Part 9

Vanha vapaaherra käännähti päin. -- "Lapseni!" huudahti hän, sulkien hänet rautaiseen syliinsä, kyynelten viljanaan virratessa hänen ahavoittuneita kasvojaan pitkin, "kiitetty olkoon Jumala, että te olette turvassa ja poikani on miehen tavoin täyttänyt velvollisuutensa!"

"Ja kuinka voi rouva Astrida?"

"Oikein hyvin, saatuaan kuulla teidän olevan turvassa. Mutta katsokaahan ympärillenne, hyvä prinssi -- herttuaa ei sovi tällä lailla riippua vanhan miehen kaulassa. Katsokaa, kuinka paljo teidän uskollisia vasallejanne on täällä, suojellakseen teitä halpamielisiltä frankeilta!"

Rikhard nousi ylös ja ojensi kätensä sekä vastasi kohteliaalla kumarruksella jokaisen urhoollisen vapaaherran tervehdykseen, käyttäytyen ihmeen miellyttävästi ja luontevasti, mitä taitoa hänellä tietenkään ei ollut Normandiasta lähtiessään. Kasvanut hän oli myöskin, ja vaikkakin hän oli hyvin kalpea eikä ollut erityisen huolellisesti puettu, -- pukeminen kun oli käynyt kovassa kiireessä ja ilman muitten apua kuin Albericin -- vaikka hänen hiuksensa olivat epäjärjestyksessä eikä palohaavan arpi ollut vielä hävinnyt poskesta, -- oli hän kuitenkin, tästä kaikesta huolimatta, kirkkaine sinisilmineen, avonaisine katsantoineen ja rohkeamielisine ryhtineen lupaava ruhtinaan alku. Ilolla ja ylpeydellä silmäilivät Normandian jalosukuiset häntä, etenkin kun hän kenenkään kehoittamatta lausui: "Kiitän teitä, jalot ritarit, kun olette tulleet tänne suojelemaan minua. Nyt en pelkää koko Ranskanmaan sotalaumoja, kun olen joukossa omien uskollisten normannieni."

Herra Eerikki vei hänet ylimmälle portaalle portin ulkopuolella, jotta soturit saisivat nähdä hänet. Silloin kajahti huuto niin jymisevä "eläköön herttua Rikhard! terve pikku herttuamme!" että se "rimasi ja raikui" kaikilla kunnailla -- helähti takaisin vanhasta tornista -- herätti Osmondin unestaan ja Rikhard tuli nyt vakuutetuksi, jos hän olisi enää lisätodistuksia kaivannut, että hän todellakin oli maassa, jossa jokikinen sydän hehkui uskollista rakkautta häneen.

Ennenkun riemu oli lakannut, kuultiin torven toitahdus portin ulkopuolelta. Herra Eerikki lähetti Bertrandin joutuisasti avaamaan sanoen: "Se on Harcourtin kreivin tulomerkki." Alberic meni myös linnan isäntänä mukaan vastaanottamaan vierasta.

Vanha kreivi ratsasti pihaan portaiden eteen, laskeusi alas hevosen selästä, Albericin pitäessä jalustinta. Hän ei ollut käynyt monta askelta portaita ylös päin, kun Rikhard vapaatahtoisesti tuli häntä vastaan, mitä hän ei ollut koskaan ennen tehnyt, ojensi hänelle kätensä ja lausui: "Terve tuloanne, kreivi Bernard, terve tuloanne! Kiitos, että tahdotte tulla suojelemaan minua! Olen kovasti iloissani saadessani nähdä teidät taas."

"Kiitos, nuori herttuani!" sanoi Bernard, "ja minä olen oikein iloinen nähdessäni teidän onnellisesti päässeen frankkien kynsistä. Nyt te luullakseni voitte jo erottaa ystävän vihollisesta!"

