Part 2

Eräänä päivänä Reeni ja emäntä havaitsivat kaukaa tulijan ja arvelivat: kukahan se mahtaa olla. Mutta pian tunsivat he hänet ja riensivät häntä vastaanottamaan kartanolle. Ukon saapuessa perille olivat he molemmin häntä syleilemässä. Kaarina hoki ehtimiseen: "Voi, voi isäni, rakas isäni!" Kahdenpuolen taluttivat he ukon huoneeseen ja riisuivat häneltä päällisvaatteet. Ukko näytti ensimältä jurolta ja oli vähäpuheinen; lieneekö hänen mieleensä muistunut entinen tyly käytöksensä tytärtänsä ja vävyänsä kohtaan. Molemmin kokivat he kilvan parhaansa mukaan palvella tuota arvokasta ja harvinaista vierasta. Talossa oli jo kaksi kaunista lasta, joista toinen oli vielä kehdossa mutta toinen oli jo jalan viistassa. Isäntäväki esitteli pikku Reenin vieraalle sanoen, että hän on sinun isoisäsi. Poika katsoi vierasta rehellisesti silmiin sanoen: "vai niin" ja samassa käpäsi hän ukon polvelle ja alkoi siloitella hänen rypistyneitä kasvojansa. Muutamia kyyneleitä vyörähteli silloin ukon silmistä.

"Minua on kohdannut suuri suru", alkoi ukko asiansa.

"Tiedämme sen ja olemme sydämemme pohjasta ottaneet osaa suruunne", sanoivat Reeni ja Kaarina melkein kuin yhteen ääneen.

"Minä olen teitä molempia tyhmyydessäni ja ylpeydessäni tylysti kohdellut. Pyydän nyt teiltä sitä anteeksi."

"Olemme sen jo aikaa sydämestämme anteeksi antaneet."

"Olen tullut tänne", jatkoi ukko, pyytämään teitä kotia asumaan. Minulla ei ole muuta perillistä ja kenelle minä sitten omaisuuteni antaisin, ellen teille. Minä luovutan kaikkeni, maani ja mantuni ja kaikki mitä minulla on teille; ainoastaan vaadin jokapäiväisen ruu'an itselleni ja vaimolleni kuolemaamme saakka."

"Mutta mihinkäs tämä talo joutuu?" kysyi Reeni.

"Myökää tämä, sillä onhan Mäkivuotkassakin taloa ja huoneita asuaksenne."

"En niillä ehdoilla kuitenkaan lähde teille. Mutta jos suostutte siihen, että olette eteenkinpäin talon isäntänä, niin tulemme mielellämmekin. Kyllä minä sentään otan huolekseni kaikki työhommat ja muut taloudelliset toimet", sanoi Reeni.

Äänettömänä pisti ukko kättä vävylleen merkiksi, että hän ymmärsi hänet täydellisesti ja ehdottomasti suostui hänen esitykseensä.

Kun ukko nyt lähti kotimatkalle, oli hänen mielensä ihmeellisen keveä.

* * * * *

Reeni ja Kaarina ovat nyt isän kodissa, Mäkivuotkassa. Ukko on yhäti iloisella ja keveällä tuulella. Hän hyssyttelee ja kiikuttelee polvellaan vävynsä lapsia ja myhähtelee tavasta: "noissa lapsissahan minä elän toisessa polvessa". Reeni hoitaa taloutta ja se käypikin hyvin laatuun. Mutta kun on joitakin uusia hankkeita, kysyy hän aina appiukoltaan neuvoa ja kaikissa asioissa ovat he yksimieliset.

Reeni laajentelee myötäänsä Lapinmaan tavarain kauppaansa, rakentaa harvinaisen ison veneen ja kuljettaa sillä lapintavaroita Tornioon ja tuopi sieltä tullessaan semmoisia tavaroita, joita Lapissa tarvitaan. Pian on koko kauppa hänen käsissään.

Vanha isäntä elpyi ja voimistui melkein entiselleen. Kun hän syrjästä katseli Reenin hommia, mutisi hän tavasta hymysuin itseksensä: "Mikä hullu minä kuitenkin olin".

