ja hän rakasti kaikesta sielustaan häntä.

Karin väki oli luonteeltaan hyvin siivoa, eivätkä pitkään aikaan virkkaneet Pennalle ja hänen vaimolleen luotuista sanaa, vaikk'ei heidän käytöksensä ollut taloudelle hyödyksi.

Penna vaimoineen kulki kaikilla markkinoilla, kaikissa tanssiaisissa, häissä ja missä vaan vähänkin tanssittiin. Penna niissä tavasta soitteli ja Laura leiskui tanssin pyörteessä. Näiltä retkiltään he myöhään iltasilla vetääntyivät kotiin.

Tämmöisenään kului aikaa vuosi toista.

Viimein eräänä iltana tuli vanhin veli, Mauno, Pennan kamariin; Penna oli silloinkin soittelemassa viuluaan.

"Mitenkähän se on, veliseni, kun et sinä eikä vaimosi näytä enään pitävän talouden töistä mitään huolta; ei sitä pelaamalla ja joutilaana istumalla kauan eletä", sanoi Mauno.

Penna lakkasi heti soittamasta, mutta kumpikaan heistä ei vastannut Maunon muistutukseen halaistua sanaa.

Kun äänettömyys kävi pitkäksi, lähti Mauno kamarista pois.

Vaan kun hän oli ovesta ulkona, kivahti Laura suutuksissaan: "Etteivät häpeä! Nyt tullaan meitä jo muistuttamaan ja komentamaan. Olemmeko me heidän orjiaan! Paras on, että otamme itsemme erilleen tästä. Ostamme likempää kirkkoa oman talon, jossa ei meitä kukaan komenna eikä häiritse."

Penna ei vastannut siihen mitään eikä koko yönseutuna lausunut ainuttakaan sanaa. Mutta aamulla hän meni toisten veljien luo ja sanoi:

"Pitää hakea jakomiehet taloon, sillä minä tahdon saada osani erilleen."

"Kuinka niin? Olemmehan tähänkin asti sopineet yhdessä elämään ja toimimaan", sanoi Mauno.

"Minä en kärsi sitä, että minua ja vaimoani tullaan muistuttelemaan", sanoi Penna ärtyisesti.

"No, mutta kuulehan nyt. Itsekin sen ymmärrät, ettei leipä kasva työttömälle. Parasta on, että pysyt yhdessä, sillä songassa on hyvä soutaa ja kolmisäinen köysi on aina lujin", kehoitti Mauno.

"Se on nyt kerrassa niin, että minä en jää teidän kanssanne olemaan. Eron minä tahdon -- jakomiehet taloon", uhmaili Penna, tahtomatta edes kuunnella tyyniä sanoja.

Eihän siinä mikä auttanut, vaan täytyi ryhtyä jakohommiin.

Toiset veljet suostuivat lunastamaan Pennalta hänen maaosuutensa; irtaimisto ainoastaan jaettiin osinkoja myöten.

Heti lähti Penna kirkolle maanostoon. Hän löysi mieluisensa paikan ja osti sen. Pian hän muuttikin perheineen uuteen kotiinsa, joten nyt ei ollut ketään heitä muistuttamassa työttömyydestä.

Pennan koti muuttui nyt kyläkunnan varsinaiseksi tanssipaikaksi. Olihan siinä vapaa talo, jossa ei ollut mitään orjailemista isännän ja emännän puolelta ja soittoniekka oli paikalla. Heillä oli jo yksi lapsi muuttaessaan uuteen kotiinsa. Lapsi oli heikko, mutta ei sekään ollut esteenä tanssihaluisille. Talviset iltapuhteet ja semminkin pyhinä iltapäivät tanssittiin Pennan kodissa ja emäntä oli aina saapuvilla, olipa lapsen asiat miten hyvänsä.

Luonnollistahan on, että semmoisessa seurassa on aina juopuneitakin ja nämät pitävät useinkin pahaa ja sopimatonta elämää, mutta isäntäväen suopeus oli vähitellen kasvanut siihen määrin, ettei sellainenkaan sen mielestä merkinnyt mitään.

Aika kului ja Pennalle syntyi useampia lapsia, kaikki poikia. Kun nämät kasvoivat sen verran, että kykenivät juoksentelemaan, tanssitettiin niitä väliaikoina paremman puutteessa. Isä soitteli ja äiti oli opettamassa lapsiaan, kuinka sitä mennään.