"Kyllä, voin totta tosiaan, kreivi Bernard. Tiedän nyt teidän tarkoittaneen parastani, ja että minun olisi tullut kiittää teitä, sen sijaan kuin vihastuin, nuhdellessanne minua. Odottakaa hetkinen, herra kreivi, on eräs asia, jonka olen lupautunut sanomaan, jos konsa tulisin tervennä takaisin rakastettuun kotiini. Walter -- Maurice -- Jeannot -- te kaikki minun ja herra Eerikin palvelijat, tiedän että ennen poismenoani en ollut mikään hyvä valtaherra teitä kohtaan. Olin kiivas, ylpeä ja röyhkeä, mutta Jumala on minua tästä rangaissut ollessani kaukana vihollisten keskessä sairaana ja yksinäisenä. Olen nyt hyvin pahoillani siitä ja toivon teidän suovan minulle anteeksi; sillä olen koettava -- Jumala minua siinä auttakoon -- välttää koskaan enää olemasta kiivas ja ylpeä."

"Kas vain, herra Eerikki," sanoi Bernard, "kuuletteko, mitä poika sanoo! Kun hän tuolla tavoin puhuu, noin vapaasti, avonaisesti ja kenenkään kehoittamatta, ja jos hän pysyy sanassaan, niin luulenpa varmaan, että Ranskan matka on ollut hänelle hyväksi opiksi ja että vast'edes näemme hänestä paisuvan joka suhteessa isänsä moisen ruhtinaan, -- siunattu olkoon hänen muistonsa!"

"Teidän on kiittäminen Osmondia kaikesta, mitä hän on tehnyt minulle," sanoi Rikhard, kun Osmond viimeinkin kylläkseen nukuttuaan tuli alas. "Osmond se on auttanut minua kestämään suuret vaivani. Mitä pelastukseemme tulee, niin hän se lensi minun kanssani pakoon kuin vanha kotka poikasineen. Sanon sulle, Osmond, että sinun tästä lähin on aina kannettava pari siipeä kilvessäsi ja ratsulipussasi, hyvin onnistuneen pakoretkemme muistona."

"Niinkuin tahdotte, teidän ylhäisyytenne," sanoi Osmond vielä tuskin kunnollisesti valveutuneena. "Se oli todellakin väki pitkä matka yhteen kyytiin; mutta toivon, etten tarvitsisi enää koskaan paeta teidän tahi omia vihollisiani."

Mikä iloinen kesäpäivä tämä olikaan! Nekin kolme tuntia, jotka Rikhardin täytyi istua neuvottelussa, lisäsivät vain sitä mielihyvää, jota hänelle sitte tuottivat Albericin tavaroiden katseleminen, omien seikkailujen kertominen ja Laonissa opittujen ritarillisten taitojen näyttäminen. Ilta muodostui yhä riemukkaammaksi, kun linnan portit avattiin, nostosilta laskettiin alas, ja linnaan saapui ensiksi Dame Yolande de Montémar ja tuskin neljännestunnin kuluttua siitä Centevillen asesotilaat, joiden etunenässä nähtiin Astrida rouvan oma, korkea myssy. Yhdellä hyppäyksellä oli Rikhard Astrida-rouvan sylissä. Hellästi sulki hän poikasen poveaan vasten, mutta työnsi hänet sitte vähän ulomma nähdäkseen, paljonko hän oli kasvanut, surkutteli hänen arpeaan ja syleili häntä sitte lujemmin kuin milloinkaan ennen. Mutta katseltuaan lähemmin häntä, selitti hän Osmondin antaneen hänen tukkansa mennä pahemmin vanuksiin kuin kuningas Harald Nahkalakin. Sitte otti hän elfenluisen kamman vyöllään olevasta laukusta ja alkoi suoria pojan paksuja, sekavia kiharoita. Kun suoriminen ei käynyt aivan hellä varoen, olisi Rikhardilla entisiin tapoihinsa nähden ollut syytä tästä raivostua, mutta nyt hän vain hyväili Astrida rouvaa kahta hellemmin.