Jos Mäkivuotka ennenkin oli maineessa, niin nyt se vasta kuuluisaksi tuli. Talossa oli kaikille tarvitseville antaa mitä kukin pyysi; hätääntyneitä koettiin auttaa parhaan mukaan; neuvonkysyjiä kävi siellä pitkienkin matkojen päästä ja kaikille oli isäntä aulis tietojaan jakamaan.

Kolmas kuva.

Väärällä paikalla.

Sääliksi käypi, -- sääliksi käypi, kun muistelee häntä viisikymmentä viisi vuotta sitten ja nyt. Silloin roteva, notkea, miellyttävä ja pitäjän kaunein tyttö. Hän oli hyvästä kodista ja suku oli monessa polvessa ollut mainehikas järkevyytensä, varojensa ja monipuolisen mestaruutensa vuoksi. Tytöllä oli terävä järki ja hopeanheleä ääni. Vaikk'ei hän ollut saanut mitään koulusivistystä, oli hänellä kuitenkin tavallisissa asioissa terävä ja varma arvostelukyky. Kosijoita kierteli hänen ympärillään useita, mutta lapsellisella nöyryydellä alistui hän äitinä tahdon alle niissä asioissa.

Niihin aikoihin levisi Paavo Ruotsalaisen herännäisyysoppi tänne Pohjanmaalle ja ensimäisinä liittyi tytön äiti niihin. Äiti oli erinomaisen pehmeä ja lempeäluontoinen nainen. Ehtimiseen puhui hän tyttärelleen parannuksen tarpeellisuudesta ja tulevasta elämästä. Mielenkiinnolla tytär kuuntelikin äitinsä puheita, vaikk'ei hän niihin juuri mitään vastannut.

Kun oli lähimailla heränneiden seuroja, vei äiti tyttärensäkin sinne, vaan tämä ei äidin kysyessäkään antanut mitään selvää, mitä hän niistä piti; muista vaan näytti siltä, että tytär oli ikävissään niissä.

Kun oli kulunut joitakuita aikoja, tuli toisesta pitäjästä kosija, joka myös kuului noihin heränneisiin. Tämän piti olla päälliseksi vielä rikaskin ja äiti mielistyi heti häneen.

Äiti rupesi ehtimiseen puhelemaan tyttärelleen, kuinka edullinen tarjous hänellä nyt oli, paras kaikista, mitä tähän asti on tarjolla ollut. Tyttö ei kuitenkaan vastannut näihinkään äitinsä esittelyihin mitään.

"Eikö poika sinua miellytä, koska et vastaa minun puheisiini mitään?" kysyi äiti eräänä päivänä.

"Minun täytyy tunnustaa, ettei hän miellytä minua", sanoi tyttö avonaisesti.

"Mutta minkätähden?"

"Hän on minusta semmoinen törselö."

"Muoto ei kelpaa murkinaksi. Ajattele vähän pitemmälle, lapseni. Hän on herännyt mies ja vieläpä varakaskin. Jos nyt ottaisit jonkun suruttoman miehen, joka vielä päälliseksi olisi juoppo, minkälaiseksi luulisit silloin elämäsi muodostuvan?" puheli äiti.

Tyttö ei nytkään vastannut.

Tosiaankin oli tuo uusi sulhaspoika jotenkin tökelömäisen näköinen. Valkea tukka, valkeat kulmakarvat, karkea naama ja jotenkin paksut huulet. Tämmöisenä ei hän miellyttänyt ketään. Kunpa hänellä edes olisi ollut hilpeyttä ja eloisuutta, mutta sitäkään ei hänellä ollut. Yksinään hän vaan istua murrotteli nurkassa, muiden keskenään puhellessa, eikä ottanut osaa kenenkään keskusteluihin; näytti siltä kuin ahven olisi seisoa törröttänyt jonkun kielen kolossa.

Kyläläiset eivät saaneet sitä päähänsä, että niin reima ja arvossapidettävä tyttö ottaisi tuon epämiellyttävän pojan miehekseen.