Tämä pennalaisten käytös kummastutti paikkakuntalaisia. Joku naapuri rohkeni eräänä kertana muistuttaa, että eiköhän heillä ole väärä käsitys lasten kasvattamisessa.

"Miksikä niin?" kysyi emäntä ja hänen suuret silmänsä laajenivat ihmettelystä.

"Minusta tuntuu vaan siltä, että noin nuorena tanssittaminen ei ole oikea lasten kasvatustapa", sanoi vieras.

"Tarvitsevathan lapsetkin saada jotakin huvia ja olla vapaudessaan", sanoi talon emäntä.

Muun hyvän lisäksi rupesi emäntä itse tarjoomaan ryyppyjä rahan edestä vierailleen. Pennalasta tuli viimein oikea salakapakka. Juopuneita kulki siellä myötäänsä, usein jääden meuhaamaan päiväkausiksi. Tanssitilaisuudet tulivat nyt semmoisiksi, ettei siellä monta selvää ollutkaan. Hyväntahtoisuudessaan nämät Pennalan mielivieraat tarjoilivat isännälle, emännälle ja lapsillekin ryyppyjä pulloistaan, eivätkä isä ja äiti panneet yhtään sitä vastaan. Siellä saivat lapset olla valtoimina juoppojen joukossa, usein nekin juovuksissa, ja silloinkos niillä oikein naurettiin ja ilakoitiin.

* * * * *

Pienessä ränstyneessä, olkikattoisessa mökissä istuu kaksi harmaapäistä olentoa. Ne olivat Penna ja Laura. Mökki on hataruutensa takia jotenkin kylmä.

"Hyi kun minua viluttaa, eikä ole puita että saisi valkean pesään", sanoi nainen.

"Käy noutamassa halkoja naapurin pinosta", neuvoi mies.

"Entä jos näkevät."

"Mitä joutavia, onhan nyt vielä pimeä; paitsi sitä, onhan pino ulkohuoneitten takana niin, että heidän on mahdoton sitä huomata", sanoi mies.

"Eihän minun velvollisuuteni ole puita hankkia, sinun tehtäväsihän se on."

"Tiedäthän, etten minä kykene liikkumaan tuon kirotun kihdin vuoksi", sanoi mies.

Vaimo kävi sieppaamassa puusylyksen naapurin pinosta, mutta sanomattoman arka hän näytti olevan, sillä hän vilkuili ehtimiseen taaksensa puita tuodessaan.

Kun he saivat tulen pesään, lämmittelivät he sanatonna sen ääressä kohmettuneita jäseniään.

"Ei tässä ole paljon haaraa eineestäkään, sillä ei ole muuta kuin vähän leipää, perunoita ja suolaisia silakoita. Vaivaishoitokin on niin vietävän kitsas, ettei laita meille kunnollista elatusta", sanoi vaimo, katkaisten äänettömyyden.

"Paljon se ei ole, mutta parempi sekin kuin ei mitään", lohdutteli mies.

Syödessään niukkaa aamiaistaan sanoi Laura Pennalle: "Oletko kuullut, kun poikamme Matti on pantu taasenkin kiinni?"

Penna säpsähti.

"Hänkinkö nyt jo toisen kerran kiinni! Nyt hän joutuu pitemmäksi ajaksi linnaan ja siellä on jo ennestään Kalle ja Jussi. Ei ole heistäkään enään meille mitään apua. Kun he olivat vapaalla jalalla toivat he joskus meillekin elämisen apua", sanoi Penna.

"Varastettua tavaraa."

"Itsepä heidät olet semmoisiksi opettanut. Nyt näet hedelmät", sanoi Penna.

"Entä itse! Opettanuthan sinäkin olet heitä tuommoisiksi", sanoi Laura.

"No millä tavalla?"

"Olethan heille ja koko tuolle tanssijoukolle pelannut ja suvainnut heitä talossasi, ja lapset ovat saaneet vapaasti olla heidän seurassansa oppimassa kaikellaista pahuutta ja riettautta. Kun pojat jo pieninä näpistelivät, et tosiaan varannut etkä nuhdellut heitä, päinvastoin nauroit sinä vaan ja kehuskelit heidän nokkeluuttaan."