Kun Osmond laskeusi polvilleen tätinsä eteen; siunasi tämä häntä, itki hänen tähtensä ja nuhteli siitä, että oli rasittanut liiaksi hänen lemmikkiään -- kaikkia yhtaikaa. Ja kun yö yllätti ja Rikhard kuten muinoinkin oli lukenut rukouksensa rakkaan kasvattajansa polvien ääressä, niin varmaa oli, ettei Normandiassa ollut onnellisempaa poikaa kuin sen pikku herttua.

Yhdeksäs luku.

Montémarin linna oli liian lähellä rajaa ollakseen turvallinen olopaikka pikku herttualle. Hänen enonsa Senliin kreivi Hubert oli Harcourtin kreivi Bernardin kanssa yhtä mieltä siitä, että hän olisi paremmassa turvassa herttuakuntansa rajain ulkopuolella, koska Normandia luultavasti tulisi pian sotanäyttämöksi. Hänet lähetettiin siis, vaikka vasten tahtoaankin, lukuisan ja hyvin varustetun seurueen kera salaa ensiksi Coucyyn ja sittemmin Senliisen.

Hänen ainoana lohdutuksenaan oli, ettei hänen tarvinnut enää erota ystävistään. Alberic, herra Eerikki, yksinpä rouva Astridakin seurasivat häntä, samoin kuin hänen ainainen kumppalinsa Osmond. Vapaaherra saattoi tuskin näkyvistään jättää poikaa, jota yhä vielä pidettiin niin tarkasti silmällä, että vartioiminen näytti melkein vankeudelta. Ei koskaan, ei edes kesälläkään eikä keskellä päivää saanut hän lupaa mennä linnan vallien ulkopuolelle. Hänen suojelijansa tahtoi kernaasti pitää salassa, että linnassa oleskeli niin korkea vieras.

Osmondin seurasta ei Rikhard saattanut nauttia niin paljon kuin tavallisesti, sillä tällä oli jotain hommaa asepajassa, eräässä matalassa, holvikkaassa huoneessa, johon oli käytävä linnan pihasta. Rikhard ja Alberic olivat hyvin uteliaita tietämään, mitä hän siellä teki; mutta Osmond telkesi ovensa kiinni rautakangella, jotta poikain oli pakko tyytyä vain kuuntelemaan vasaraniskuja, jotka naksuttelivat samassa tahdissa kuin hilpeät äänet sisällä lauloivat muuatta laulua Sigurdin miekasta ja sotaurhottaresta, joka nukkui liekkien häntä syleillessä. Rouva Astrida sanoi Osmondin tekevän ihan oikein, sillä kukaan kelpo aseseppä ei työskennellyt koskaan ovi selällään. Ja kun pojat utelivat nuorelta Centevilleltä hänen työtään, myhäili hän vain sanoen, että he kyllä saavat sen nähdä, konsa aseihin kutsunta saapuisi.

Sitä odotettiinkin joka hetki, sillä tietoja oli saapunut, että Ludvig oli koonnut sotajoukkonsa ja samonnut Normandiaan ottaakseen uudestaan huostaansa nuoren herttuan ja valloittaakseen maan. Mitään semmoista kutsua ei kuitenkaan kuulunut, sen sijaan tuli vaan sana, että Rouen oli jätetty kuninkaan käsiin. Rikhard vuodatti mieliharmin kyyneleitä. "Isäni linna! Oma kaupunkini vihollisten vallassa! Bernard on sitte kavaltaja! Kukaan ei voi estää minua kutsumasta häntä siksi. Miksikä luotimmekaan häneen?"

"Elkää olko millännekään, teidän ylhäisyytenne", sanoi Osmond. "Kun te tulette asekuntoiseksi, hankkii oma kelpo miekkanne teille oikeutta, huolimatta kaikista vilpillisistä tanskalaisista ja vielä vilpillisemmistä frankeista tässä maassa."