Kyläläisten toivon mukaan ei kuitenkaan käynyt. Tyttö alistui, vaikka vastahakoisestikin, äitinsä tahtoon ja naimiskaupat tehtiin. Suuret herännäishäät pidettiin, joihin kokoontui väkeä monista pltäjistä.

Tyttö sai perinnökseen vankan talon irtaimistoineen, kylän parhaita maita, jossa nuorikot sitten rupesivat asumaan.

Kun sitten piti nuoren isännän tuoda noita kehutuita rikkauksiaan, ei niitä ollutkaan. Koko tuo rikkaus supistui pariin lehmäkantturaan ja vanhaan hevoskaakkiin.

Uudessa isännässä ei ollut työntekijää eikä teettäjää. Päiväkaudet hän vaan istua murrotteli kotonaan, imeskellen piippuaan, oli sitte kuinka kiire aika tahansa. Kaikki talouden työntoimet olivat nuoren emännän hallussa ja hänkin oli niin nuori ja kokematon, ettei hän maanviljelyksestä paljoa ymmärtänyt.

Emäntä oli aina murheellisen ja surullisen näköinen; oli niinkuin hän olisi hautonut jotakin salaista murhetta. Hän eli ja oli aina niinkuin hän olisi talossa ollut ainoa asukas. Ainoastaan silloin kuin tuli taloon tuttavia vieraiksi, elpyi hän entiseen iloisuuteensa, mutta vierasten pois mentyä vaipui hän entiseen synkkämielisyyteensä. Emäntä ei tosiaan puolellakaan sanalla ilmoittanut kenellekään, miten hänen sisällinen ihmisensä laita oli, ei myös virkannut miehestään luotuista sanaa.

Vaikka elämä oli näin umpimielistä, syntyi heille kuitenkin useampia lapsia.

Kauvan ei voinut talous tämmöistä menoa kestää. Pian hävisivät he tuolta emännän perintömaalta. Sitten rupesivat he vuokralla asumaan hypoteekkimaalla, jossa heidän elämänsä oli kylläkin puutteellista.

* * * * *

Eräänä päivänä huomattiin emännän kadonneen kodistaan. Ensinnä ei saatu tietää katosiko hän puuhun vai maahan, mutta mistään ei häntä vaan löytynyt. Emäntää etsittiin ja kuulusteltiin toisista pitäjistäkin, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Ruvettiin arvelemaan, että ehkä hän on joutunut johonkin vaaraan tai menettänyt itsensä. Kun oli vuosi toista kulunut aikaa, saatiin tietää, että emäntä oli mennyt Pietariin joidenkuiden sukulaistensa luokse. Siellä hän kaikenlaisella asianteolla elätteli itseään lähemmäs kymmenkunnan vuotta.

Sieltä palatessaan hän oli mielivaivainen. Sillävälin oli hänen miehensä kuollut köyhäinhoidon huostassa.

Kumma on nyt vertailla sitä entistä reipasta ja kaunista tyttöä hänen nykyiseen ihmiseensä. Hänellä ei ole nyt mitään toimeentulokseen, eikä huoneennurkkaa, mihinkä päänsä kallistaisi. Pikkunen sankakori käsivarrella kulkea huupottelee hän kylillä paikasta toiseen. Tuo kori on niin pieni, ettei sinne juuri paljon tavaroita mahdu; kuitenkin on siellä sukankudin, lankakerä ja joskus vähän eväänapuakin, joita hän ihmisiltä saapi. Kun hän tulee taloon, ryhtyy hän heti pesemään isännän ja emännän kamaria ja sen tehtyään näästää ja siistii hän sen perinpohjin. Tämän mieleisen puuhan takia annetaan hänelle taloissa ruokaa ja pistetäänpä evästä vakkaseenkin. Kaikissa kauppamiehissä kulkee hän ja pyytämättä, käskemättä ryhtyy puhdistamaan ja pesemään puotihuoneustoa, ja saatuaan sen tehdyksi, rientää hän pesemään ja puhdistamaan sisähuoneita. Puodeista annetaan hänelle palkaksi kahvia ja sokeria, joista hän sitten yöpaikoissa keittää tihistelee itselleen kahvia. Hän ei ano koskaan ruokaa, mutta ottaa kernaasti vastaan, kun hänelle sitä pesupalkaksi annetaan.