"Kas, kas, vai minussa se syy onkin! Mitähän jos minulla olisi ollut siveellisempi vaimo, eiköhän asiat olisi toisin. Sinä maailman kuulu tanssileija, sinähän se olet pienestä pitäin opettanut heitä olemaan kaikessa mukana. Olet pitänyt salakapakkaa ja olet suvainnut heidän tottua jo lapsena ollessaan juoppouteen. Et ole varannut etkä muistuttanut heitä mistään paheesta", syytteli Penna vuorostaan.

"Mutta olenkos minä opettanut varastamaan?"

"Olenko minä sitten?"

"Et suoranaisesti, mutta sinussa on epärehellinen henki; sen olen huomannut pitkin aikaa, ja sinussa asuu sama henki vielä nytkin. Kehoitithan juuri äskenkin minua puita varastamaan", väitteli Laura.

Penna vaikeni ja molemmat jatkoivat ääneti niukkaa aamiaistaan.

Toinen kuva.

Amma.

Eteemme aukenee kuva kaukana Perä-Pohjolassa, ylhäällä Tornionjoen rannoilla.

Reeni Kiikki oli köyhän työläisperheen ainoa lapsi. Vaikka olikin köyhä aika maakunnassa, olisi perhe tullut jotakuinkin toimeen, mutta se kuolema. Se kova, kylmä ja armoton viikatemies ei katso, kuinka jälkeenjääneitten käypi; armotta se iskee vaan kun hänen aikansa tulee.

Paikkakunnalla riehui ankara lavantauti, joka lukuisasti laski ihmisiä viimeiseen lepokammioonsa. Reeninkin vanhemmat sairastuivat tuohon kamalaan tautiin ja jonkun viikon sairastettuansa kuolivat he molemmat samalla vuorokaudella.

Reeni parka joutui aivan puille paljaille, mutta pitäjän vaivaishoito koki pitää hänestä huolta.

Paikkakunnalla oli maankuulu rikas talo, jonka nimi oli Mäkivuotka. Talo sijaitsi korkealla mäellä ja siitä oli avara näköala ympäristöön. Monivuotista viljaa oli aitoissa, mutta eräässä aitassa olivat hinkalot täynnä kiskotuita petäjänkuoria. Vaikka oli niin runsaasti viljaa, ei Mäkivuotkassa syöty koskaan selvää leipää, vaan pantiin aina petäjäistä sekaan.

Talossa oli kauan taisteltu karua luontoa vastaan. Tämä oli opettanut isäntäväen säästäväisiksi ja mahdollisesti pitempien katovuotten varalta panivat he hyvinäkin aikoina petäjäistä leipänsä sekaan.

Talossa oli kuusi varmaa hevosta ja kolmisenkymmentä lypsävää lehmää, joten ei särvinaineestakaan ollut puutetta.

Tämmöinen oli se talo, johon Reeni Kiikki vaivashoidon puolesta sijoitettiin. Mäkivuotkan väki oli järkiään siivoa väkeä. He ottivat uuden tulokkaan vastaan niinkuin oman lapsensa, hellivät ja hoitelivat poikaa parhaansa mukaan. Reeni oli Mäkivuotkaan tullessaan juuri täyttänyt viidennen ikävuotensa. Poika oli hyväluontoinen ja nöyrä ja teki empimättä mitä hänelle käskettiin.

Talossa oli toisella vuodella oleva lapsi, joka jo käveli. Myöskin oli talossa Kaarina-niminen tyttö, joka oli juuri samanikäinen kuin Reeni. Poika sai nyt toimekseen hoitaa näitä molempia lapsia. Ystävällisesti varoitettiin poikaa, että hän pitäisi lapsia tarkoin silmällä, ettei heille mitään vahinkoa tapahtuisi. Talonväki oli niin työteliästä, etteivät he joutuneet kaikin ajoin lapsia katsastamaan.

Ahkerasti istui Reeni pikku-Akselin kehdon ääressä, liekutellen ja laulellen hänelle ja tarjoillen pojalle milloin ruokaa, kulloin juomaa, joita oli varalle pantu.