"Mitä, niinkö sinäkin Osmond poika haastelet? Luulin sinun toki paremmin mielesi voivan hillitä kuin että olisit pettynyt miehen suhteen, joka oli uskollinen Rolfin suvulle, ennen kuin sinä ja tuo kukkopoikanen olitte syntyneetkään", sanoi vanha vapaaherra.

"Hän on luovuttanut herttuakuntani! On väärin kutsua häntä muuksi kuin kavaltajaksi!" huudahti Rikhard kiivaasti. "Arka, petollinen, liehakoiva...!"

"Kas niin, kas niin, hyvä prinssi", sanoi vapaaherra. "Bernardilla on vanhassa, ovelassa päässään enemmän keinoja kuin teidän nuori ja minun vanha järkeni kykenevät keksimäänkään. Mitä hän aikoo tehdä, en voi nyt sanoa, mutta panen pääni pantiksi, että hänellä on sydän oikealla paikallaan."

Rikhard vaikeni, muistaen jo kerran ennenkin häntä väärin tuominneensa, mutta kovasti häntä kuitenkin harmitti ajatellessaan, että Rolfin torni oli ranskalaisten hallussa. Asiat vaan yhä pahenivat, kun entisen hyvän lisäksi kerrottiin kuninkaan olevan aikeessa jakaa Normandia ranskalaisten vasalliensa kesken. Yhä kiivaamman harminhuudahtuksen päästi Senliin linnan väki suruviestit kuultuaan. Mutta herra Eerikki luotti edelleenkin lujasti ystäväänsä Bernardiin, vieläpä sittenkin kun kuuli Centevillen linnan valitun tuon lihavan ranskalaisen kreivin saaliiksi, joka oli ollut panttivankina Rouenissa.

"No, mitä sanotte nyt, hyvä prinssi", sanoi hän muutamana päivänä keskusteltuaan pitemmän aikaa erään sanansaattajan kanssa portilla. "Musta kotka on levittänyt siipensä. Viisikymmentä pitkää laivaa purjehtii Seinellä ja Harald Sinihampaan Pitkä Käärme on niiden etunenässä."

"Tanskan kuningas! Tullut minun avukseni!"

"Niin, niinpä vainenkin! Tullut Bernardin salaisesta kutsumuksesta puolustamaan teidän oikeuksianne ja asettamaan teidät isänne valtaistuimelle. Sanokaa nytkin rehellistä Harcourtia kavaltajaksi, sen tähden ettei antanut ihanata herttuakuntaanne tulelle ja miekalle alttiiksi!"

"_Minua_ ei ole hän kavaltanut", sanoi Rikhard hetkisen mietittyään.

"Eikö todellakaan; mutta mitä teillä sitte oli mielessä?"

"Tarkoitan, että kun minä pääsen valtakuntaani hallitsemaan, en tahdo olla niin perin valtioviisas", sanoi Rikhard. "Tahdon olla julkinen ystävä tahi julkinen vihollinen."

"Poika paisuu meitä mielevämmäksi", sanoi herra Eerikki hymyillen, "mutta se tuli kuin isänsä suusta."

"Hän tulee päivä päivältä yhä enemmän isävainajaansa", sanoi rouva Astrida.

"Mutta tanskalaiset, isä, tanskalaiset", sanoi Osmond. "Kohta ne kalvat kalskahtelevat! Saan kait minäkin lähteä sotaväkeen ansaitsemaan kannukseni?"

"Kyllä, aivan kernaasti", vastasi vapaaherra, "jos hänen ylhäisyytensä herttua antaa sinulle luvan. Kunpa voisin minäkin jättää hänet ja tulla mukaan! Tekisi hyvää minulle ihan sydänjuuriini saakka päästä kerran vielä viikinkien pitkään laivaan."

"Tahdonpa mielelläni nähdä, mihin nämä pohjan miehet kelpaavat", sanoi Osmond.

"Oh! nämä ovat vain tanskalaisia eivätkä norjalaisia, eikä oikeita viikinkejä enää olekaan, sellaisia kuin ennen vanhaan kun Ragnar teki tuhojaan..."