Hänellä on vielä entinen raitis ryhti, vaikka on jo vanha ja rypistynyt. Puhe ja ääni on yhtä selvä ja raikas kuin ennenkin, se vaan, etteivät puheet pidä paikkaansa. Hänet olisi otettu köyhäinhoidon huostaankin, mutta hän ei tyytynyt siihen.

"Minäkö nyt menisin heiltä kerjäämään, minun omaisuudellanihan he muutkin köyhät elättävät", sanoi hän vaan.

Kummallisia puolia näytteli elämä tässäkin.

Sääliksi käypi.

Neljäs kuva.

Väärällä jäIjellä.

He olivat oikein työteliästä ja säästäväistä väkeä. Vanhukset olivat jo ikäihmisiä, mutta kovasti he tehdä koputtivat vielä työtä. Heillä oli kolme aikaista poikaa, terveitä ja rotevia kaikki. Kaksi näistä pojistakin oli varsin työteliästä, mutta kolmannelle pojalle ei näyttänyt työ olevan mitään herkkua. Vanhemmat ja toiset veljet häntä usein tuosta velttoudesta ja lurjustelemisesta muistuttivat, mutta pitkälle se ei auttanut. Sillä kerralla hän vähän longahteli, mutta kun vaan muiden silmä välttyi, lähti hän lurjastelemaan ja oli useinkin niillä retkillä päiväkaudet. Tämän pojan nimi oli Yrrö.

Talo kun oli hyvässä voimassa ja kaikkia elintarpeita oli kyllitellen, niin ei Yrrön velttoudesta pidetty suurta lukua, vaikka häntä usein muistutettiinkin.

Jo aikaisin huomattiin, että Yrröllä oli taipumus hevosiin. Niistä hän puhui alituisesti ja jos joku vieras ajoi kartanolle, oli Yrrö aina vieraan hevosen ympärillä tarkastelemassa ja koettelemassa sitä. Väliin hän omistajalta pyysi hevosta vähän ajaakseen ja kun hän sen luvan sai, silloin hän vasta oli oikeassa elementissään.

Kun Yrrö tuli vanhemmaksi ja miehevämmäksi, ei hän sittenkään halunnut tehdä raskasta maantyötä. Aina vaan samaa lurjustelemista, karkaamista työmailta ja kylissä oleskelemista. Vähän arkana tuli hän illalla kotiin, peljäten saavansa vanhemmiltaan ja veljiltään toria. Niitä hänelle nyt jo aikaisempana annettiinkin oikein kukkuramitalla. Näistä ei Yrrö ollut juuri taallaankaan, sillä hän oli sangen siivoluontoinen mies; nauraa tuhertelihan vaan, kun toiset häntä sättivät ja toruivat laiskuudesta.

Kun Yrrö sai sen verran varoja kokoon kaikenlaisella pikkukaupallaan, hankki hän kohta itselleen hevosen. Tämän saatuaan ei hän enään tehnyt päiväntyötä, ajeli vaan hevosellaan ympäri kyliä, vaihetteli ja liehtasi niiden kanssa. Väliin oli hänellä viisikin kertaa eri hevonen yhdellä ja samalla viikolla. Kotona ei hän käynyt viikkokausiin.

Kuinka hän noilla kaupoillaan hyötyi, ei tietty. Kerran kävi kuitenkin niin, ettei isäukolla sattunutkaan olemaan verorahoja veronmaksun aikana. Silloin vetäsi Yrrö kukkaron naureskellen taskustaan ja luki verorahat isäukon kouraan.

"Saadaan sitä rahoja muutenkin kuin maata tonkimalla", sanoi Yrrö.