Reenin näin hoidellessa pikku-Akselia, kiintyi Kaarínakin tähän joukkoon, sillä eipä hänellä muutakaan seuraa päivillä paljon ollut, kun muu väki oli töissään.

Päiväkaudet istui Kaarina Reenin vieressä, kuunnellen pojan heleitä lauluja, joita hän Akselia liekutellessaan lauleli, ja poika osasikin niitä kelpo lailla, sillä hänellä oli kaunis ääni ja hyvä korva.

Isäntäväki mieltyi yhä enemmän Reeniin, sillä he huomasivat että poika toimitti hänelle uskotun työn varsin hyvin.

Reeni oli jo taloon tullessaan hyvällä alulla lukemiseen ja isäntäväki rupesi täydentämään hänen taitoansa. Poika oli hyväoppinen ja pian tuli hänestä kelpo lukija.

Palkinnoksi pojan uutteruudesta ostivat he hänelle kaikellaista lasten kirjallisuutta, satu- ja kuvakirjoja.

Nyt vasta Reenille ja Kaarinalle hauskat päivät tulivat. Aamusta iltaan istui Kaarina Reenin vieressä, kun tämä luki satuja, ja kuvakirjoja ei myös unhotettu. Samaa rintaa opetti Reeni myös Kaarinaa kirjalle, sillä tyttökin oli jo ennestään hyvällä alulla.

Tällä tavalla kiintyivät lapset niin toisiinsa, etteivät he voineet toisittaan toimeentulla.

* * * * *

Reeni ei ole enään lasten ammana. Hänestä on kasvanut kookas, pulska nuorukainen, samoinkuin Kaarinastakin ihana impi. Reeni on vielä Mäkivuotkassa renkinä ja vuosi vuodelta nostaa isäntä hänelle palkkaa, sillä ei hän mitenkään tahtoisi päästää poikaa pois.

Reeni oli säästävä mies ja hän oli palkoistaan saanut kokoon jonkumoisen summan. Reeni ja Kaarina tunsivat sydämessään outoja tunteita toisiaan kohtaan. Milloin vaan silmä välttyi, hakivat he toisiensa seuraa.

Tämmöinen ystävyys ei voinut olla kauan salassa. Se oli toki isäntäväestä liikaa.

Eräänä aamuna sai Reeni kutsun tulla isännän puheille. Reeni totteli.

Kun hän oli astunut isännän kamariin, silmäili isäntä häntä synkin katsein, kiireestä kantapäihin saakka.

"Tiedätkö sinä mistä olet tähän taloon tullut?" sanoi isäntä kolkosti.

"Hyvin kyllä sen tiedän. Tulin viisivuotiaana köyhäinhoitolaisena taloonne", sanoi Reeni hälkyilemättä.

"Mitä välejä teillä on Kaarinan kanssa?"

"Ei mitään sen parempaa eikä pahempaa, kuin että rakastamme sydämestämme toisiamme."

"Vai niin! mutta tiedätkös, ett'ei Mäkivuotkan ainoaa tytärtä ole kasvatettu köyhäinhoitolaista varten", kysyi isäntä, antaen tahallaan äänelleen ilkeän sävyn.

"En tiedä mitä varten olette hänet kasvattanut, mutta sen tiedän, että Kaarina on minun, sillä meitä ei voi mikään voima tässä maailmassa eroittaa. Että olen ollut köyhäimhoitolaisena ei ole minun vikani. Olenhan ihminen ja luulen olevani oikeutettu elämään niinkuin toisetkin ihmiset", sanoi Reeni jäykästi.

"Näytpä, vietävä, kasvaneen päätäsi pitemmäksi, etkä enää edes ota lukuun, kuka sinut on mieheksi kasvattanut." Sitä sanoessaan isäntä käveli kaapillensa ja luki sieltä rahoja kouraansa, astui Reenin eteen ja ojensi hänelle rahat sanoen: "Tuossa on vuotesi palkka. Meidän välimme on iäksi rikottu ja saat pötkiä pois meidän talosta."

"Se on minusta kylläkin paha, sillä te olette olleet pienestä pitäen minulle niinkuin isä ja äiti ja olette minua tähän saakka kohdelleet kaikella rakkaudella. Vaan koska kerran niin tahdotte, niin lähden luotanne, mutta tunnossani soipi, etten poistu ainaiseksi, vaan toivon tulevani vielä kerran takaisin."