"Poika, poika! onko tämä oikeata puhetta lapsen kuullen?" keskeytti rouva Astrida. "Sopivatko tämmöiset sanat kristitylle ritarille?"

"Suokaa anteeksi, äiti!" sanoi harmaahapsinen sotilas hellästi. "Mutta vereni käyvät kuohuksiin kuullessani pohjoismaalaisen laivaston olevan niin lähellä ja ajatellessani Osmondin saavan paljastaa miekkansa merikuninkaan johdolla."

Seuraavana aamuna talutettiin Osmondin uljas sotaori oven eteen ja kaikki soturit, jotka vaan voitiin luovuttaa Senliin linnan väestä, olivat valmiit lähtemään mukaan. Pojat seisoivat portailla, toivoen hekin olevansa kylliksi vanhoja lähtemään taistelutanterelle sekä ihmettelivät, miksi Osmoud viipyi. Kun ovi vihdoinkin aukeni, näkivät he ihmeekseen pajan matalassa holviportissa punaisen, hehkuvan uunin edessä Osmondin seisovan puettuna kimmeltävään, teräksiseen sotisopaan, jonka hienoista renkaista tulenliekki kirkkaana heijasti, ja kypärissään oli hänellä pari kultasiipeä, joka merkki myös somisti hänen pitkää suippoa kilpeään.

"Sinun siipesi! Meidän siipemme!" huudahti Rikhard, "Centevillen vaakunamerkki!"

"Lentäkööt ne vihollisen perässä, vaan ei edellä", sanoi herra Eerikki. "Lähde matkaan Jumala kerallasi, poikani -- osoittaudu mieheksi -- elä anna tanskalaisille heimolaisillemme aihetta sanomaan meidän oppineen ranskalaisia temppuja pohjoismaalaisten iskujen asemesta."

Tämmöisillä jäähyväissanoilla evästettynä lähti Osmond Senliistä. Molemmat pojat riensivät ylös linnan harjalle seuratakseen häntä silmillään niin kauan kuin hän oli näkyvissä. Korkein torni tuli siitä hetkestä heidän pää-olinpaikakseen, ja alinomaa he tähystelivät sille taholle, jonne Osmond oli kadonnut. Mutta ajan oloon he väsyivät vahdinpitoonsa ja palasivat leikkeihinsä linnan pihaan.

Eräänä päivänä olivat he lohikäärmeisillä, ja Alberic oli olevinaan lohikäärme. Hän makasi selällään, läähättäen täyttä väkeään, siten muka osoittaen purskuttavansa hirmuisesti tulta ja savua Rikhardin, ritarin päälle. Tämä taas koki suurine puumiekkoineen ja seiväspeitsineen kolhia sitä kuoliaaksi. Mutta leikin kuumimmillaan ollessa taukosi lohikäärme äkkiä puhkumasta, kapasi pystyyn ja osoitti sormellaan vartijata ylhäällä tornissa. Tämä oli pannut torven suulleen ja tuossa tuokiossa räikähti kimeä signaali tornista.

Äänekkäästi huutaen syöksyivät molemmat pojat suoraa päätä portaita ylös ja tulivat tasakatolle niin hengästyksissään, etteivät voineet edes vartijalta tiedustaa, mitä hän näki. Vartija osoitti sormellaan tasangolle päin, ja tarkkanäköinen Alberic huudahti: "Minä näen jotakin, hyvä prinssi, ettekö tekin erota mustaa pilkkua kaukana nummella?"

"En, en niin mitään! Missä, oi, missä?"

"Se meni nyt kummun taa, mutta -- kas tuossa se on taas! Miten nopeasti se ratsastaa!"

"Niin käypi kuin linnun lento", sanoi Rikhard, "niin nopeasti, niin nopeasti..."

"Eihän karkuuttanekin vain pakoon", sanoi Alberic, hieman levottomana katsahtaen vartijaan, sillä hän oli rajalta kotoisin ja kauhistuttavia juttuja Contentin kreivin tuhoovasta maahankarkauksesta kerrottiin päivät päästään Epten ympäristöllä.