Naurun-vienoon vetäysi ukonkin suu ja useita tyytyväisyyden hymähdyksiä pääsi hänen huuliltaan. Tyytyväisiltä näyttivät toiset veljetkin.

Sen koommin ei kukaan enään nurkunut Yrrön toimia eikä työttömyyttä, olipa ja elipä hän miten tahansa.

Yrrö ei nyt monasti näyttänyt silmää kotonaan, vaan oli myötäänsä huijaamassa kylillä, kaupungeissa ja markkinoilla. Alinomaa oli hän hevoskaupan touhussa, vaihetellen, ostaen ja myöden niitä. Hänellä olikin usein maankuuluja juoksijoita.

Tähänkin saakka oli Yrrön elämä näyttänyt jotenkin sumeita kuvia, mutta nyt se teki kokokäänteen.

Eräänä kesäsydännä tuli Yrrö kotiin hevosineen, jonka piti olla verraton juoksija.

Joku päivä sen jälkeen havaittiin kolme miestä astuskelevan taloa kohden. Kun Yrrö akkunasta havaitsi nuo miehet, pökäsi hän paikalla ulos. Miehet tupaan saavuttuaan kysyivät kohta, oliko Yrrö kotona.

"Kyllä hän kotona on, vaan pistäysi juuri ulos. Olisiko teillä ollut Yrrölle asiaa?" sanoi Takalan ukko.

"Olisihan sitä vähän", sanoivat miehet.

"Ei suinkaan hän kauan mahtane viipyä, odottakaa nyt vähäsen", sanoi ukko.

Miehet odottivat päivästä toiseen neljä vuorokautta, mutta Yrröä ei vaan kuulunut. Miehet oleskelivat puhtokunnan taloissa, kulutellen sitenkin ikävää odotusaikaansa.

Vihdoin rupesi isäukko kyselemään miehiltä, mitä asiaa heillä olisi Yrrölle, kun he häntä niin hartaasti odottivat.

"Minulla olisi Yrröltä saamista likemmäs tuhannen markkaa, ja kun ei ole velkakirjaa, niin otin nämä miehet todistajiksi", sanoi joku miehistä.

Tämä odottamaton uutinen vaikutti ukkoon niinkuin olisi kylmä vesiämpäri valettu hänen niskaansa ja hän tyhmistyi niin, ettei hänellä ollut sanaa suuhun tulevaa.

"No missä tapauksessa Yrrö on teille joutunut niin suureen velkaan?" sai ukko vihdoin sanotuksi.

"Hevoskaupoissapa tietenkin", vastasi mies.

Eipä Yrrö ollutkaan saanut muulla tavalla rahaa kukkaroonsa, niinkuin hän oli kerskannut, ja maata hän ei suinkaan ollut tonkinut.

"Mistä luulette Yrröltä ottavanne tuon saamisenne?" kysyi ukko kauhistuksissaan.

"Onhan hän teidän poikanne."

"Ei Yrröllä ole mitään osaa taloon", vakuutti ukko.

"No tahdotte kai kunniastanne ja arvostanne sen verran pitää, että totta maksatte miehissä tuon vähäisen summan. Muuten täytyy koetella mitä laki tämmöisestä asiasta sanoo", uhmailivat miehet.

"Ottakaa tuo hevonen!"

"Mitä me tuolla jalattomalla, nilkulla ja vanhalla luuskalla teemme; korkeintaan se on parinsadan arvoinen", sanoivat miehet.

Yrrö oli sanomattoman kiltti ja hyväsydäminen mies ja isä rakasti häntä niinkuin muitakin perheensä jäseniä. Ukko joutui pahaan pulaan. Semmoista häpeää ei hän suurin surmin olisi suonut tulevan, että asia olisi joutunut oikeuden eteen. Rahoja ei hänellä itsellään ollut tuon velan maksuksi ja paha oli olla maksamattakin. Ukko kävi lainaamassa naapurilta tuon summan ja maksoi miehet kuitiksi.

Hyvillämielin Iähtivät miehet matkaansa.