Reeni poistui nyt isännän kamarista ja alkoi kokoilla kapineitansa.

Kaarina itki että oli vedeksi sulaa, sillä hän oli kuullut isännän ja Reenin väliset keskustelut.

Koko talonväen jätteli Reeni kädestäpitäin hyvästi ja jokaisen kasvoissa näkyi surullinen ilme.

Monikin olisi nyt ottanut Reenin palvelukseensa hyvällä palkalla, mutta häntä ei haluttanut enään ruveta palvelukseen.

Säästämillään rahoilla rupesi Reeni ostelemaan Lapin tavaroita, niin paljon kuin hänen varansa riitttivät. Venheellä kuljetti hän ne Tornionjokea myöten Tornioon ja möi ne siellä hyvällä voitolla. Tällä tavalla kartutti hän omaisuuttaan kerta kerralta.

Parin vuoden päästä ruvettiin yleisesti paikkakunnalla huhuamaan, että Reeni Kiikki on varakas mies.

Eräänä iltana ilmestyi Reeni Mäkivuotkaan. Hyvän illan sanottuaan astui hän isännän eteen.

"Niinkuin lähteissäni lupasin, olen tullut teidän taloonne. Nyt olen jo semmoisissa varoissa, että voin vaimoni elättää. Olen tullut noutamaan Kaarinaa, ettekä voi sitä estääkään, sillä hän on nyt jo sen ikäinen, ettei hän tarvitse naittajaa", sanoi hän isännälle.

Isäntä oli niin suutuksissaan, että oikein vapisi. Jotakin mutisi hän roistosta ja kiittämättömyydestä.

"En ole mikään roisto enkä kiittämätönkään, enkä tahdo teidän rikkauksianne neulan edestä. Siinä on kyllä, kun saan oman rakkaan Kaarinani", sanoi Reeni.

Kaarina rupesi hätäillen kokoilemaan tarpeellisimpia pitovaatteitaan Reenin kehoitellessa, ettei hänen tarvitse pitää suurta lukua kaikista vaatteistaan.

Kun Kaarina kyynelsilmin jätteli talonväkeä hyvästi, ei isä antanut hänelle kättään, mutta äiti saatteli itkusilmissä tyttärensä kartanolle saakka ja peitteli hänet rekeen.

Niin vei kun veikin Reeni Kaarinansa ja niin pian kuin asiat myönsivät, solmivat he avioliiton.

* * * * *

Viimeisistä tapauksista on kulunut kolmisen vuotta.

Mäkivuotkan pieni Akseli ei olekaan enään Pikku-Akseli. Hänestä on kasvanut kookas, pulska nuorukainen. Hän oli isän silmäterä, johon tämä kiinnitti kaiken huomionsa ja toivonsa. Tämä toivo vaikutti isässä sen muutoksen, ettei hän paljon muistanutkaan tuota ainoan tyttärensä kodista poismenoa.

Sopipa isän rakastaakin poikaansa, sillä Akseli oli hyväluontoinen ja älykäs nuorukainen. Kun isä häntä johonkin käski, oli käsky useinkin täytetty jo ennenkuin määräys oli loppuun lausuttu.

Isä rakenteli kaukasia suunnitelmia, kuinka Akselin tulevaisuus muodostuisi loistavaksi toimeliaisuudeksi ja kuinka Mäkivuotka paisuisi yhä isommaksi ja niittäisi kunniaa laajoissa piireissä. Nytkin oli jo Akseli kaikkien lemmikki ja kunnioittama.

Mutta eräänä iltana Akseli tuli pahoinvoipana kotiin poropalkimelta. Hän oli niin viluissaan, että oikein kohona hyppeli ankaran väristyksen tähden, vaikka hänellä oli vankka talvipuku päällään. Hätäyksissään juottivat isä ja äiti hänelle kuumaa kahvia konjakin kanssa, jota heillä sattui olemaan, poistaaksensa pois Akselista tuota ankaraa vilua. Sitten kuopattiin hänet moninkertaisilla peitoilla sänkyyn. Pian nukahti sairas siihen. Vaan siitä herätessään hän oli niin kuuma kuin poltinora; kyllä nyt ei viluttanut. Ei viipynyt kauankaan, kun Akseli oli aivan tiedotonna houriossa, kärsien kauheita tuskia. Hän oli saanut ankaran keuhkopoltteen ja taisteli nyt elämästä ja kuolemasta.