"Eikä mitä, nuori herra", sanoi vartija, "sitä ei tarvitse pelätä. Kyllä minä tiedän millä lailla miehet ratsastavat sodasta paetessaan."

"Ei tosiaankaan, tuon hevosen juoksu ei tiedä mitään pahaa", sanoi herra Eerikki, joka nyt oli saapunut yhteen joukkoon.

"Minä näen hänet paremmin! Näen hevosen!" huusi Rikhard, hyppien innoissaan, niin että herra Eerikin oli pakko tarttua häneen kiinni ja varoittaa: "Jollette pysy aloillanne, prinssi, niin saatatte pian luisua alas linnan harjalta. Enemmin kuulisin tappelussa hävityn kuin soisin semmoisen tapahtuvan."

"Sill' on jotain kädessään", sanoi Alberic.

"Lippu tahi ratsulippu", sanoi vartija, "minusta hän ratsastaa nuoren vapaaherran tavoin."

"Niin totta tosiaan! Ripeä poikani! Hän on suorittanut asiansa oivallisesti!" huudahti herra Eerikki, ratsastajan tultua paremmin näkyviin. "Tanskalaiset ovat saaneet nähdä, kuinka me kasvatamme poikiamme!"

"Hänen siipensä tuovat hyviä uutisia", sanoi Rikhard. "Antakaa minun mennä, herra Eerikki; minun täytyy kertoa tästä Astrida rouvalle."

Nostosilta laskettiin alas, raskas ristikkoportti avattiin ja linnan kaikkien asukkaiden seistessä pihalla ajaa karahutti sisään soturi kypärissä siivet ja kädessä liehuva lippu, jonka hän tullessaan laski levälleen Normandian pikku herttuan jalkain juureen. Hämmästyksen huuto pääsi kaikilta nähdessään lipussa Ranskan kultaiset liljat, ja hätäilevin, loppumattomin kysymyksin keräytyivät he hänen ympärilleen.

"Suuri voitto -- kuningas vankina, Montreuil tapettu!"

Rikhard tarttui nuoren ritarin käteen, vieden hänet saliin, missä kaikki sijottuivat hänen ympärilleen kuullakseen uutisia. Hänen isänsä ensimmäinen kysymys oli, mitä hän piti heidän heimolaisistaan, tanskalaisista.

"Sivistymättömiä tovereja, isä, se täytyy minun tunnustaa", sanoi Osmond hymyillen ja päätään pudistaen. "Minä en voinut maljaani juoda heidän onnekseen ihmisenkallosta -- niin kultakoristeinen kuin se olikin."

"Mutta eivät siltä huonompia soturia," sanoi herra Eerikki. "No niinpä niin, ja sinä tietenkin olit siksi hieno ja turhamainen, ettet käsittänyt tuota vanhaa hyvää tapaa repiä koko lammasta palasiksi. Sinun kai piti leikata viipaleesi hienolla ranskalaisella veitsinykerölläsi."

Osmond ei voinut käsittää, että mies voisi olla urhoollisempi ollessaan raaka kuin metsäläinen, mutta hän katsoi viisaammaksi olla vaiti ja Rikhard pyysi kärsimätönnä saada kuulla taistelusta sekä missä se oli suoritettu.

"Diven rannalla," sanoi Osmond. "Oi isä! syystäpä saatatte kutsua vanhaa Harcourtia ovelaksi -- Revonsydän se pitäisi hänen nimensä olla, eikä Karhunsydän! Kuulkaahan kummaa kun hän oli lähettänyt frankeille sanan, että tanskalaiset olivat hyökänneet hänen päällensä koko voimallaan, ja pyysi näitä tulemaan avukseen."