Yrrö ei palannut enää kotiin koko sinä kesänä eikä syksynä. Häntä kuulusteltiin ja etsittiin monesta pitäjästä, mutta aina turhaan. Vihdoin syystalvella saatiin tietää hänen asuskelevan metsäsaunoissa sydänmailla. Hengissä pysyäkseen hän varasteli taloista ruokaa.

Nuo miehet, jotka Takalassa kävivät Yrröltä saamistansa perimässä, eivät olleet Yrrön ainoat velkojat. Niitä tuli tuhkatiheään taloon ja isäukko koki kaikkia tyydyttää, pelastaakseen poikansa kunniaa ja mainetta. Yrröstä levinneet tiedot koetettiin kaikin tavoin saada pysymään salassa.

Syystalvella ilmestyi Yrrö eräänä yösydännä kotiinsa. Niinä muutamina tunteina, jotka hän uskalsi kotonaan olla, ei Takalassa nukuttu. Koko perhe oli silloin koolla ja kaikki itkivät yhteen ääneen. Joukonmiehissä rukoilivat he Yrröä, ettei hän enään lähtisi jatkamaan alotettua uraansa, vaan jäisi kotiinsa, rupeaisi tekemään työtä ja alkaisi uutta elämää. Erittäinkin Yrrön vaimo lapsi sylissä riippuen hänen kaulassaan itki ja rukoili, niin että oli vedeksi raueta.

"Minun asiani", sanoi Yrrö, "on jo sillä kannalla, ettei minun käy perääntyminen alkamaltani uralta." Kyyneleet valuivat hänenkin silmistään, kun hän vielä ennen lähtöään hellästi syleili vaimoaan.

Vihdoin hän hellävaroin irroitti vaimonsa itsestään, työnsi hänet ulommaksi ja sanaakaan kenellekään sanomatta syöksähti ulos yön pimeyteen. Riennettiin hänen jälkeensä muka kiinnipitämään, mutta silloin hän jo oli tuotakin tuokempana; kuultiin vaan hänen mennessään ääneensä itkevän.

Tämä ei ollut vielä viimeinen surun aihe vanhemmille. Nuorempi Kahvi niminen veli ja Yrrö olivat aina rakastaneet toisiaan. Kahvia säälitti kovin Yrrön surullinen tila ja väärässä veljenrakkaudessa päätti hän hakea Yrrön ylös ja olla hänelle apuna ja tukena. Tältä retkeltään ei Kahvikaan palannut. Veljeksistä tuli siten vaarallisimpia metsärosvoja mitä olla saattaa. Kauan eivät he majailleet samassa metsäsaunaasa, vaan muuttelivat tiheään pitäjästä toiseen. Väliin olivat he yhdessä varkaisilla, väliin heistä oli toinen vahtimassa majapaikkaa. Heille kelpasi nyt muukin arvokas tavara, ei vaan ruoka-aineet. He olivat kuitenkin luonnostaan siksi siivoluontoisia, ett'eivät koskaan käyneet ihmisten kimppuun, silloinkaan kun heitä ahdisteltiin kiinni saadakseen. Mutta sangen oveloita he olivat, luistivat kuin ankeriaat kiinniottajiltaan läpi käsien ja katosivat tielle tietämättömiin.

Kolmisen vuotta säilyttivät he päänsä, niin ettei heitä saatu kiinni. Mutta eräänä yönä heidät yhtäkkiä iso miesjoukko piiritti erään syrjäisen talon aittaan. Yrrö tormasi miesten lävitse ja töytäten pari miestä mennessään kumoon, pääsi siten pihalle. Mutta pihalla sattui olemaan käsipaaret, joita hän ei pimeässä huomannut. Hän meni kopiksi niihin, kompastui ja siinä pääsivät miehet hänen niskaansa. Kahvi, joka tätä yleistä hälinää hyväkseen käyttäen koetti päästä pintehestä, takertui myöskin heti ulos tormatessaan miesten kynsiin.