Mitä tehdä? Lääkäriä ei ollut lähempänä kuin Torniossa, ja jos sieltä lähtisi hakemaan, kuluisi kiireimmälläkin kululla kolmisen vuorokautta ennenkuin lääkäri saapuisi paikalle.

Kun sairaan tuskat yhä yltyivät, lähti isä itse toisena päivänä lääkäriä hakemaan. Hän ajoi yöt ja päivät niin paljon kuin eteensä pääsi, valikoiden kyytitaloista parhaat hevoset, selitellen kiireellisen asiansa ja antaen runsaasti kyytirahoja.

Kolmannen päivän iltamyöhään ennätti isä, lääkäri mukanaan, kotiin. Mutta voi kauhistus mitä hän näki! Akseli makasi jo ruumiina. -- Kuusi tuntia ennen isän ja lääkärin saapumista oli hän heittänyt henkensä.

Kovasti koski tämä tapaus kaikkiin, vaan kaikkein enimmän isään. Hän ei voinut moneen vuorokauteen syödä eikä nukkua. Hän ei voinut muuta tehdä kuin käyskennellä huoneesta toiseen, myristen ja valitellen itsekseen. Tuo vankkarakenteinen Mäkivuotkan Aaro-isäntä luhistui aivan pian köyryselkäiseksi rapistuneen näköiseksi mieheksi.

Kun isä oli senverran toipunut enimmästä surustaan, että hän voi syödä ja nukkua, ei hän sittenkään välittänyt töistä eikä muista talouden toimista. Vaimolleen päivitteli hän ehtimiseen kovaa kohtaloaan. Tämä koki lohdutella miestään parhaansa mukaan, muistuttaen, etteihän kuolemalle kukaan mitään voi, mutta se ei tuntunut vaikuttavan Aaroon vähän vähääkään.

Eräässä tämmöisessä tilaisuudessa muistutti emäntä miestään:

"Onhan meillä vielä tytär elossa, eikö olisi parasta leppyä hänelle ja kääntyä hänen puoleensa."

"Se kiittämätön -- ei ikinä", sanoi isäntä kolkosti.

Emäntä koki selvitellä:

"No, mutta ajattelehan nyt toki asiaa tarkemmin. Eihän Kaarina ollut sinua vastaan koskaan kiittämätön ja tottelematon, sen tunnet itsekin tunnossasi. Tuossa yhdessä asiassa oli hän myöntymätön, mutta se olikin sydämen asia, jota ei voi kukaan toiseksi muuttaa. Paitsi näitä ei Kaarina ole huonoissa käsissä ja hän elää Reenin rinnalla onnellista elämää. Turhaan sinä vihaat Reeniäkin sen tähden, että hän on ollut köyhäinhoitolaisena. Reeni on kuitenkin mies semmoinen, joita ei tiheässä löydy."

Isäntä ei vastannut siihen mitään, lähti vaan äänetönnä kävelemään pois.

Muutama päivä senjälkeen rupesi isäntä itse puhumaan samasta asiasta.

"Minusta on vähitellen alkanut tuntua siltä, että sinä viime kerralla taisit sittenkin olla oikeassa", hän sanoi.

Nuo sanat kuultuaan purskahti emäntä valtavaan itkuun ja käpertyi isännän kaulaan.

"Voi ukko kulta, kuinka hyvää minulle tekee nuo sanasi. Toimita nyt vaan niin, että ainoa lapsemme tulee kotiin. Sittenhän sinunkin ankara surusi haihtuu, kun hän on kotona, joka sinua palvelee ja hoitaa. Ja kun Reenikin tulee kotiin, voit laskea kaikki taloudelliset huolesi hänen hartioilleen ja hän kyllä kykenee ne kantamaan", puheli emäntä itkunsa seasta.

* * * * *

Reeni oli ostanut itselleen talon, jossa hän vietti toimeliasta elämää. Talossa vallitsi kaikkialla erinomainen siisteys, sillä emäntä oli semmoiseen jo kotonansa oppinut.