"Toivon, ettei siinä ollut kavallusta. Mitään vilppiä ei saa minun nimessäni tehdä!" huudahti Rikhard semmoinen arvokkuus äänessä ja liikkeissä, että he kaikki sillä hetkellä tunsivat hänet todellakin ruhtinaakseen kokonaan unohtaen hänen nuoren ikänsä.

"Ei, luulisitteko minun sitte sotatapahtumista kertovan näin ilomielin," sanoi Osmond. "Bernardin tarkoitus oli vain saattaa yhteen kuninkaat näyttääkseen Ludvigille, että teillä, herttuani, oli ystäviä, jotka kykenivät puolustamaan laillista asiaanne. Hän koetti vain välttää verenvuodatusta."

"Entä sitte?"

"Tanskalaiset olivat leiriytyneet Liven rannalle, ja samassa kun frankit tulivat näkyviin, lähetti Harald Sinihammas airueen Ludvigin luo, kehoittamaan häntä poistumaan Normandiasta ja jättämään maan teille, sen lailliselle haltijalle. Ludvig, joka mesikielin toivoi voittavansa hänet puolelleen, halusi keskustella hänen kanssansa persoonallisesti."

"Missä sinä olit, Osmond!"

"Siellä, missä tuskin maltoin olla. Bernard oli koonnut meidät kaikki, rehelliset normannit, ja asettanut meidät kuninkaan ratsulipun, tämän samaisen lipun alle, ikäänkuin puolustamaan sitä tanskalaisia vastaan. Kaikesta päättäen oli hän ihan yhtä maata Ludvigin kanssa, johti häntä neuvoillaan ja tuntui tosiaankin olevan hänen paras ystävänsä ja neuvonantajansa. Mutta _yhdessä_ asiassa ei hän saanut valtaa: tuo kiittämätön, arka konna, Montreuilin Herluin, tuli kuninkaan mukana, nähtävästi toivossa saada olla osallisena saaliinjaossa meidän jouduttua perikatoon. Kun Bernard neuvoi kuningasta lähettämään hänet kotiinsa takaisin, koska yksikään uskollinen normanni ei sietänyt häntä silmiensä edessä, vannoivat nuo tuittupäiset frankit, ettei ainoakaan normanni voisi estää heitä tuomasta kerallaan ketä halusivat.

"Sitte pystytettiin teltta joen rannalle, jossa molemmat kuninkaat yhdessä Bernardin Bretagnen Allanin ja kreivi Hugon kanssa pitivät kokousta. Me kaikki seisoimme ulkopuolella, ja molemmat sotajoukot alkoivat sekaantua toisiinsa, jolloin me normannit teimme tanskalaisten tuttavuutta. Siellä oli muuan metsäläisen näköinen punatukkainen miehenkarhu, joka sanoi olleensa Anlaffin kanssa Englannissa, ja tiesi paljon kertoa Norjan kuninkaan Hakonin urostöistä. Äkkiä osoitti hän muuatta lähellämme seisovata ritaria, joka puheli erään Continin seuralaisen kanssa, ja tiedusti minulta hänen nimeään. Vereni kiehuivat vastatessani, että se oli Montreuil itse. 'Hän, joka on ollut syynä herttuanne kuolemaan!' huudahti tanskalainen. 'Haa! Te normannit olette kehnoja, turmeltuneita Odinin poikia, salliessanne hänen elävän'."

"Toivon sinun sanoneen, poikani, ettemme noudata Odinin lakeja," lausui Astrida rouva.

"Sanaakaan sanoa en kerinnyt, täti, kun tanskalaiset jo ottivat koston itse toimekseen. Siinä silmänräpähtämässä syöksyivät he kamaline sotakirveineen Herluinin kimppuun ja kurikoivat onnettoman kuoliaaksi. Nyt se vasta rytäkkä nousi! Jokainen iski ympärilleen, tietämättä ketä ja miksi. Muutamat huusivat _Thor auta_, toiset _Dieu aide_, jotkut taas _Montjoie S:t Denis!_ Pohjoismaalaisveri frankkilaista vastaan -- se oli ainoa ohjeemme. Minä seisoin tämän ratsulipun juurella ja ankarasti oli minun oteltava ennen kuin sain sen lopultakin haltuuni."