Veljesten majapaikka etsittiin ja sieltä löytyi paljon heidän varastamaansa arvokasta tavaraa, hopea-astioita, taskukelloja, kultasormuksia ja muuta semmoista. Moni sieltä sai varastetun tavaransa takaisin.

Luonnollista on, että veljekset saivat tuomionsa, ensin piiskat selkäänsä ja monta vuotta pakkotyötä.

Mutta vielä sittenkään, kun he olivat rangaistuksensa kärsineet ja päässeet vapaalle jalalle, eivät he voineet olla ryhtymättä entiseen ammattiinsa. Nyt heidät kuitenkin saatiin nopeammin kiinni ja asia päättyi vihdoin siihen, että he molemmat joutuivat ikutielleen.

Ukko joutui eukkonsa kanssa vaivaishoidon huostaan.

Viides kuva.

Pötikkä.

Pituudeltaan hän oli keskikokoa, mutta sangen jykevää tekoa muuten. Hartiat olivat kuin kuopankatto ja posket pulleat kuin limppu. Hän oli kovin rokonarpinen ja muutamia karkeita partakarvoja törrötti hänen leuvassaan ja ylähuulessa vallan kuin kissanviikset. Hänen ruumiissaan ei nivustenpaikkaa ollutkaan, vaan oli se yhtä vahvaa pötkylää kurkusta lanteisiin saakka.

Hän liikkui sanomattoman hitaasti ja niin raskaasti, että pienimmät kivet muljahtelivat nurin hänen metsäteitä tallustellessaan. Tästä kömpelyydestään hän kylän kesken saikin liikanimen "Pötikkä", -- ihmisethän ovat niin kernaat keksimään pilkkanimiä toisilleen.

Mutta Pötikkä ei suurin juuri välittänyt siitä mitään, mitä nimiä ihmiset hänelle antoivat tai mitä he hänestä sanoivat tai ajattelivat.

Isännät vaan pitivät paljon Pötikästä, sillä yksi hyvä lahja hänellä kuitenkin oli: hän osasi -- tehdä työtä. Kilvalla häntä haluttiin palveluspaikkoihin ja kirvalla isännät hänelle nostivat palkkaa.

Pötikkä palvelikin liki parikymmentä vuotta kylän isäntiä, mutta viimeisessä talossa hän palveli yhtämittaa kymmenen vuotta, kun isäntänsä ei häntä päästänyt millään ehdolla pois. Isäntä tiesi, että kun Pötikkä on työnrinnassa, silloin sujuu työ eivätkä muutkaan jouda siekailemaan.

Näintavoin Pötikkä teki työtä ja palvelusaikanaan hän ennätti koota itselleen melkoiset säästöt.

* * * * *

Isonjaon aikana oli talojen tilusten väliin jäänyt iso aukea kivikkokangas, joka ei ollut kenellekään kelvannut. Tätä kivikkokangasta oli Pötikkä pitänyt kauan silmällä, vaikk'ei kenellekään siitä mitään virkkanut. Kankaassa oli kivi kiven vieressä, isompaa ja pienempää, mutta kiviä ei ollut kuin yksikerrassa ja alla oli kaunis, punainen savimulta.

Tänne sydänmaalle Kaukalokankaalle lähti Pötikkä nyt talontekoon. Hän rakensi ensin neliseinäisen tuvan, johon teetti oikean uloslämpiävän takan; ovipäädyn nojalle hän latoi pitkiä karangoita nojalleen päätyä vastaan toimittamaan eteisen virkaa.

Kun tuo Kaukalokangas oli kruununmaata ja muitakin kruununmaan rämeitä oli saatavissa, haki Pötikkä siihen syynin ja niin perustettiin Kaukalokankaalle uutistalo, ja Pötikkä pantiin sille nimeksi.

Olisi luullut, etteivät neitoset välitä mitään niin tallukkamaisesta miehestä, mutta niin ei ollut. Kovin hölmistyivät ihmiset, kun Perolan piika Mari ja Pötikkä kuuluttaa pöläytettiin avioliittoon. Tuo Mari oli kauneimpia ja sävyisimpiä ihmisiä mitä olla saattaa. Kummailtiin sitä, kun niin sievä ja kelpo ihminen yhtyi tuommoiseen juurakkoon.

"Kumma kun sinä tuohon Pötikkään ryhdyit, olisithan saanut parempiakin", sanoi joku Marille.

"Missä niitä on niitä parempia?" kysyi Mari.

"Joka poikahan toki parempi on kuin Pötikkä; niinhän tuo on rumakin."

"Muoto ei kelpaa murkinaksi. Monta on huonompaa miestä kuin Juho; taitaapa viinoihinkaan sekaantua, niinkuin nykyisten nuorten miesten tapa on", vastasi vaan Mari.

Sinne pieneen tupaseensa vei Pötikkä Marinsa ja he alkoivat elää onnellista avioelämää.

Siinä sitten alkoi Pötikkä mullostaa kivikkokangasta. Parin vuoden päästä oli hänellä jo kaunis perunamaa kasvamassa ja pari kolme sarkaa ruista.

Paikka oli semmoinen, ettei siinä koskaan pannut halla ja se oli Pötikälle suureksi avuksi.

Väliin kuitenkin leipä loppui ja silloin lähti Pötikkä kyläntyöhön lisää ansaitsemaan. Vaikka hänellä oli rahojakin, ei hänen tehnyt mieli niitä äkkipikaa hukata, vaan hän tahtoi kaikki työllään ansaita ja säästää rahat parempaan tarpeeseen. Kun hän sitten, puolentynnyrin ruisjauhosäkki selässä asteli kotiinsa, kyllä silloin kivet sinkoilivat ja kangas kopisi.

Kun Kaukalokankaalla ei ollut laidunmaata eikä siis kannattanut pitää hevosta, toimitti Pötikkä itse hevosen työt. Hänellä oli vankkurit kesällä ja reki talvella, joilla veti kiviä pois mullokseltaan. Sitä ei voisi uskoa, joka ei omin silmin olisi nähnyt, minkälaisia ruunankuormia hän perässään veti kiviaitaan, jota hän kankaanlaiteelle rakensi.

Karjaa kasvatettiin vähitellen ja ennenpitkää oli heillä neljä lehmää ja muutamia joutilaita.

Säästövaroillaan Pötikkä teetätti viljamaiksi rämeitänsä, jotka enimmästi olivat niin matalapohjaiset, että niistä nousi ojanpohjasta savi. Sieltä Pötikkä hyvinä vuosina sai viljaa ja sittemmin heiniä. Kauan ei hänen tarvinnutkaan kylästä leipää hankkia, sillä hän alkoi tulla toimeen omasta varasta.

Pötikän kävi kovin sääliksi, kun hänen rakkaan vaimonsa ja lastensa täytyi asua niin kehnossa hökkelissä. Hän rupesikin pian rakentamaan välkeämpää asuntoa ja parin vuoden päästä oli hänellä valmiina sievonen rakennus, jossa oli välkeä tupa ja kaksi kamaria eteisen kanssa.

* * * * *

Parikymmentä vuotta on kulunut siitä kun Juho Pötikkään rupesi taloa tekemään. Karja on paisunut niin, että talossa on jo toistakymmentä lypsävää. Isännällä on jo hevonenkin, oikein vankka ruuna, joka nyt vuorostaan vetää kiviä pellonteokselta kiviaitaan. Kyllä siis työ nyt sujuu toisella lailla kuin ennen.

Pötikän isäntä rakensi myllyn talonsa alapuolella purossa olevaan putoukseen. Kesäsydännä siinä ei tosin ollut tarpeeksi vettä; mutta keväisin ja sateisina syksyinä oli sitä niin runsaasti, että mylly voi aika vauhtia pyöriä. Eipä ollutkaan haitaksi, vaikk'ei mylly aina voinut pyöriäkään, sillä Pötikän isännällä oli salvossa aina monenvuotista viljaa ja kun mylly taas pyöri, niin hän siinä käytti vuodentarpeensa. Katovuosina oli aina Pötikän aitassa monen talon siemen.