"Entä kuninkaat?"

"He kiiruhtivat ulos teltasta, kuten näytti, yhtyäkseen taas miehiinsä. Ludvig nousi ratsaille. Mutta tiedättehän vanhastaan, hyvä prinssi, että hän on kehno ratsastaja, ja niinpä kiidätti hevonen miesparan ihan tanskalaisten sankimpaan joukkoon. Kuningas Harald vangitsi hänet omin käsin ja jätti hänet neljän ritarin vartioitavaksi. Mutta sitte se hyväkäs onnistui joko lahjomaan vartijansa taikka, kuten he väittivät, karkaamaan heidän ryöstäessään hänen telttaansa. Kuinka se kävi päinsä, en osaa sanoa; se vaan oli varma, että kun Harald vaati kuningasta takaisin, oli hän tipotiessään."

"Tiessään! Ja sinä sanot kuninkaan olevan vankina!"

"Malttakaahan. Hän ratsasti neljä peninkulmaa ja tapasi Rouenissa erään katalan porvarin, jonka lahjoi kätkemään itsensä Halavaluotoon. Bernard pani kuitenkin tarkan peräänkuulustelun ja sai selville, että tuon veijarin oli nähty keskustelevan ranskalaisen ratsastajan kanssa. Siitäpä Bernard veti kovalle hänen vaimonsa ja lapsensa, uhaten heidät siihen paikkaansa surmata, jolleivät ilmaisisi salaisuutta. Kuninkaan oli siis pakko ryömiä kauniisti esiin piilopaikastaan ja nyt istuu hän lukkojen ja salpojen takana Rolfin tornissa, missä tanskalainen soturi sotakirves olalla on jokaisessa portaiden käänteessä vartioimassa."

"Haa, haa!" huudahti Rikhard. "Tahtoisinpa tietää, mitä hän pitää olostaan! Olisipa hauska kuulla, tokko hän enää muistaa, kuinka hän nosti minut ikkunalle ja vannoi juhlallisesti tahtovansa ainoastaan -- minun parastani!"

"Niin, ja te uskoitte häntä, hyvä prinssi," sanoi Osmond veitikkamaisesti.

"Olin silloin pikku poika," vastasi Rikhard ylpeästi. "Mutta nyt -- muurienkin täytyy muistuttaa häntä valastaan sekä Bernardin sanoista, että taivas on maksava hänelle samalla mitalla kuin hän kohtelee minua."

"Muista se, lapseni, kavahda rikottuja valoja," lausui isä Luukas, "mutta elä muistele vahingonilolla vihollisesi kaatumista. Olisi parempi, että menisimme kaikki kappeliin lausumaan kiitoksemme Hänelle, jolle ne yksin kuuluvat!"

Kymmenes luku.

Lähes vuosikautisen vankeuden perästä täytyi kuninkaan sitoutua maksamaan lunnaat ja siihen saakka, kunnes oltiin yhtä mieltä ehdoista, olivat hänen molemmat poikansa annettavat panttivangeiksi normanneille, jota vastoin kuningas sai palata omaan valtakuntaansa. Prinssit piti lähettää Bayeuxiin, jonne Rikhard oli palannut Centevillein katsannon alla ja jossa hänellä oli nyt lupa kävellä tahi ratsastaa vapaasti ympäriinsä, tosin suojelusvahdin seuraamana.

"Onpa hupaista, kun Carloman tulee tänne. Minä olen koettava parastani, että hän viihtyy hyvin luonamme", sanoi Rikhard. "Mutta Lotharin en toivoisi tulevan mukana."

"Kunpa hän sentään tulisi", sanoi hyvä isä Luukas, "jotta saisitte tilaisuuden osoittaa, onko isänne viimeinen opetus saanut sijaa sydämmessänne ja voitteko palkita pahan hyvällä."